Minkä vuoksi tarvitsee sivistyneessä yhteiskunnassa antaa almuja?
Minulla ei suinkaan ole mitään ihmisystävällistä ajatustapaa
vastaan, ja Herra varjelkoon meitä koskaan olemasta kylmiä hädässä
olevaa lähimmäistämme kohtaan. Me emme saa antaa jalon inhimillisen
myötätunnon tehdä tilaa kylmälle ja laskevalle itsekkyydelle. Melkein
kaikkien maailman suurten edistysaskelten juuri on ihmisrakkaudessa, ja
halu antaa ihmisille apua on ollut valtavimpana vaikuttimena kaikkeen
hyödylliseen toimintaan.
Vika on vain siinä, että me olemme suunnanneet tämän suuren ja
kauniin kannustavan voiman liian mitättömiin pyrkimyksiin. Kun
ihmisrakkaus kerran saa meidät ruokkimaan nälkäisiä, niin miksi sen ei
pitäisi herättää meissä laajempaa pyrkimystä -- tekemään nälkäisten
ilmestyminen ympäristöömme tulevaisuudessa kerrassaan mahdottomaksi?
Jos olemme kyllin hyväntahtoisia auttaaksemme ihmisiä, kun he ovat
joutuneet vaikeuksiin, niin pitänee kai saman hyväntahtoisuuden
kannustaa meitä ehkäisemään tällaisten vaikeuksien syntyminen.
Antaminen on helppoa. Vaikeampaa on lahjan tekeminen tarpeettomaksi.
Sitä varten täytyy katsoa ohi yksityisten tapausten ja tunkeutua
kurjuuden perussyyhyn. Senvuoksi ei meidän tule aluksi jättää
auttamatta, mutta me emme saa pysähtyä tähän väliaikaiseen avunantoon.
Vaikeinta tuntuu olevan saada ihmisiä näkemään niin pitkälle, että
he huomaisivat syyn. Monet saadaan ennemmin auttamaan jotakin köyhää
perhettä kuin kohdistamaan ajatuksensa siihen ongelmaan, miten itse
köyhyys saataisiin tykkänään poistetuksi.
Minä en ensinkään harrasta ammattimaista hyväntekeväisyyttä tai mitään
kauppamaisen ihmisystävyyden muotoa. Niin pian kuin avuliaisuuteen
sovelletaan järjestelmää ja virkakuntaisuutta, sammuu sen sydän ja
siitä tulee kylmä ja tahmea massa.
Todellista inhimillistä hyväntekeväisyyttä ei koskaan luetteloida ja
kuulutella. Paljon enemmän orpolapsia hoidetaan yksityisissä kodeissa
lempeämielisten ihmisten luona kuin yleisissä laitoksissa. Useampi
vanhus saa turvapaikan ystäviensä luona kuin vanhainkodeissa. Paljon
enemmän apua annetaan lainoilla perheeltä toiselle kuin lainoilla
julkisista luottolaitoksista. Toisin sanoen, ihmisystävällisellä
pohjalla oleva ihmisyhteiskunta hoitaa itse itsensä. On vakava kysymys,
missä määrin meidän on mukautuminen luonnollisen avuliaisuus vaiston
kaupallistuttamiseen.
Ammattimainen hyväntekeväisyys ei ole ainoastaan kylmää, vaan se
loukkaa enemmän kuin auttaa. Se alentaa vastaanottajaa ja tylsyttää
hänen omanarvontuntoansa. Sukua sen kanssa on se tunteileva idealismi,
joka lahjoittaa ihmisille enimmäkseen lellittelyä. Joku aika sitten
levitettiin maailmaan sellaista käsitystä, että "lähimmäisen palvelus"
pitäisi uskoa toisten tehtäväksi meidän puolestamme. Monet ihmiset
saivat täten vastaanottaa hyväntahtoisia "yhteiskuntatoimia", ja
suuret joukot kansastamme tuuditettiin jonkinlaiseen lapselliseen
avuttomuuteen ja alituiseen avustuksen odotteluun. Toimiminen toisten
hyväksi tuli eräänlaiseksi ammatiksi, joka kyllä antoi tyydytystä
kunnioitettavalle palvelushalulle, mutta ei millään tavoin edistänyt
itseluottamuksen herättämistä ihmisissä tai niiden olojen parantamista,
joiden katsottiin tekevän tällainen palvelus välttämättömäksi.
Jos oli paha, että ihmisissä täten hellittiin lapsellisen
avuttomuuden tunnetta, sen sijaan että heitä rohkaistiin
itseluottamukseen ja itseapuun, niin vielä pahempi oli, että se
puhalsi vireille sitä vastenmielisyyden tunnetta, joka aina syntyy
hyväntekeväisyyden esineessä. Kuulee usein valituksia apua saaneiden
"kiittämättömyydestä". Mutta ei mikään ole sen luonnollisempaa.
Ensinnäkin on niin sanottu armeliaisuus ani harvoin todellista,
lämpimästä ja säälivästä sydämestä lähtevää armeliaisuutta. Ja toiseksi
ei kenestäkään ole koskaan mieluisaa olla asemassa, joka pakottaa hänen
vastaanottamaan apua.
Tämänlaatuinen "yhteiskunnallinen toiminta" luo luonnottomia oloja.
Avustuksen saaja tuntee sen vastaanottamisesta nöyryytystä, ja
sopiipa kysyä, eikö lahjan pitäisi antajastakin tuntua alentavalta.
