Köyhyys voi johtua monista syistä, joista merkitsevimmät voidaan
korjata. Sama on laita erinäisten etuoikeuksien. Luulen olevan
mahdollista poistaa sekä köyhyys että etuoikeudet -- eikähän muusta voi
olla puhettakaan kuin että tämä poistaminen on toivottavaa. Nykyiset
olot ovat luonnottomia, mutta muutos voidaan saada aikaan työn eikä
lainsäädännön kautta.
Köyhyydellä tarkoitan sitä, että ihminen tai perhe on riittävän
ravinnon, vaatetuksen ja asunnon puutteessa. Toimeentuloon nähden
ovat vaatimukset erilaisia, sillä ihmiset eivät ole samanlaisia
ruumiillisesti eikä henkisesti. Jokainen reformiohjelma, joka asettuu
sille kannalle, että ihmiset ovat tai että heidän tulisi olla
samanlaisia, on luonnoton ja senvuoksi myöskin mahdoton toteuttaa.
Tasoitustoimitus ei ole onnellista eikä suotavaa, sillä se edistää
köyhyyttä tekemällä sen yleiseksi. Jos pakotetaan kelvollinen tuottaja
muuttumaan vähemmän kelvolliseksi, niin siitä ei ole seurauksena että
kelvoton tuottaja tulisi kelvollisemmaksi. Köyhyys voidaan poistaa
ainoastaan runsauden avulla, ja tuotannon tiede on jo edistynyt niin
pitkälle, että voimme luonnollisen kehityksen tuloksena odottaa
aikaa, jolloin tuotanto ja jakelu kerran saadaan niin järkiperäisesti
järjestellyksi, että kukin saa osuutensa ahkeruutensa ja kuntonsa
mukaan.
Äärimmäiset sosialistit ampuivat kauas yli maalini kun he aikanaan
selittivät, että teollisuus ehdottomasti murskaisi työmiehen. Nykyinen
teollisuus on omiansa päinvastoin vähitellen kohottamaan sekä
työmiestä että maailmaa. Meidän täytyy vain oppia paremmin tuntemaan
suunnitelmia ja menettelytapoja. Parhaat tulokset aikaansaa yksityinen,
järkevästi ja omakohtaisesti johdettu aloite ja yritteliäisyys. Kun
valtio sinänsä on olennaisesti negatiivinen, ei se voi antaa mitään
positiivista apua todella rakentavan ohjelman laatimiseen. Mutta se voi
auttaa negatiivisesti raivaamalla esteitä pois edistyksen tieltä ja
lakkaamalla olemasta taakkana kansalaisille.
Minun käsitykseni mukaan johtuvat köyhyyden syyt olennaisesti tuotannon
ja jakelun keskinäisen suhteen huonosta järjestelystä sekä teollisuuden
että maanviljelyksen alalla -- voimalähteen ja sen käytön välillä. Se
tuhlaus, joka on seurauksen näiden huonosta soveltamisesta toisiinsa,
on kerrassaan hämmästyttävä. Kaikki tämä haaskaus tulee häviämään
taloudellisen johdon avulla, joka tähtää yleishyödytykseen. Mutta niin
kauan kuin johtajat ajattelevat enemmän rahojen ansaitsemista kuin
yleisön palvelemista, tulee tuhlausta jatkumaan. Haaskauksen voivat
ehkäistä laajakatseiset eivätkä lyhytnäköiset ihmiset. Lyhytnäköiset
ajattelevat ensi sijassa voittoa eivätkä senvuoksi näe tuhlausta.
He luulevat, että yhteishyvä, yleishyödytys, on altruistinen ja
abstraktinen aate, vaikka se päinvastoin on kaikkein käytännöllisintä
maailmassa. Rahojen ansaitsemisen toivossa he sulkevat tien
yhteishyvään keinotteluilla ja nurjilla pankkimenetelmillä. He eivät
voi luopua pikkuisista katsantokannoistaan voidakseen nähdä suuria --
nähdä kaikkein suurimman, kun on kysymys käytännöllisestä taloudesta,
nimittäin sen, että pelkkään rahakantaan perustettu tuotanto tuottaa
kaikkein vähimmin voittoa!
