Vuoden 1920 joulukuu oli merkkikausi Amerikan liike-elämän historiassa.
Useampia automobiilitehtaita oli silloin suljettuna kuin auki ja
suuri joukko suljetuista oli täydellisesti pankkimiesten käsissä.
Melkein jokaisen teollisuusyrityksen huhuiltiin olevan huonoissa
asioissa. Minun mieltäni kiinnitti sanomalehtien itsepintainen väite,
että Ford-yhtiö ei ainoastaan ollut rahan tarpeessa, vaan että sen
myöskin oli mahdotonta saada rahoja mistään. Olen kuullut niin monta
huhua yhtiöstämme, että vain harvoin ryhdyn niitä oikaisemaan, mutta
nämä huhut erkanivat kaikista entisistä siinä, että ne olivat niin
täsmällisiä ja seikkaperäisiä. Minä sain tietää, että olin luopunut
vanhasta ennakkoluulostani rahanlainaamista vastaan, ja lukea,
että minä päivänä tahansa voi odottaa minun saapuvan Wall Streetin
rahakonttoreihin lakki kourassa rahoja pyytelemään. Jopa huhuttiin,
ettei kukaan ollut halukas lainaamaan minulle rahaa, ja ettei minulla
ilmeisesti ollut muuta neuvoa kuin luopua liikkeestäni.
Oli totta, että meillä oli rahallisia vaikeuksia. Vuonna 1919 olimme
lainanneet 70,000,000 dollaria velkakirjoja vastaan ostaaksemme koko
osakepääoman Ford-yhtiössä. 33,000,000 siitä oli vielä takaisin
maksamatta. Me olimme velkaa 18,000,000 dollaria veroja, jotka
lankesivat pian maksettaviksi, ja me aioimme myöskin maksaa työmiehille
vuotuisen lahjapalkkion, joka nousi 7,000,000 dollariin. Tammikuun
ensimmäisestä huhtikuun kahdeksanteentoista päivään mennessä oli
meillä maksuja, jotka yhteensä nousivat 58,000,000 dollariin. Meillä
oli ainoastaan 20,000,000 talletettuna pankissa. Vajaus meidän
tileissämme oli yleisesti tunnettu ja varmana pidettiin, ettemme voisi
hankkia noita 38,000,000 dollaria ottamatta lainaa. Niin suurta summaa
tuskin voi saada muutoin kuin Wall Streetin avulla. Me olimme täysin
vakavaraiset. Kaksi vuotta aikaisemmin olimme lainanneet 70,000,000
dollaria, ja kun kaikki kiinteimistömme olivat kiinnittämättömät eikä
meillä ollut tavaravelkoja, ei uuden lainan saanti olisi tavallisissa
oloissa kohdannut mitään vaikeuksia. Se olisi päinvastoin ollut hyvä
pankkisijoitus.
Minä aloin kuitenkin tajuta, että meidän rahantarvettamme
teollisuuspiireissä pidettiin uhkaavan nurinmenon enteenä. Silloin
syntyi mielessäni epäluulo, että nämä sähkösanomat, joita levitettiin
kautta maan, voisivat olla peräisin määrätystä lähteestä. Tämä epäluulo
sai virikettä, kun sain selville, että eräs tunnettu finanssilehden
toimittaja säännöllisesti lähetteli selosteluita meidän taloudellisista
oloistamme. Senvuoksi päätin visusti olla oikaisematta mitään näistä
huhuista. Me olimme tehneet raha-asiaimme järjestelysuunnitelman ja
siihen ei kuulunut ajatustakaan lainan ottamisesta.
En saata kylliksi korostaa, että kaikkein huonoin aika lainan
ottamiseen on silloin, kun pankit luulevat lainaajan olevan
kipeästi rahan tarpeessa. Edellisessä luvussa esitin taloudellisten
periaatteittemme suuntaviivat. Me aloimme yksinkertaisesti toteuttaa
niitä. Päätimme toimittaa suursiivouksen talossa.
Menkäämme hiukan taaksepäin ajassa ja katsokaamme, kuinka olot olivat
kehittyneet. Vuoden 1920 alkupuolella näkyi ensimmäisiä merkkejä,
että sodan aiheuttama kuumeinen liiketoiminta oli hiljentymässä.