Hyväntekeväisyys ei koskaan ole johtanut todelliseen järjestykseen.
Sellainen hyväntekeväisyys, jonka tarkoituksena ei ole sen itsensä
tekeminen tarpeettomaksi, ei saa aikaan mitään hyvää. Siitä tulee vain
tointa toimen vuoksi ja uusi luku hyödyttömyyden aikakirjoihin.
Hyväntekeväisyys tulee tarpeettomaksi sitä mukaa kuin ihmiset, jotka
näköjään ovat kykenemättömiä ansaitsemaan toimeentulonsa, erotetaan
hyödyttömästä yhteiskuntaluokasta ja siirretään hyötyä tuottavaan. Olen
eräässä aikaisemmassa luvussa kertonut, kuinka meidän tehtaissamme
tehdyt kokeilut ovat osoittaneet, että riittävästi jaoitellussa
teollisuudessa on paikkoja, joita voivat hoitaa rammat, ontuvat ja
sokeat. Järkiperäisesti järjestetyn teollisuuden ei suinkaan tarvitse
olla peto, joka nielee kaiken elävän ympäriltään. Missä sen luonne
on sellainen, siellä se ei täytä paikkaansa ihmiskunnassa. Sekä
teollisuuden piirissä että sen ulkopuolella täytyy olla tehtäviä,
jotka vaativat väkevän miehen koko voiman; mutta on myöskin toisia
töitä ja niitä on paljon, jotka vaativat enemmän taitavuutta kuin
keskiajan parhaillakaan käsityöläisillä oli. Teollisuuden tehtävien
huolellinen jaoittelu antaa yhtä hyvin vahvalle kuin taitavalle
tekijälle aina tilaisuuksia käyttää voimaansa tai taitavuuttaan.
Vanhassa käsityöläistyössä täytyi ammattitaitoisen käyttää runsas osa
ajastaan karkeaan työhön. Se oli tuhlausta. Mutta kun siihen aikaan
jokainen ammattitehtävä vaati samalta mieheltä sekä hienoa että
karkeaa työntekoa, niin ei ollut mitään paikkaa sille, joka oli liian
typerä voidakseen koskaan tulla taitavaksi, tai sille, jolla ei ollut
tilaisuutta oppia mitään ammattia.
Ei yksikään mekaanisen työn tekijä, joka työskentelee yksinomaan
käsillään, voi ansaita enempää kuin juuri sen, mikä menee hänen
ylläpitoonsa. Hänelle ei jää mitään ylijäämää. On pidetty itsestään
selvänä, että työmiehen vanhuutensa päivinä täytyy joutua lastensa
ylläpidettäväksi tai, jos hän on lapseton, yhteisön rasitukseksi.
Kaikki tämä on aivan tarpeetonta. Teollisuuden jaoittelu antaa
työtilaisuuksia, joita voi käyttää hyväkseen melkein kuka tahansa.
Jaoitellussa teollisuudessa on useampia paikkoja, joita sokeat voivat
hoitaa, kuin sokeita on tarjolla. On enemmän paikkoja, joita rammat
voivat hoitaa, kuin on rampoja. Ja jokaisessa näistä paikoista voi
mies, joka puusta katsoen näyttää vain hyväntekeväisyyden suojatilta,
ansaita toimeentulon, joka täysin vastaa sitä, minkä ruumiillisesti
ja henkisesti hyvin varustettu työmies ansaitsee. On tuhlausta panna
täysin työkykyistä miestä suorittamaan sellaista, minkä raajarikko voi
tehdä yhtä hyvällä tuloksella. On kauheata tuhlausta antaa sokeain vain
yhtäpäätä punoa koppia. On tuhlausta, kun annamme rangaistusvankien
hakata kiviä ja nyhtää hamppua tai askartaa hyödyttömissä
pikkutehtävissä.
Hyvässä johdossa olevan vankilan ei pitäisi ainoastaan kannattaa
itsensä, vaan jokaisen vangin pitäisi voida ylläpitää perheensä tai,
ellei hänellä sellaista ole, säästää kyllin suuren summan, joka riittää
saamaan hänet taas jalkeille, kun hän lähtee vankilasta. Minä en
puolusta vankilatyötä enkä orjuutta muistuttavaa vankien vuokraamista
pelto- y.m. töihin. [Yhdysvaltain erinäisissä valtioissa on tapana
vuokrata rangaistusvankeja yksityisille työnteettäjille. -- Suom.]
Se järjestelmä on sanomattoman tympäisevä. Mutta vankilat voidaan
sovelluttaa yleiseen, niin hyvin jaoiteltuun tuotantojärjestelmään,
että niistä tulee tuottava kokonaisuus, joka työskentelee sekä yhteisön
että vankien hyväksi. Minä tiedän että on lakeja -- ajattelemattomien
miesten säätämiä mielettömiä lakeja -- jotka ehkäisevät vankilain
teollisen toiminnan mahdollisuuksia. Nämä lait hyväksyttiin n.s.
työväenliikkeen vaikutuksesta. Ne eivät edistä työmiehen parasta. Niin
pian kuin pidämme työtä yhteisölle tehtynä palveluksena, on jokaisessa
yhteiskunnassa aina enemmän työtä tehtävänä kuin ihmisiä, jotka voivat
sen tehdä.