Yleishyödytys voidaan perustaa altruismille, mutta se tie ei
tavallisesti ole paras. Tuntehikkaisuus heikentää helposti
käytännöllistä toimintaa.
Vaikeus ei ole siinä, että tuotantoyrityksillä ei olisi kykyä
oikeudenmukaisesti jakaa luomaansa rikkautta, vaan siinä, että tuhlaus
on niin suuri, että ylijäämää ei ole riittävästi työmiehelle eikä
omistajalle, siitä huolimatta että tuotteet tavallisesti myydään niin
korkeihin hintoihin, että nämä ehkäisevät kulutusta.
Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että milloin tahansa kahta
miestä käytetään työhön, jonka yksi voi suorittaa, milloin tahansa
hehto hiiliä kuljetetaan tarpeettomasti metrinkin verran, milloin
tavaran valmistaminen ei tapahdu mahdollisimman parhaalla tavalla ja
mahdollisimman suurta käyttöä varten tai milloin työ on huonommin tehty
kuin se voisi olla, niin sisältää se arvojen tuhlausta, ja nämä arvot
otetaan yhteiskunnan yhteisistä rikkauksista.
Ajateltakoon esimerkiksi voiman haaskausta. Mississippi-virran
laaksossa ei ole kivihiiliä. Mutta laakson läpi virtaa miljoonia
käyttökelpoisia hevosvoimia sisältävä Mississippi-virta. Mutta kun
ihmiset sen rannoilla haluavat voimaa tai lämpöä, ostavat he hiiliä,
joita on kuljetettu satojen mailien päästä ja jotka siis täytyy myydä
paljon yli arvonsa lämpö- ja voimakannalta. Taikka taas heillä ei ole
varaa ostaa kalliita hiiliä, jolloin he sen sijaan menevät kaatamaan
puita, siten hävittäen vesivoiman miltei suurimman säilyttäjän. Aivan
viime aikoihin saakka he eivät ole ajatelleetkaan jalkainsa juuressa
olevia voimamääriä, joista -- lukuunottamatta itse voimalaitteita --
voisi melkein ilmaiseksi saada lämpöä, valoa ja voimaa koko sille
suurelle väestölle, jota laakson on ylläpidettävä.
Apukeino köyhyyttä vastaan ei ole suuremmassa itsekohtaisessa
säästäväisyydessä, vaan paremmassa tuotannossa. "Tarkkuuden" ja
"säästäväisyyden" aatteita on liioiteltu. Sana "säästäväisyys" edustaa
jotakin, jota pelätään. Jonkun, tavallisesti hyvin aineellista laatua
olevan seikan kautta on joku ihminen saanut voimakkaan vaikutelman
vallitsevasta suunnattomasta tuhlauksesta. Hän alkaa kammota kaikkea
liioittelua ja takertuu käsitteeseen "säästäväisyys". Mutta yhdestä
pahasta paetaan vain pienempään pahaan. Hairahduksesta ei päästä
totuuteen yhdellä harppauksella.
Henkisesti vain puoleksi hereillä olevat ihmiset otat ottaneet
säästäväisyyden itselleen säännöksi. Tosinhan se on parempi kuin
tuhlaavaisuus, mutta sen hyödyn arvo saattaa kuitenkin olla epäiltävä.
Ihmiset, jotka ovat ylpeitä säästämiskyvystään, pitävät sitä hyveenä,
mutta onko mitään säälittävämpää kuin ihmisparka, joka antaa runsaan
elämän vuodet ja päivät mennä polusta ja tarttuu kouristuksentapaisesti
muutamiin metallipalasiin? Mitä avua voi olla siinä, että riistää
itseltään kaikkein välttämättömimmän? Tunnemmehan kaikki tuollaisia
säästäviä ihmisiä, jotka näyttävät olevan saitoja yksinpä sen
ilmankin suhteen, jota hengittävät. He kutistuvat ruumiillisesti
ja henkisesti. Säästäväisyys voi sisältää tuhlausta, sillä se
haaskaa elämän arvoja ja kalvaa elämää. On näet olemassa kahta lajia
tuhlausta. Toinen kevytmielisen, joka hukkaa omaisuutensa hummailevaan
elämään, toinen saiturin, joka antaa omaisuutensa mädätä ilman mitään
hyötyä. Tarkka talousmies voi helposti joutua samaan tasoon saiturin
kanssa. Liioittelu on tavallisesti vastaponnahdusta kaikkien menojen
karttamisesta, niinkuin säästäväisyys on ylellisyyden aiheuttamaa
vastavaikutusta.