Sellaiset sota-ajan yritykset, joilla ei ollut mitään todellista
olemisenoikeutta, menivät nurin. Ostohalu väheni. Vielä ei meidän
myynnissämme ollut tapahtunut keskeytystä, mutta me tiesimme, että
ennemmin tai myöhemmin niin tuli käymään. Ajattelin vakavasti alentaa
hintoja, mutta valmistuskustannukset eivät millään alalla olleet meidän
hallittavanamme. Työ antoi yhä vähemmän vastiketta korkeista palkoista.
Raaka-ainesten hankitsijat eivät tahtoneet ajatellakaan palata jälleen
kiinteälle maakamaralle. Myrskyn oireet olivat kyllä selviä, mutta
kukaan ei kiinnittänyt niihin huomiota.
Kesäkuussa aloimme huomata eroa myynnissämme. Se väheni joka kuukausi
kesäkuusta syyskuuhun. Meidän oli pakko ryhtyä tuotannossamme
sellaisiin toimiin, että teimme ostamisen ihmisille mahdolliseksi,
mutta ei siinä kyllä: meidän täytyi myöskin osoittaa yleisölle,
että tämä oli vakava pyrkimyksemme eikä mitään humbugia. Syyskuussa
alensimme siis hinnan 575 dollarista 440 dollariin autoa kohti.
Hinta oli todellisuudessa valmistuskustannuksia melkoista alempi,
sillä me käytimme vielä kalliina aikana ostettuja aineksia. Tämä
hinnanalennus aikaansai sangen suurta kohua. Meitä moitittiinkin
sen johdosta ja väitettiin meidän vaikuttavan häiritsevästi
vallitseviin myyntisuhteisiin. Sitä me juuri tarkoitimmekin. Me
tahdoimme omalta kohdaltamme tehdä kaiken voitavamme hintojen
painamiseksi keinotekoisesta korkeudesta luonnolliselle tasolle.
Minä olen varma siitä, että jos tehtailijat ja kauppiaat tällöin
tai aikaisemmin olisivat ryhtyneet tuntuvasti alentamaan hintoja ja
myyneet varastonsa pois käsistään, ei niin pitkäaikaista pulakautta
olisi liike-elämässämme syntynytkään. Suurempain hintain odotus se
yksinkertaisesti viivytti palausta säännöllisiin oloihin. Korkeita
hintoja ei lopultakaan saatu, ja jos kerta kaikkiaan olisi mukauduttu
tappioihin, olisi ostokyky ja tuotanto saatu sopusuhtaan ja meillä
olisi lisäksi säästytty pitkästä yleisen seisauksen ajasta. Itsepäinen
kiinnipitäminen korkeista hinnoista teki vain tappiot suuremmiksi,
sillä liikemiesten täytyi maksaa korkoa kalliista varastoistaan
samalla kuin he menettivät sen ansion, mikä olisi voinut olla
järkevämmän menettelyn tuloksena. Työttömyys aiheutti tuntuvaa
palkkojen alenemista, mikä vain laajensi ostajan ja myyjän välistä
kuilua. Sekavia huhuja kierteli, että Euroopalle myönnettäisiin
suunnatonta luottoa, jolloin toivottiin saatavan kalliit varastot
kaupaksi. Esityksiä ei tietenkään tehty näin räikeässä muodossa, mutta
uskon monen olleen varmasti vakuutetun, että kun vain voitaisiin
antaa ulkomaille luottoa, niin Amerikan liike-elämä saisi siitä
hyötyä, vaikkapa ei olisi toivoakaan että pääoma tai korot tulisivat
maksetuiksi. On tosin totta, että jos Amerikan pankit olisivat antaneet
tämän luoton, niin olisivat liikemiehet voineet ansaita saamalla
varastonsa kaupaksi, mutta pankeille itselleen olisi tämä luotonanto
ollut niin "kylmäävää", että ne olisivat olleet enemmän jäälinnojen
kuin pankkipalatsien näköisiä. Saattaahan olla sangen luonnollista,
että viimeiseen saakka pidetään kiinni ansion mahdollisuudesta, mutta
hyvää liiketointa se ei ole.