Yleishyödytykseen järjestetty teollisuus tekee hyväntekeväisyyden
tarpeettomaksi. Hyväntekeväisyys, olkoon sen vaikutin kuinka jalo
tahansa, ei vahvista itseluottamusta. Meidän täytyy luottaa itseemme.
Yhteiskunta voittaa siitä, että se on myrtynyt ja tyytymätön siihen
mitä sillä on. Minä en tällä tarkoita tuota jokapäiväistä pikkumaista,
marisevaa, kuluttavaa tyytymättömyyden laatua, vaan sitä rohkeaa,
laajakatseista tyytymättömyyttä, joka uskoo että kaikki, mikä tehdään,
voidaan ja pitäisi tehdä paremmin. Yleishyödytykseen järjestetty
teollisuus -- ja työmiehen niinkuin johtajankin täytyy tuottaa hyötyä
-- voi maksaa kyllin suuria palkkoja, jotta jokainen perhe voi tulla
omillaan toimeen ja luottaa itseensä. Se hyväntekeväisyys, joka
antaa aikaansa ja rahojaan auttaakseen maailmaa pitämään paremmin
huolta itsestään, on paljon parempi kuin se, joka vain antaa almuja
ja siten edistää laiskuutta. Minä olen itse kokeillut perustamalla
ammattikouluja ja sairaaloita nähdäkseni, eikö tällaisia laitoksia,
joita tavallisesti pidetään hyväntekeväisyyslaitoksina, voi saada
seisomaan omilla jaloillaan. Ja minä olen havainnut, että se käy
laatuun.
Ammattikouluja, niinkuin ne enimmäkseen on järjestetty, minä en suosi.
Pojat saavat siellä vain sangen pintapuolisia tietoja eivätkä opi
käyttämään hyväkseen edes näitäkään. Ammattikoulun ei pitäisi olla
korkeamman teknillisen oppilaitoksen ja tavallisen koulun sekasikiö;
sen pitää olla keinona opettamaan poikia tulemaan hyödyttäviksi.
Jos heitä pidetään hyödyttömissä tehtävissä -- valmistamassa
semmoista, mikä sitten nakataan pois -- ei heidän harrastuksensa
pysy vireänä eivätkä he saa sitä oppia, johon heillä on oikeus. Ja
tänä kouluaikanaan pojat eivät tuota mitään; koulut, elleivät ne ole
hyväntekeväisyyslaitoksia, eivät tee mitään oppilaiden toimeentulon
hyväksi. Ja kuitenkin sangen moni poika on semmoisen kannatuksen
tarpeessa; heidän täytyy ottaa ensimmäinen työ mikä tarjoutuu. Heillä
ei ole tilaisuutta valita ja hylkiä. Heidän täytyy uhrata koulutuksensa
ansaitakseen elämänsä toimeentulon, eivätkä he koskaan saa kadotettua
aikaa takaisin. He astuvat elämään kahle jalassa.
Kun poika näin alkaa elämän ilman mitään oppia, lisää hän vain pätevien
työvoimien puutetta. Nykyinen teollisuus vaatii vissin määrän taitoa
ja kelpoisuutta, jota ei saada lähtemällä koulusta varhaisella iällä
eikä kauan istumalla koulupenkillä. Tosin on veistoluokkia liitetty
edistysmielisempiin kouluihin nuorten harrastuksen herättämiseksi
ja kätevyyden kehittämiseksi; mutta yleisesti myönnetään niiden
olevan vain hätäkeinoja, ne kun ainoastaan kiihoittavat terveen pojan
luomisvaistoa, sitä kuitenkaan tyydyttämättä.
Tämän tarpeen tyydyttämiseksi pojan kehitysmahdollisuuksien
käyttämiseksi ja samalla hänen teollisen opetuksensa perustuksen
laskemiseksi rakentavaan suuntaan -- perustettiin 1916 Henry Fordin
ammattikoulu. Vaikutin oli aluksi filantrooppinen. Se syntyi halusta
auttaa niitä, joita olot pakottivat aikaisin eroamaan koulusta.
Auttamishalu sopi hyvin yhteen sen kanssa, että tehtaalle piti
hankkia ammattitaitoisia työkoneidentekijöitä. Me olemme alunpitäen
noudattaneet kolmea perustavaa periaatetta: ensin, että pojan
pitää saada olla poika eikä ennenaikainen, varhaiskypsä työmyyrä;
toiseksi, että teoreettiset opetuksen pitää tapahtua rinnan teollisen
harjoituksen kanssa; kolmanneksi, että poikiin on istutettava
vastuunalaisuuden ja ylpeyden tunnetta työstänsä sen tietoisuuden
nojalla, että hän jo opettelutyöllään laatii esineitä, jotka todella
tulevat käytäntöön. Hän tekee vain sellaista, jolla on tunnustettu
teollinen arvo. Meidän koulumme on yksityinen ja avoinna kaikille
kahden- ja kahdeksantoista ikävuoden välillä oleville pojille. Se
on rakennettu stipendijärjestelmälle, jokainen poika saa kouluun
tullessaan vuotuisen stipendin, ensimmäiseltä vuodelta neljäsataa
dollaria. Tämä kohoaa vähitellen kuuteensataan dollariin, jos hän
kunnostautuu.
Luokalla ja verstaassa tehdystä työstä samoin kuin oppilaan
teoreettisella ja käytännöllisellä alalla osoittamasta ahkeruudesta
pidetään kirjaa. Stipendiä myöhemmin määrätessä pannaan perustaksi
oppilaan osoittama ahkeruus. Stipendin lisäksi saa jokainen poika
kuukausittain pienemmän summan, joka pannaan hänen säästötililleen.