Kaikki on annettu meille hyödyksi, ja kaikki paha, mitä saamme kärsiä,
johtuu väärinkäytöstä. Pahin synti, minkä voimme tehdä kaikkea
sitä vastaan, mikä meitä ympäröi jokapäiväisessä elämässä, on sen
väärinkäyttö. Kaikki tuhlaus on väärinkäyttöä; kaikki väärinkäyttö on
tuhlausta.
Säästämistäkin voidaan liioitella. Viisasta ja suotavaa on pysyä
määrätyissä rajoissa, mutta säästäväisyydessä voidaan myöskin mennä
liian pitkälle. Me opetamme lapsiamme säästämään lanttejansa, ja sillä
on merkitystä yrityksenä vastustaa ajattelemattomia ja itsekkäitä
menoja. Mutta se ei anna positiivista tulosta; se ei johda lasta
niille varmoille ja hyville poluille, joilla hän voi kulkea eteenpäin
tunnustelemalla tietänsä ja itse määräämällä menonsa. Ennemminkin kuin
säästämistä olisi lapselle opetettava rahojen oikeata käyttämistä.
Useimpien ihmisten, jotka vaivoin säästävät kokoon muutaman
dollarin, pitäisi sijoittaa ne ensin oman itsensä hyödytykseksi ja
sitten johonkin hyödylliseen työhön. Luultavasti he saisivat sillä
tavoin muutakin säästettävää. Nuorten ihmisten pitäisi pikemmin
sijoittaa rahoja kuin säästää niitä. Heidän tulisi sijoittaa rahoja
omaan itseensä lisätäkseen siten luovia voimiansa. Saavutettuansa
yleishyödyllisen huippukohtansa on heillä panna säästöön, määräperäisen
suunnitelman osana, tuntuva osa tuloistansa. Mutta se ei ole
säästämistä, että ehkäisee itseään kehittymästä tuottoisammaksi.
Sillä vain vähentää lopullista pääomaansa ja heikentää luonnon omien
pääomansijoitusten arvoa. Hyödyn periaate on paras tienopas. Hyöty on
jotakin positiivista, liikkuvaa ja eloa-antavaa. Hyöty on elämää. Hyöty
lisää hyvän yhteissummaa.
Me voimme välttää köyhyyttä itseltämme ja omiltamme muuttamatta yleisiä
elinehtoja. Suuremmat palkat, korkeammat hinnat, suuremmat ansiot ja
muut lisäykset rahojen sijoittamiseksi sinne tai tänne, ne ovat vain
yhden tai toisen ihmisluokan yrityksiä pelastaa oma nahkansa. Toisista
tässä välitetään vähät. On olemassa se mieletön usko, että jos vain saa
hankituksi rahaa, niin suoriutuu hyvin kaikesta. Työntekijät uskovat
tarvitsevansa vain korkeampia palkkoja, ja pääoma panee luottamuksensa
suurempaan voittoon. Kaikilla on liikuttava usko siihen, mitä kaikkea
raha muka voi saada aikaan. Raha on sangen hyödyllinen säännöllisissä
oloissa, mutta sillä ei ole suurempaa arvoa kuin minkä ihmiset siihen
panevat tuotannon kautta, ja sitä voi suuresti väärinkäyttää. Sitä
voidaan todellisen rikkauden vastikkeena palvella niin taikauskoisesti,
että sen arvo menee kokonaan hukkaan.
Siitä mielipiteestä pidetään itsepintaisesti kiinni, että teollisuuden
ja maanviljelyksen välillä vallitsee oleellinen vastakkaisuus.