Hinnanalennuksen jälkeen lisääntyi myyntimme, mutta pian ilmeni jälleen
vähenemisen oireita. Me emme olleet hinnoissamme menneet niin alas,
että ne olisivat olleet yleisön ostokyvyn tasolla. Pikkutavarain hinnat
eivät vielä olleet kylliksi laskeneet, ja yleisö oli epäluuloinen
kaikkien hintojen suhteen. Me suunnittelimme uutta alennusta ja pidimme
tuotantomme noin 100,000 auton määrässä kuukautta kohti. Myyntimme ei
oikeuttanut meitä näin suureen tuotantoon, mutta me tahdoimme saada
mahdollisimman suuren määrän ainesvarastoamme muutetuksi valmiiksi
tuotteiksi ennenkuin suljimme tehtaat, mikä oli välttämätöntä
varastontarkastusta ja tarpeellista suursiivousta varten. Me aioimme
senjälkeen toimeenpanna uuden suuren hinnanalennuksen ja samalla
jatkaa valmistusta halvemmalla ostetuista aineksista. Sillä me olimme
vakuutetut siitä, että hintojen täytyi laskea.
Joulukuussa lopetettiin työt kahden viikon ajaksi, mutta meille tuli
niin paljon tehtävää, että todellisuudessa kului lähes kuusi viikkoa,
ennenkuin kaikki jälleen oli käynnissä. Samalla hetkellä kuin suljimme
tehtaat, saivat huhut meidän rahapulastamme yhä varmemman muodon. Minä
tiedän monen toivoneen, että meidän tulisi pakko turvautua vieraaseen
pääomaan, sillä silloin olisi meidän myöskin pakko alistua toisten
asettamiin ehtoihin. Me emme pyytäneet toisten rahoja emmekä niitä
tarvinneet. Meille tarjottiin lainaa. Erään newyorkilaisen pankin
edustaja kävi minun luonani ja esitti rahainjärjestelysuunnitelman,
joka suuren lainan ohella sisälsi myöskin sen, että yksi pankin
edustajista toimisi kassan valvojana ja ottaisi hoitaakseen yhtiömme
raha-asiat. Tarkoitus oli varmaan hyvä, mutta me emme tarvinneet
lainarahoja. Sitävastoin puuttui meiltä todellakin sillä kertaa
rahastonhoitajaa, joten pankkimiehet siinä suhteessa olivat
arvostelleet asemamme oikein. Minä pyysin poikani Edselin rupeamaan
yhtiön rahastonhoitajaksi ja samalla puheenjohtajaksi. Siinäkin
kohdassa saatiin siis apu omasta talosta, joten pankkimiehillä ei
todellakaan ollut meille mitään tarjoamista.
Sitten ryhdyimme suursiivoukseen tehtaassa. Sodan aikana olimme
tehneet monenlaatuisia sotatöitä ja olleet siis pakotetut luopumaan
periaatteestamme, että tulee valmistaa vain yhtä ainoata tuotetta.
Tämä oli aiheuttanut useiden uusien osastojen perustamisen.
Konttorihenkilökuntaa oli suurennettu ja hajallisen tuotannon tuhlaus
alkoi tuntua. Sotatyö tuottaa hätiköimistä ja tuhlausta. Nyt poistimme
kaiken, mikä ei kuulunut automobiilien valmistukseen.
Ainoa kiireellinen maksu, joka meillä oli uutena vuonna, oli seitsemän
miljoonan dollarin vapaaehtoinen lahjapalkkio työmiehille. Sen
maksoimme pankeissa olevista rahoistamme.
Meillä on viisineljättä haaraosastoa eri osissa maata. Niissä
pannaan autot kokoon, mutta kahdessakolmatta niistä valmistetaan
myöskin koneosia. Osien valmistus oli nyt lakkautettu, mutta autojen
kokoonpanoa jatkettiin. Töiden lakkauttamisen aikana ei Detroitin
tehtaassa ollut autoja laisinkaan. Kaikki osat olimme sijoittaneet
muualle, ja tammikuussa saivat Detroitin piirin myyjät matkustaa aina
Chicagoon asti voidakseen tyydyttää paikallista tarvetta. Haaraosastot
lähettivät jokaiseen asioimistoon niin paljon autoja, että ne
vastasivat kuukauden myyntitarvetta. Mutta myyntiä kannustettiin, ja
tammikuussa möimme me noin 60,000 autoa. Tammikuun jälkipuoliskolla
kutsuimme kokoon noin 10,000 miehen suuruisen satunnaisen työvoiman,
enimmäkseen päällysmiehiä ja näiden apulaisia, ja aloitimme toiminnan
Highland-tehtaassa. Kokosimme ulkomaiset saatavamme ja möimme
sivutuotteemme.