Tämä summa pidetään pankissa niin kauan kuin poika on koulussa,
elleivät kouluviranomaiset anna hänen käyttää sitä johonkin
odottamattomaan tarpeeseen.
Pulma toisensa jälkeen koulun hoitoon nähden on vähitellen ratkaistu
ja parempia menetelmiä keksitty päämäärän saavuttamiseen. Alussa
työskentelivät pojat kolmannen osan päivää luokalla ja kaksi
kolmannesta verstaassa. Näiden jokapäiväisten keskeytysten huomattiin
häiritsevän edistystä, ja nyt saavat pojat opetuksensa viikkovuoroissa
-- viikon luokalla ja kaksi viikkoa verstaassa. Luokilla ei kuitenkaan
tapahdu keskeytystä, kukin ryhmä tulee vuoron perään viikolleen.
Opettajakunnan muodostavat parhaat saatavissa olevat kyvyt ja
oppikirjoina ovat Ford-tehtaat. Ne tarjoavat enemmän apuneuvoja
käytännölliselle opetukselle kuin useimmat yliopistot. Laskuopin
opetuksessa käytetään todellisia, liiketoiminnastamme otettuja
esimerkkejä. Pojan aivoja ei enää kiusata tuolla salaperäisellä
A:lla, joka soutaa neljä kilometriä sinä aikana kuin B soutaa vain
kaksi. Hän näkee asiain todellisen kulun, todelliset olot, hän
oppii tekemään havaintoja. Kaupungit eivät enää ole mustia pisteitä
kartalla eivätkä maanosat vain sivuja kirjassa. Tehtaan laivaukset
Singaporeen, tehtaan kumminsaanti Afrikasta ja Etelä-Amerikasta
näytetään hänelle ja maailma muuttuu asutuksi planeetaksi, oltuaan sitä
ennen vain opettajan pulpetilla töröttävä värillinen pallo. Fysiikassa
ja kemiassa ovat teolliset laitokset hänelle laboratoriona, jossa
teoria muuttuu käytännöksi ja luento elämykseksi. Olettakaamme, että
on selitettävä pumpun rakenne. Opettaja näyttää pumpun eri osat ja
niiden toiminnan, vastaa kysymyksiin ja sitten mennään konehuoneeseen
katsomaan isoa pumppua toiminnassa. Koululla on opetusvälineenä
suuri, mitä ajanmukaisimmin varustettu tehdas. Pojat työskentelevät
eteenpäin koneesta toiseen. He askartelevat yksinomaan sellaisten
osien tai esineiden valmistamisessa, joita yhtiö tarvitsee, mutta
meidän tarpeemme ovat niin monipuoliset, että luettelo niistä sisältää
melkein kaiken, mikä suinkin tulee kysymykseen. Hyväksytyn työn ostaa
Ford-yhtiö, hyljätty jää koulun vahingoksi.
Pisimmälle ehtineet pojat pystyvät työskentelemään niinkin tarkkojen
töiden kuin mikrometrien valmistamisessa, ja he tekevät joka osan
täysin ymmärtäen koneiston tarkoituksen ja johtavat aatteet. He
korjaavat itse käyttämiänsä koneita; heitä opetetaan pitämään varansa
liikkuessaan koneiden keskessä; heitä opetetaan valmistamaan malleja,
ja näissä siisteissä, valoisissa suojissa, missä he työskentelevät
opastajiensa neuvojen mukaan, he hankkivat menestyksellisen uran
parhaat edellytykset.
Saatuaan päästötodistuksensa on heille aina tarjona hyväpalkkaisia
paikkoja tehtaassa. Pojan yhteiskunnallista ja siveellistä käytöstä
seurataan hänen huomaamattaan. Tämä valvonta ei tapahdu ollakseen
minkäänlaisena pakkona, vaan rakentuu ystävälliseen harrastukseen.
Poikien kotiolot ovat tarkoin tunnetut ja heidän taipumuksensa
tajutut. Heitä ei yritetäkään pilata lellittelemällä. Kerran kun kaksi
poikaa yritti käydä toistensa kimppuun, ei heille saarnattu tappelun
turmiollisuudesta. Heitä neuvottiin sopimaan välinsä jollain paremmalla
tavalla, mutta kun he, poikien tavan mukaan, pitivät tätä alkeellista
tapaa parempana, saivat he nyrkkeilykäsineet ja ajettiin erääseen
tehtaan nurkkaan selvittämään asiansa. Ainoana ehtona oli, että heidän
oli tapeltava samalla paikalla kunnes katsoivat saaneensa kyllikseen,
ja että heitä ei saisi tavata vast'edes uudessa tappelussa tehtaan
ulkopuolella. Tuloksena oli lyhyt tappelu ja -- pitkä ystävyys.
Poikia kohdellaan poikina; heidän parhaita poikavaistojansa
innostetaan. Ja kun näkee heitä luokalla tai verstaassa, ei voi
olla huomaamatta, kuinka he alkavat tuntea oppivansa vallitsemaan
ympärillään olevia oloja. He tuntevat kuuluvansa ammattiinsa ja
ympäristöönsä. He tuntevat, että se mitä he tekevät merkitsee jotakin,
että sen tekeminen maksaa vaivan. He tekevät työtä mielellään ja
innokkaasti, sillä he tietävät, että heille opetetaan asioita, joita
jokainen valpas poika haluaa tietää ja joista hän kotona alati tekee
kysymyksiä, joihin siellä ei kukaan voi vastata.