Mutta sellaista vastakkaisuutta ei ole. On joutavaa väittää, että
koska kaupungeissa on liikaväestöä, pitäisi jokaisen palata maata
viljelemään. Jos ihmiset menettelisivät niin, olisi maanviljelys
piankin kaikkea muuta kuin kannattava. On yhtä järjetöntä, jos kaikki
säntäävät teollisuuskaupunkeihin. Jos maalaistalot ovat autioina,
niin mitä silloin hyödyttää teollinen tuotanto? Maanviljelyksen
ja teollisuuden välillä voi vallita vuorovaikutus. Tehtailija voi
toimittaa maanviljelijälle, mitä tämä tarvitsee, ja maanviljelijä
ja muut raaka-aineiden tuottajat voivat hankkia tehtailijalle, mitä
hän taas tarvitsee. Kulkulaitoksen välityksellä voimme saada aikaan
terveen ja kannattavan, keskinäiseen avustukseen ja hyötyyn perustuvan
järjestelmän. Jos lisäksi elämme pienemmissä yhteiskunnissa, missä
jännitys ei tule niin suureksi ja missä voimme saada peltojen ja
puutarhain tuotteita ilman varsin monia välikäsiä, niin tuskin tulee
kysymystä köyhyydestä tai levottomuudesta.
Katsokaamme sesonkityötä ja ottakaamme rakennustoiminta esimerkiksi.
Eikö ole suurta voimantuhlausta, jos antaa rakennustyöläisten
nukkua pesässään koko talven uutta rakennuskautta odotellessa?
Samanlaista tuhlausta on, jos annetaan taitavien sesonkityömiesten,
jotka päästäkseen talven toimettomuudesta ovat hankkineet itselleen
tehdastyötä, jäädä tehtaisiin sesongin ajaksi siitä pelosta, etteivät
sitten enää saisi takaisin paikkojansa. Jos maanviljelijä voisi
lähteä tehtaasta kyntämään, kylvämään ja korjaamaan eloa tilallaan,
ja jos rakennustyöläinen voisi tehdä samoin antautuakseen hyötyisään
ammattiinsa niin kauan kuin rakennuskautta kestää, niin kuinka paljoa
parempi olisikaan heidän mielialansa ja kuinka paljoa helpommin
toimisikaan maailmankoneisto!
Ajatelkaa, että me kaikki eläisimme kolmena, neljänä kevät- ja
kesäkuukautena tervettä ja raitista elämää luonnon helmassa! Silloin ei
meillä enää olisi missään "kuollutta aikaa".
Maanviljelyksellä on kuollut aikansa, ja silloin pitäisi maanviljelijän
mennä tehtaaseen auttamaan niiden tavarain tuottamisessa, joita hän
tarvitsee taloansa varten. Myöskin tehtaalla on hiljainen aikansa,
mutta silloin on työmiehen aika mennä maalle auttamaan leivän
tuottamista. Sillä tavoin voitettaisiin joutoajat ja palautettaisiin
tasapaino tekniikan ja luonnon välille.
Me saisimme myöskin monipuolisemman elämänkatsomuksen, mikä ei
olisi vähin siunaus. Kahden ammatin yhdistäminen ei ole ainoastaan
aineellisesti edullista; se laajentaa myöskin näköpiiriä ja terästää
arvostelukykyä. Suuri osa aikamme rauhattomuudesta ja levottomuudesta
on ahdasnäköisyyden ja ennakkoluulojen tulosta. Jos työmme olisi
vaihtelevampaa, jos näkisimme enemmän elämästä ja ymmärtäisimme kuinka
tarpeellinen toinen tekijä on toiselle, niin pysyisimme tasaisempina.
Jokaiselle on jonkun ajan työskentely ulkona luonnossa virkistävää.
Tämä ei ole ollenkaan mahdotonta toteuttaa. Mikä on oikein ja
toivottavaa, se ei koskaan ole mahdotonta. Se vaatisi vain vähän
enemmän yhteistyötä -- hiukan vähemmän mielenkiintoa itsekkäisiin
rientoihin ja hiukan enemmän mielenkiintoa itse elämään.