Sen jälkeen olimme selvät käymään täyteen tuotantoon, joka
toimeenpantiin asteettain ja tavalla, joka takasi meille voittoa.
Sisäinen siivous, joka nyt oli suoritettu, teki lopun siitä
tuhlauksesta, joka oli nostanut hintoja ja niellyt ansiot. Kaikki, mitä
itse emme voineet käyttää, myytiin. Ennen olimme yhtä autoa varten
käyttäneet viittätoista miestä päivässä; nyt käytimme vain yhdeksää.
Tämä vähennys aikaansaatiin noudattamalla sääntöä, että kaiken ja
kaikkien täytyi tuottaa täydesti tai sitten poistua. Tämä ei sisältänyt
sitä, että kuusi miestä viidestätoista menetti toimensa -- he vain
lakkasivat olemasta tuottamattomia.
Me poistimme puolet konttorihenkilökunnastamme ja tarjosimme
virkamiehille parempipalkkaista työtä tehtaissa. Useimmat suostuivat
tarjoukseen. Me hävitimme kaikki lomakkeet ja tilaston, millä ei ollut
suoranaista vaikutusta tuotantoon. Me olimme kasanneet tonnittain
tilastoa, se kun oli niin mielenkiintoista. Mutta tilastolla ei
rakenneta autoja -- ja niin sai se kadota.
Me hävitimme 60 prosenttia puhelinyhteyksistämme. Niitä tarvitsee
liikkeessä vain verrattain pieni henkilökunta. -- Aikaisemmin oli
meillä yksi päällysmies joka viittä miestä kohti, nyt niitä on yksi
joka kahtakymmentä kohti. Muut päällysmiehet työskentelevät koneiden
ääressä.
Yleismenot autoa kohti alenivat täten 146 dollarista 93 dollariin,
ja kun ajattelee, mitä tämä merkitsee tuotannon ollessa 4,000
autoa päivässä, niin ymmärtää, että halpaa myyntihintaa ei
aikaansaada palkkoja alentamalla, vaan välttämällä tuhlaavaisuutta
valmistusmenoissa.
Mutta suurin kaikista tätä koskevista säästöeristä oli kuitenkin
tilauslähetysten nopeus. Sangen tärkeänä tekijänä tässä oli
Detroitin--Toledon--Irontonin rautatie, jonka me ostimme. Rautatiellä
oli laaja ala säästösuunnitelmassamme. Itse radalle olen omistanut
eri luvun.
Jonkun verran kokeiltuamme havaitsimme, että nopeampi kuljetus
saattaisi supistaa valmistuskiertoamme kahdestakolmatta päivästä
neljääntoista päivään. Toisin sanoen, me saatoimme ostaa raaka-aineen,
jalostaa sen ja jättää valmiin auton välittäjälle noin 33 prosenttia
lyhyemmässä ajassa kuin ennen. Meillä oli ollut noin 60,000,000
dollarin arvoinen ainesvarasto ollaksemme turvatut tuotannon
keskeytymistä vastaan, ja kolmannen osan säästäminen niiden
hankinta-ajassa merkitsi, että meille vapautui 20,000,000 dollarin
pääoma, jonka korot vastasivat 1,200,000 dollaria vuodessa. Jos otetaan
tähän mukaan vielä valmis varasto, säästimme lisäksi noin 8,000,000
ja saimme siis vapaaksi 28,000,000 dollarin pääoman ja säästyimme sen
koroilta.
Tammikuun ensimmäisenä päivänä oli meillä 20,000,000 dollaria ja
huhtikuun ensimmäisenä 87,300,000 dollaria eli 27,000,000 dollaria
enemmän kuin tarvitsimme kaikkien maksettaviemme suorittamiseen. Sen
me voitimme tarttumalla asiaan perusteellisesti. Summat saimme kokoon
seuraavissa erissä:
Käteisiä varoja tammikuussa........ 20,000,000 dollaria
Käytettävissä olevia, tammik. 1 p.