Koulussa, jossa aluksi oli kuusi poikaa, on nyt kaksisataa oppilasta,
ja sen järjestely on niin käytännöllinen, että siihen hyvin mahtuu
seitsemänkinsataa. Alussa tuotti koulu tappiota, mutta kun minulla
on keppihevosena periaate, että kaikki, minkä kannattaa elää, voi
ylläpitää itsensä, niin on se saanut niin kehittää työmenetelmiänsä,
että se nyt kannattaa itsensä.
Meidän on onnistunut säilyttää poikien poikaluonto. Heitä opetetaan
työmiehiksi, mutta he eivät unohda olla poikia. Tämä on mitä tärkeintä.
He ansaitsevat 19-35 senttiä tunnissa, mikä on enemmän kuin he
voisivat ansaita millä muulla työllä tahansa, jota tavallisesti
tarjotaan heidän ikäisilleen pojille. Pysymällä koulussa he ovat
parempana tukena kodeilleen kuin käymällä muualla työssä. Käytyään
koulun läpi on heillä hyvä yleissivistys, perustus on laskettu
teknilliselle kehitykselle ja he ovat siksi ammattitaitoisia työmiehiä,
että he voivat saada tuloja, jotka tekevät opintojen jatkamisen
heille mahdolliseksi jos niin haluavat. Ja ellei heidän mielensä
pyri suuremman tietomäärän saavuttamiseen, niin he voivat ainakin
ammattitaitonsa nojalla saada hyvää palkkaa missä hyvänsä. Heillä ei
ole mitään pakkoa jäädä meidän tehtaisiimme; useimmat kuitenkin jäävät
tietäessään, ettei missään ole tarjona sen parempia työtilaisuuksia. Me
pidämme tärkeänä, että työmiehet ovat tyytyväisiä tehtäviinsä, mutta
poikien ei tarvitse katsoa olevansa sidottuja. He ovat ansainneet
palkan työstään eivätkä ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Tässä
ei ole puhettakaan hyväntekeväisyydestä. Koulu kannattaa itsensä.
Ford-sairaalaa hoidetaan jokseenkin samaan tapaan, mutta sodan
aiheuttaman keskeytyksen vuoksi -- sairaala näet luovutettiin
hallituksen käytettäväksi ja siitä tuli "yleinen sairaala n:o 36",
jossa oli noin puolentoista tuhatta potilasta -- ei työ ole edistynyt
kyllin pitkälle voidakseen osoittaa lopullista tulosta. Minä en tätä
sairaalaa alkanut rakentaa. Se perustettiin Detroitin yleiseksi
sairaalaksi ja tarkoitus oli, että se rakennettaisiin kerätyillä
rahoilla. Minä annoin osuuteni niinkuin muutkin ja rakentaminen
alkoi. Mutta kauan ennen kuin ensimmäiset rakennukset olivat katon
alla, olivat rahat lopussa ja minua pyydettiin merkitsemään uusia
summia. Minä kieltäydyin, sillä minun mielestäni olisi hommaajain
pitänyt tietää, ennenkuin työhön ryhdyttiin, paljonko rakentaminen
tulisi maksamaan. Eikä tämmöinen alku herättänyt minussa suurtakaan
luottamusta laitoksen vastaiseen johtoon, kun sairaala kerran
valmistuisi. Minä tarjouduin kuitenkin ottamaan haltuuni koko sairaalan
ja maksamaan takaisin kaikki merkityt varat. Tämä tapahtui ja työ
edistyi hyvin, kunnes valtio elokuun 1 p:nä 1918 otti haltuunsa koko
laitoksen. Lokakuussa 1919 siirtyi sairaala meidän haltuumme ja samana
vuonna, marraskuun 10:nä, siihen otettiin ensimmäinen yksityinen
potilas.
Sairaala sijaitsee Detroitin läntisen suuren bulevardin varrella ja
tontti on kahdenkymmenen eekkerin (noin 8 ha:n) suuruinen, joten siinä
on hyvää tilaa laajennuksille. Se on rakennettu siten, että laitoksia
voidaan tarpeen mukaan suurentaa. Alkuperäisestä suunnitelmasta on
tykkänään luovuttu ja me olemme koettaneet suunnitella laatuaan aivan
uudenlaatuisen sairaalan sekä piirustuksiin että johtoon nähden.
Rikkaita varten on olemassa monenlaisia sairaaloita. Köyhiä varten
niinikään. Mutta niitä varten ei ole lainkaan sairaaloita, jotka
voivat suorittaa vain vaatimattoman maksun, mutta haluavat sen joka
tapauksessa maksaa, jotta eivät tuntisi vastaanottavansa almua.
On pidetty itsestään selvänä, että sairaala ei voi samalla kertaa
palvella yleisöä ja kannattaa itseänsä -- että sen joko täytyy olla
yksityisillä avustuksilla ylläpidetty laitos tai siirtyä niiden
yksityisten parantolain luokkaan, jotka ovat perustetut tuottamaan
rahallista voittoa. Tämän sairaalan tarkoituksena on, että se kannattaa
itsensä ja tekee samalla mahdollisimman suurta hyötyä yhteiskunnalle
mahdollisimman pienillä kustannuksilla ja ilman vähintäkään
hyväntekeväisyyden sivumakua.