Rikkaista on hyvin mieluista päästä kolmen, neljän kuukauden ajaksi
vuodessa elämään jossakin ajanmukaisessa kesä- tai talviparantolassa,
mutta Amerikan kansan suuri enemmistö ei tuhlaisi aikaansa sillä tavoin
vaikka voisikin. Se hankkisi itselleen sen sijaan työtä, joka samalla
kertaa olisi virkistystä.
Tuskin voi epäilläkään, etteikö se levottomuus, jota me ainaisesti
näemme ympärillämme, ole seurausta luonnottomasta elintavastamme.
Ihmisiä, jotka vuoden umpeensa tekevät yhtä ja samaa ja ovat
suljetut pois terveellisestä auringonvalosta ja elämästä ulkona
vapaassa luonnossa, voi tuskin moittia, jos he näkevätkin asiat
ja olot eksyttävässä valossa. Ja tämä koskee niin työmiestä kuin
kapitalistiakin.
Onko elämässä sitten mitään, joka todella voisi estää luonnollisen ja
terveen elämäntavan? Ja onko teollisuudessa mitään, joka ei soveltuisi
siihen, että kaikkia ammatteja, kutakin vuorostaan, tekisivät ne, jotka
ovat siihen pystyviä? Voidaan huomauttaa, että tuotanto häiriytyisi,
jos työväestö joka kesä poistuisi tehtaasta, mutta meidän täytyy
katsella tätä seikkaa yleiseltä näkökannalta. Meidän täytyy ottaa
huomioon suurempi tarmo ja työhalu kolmen tai neljän vapaassa luonnossa
vietetyn kuukauden jälkeen, ja meidän on myöskin ajatteleminen, kuinka
hyödyllisesti tämä palaus peltotöihin vaikuttaisi elinkustannuksiin.
Kuten eräässä edellisessä luvussa olen huomauttanut, olemme
askarrelleet myöskin maanviljelys- ja tehdastyön yhdistämisen alalla,
ja se on antanut hyvin tyydyttäviä tuloksia. Northvillen luona,
kaukana Detroitista, on meillä pieni tehdas, jossa valmistetaan
venttiilejä. Sekä johto että koneisto kokonaisuudessaan ovat verrattain
yksinkertaisia, sillä tehtaassa valmistetaan ainoastaan tätä yhtä
esinettä. Meidän ei tarvitse etsiskellä taitavia työmiehiä. Taitavuus
on keskitetty koneeseen. Seudun väestö jakaa aikansa tehtaan ja
maanviljelyksen välillä, sillä mekanisoitu maanviljelys ei vaadi paljoa
aikaa. Tehdas käy vesivoimalla.
Hiukan laajempaan mittakaavaan suunniteltua tehdasta rakennetaan
parhaillaan Flat Rockin luona, noin viidentoista mailin päässä
Detroitista. Me olemme padonneet joen, ja tämä patous on samalla
siltana Detroitin--TToledon--Irontonin-rautatiellä, joka tällä kohtaa
tarvitsi uutta siltaa. Siellä aiomme valmistaa kaiken tarvitsemamme
lasin. Joen patous antaa meille riittävästi vettä kaiken raaka-aineksen
kuljetukseen ja myöskin voimaa sähkölaitoksen avulla. Kun tehdas
sijaitsee keskellä maanviljelysseutua, ei siellä ole myöskään pelkoa
liikakansoituksesta tai niistä monista epäkohdista, jotka niin usein
aiheutuvat ihmisten liian runsaasta keskittämisestä yhteen kohtaan.
Työmiehillä on tehdastyönsä ohella sekä talo että maata, ja nämä
maapalstat ovat hajallaan viidentoista tai parinkymmenen mailin
alalla, sillä nykyään voivat työmiehet tietysti tulla tehtaaseen
automobiililla. Me tulemme täällä saamaan onnistuneen maanviljelys- ja
teollisuusyhtymän, ilman keskityksen ja liikakansoituksen haittoja.
Usko, että teollisuusmaan täytyy keskittää kaikki teollisuushaaransa,
on minun nähdäkseni perusteeton. Se on ainoastaan väliaste teollisuuden
kehityksessä. Kun olemme viisastuneet teollisuudessa ja oppineet
valmistamaan tavaroita, joiden osat voidaan vaihtaa, niin voidaan
näitä osia valmistaa aina suotuisimmissa oloissa. Nämä olot eivät
ole suotuisia ainoastaan työmiehen vaan myöskin tuotannon kannalta.