-- huhtik. 1 p. rahaksi muutettuja
varoja............................. 24,700,000 "
Säästöjä nopeammasta kuljetuksesta. 28,000,000 "
Saatavien keräys ulkomailta....... 3,000,000 "
Sivutuotteiden myynti............. 3,700,000 "
Valtion-arvopaperien myynti....... 7,900,000 "
Yhteensä 87,300,000 dollaria
Tätä kaikkea en ole suinkaan kertonut kerskuakseni muka jollain
urotyöllä, vaan näyttääkseni, että liike tosiaan voi suoriutua
vaikeuksista omin apuinensa, tarvitsematta vedota muihin. Niinikään
soisin, että ihmiset ajattelisivat, eikö nykyinen rahajärjestelmämme
palkitse lainaamista ja niin ollen anna pankkimiehille liian
huomattavaa asemaa yhteiskunnassa.
Me olisimme voineet saada lainaksi 40,000,000 dollaria tai enemmän,
jos olisimme halunneet. Olettakaamme, että olisimme niin tehneet. Mikä
olisi ollut seuraus? Olisimmeko me silloin kyenneet paremmin hoitamaan
liikettämme? Jos olisimme lainanneet, emme ikinä olisi tunteneet
samaa kannustinta keksiäksemme keinoja tuotannon halventamiseen.
Jos olisimme saaneet rahat 6 prosentin korolla, olisi yksin korko,
tuotannon ollessa 500,000 autoa, tehnyt 4 dollaria autoa kohti. Me
olisimme siis menettäneet suuremman tuotantotehon edun, mutta olisimme
saaneet kannettavaksemme suuren velan rasituksen. Automme olisivat
luultavasti maksaneet 100 dollaria enemmän kuin mitä ne nyt maksavat ja
niin ollen olisi tuotanto ollut pienempi, sillä meillä ei olisi ollut
niin monta ostajaa. Työläismäärä, jolle olisimme voineet antaa työtä,
olisi ollut pienempi, emmekä me siis olisi tehneet yhteiskunnalle
sitä palvelusta ja hyötyä kuin olisi pitänyt. Ottakaamme huomioon,
että pankkimiehet neuvoivat meitä lainaamaan rahaa eikä parantamaan
tuotantomenetelmää. He eivät tarjonneet meille insinööriä; he halusivat
asettaa kassanvalvojan!
Ja tämä se on onnettomuus, kun pankkimiehiä lasketaan osallisiksi
teollisuusyrityksiin. He ajattelevat ainoastaan rahaseikkoja. Heidän
mielestään tehtaan tulee tuottaa rahaa eikä tavaraa. Heidän mieltään
kiinnittää raha eikä tuotannon taito. He eivät käsitä, että liikeyritys
ei koskaan voi pysyä alallaan, että sen joko täytyy mennä eteen- tai
taaksepäin. He eivät ymmärrä sitä, että hintojen alentaminen voi
lujentaa liikkeen vaurautta, vaan pitävät sitä ansion tahallisena
menettämisenä.
Pankkimiehillä on yleensä liian paljon sananvaltaa teollisuuden
johdossa. Sen myöntävät useimmat liikemiehet, kun heitä puhuttelee
yksityisesti. Julkisesti he eivät juuri sitä tunnusta sen
vuoksi, että he pelkäävät joutuvansa epäsopuun pankkien kanssa.
Omaisuuden hankkiminen on helpompaa raha- kuin tavarakaupalla, eikä
keskinkertaisesti menestyvä pankkimies ole läheskään niin lahjakas ja
kekseliäs kuin keskinkertaisesti menestyvä liikemies.
Viimeisten viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluessa on
pankkilaitos saanut tavattoman laajuuden, varsinkin sodan jälkeen, ja
erinäiset tätä seuranneet viralliset järjestöt ovat hankkineet sille
melkein rajattomat luottomahdollisuudet. Minun kokemukseni on, että
pankkimies asemansa ja kehityksensä nojalla on erittäin sopimaton
olemaan teollisuuden johtajana. Jos kuitenkin luoton määrääjät ovat
ponnahtaneet tähän mahtiasemaan, niin eikö se ole merkki siitä, että
jotakin on nurin rahainhoitojärjestelmässä, joka antaa rahamiehille,
eikä yleishyödyllisten yritysten johtajille, vallan teollisuuden yli?
Tätä valtaa ei heille ole hankkinut heidän teollinen pätevyytensä, sen
myöntää jokainen. Nykyinen järjestelmä sinänsä on sijoittanut heidät
siihen. Sentähden tahdon omasta kohdastani päästä selvyyteen siitä,
onko nykyinen finanssijärjestelmä todellakin paras mahdollinen.