Vanhaan rakennukseen s.o. siihen, joka oli rakennettu alkuperäisen
suunnitelman mukaan, oli arkkitehti laatinut yhteisiä, sairassaleja.
Uusissa rakennuksissa, jotka me olemme rakennuttaneet, ei ole
ainuttakaan yhteissalia. Kaikki huoneet ovat yksityisiä ja kullakin
on oma kylpyhuoneensa. Huoneet -- joita kussakin ryhmässä on
neljäkolmatta -- ovat kaikki samanlaisia suuruudeltaan, sisustukseltaan
ja kalustoltaan. Ei ole mitään valikoinnin varaa. Sairaalassa ei saa
olla mitään erikseen osoiteltavaa ja valittavaa. Jokainen potilas on
samanarvoinen kuin kaikki muutkin.
En ole lainkaan varma ovatko sairaalat, niinkuin niitä nykyisin
hoidetaan, olemassa potilaita vai lääkäreitä varten. Tiedän
kyllä monen taitavan lääkärin tai kirurgin käyttävän suuren osan
ajastansa hyväntekeväisyyteen, mutta en ole laisinkaan vakuutettu,
että lääkärinpalkkio tulee sovittaa potilaan varallisuuden
mukaan, ja epäilen vahvasti, että n.s. lääkärien ammattitoveruus
-- lääkärisolidariteetti -- on haitaksi sekä ihmiskunnalle että
lääketieteen edistykselle. Taudinmäärittely -- diagnoosi -- ei
ole vielä ehtinyt pitkälle. En tahtoisi olla sellaisen sairaalan
omistaja, jossa ei olisi ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta
potilaiden hoito kohdistuu siihen, mitä he todella potevat, eikä
johonkin lääkärin arvelemaan tautiin. Lääkärisolidariteetti tekee
väärän diagnoosin oikaisemisen tavattoman vaikeaksi. Neuvottelemaan
kutsuttu lääkäri muuttaa vain perin vastahakoisesti tai ei lainkaan,
ellei hän ole aivan erikoisen tahdikas, aikaisempaa diagnoosia tai
potilaan hoitoa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että se lääkäri, joka
on hänet kutsunut avukseen, on täysin yhtä mieltä hänen kanssaan,
ryhdytään johonkin muutokseen, ja silloinkin se tapahtuu tavallisesti
potilaan tietämättä. Tuntuu vallitsevan semmoinen käsitys että potilas,
varsinkin jos hän on sairaalassa, on sen lääkärin omaisuutta, jonka
käsiin hän on kerta joutunut. Tunnollinen lääkäri ei käytä potilasta
hyväkseen. Vähemmän tunnollinen tekee sen. Jokaisesta lääkäristä
näyttää hänen oman diagnoosinsa puoltaminen olevan yhtä tärkeätä kuin
potilaan paraneminen. Me olemme sairaalassamme pyrkineet vapautumaan
kaikista tällaisista totuntatavoista ja asettamaan potilaan edun
kaikkein ylimmäksi. Se on sen vuoksi n.s. suljettu sairaala. Kaikki
hoitajattaret ja lääkärit ovat vuosipalkalla, eikä heillä saa olla
ollenkaan yksityispraktiikkaa sairaalan ulkopuolella. Lukuunottaen
sairaalassa asuvat kuuluu laitoksen lääkärikuntaan yksikolmatta
lääkäriä ja kirurgia. Nämä miehet on valittu mitä huolellisimmin ja
heidän palkkansa antaa heille ainakin yhtä hyvät tulot kuin mitä
he voisivat saada yksityispraktiikalla. Ei kenelläkään heistä ole
pienintäkään yksityistuloa yhdestäkään potilaasta, eikä kukaan potilas
saa olla sairaalaan kuulumattoman lääkärin hoidettavana.
Uuden potilaan vastaanottaminen on sangen mielenkiintoinen urakka.
Sairaan tutkii ensin ylilääkäri ja lähettää hänet sitten edelleen
tutkittavaksi kahden, kolmen tai niin monen lääkärin luo kuin katsotaan
asian vaativan. Nämä tutkimukset toimitetaan aivan riippumatta
siitä aiheesta, minkä vuoksi potilas tuli sairaalaan, sillä --
kuten me vähitellen opimme tuntemaan -- pääasiana ei ole pidettävä
satunnaista vammaa, vaan potilaan yleistä terveydentilaa. Jokainen
lääkäri toimittaa täydellisen tutkimuksen ja lähettää kirjallisen
selostuksen ylilääkärille, saamatta tilaisuutta neuvotella tapauksesta
virkatoveriensa kanssa. Vähintäin kolme, mutta joskus kuusi tai
seitsemän aivan täydellistä ja ihan itsenäistä diagnoosia kertyy siten
ylilääkärin käteen. Niissä on täydellinen selostus tapauksesta. Näihin
varokeinoihin ryhdytään, jotta -- mikäli se nykyisen tiedon puitteissa
on mahdollista -- saataisiin varmasti oikea diagnoosi.
Nykyään on noin kuusisataa vuodetta käytettävänä. Jokainen potilas
maksaa määrätyn taksan mukaan, johon sisältyy huone, ravinto,
lääkärinhoito ja sairashoito. Siihen ei tule mitään lisämaksuja.