Ei voi rakentaa suurta tehdasta pienen kosken varteen, mutta sinne
voi sijoittaa pienen tehtaan, ja monien tällaisten pienten tehtaiden
yhtymä, joista kukin kuitenkin muodostaa oman kokonaisuutensa, tulee
huomattavasti huokeammaksi kuin suuri tehdaslaitos. Mutta onhan tästä
säännöstä myöskin poikkeuksia. River Rougessa esimerkiksi, missä me
yhdistämme raudanvalmistuksen itse valantaan ja käytämme hyväksemme
kaiken ylijäävän virran voiman, on suuri laitos ja samalle paikalle
koottu suuri työvoima välttämätön. Mutta tällaiset poikkeustapaukset
eivät tule vaikuttamaan haitallisesti siihen kehitykseen, joka tahtoo
vastustaa teollisuuden keskittymistä.
Teollisuus tulee hajoiteltavaksi. Ei ole yhtään kaupunkia, joka
rakennettaisiin ennalleen, jos se tuhoutuisi -- mikä sinänsä on
todistus siitä, minkä arvoisiksi me todellisuudessa arvioimme
kaupunkeja. Kaupungilla on ollut paikkansa täytettävänä ja tehtävänsä
suoritettavana. Maaseutu ei ikinä olisi saanut nykyistä kukoistustaan
ja eloisuuttaan ilman kaupunkeja. Asumalla yhteensullottuina samaan
paikkaan ovat ihmiset oppineet paljon, mitä he eivät koskaan muuten
olisi keksineet, jos vain olisivat asuneet yksinäisyydessä maalla.
Terveydenhoito-olot, valaistusjärjestelmä ja yhteiskunnallinen
järjestely -- ne ovat kaikki tuloksia ihmisten kaupungeissa saamista
kokemuksista. Mutta kaikki yhteiskunnalliset epäkohdat, joita
meidän täytyy kärsiä, ovat myöskin syntyneet kaupungeissa ja ovat
keskitettyinä niihin. Pienemmissä yhdyskunnissa, missä elämä kulkee
vuodenaikojen mukaisesti, ei löydy äärimmäistä köyhyyttä eikä rikkautta
eikä rahtuakaan siitä tavattomasta levottomuudesta, joka on suurten
yhdyskuntien tunnusomainen leima. Miljoonain ihmisten asumassa
kaupungissa on jotakin kesytöntä ja uhkaavaa. Muutamien kilometrien
päässä siitä saa tyytyväinen ja onnellinen maalaiskylä lukea
kaupunkilaisten kaikennäköisistä hullutuksista! Suurkaupunki on todella
sangen avuton kapine. Kaikki, mitä se käyttää, täytyy sille muualta
lähettää. Ellei kulkulaitos toimi, lakkaa kaupunkikin toimimasta.
Se ei voi hankkia ravintoa, vaatteita tai lämpöä itselleen. Työolot
ja elämäntapa kaupungissa on niin keinotekoista, että meidän terve
vaistomme joskus kapinoi niiden suurta luonnottomuutta vastaan.
Ja lopuksi käy eläminen suurkaupungeissa ja liiketoimen harjoittaminen
sellaisissa aivan sietämättömän kalliiksi. Kaupungit rasittavat
elämää sellaisilla taakoilla, ettei tahdo jäädä mitään, mistä
elää. Poliitikkojen on ollut helppo lainata rahaa, ja he ovat
lainanneet sitä äärimmäiseen rajaan saakka. Viime vuosikymmenenä ovat
kaupunkimenot kasvaneet suunnattomasti, ja suuri osa näitä menoja
kuluu lainarahojen korkojen maksuun. Nämä rahat on sijoitettu joko
tuottamattomiin rakennuksiin tai laitoksiin, joita ilman kaupunki
ei tosin voi tulla toimeen, kuten vesijohtoihin ja lokaviemäreihin,
mutta jotka ovat järjettömän kalliisti rakennettuja. Näiden laitosten
ylläpitokustannukset ja ihmispaljouden ja liikenteen säännöstelyn
vaatimat menot ovatkin paljoa suuremmat kuin niistä saatava hyöty.