Yksityishoitajattaria ei ole. Jos tapaus vaatii enemmän hoitoa kuin
yhden ryhmän hoitajattaret voivat antaa, kutsutaan ylimääräinen
hoitajatar, potilaan silti tarvitsematta maksaa enempää. Tämä ei käy
usein tarpeelliseksi, sillä potilaat ryhmitellään sen hoidon mukaan,
jota he tulevat tarvitsemaan. Voi olla yksi hoitajatar kahta tai viittä
tai seitsemää potilasta kohti. Yhdelläkään hoitajattarella ei koskaan
ole enempää kuin seitsemän potilasta hoidettavana, ja erinäisten
käytännöllisten järjestelyiden avulla on yhden hoitajattaren helppo
hoitaa seitsemää potilasta, elleivät tapaukset ole vaikeanluontoisia.
Tavallisissa sairaaloissa täytyy hoitajattarien astua monta tarpeetonta
askelta. He käyttävät ajastaan enemmän kävelemiseen kuin potilaiden
hoitoon. Meidän sairaalamme on suunniteltu säästämään askelia. Kukin
kerros on yhtenäinen kokonaisuus ja samoin kuin olemme tehtaissa
koettaneet hävittää kaiken tarpeettoman juoksun, olemme tehneet
sen myöskin sairaalassa. Potilaan maksu huoneesta, hoidosta ja
lääkäristä on 4 dollaria 50 senttiä päivässä. Kun sairaala laajentuu,
alennetaan maksuja. Suuri leikkaus maksaa 125 dollaria. Pienemmistä
leikkauksista maksetaan eri taksan mukaan. On toimeenpantu järjestely
luoton myöntämiseksi asian vaatimien ehtojen mukaan. Tarkoitus on,
ettei kenenkään tarvitse jäädä ilman lääkärinhoitoa senvuoksi, ettei
hänellä ole varaa maksaa, mutta että sairaalaa kuitenkin hoidetaan
itseään kannattavana laitoksena eikä minään hyväntekeväisyysyrityksenä.
Kaikki maksut ovat lasketut siten, että sairaala kannattaa itsensä.
Kustannuslaskelma on sairaalassa aivan sama kuin tehtaassa. Hinnat
lasketaan niin, että laitos kannattaa, eikä enempää. Pienin palkka on 6
dollaria kahdeksantuntiselta työpäivältä. Hoitajattarilla, lääkäreillä,
kaikilla on kahdeksantuntinen työpäivä.
Ei mikään viittaa siihen, että tämä kokeemme ei tulisi onnistumaan.
Menestys on vain kysymystä järkevästä johdosta ja paikkansapitävistä
laskelmista. Samanlaatuinen johto, joka saa tehtaan parhaiten
palvelemaan päämääräänsä, sallii myöskin sairaalan täydessä määrin
palvella omaa tarkoitustaan ja niin alhaisiksi laskettuihin hintoihin,
että kaikkien on mahdollista niitä suorittaa. Ainoa ero tehtaan ja
sairaalan kirjanpidossa on, että sairaalasta emme laske mitään voittoa;
me haluamme vain että tulot vastaavat menoja ja arvonvähennystä. Tähän
mennessä olemme tähän sairaalaan sijoittaneet yhdeksän miljoonaa
dollaria.
Jos voimme päästä eroon hyväntekeväisyydestä, niin voidaan ne varat,
jotka nyt menevät hyväntekeväisyyslaitoksiin, käyttää tuotannon
edistämiseksi -- valmistamaan tavaroita halvalla ja runsaasti.
Ja silloin emme ainoastaan poista kuntien verotaakkaa ja vapauta
yksityistä kansalaista, vaan lisäämme myöskin yleistä varallisuutta.
Me jätämme nykyään yksityisen harrastuksen varaan liian paljon, jota
meidän pitäisi yhteisesti tehdä yhteiseksi hyväksi. Me tarvitsemme
yhteishyödytyksessä enemmän rakentavaa ajattelua. Me tarvitsemme
eräänlaista yleisharjautumista taloudellisten asiain ymmärtämiseen.
Keinottelevan pääoman laajalle kurotteleva kunnianhimo samoin kuin
edesvastuuttoman työnteon päättömät vaatimukset johtuvat siitä, ettei
tunneta elämän taloudellisia perusaatteita. Ei kukaan voi ottaa
elämästä hyväkseen enempää kuin elämä tuottaa -- ja kuitenkin luulee
melkein jokainen voivansa vaatia enemmän. Keinotteleva pääoma vaatii
enemmän; työ tahtoo enemmän; raaka-ainestuotanto tahtoo saada enemmän
ja samoin ostava yleisö. Perhe tietää, ettei se voi elää yli tulojensa;
sen tietävät lapsetkin. Mutta yleisö ei näytä koskaan oppivan
ymmärtämään, ettei se voi elää yli tulojensa -- saada enempää kuin mitä
se tuottaa.
Vapautuessamme hyväntekeväisyyden tarpeesta meidän täytyy muistaa, että
pelkoa eivät synnytä ainoastaan elämän taloudelliset olot, vaan myöskin
tietämättömyys näistä oloista. Poistakaa pelko, niin sijalle saamme
itseluottamusta. Mutta missä itseluottamusta on, siellä ei tarvita
hyväntekeväisyyttä.
Pelkoa syntyy, kun panemme luottamuksemme johonkin ulkopuolella
itseämme olevaan seikkaan -- päällysmiehen mielisuosioon, tehtaan
menestykseen tai markkinain pysyväisyyteen. Toisin sanoen:
pelonalaiseksi joutuu mies, joka tunnustaa menestyksensä riippuvan
ajallisista olosuhteista. Pelonalaisuus on tuloksena, jos ruumis saa
vallan sielun yli. Se on tulos mielialasta, joka myöntää ihmisen
olevan kohtalon orja. Moni mies pelkää yrittää mitään, ja kun tutkit
syytä tähän pelkoon, havaitset, ettei se ole muuta kuin aikaisempain
hairahdusten muistelemista.
Epäonnistumisen tottumus riippuu kokonaan sielullisista tekijöistä ja
on pelonalaisuuden äiti. Ihmiset epäonnistuvat, kaikki epäonnistuvat
-- ja heidän on kokeiltava eteenpäinpääsyä; kokeneisuutta voidaan
saavuttaa vain epäonnistumisen kautta. Mutta traagillista on, jos
jossakin yksityiskohdassa tai jonakin kokeilukautena sattunut
epäonnistuminen saa painaa mieleen epäonnistumisen tottumisen ja
pelon. Tämä tottumus juurtuu ihmisiin vain silloin, kun heillä ei ole
suurempaa laajanäköisyyttä. He lähtevät tekemään jotakin, joka ulottuu
A:sta Ö:hön. A:n kohdalla he menettävät rohkeutensa, B:n kohdalla
kompastuvat ja C:hen päästessään uskovat edessään olevan voittamattomia
esteitä. Silloin he ruikuttavat olevansa voitetuita ja luopuvat koko
puuhasta. He eivät anna itselleen edes tilaisuutta epäonnistumiseen,
eivät anna itselleen sitä tilaisuutta että nähtäisiin, pitääkö heidän
aatteensa paikkansa vai ei. He ovat vain antaneet niiden vaikeuksien,
jotka seuraavat kaikenlaatuista toimintaa, masentaa heidät maahan.
On enemmän masentuneita kuin epäonnistuneita ihmisiä. Heiltä ei puutu
aatteita eikä rahoja tai loistavaa lahjakkuutta tai lujaa otetta,
vaan ainoastaan yksinkertaista kestävyyttä. Tämä yksinkertainen,
alkeellinen alkuvoima, tämä "älä anna perään" on työn valtakunnan
kruunaamaton kuningas. Ihmiset arvostelevat tapauksia hyvin väärin. He
näkevät muutamien saavuttaman menestyksen ja se näyttää heistä helposti
saavutetulta. Mutta he erehtyvät pahoin. Epäonnistuminen on helppoa.
Menestyminen on aina vaikeaa. Mies voi epäonnistua elämän pelissä;
onnistua voi hän vain panemalla vaakaan kaikki, mitä hänellä itsellään
on tai mitä hän itse on. Tämä se usein tekee menestyksen niin kurjaksi,
kun sitä ei saavuteta hyödyllisten ja ylevien päämäärien vuoksi.
Kun mies elää alituisessa teollisuusmaailman virtausvaihteluiden
pelossa, pitäisi hänen muuttaa elämänsä niin, että hän tulee siitä
riippumattomaksi. Maakamarahan on aina olemassa ja maanviljelyksessä
työskentelee nyt vähemmän ihmisiä kuin milloinkaan ennen. Jos mies
elää alituisessa pelossa, että hänen työnantajansa suosio vaihtuu,
niin on hänen koetettava vapautua riippuvaisuudestaan työnantajaan.
Hänellä on aina valta ruveta omaksi miehekseen. Hänestä ehkä tulee
köyhempi isäntä kuin se, jonka hän jättää, hänen voittonsa ovat paljoa
pienemmät, mutta hän vapautuu ainaisesta pelostaan, ja se on monen
rahan- ja aseman-uhrauksen veroinen voitto. Vielä parempi on miehelle,
että itse kohottaa itsensä ja nousee mittansa yläpuolelle vapauttamalla
itsensä kaikesta pelosta niissä oloissa, joissa hänen jokapäiväinen
elämänsä liikkuu. Tulkaa vapaaksi ihmiseksi siinä, missä ensin annoitte
perään pelosta! Voittakaa taistelunne siinä, missä sen menetitte. Ja te
tulette näkemään, että vaikka ulkopuolellanne oli paljon, mikä ei ollut
oikein, niin oli teissä itsessänne vielä enemmän, mikä ei ollut oikein.
Siitä opitte, että se väärä, mikä teissä on, tärvelee sen oikeankin,
mikä on ulkopuolellanne.
Mies on kuitenkin luomakunnan ylväin olento. Mitä tapahtuneekin,
hän on aina mies. Liike-elämä joutukoon huomenna ahdinkoon -- hän
on kuitenkin mies. Hän menee muuttuneiden olojen läpi niinkuin läpi
lämpövaihteluiden -- pysyen aina miehenä. Kun hän vain antaa tämän
ajatuksen uudestaan syntyä itsessään, niin se avaa kaivospaikkoja
ja voimalähteitä hänen sisäisessä olennossaan. Mitään varmuutta ei
ole muualla kuin hänessä itsessään. Mitään rikkautta ei ole muualla
kuin hänessä itsessään. Pelosta vapautuminen on avain varmuuteen ja
sisäiseen rikkauteen.
Karaiskoon jokainen amerikkalainen itsensä veltostumista vastaan.
Amerikkalaisten täytyy nousta velttoutta vastaan. Se on unijuomaa.
Nouskaa ylös ja astukaa esiin; antakaa velttojen ja saamattomien
turvautua hyväntekeväisyyteen.