Nykyaikainen kaupunki on ollut suuri tuhlari, tänään se on vararikon
partaalla, huomenna se ehkä lakkaa olemasta.
Halvan ja helposti hankittavan voiman saanti tulee suuremmassa määrässä
kuin mikään muu palauttamaan tasapainoa elämään ja poistamaan sen
haaskauksen, joka on ollut köyhyyden pää-asiallisimpia syitä. On
olemassa monenlaisia voimalähteitä. Yhdelle kunnalle voi olla kaikkein
taloudellisin menettelytapa hankkia itselleen sähköä höyryvoima-aseman
avulla, joka sijaitsee jonkin hiilikaivoksen lähellä; toiselle
yhdyskunnalle voi vesisähkövoima olla edullisempi. Mutta joka kunnassa
täytyy olla voima-asema, joka antaa voimaa halvasta hinnasta --
tämän pitäisi olla sille yhtä oleellinen tarve kuin rautatieaseman
tai vesijohtolaitoksen omistaminen. Me voisimme vallita suuria
voimalähteitä ja pakottaa ne työskentelemään yhteiseksi hyödytykseksi,
elleivät menot pääoman hankkimiseksi olisi esteenä. Minä luulen, että
meidän täytyy joltakin osalta tarkistaa käsitystämme pääomasta.
Se pääoma, jonka liikeyritys itse tuottaa ja sitten käyttää lisätäkseen
työmiesten mahdollisuuksia elää hyvää ja huoletonta elämää sekä
hankkiakseen työtä yhä useammille ja useammille ihmisille, kun
samalla yleisön menot vähenevät -- se pääoma ei merkitse mitään
vaaraa ihmiskunnalle. Se on työn ylijäämää, jota käytetään kaikkien
hyväksi. Se, joka tätä pääomaa hoitaa, voi tuskin arvioida sitä omaksi
mieskohtaiseksi palkkiokseen. Ei kenelläkään ole oikeutta arvioida
tätä ylijäämää omakseen, sillä hän ei ole sitä yksin hankkinut. Se on
tulosta koko järjestön yhteisestä työstä. Omistajan päähän tullut aate
on kyllä voinut saada toimeen kaiken siinä käytetyn tarmon ja johdon,
mutta hän ei kuitenkaan ole yksin antanut kaikkea tarmoa ja johtoa.
Jokaisella työmiehellä on osuutensa tuotannosta. Ei mitään liikettä
voi arvioida ottamalla ainoastaan huomioon se, mitä se nyt on, ja ne
henkilöt, jotka siinä tällä hetkellä ovat toimessa. Sillä täytyy olla
jatkumisen mahdollisuuksia. On maksettava parhaat palkat ja turvattava
kullekin osakkaalle liikkeessä hyvä ja riittävä toimeentulo, olipa
hänen paikkansa liikkeen palveluksessa mikä tahansa. Mutta jotta
liikkeen olisi mahdollista ylläpitää sen palveluksessa työskenteleviä
on välttämätöntä, että löytyy pääoman ylijäämää. Todella kunnollinen
liikemies käyttää ylijäämäansionsa tämmöiseen tarkoitukseen. Muuten on
yhdentekevää, missä tätä ylijäämää säilytetään tai kuka sitä hoitaa.
Pääasia on, miten sitä käytetään.
Pääoma, joka ei lakkaamatta luo yhä suurempia ja parempia
työmahdollisuuksia, on hiekkaa arvottomampaa. Pääoma, joka ei
lakkaamatta paranna työoloja ja palkitse työtä kohtuullisemmin, ei
täytä korkeinta tehtäväänsä. Pääoman suurimpana hyötynä ei ole uusien
rahojen hankkiminen, vaan rahan pakottaminen myötävaikuttamaan maailman
yleisen tilan parantamisessa. Ellemme me teollisuudellamme auta
yhteiskunnallisten pulmien ratkaisua, niin emme suorita olennaisinta
työtämme. Silloin ei suorittamamme yleishyödytys ole vielä täydellistä.