Tällöin pyydän heti huomauttaa, että vastenmielisyyteni pankkimiehiä
kohtaan ei millään tavoin kohdistu henkilöihin. Minulla ei ole mitään
miestä vastaan senvuoksi, että hän on pankkimies. Me tarvitsemme
kunnollisia, rahaliikkeeseen perehtyneitä miehiä, eikä maailma voi
tulla toimeen ilman pankkien myötävaikutusta. Rahoja täytyy olla,
luottoa niinikään, muuten ei tuotannon hedelmiä saada vaihdetuksi.
Pääomaa täytyy myöskin olla, muutoin ei syntyisi mitään tuotantoa.
Mutta aivan toinen asia on, onko luottomme ja pankkilaitoksemme
perustettu oikeille periaatteille.
Eikä minun myöskään tarvitse hyökätä finanssijärjestelmäämme
vastaan. En ole siinä asemassa, että olisin järjestelmän voittama
ja hautoisin kostoa. Minulle itsekohtaisesti on aivan yhdentekevää,
mitä pankkimiehet puuhaavat, sillä meidän on onnistunut selvittää
asiamme ilman heidän apuansa. Minun tutkimukseni ovat ihan vapaat
mieskohtaisista vaikutteista; mutta minä tahtoisin tietää, onko nykyään
vallitseva järjestelmä todellakin läheskään niin hyvä kuin se voisi ja
sen pitäisi olla.
Semmoinen finanssijärjestelmä ei voi olla hyvä, joka suosii yhtä
tuottajaluokkaa toisen edellä. Katsokaamme, eikö ole mahdollista tulla
toimeen ilman sellaista mahtia, joka ei perustu omaisuudentuotantoon.
Kaikkinainen luokkalainsäädäntö on turmiollista. Minun nähdäkseni on
tuotanto tässä maassa sikäli muuttunut, että kulta ei enää ole paras
mittapuu, jonka mukaan tuotantoa mitataan, ja että kultarahakanta
luoton perustana antaa, niinkuin se nyt (ja arvatenkin täytymyksestä)
on järjestetty, luokkaetuja. Luoton lopullinen raja riippuu maan
kultavaroista, maan muuhun varallisuuteen katsomatta.
En halua dogmatisoida rahasta ja luotosta. En yleensä halua lausua
dogmaattisesti mitään, ja mitä varsinkin rahaan ja luottoon tulee,
tiedetään niistä aivan liian vähän, jotta voitaisiin sanoa mitään
varmaa. Koko kysymys täytyy järjestää samalla tavoin kuin kaikki
muut todella tärkeät kysymykset on järjestetty, s.o. varovalla ja
perusteellisella kokeilulla. Sen rajan ulkopuolelle en mielelläni mene.
Meidän täytyy kulkea eteenpäin hiljaa ja varovasti, askel askelelta.
Kysymys ei ole poliittista, vaan taloudellista laatua ja varmaan
on hyödyllistä herättää ihmisiä asiaa ajattelemaan. Ihmiset eivät
niin helposti tekisi itseään vikapäiksi ajattelemattomiin tekoihin
ja niistä johtuviin häiriöihin, jos todella yritettäisiin levittää
tietoa. Rahakysymystä ovat sangen monet harkinneet, mutta silmäys
useimpiin järjestelmiin, jotka muka pystyvät pulmat ratkaisemaan,
osoittaa, kuinka ristiriitaisia ne ovat. Useimmat perustuvat siihen
edellytykseen, että ihmiset ovat rehellisiä, ja se jo on erehdys.
Nykyinenkin järjestelmämme olisi erinomainen, jos kaikki ihmiset
olisivat rehellisiä. Koko rahakysymys sisältää todellisuudessa 95
prosenttia "ihmisluontoa"; ja jotta jollakin järjestelmällä olisi
jotakin menestyksen toivoa, täytyy sen jättää ihmisluonto syrjään, olla
siitä riippumaton.
Nyt askartelevat yleisön ajatukset rahaongelmissa, ja jos asiantuntijat
tällä alalla nyt voivat antaa hyviä tietoja, joista olisi apua ja
johtoa, niin on käsissä sopiva aika. Mutta otollinen hetki voi pian
mennä ohi. Yleisö on luonnostaan vanhoillista, paljon vanhoillisempaa
kuin finanssimiehet. Ne, jotka luulevat yleisön olevan niin helposti
johdettavan, että se sallisi painokoneiden painaa seteleitä niinkuin
elintarvekortteja, eivät sitä tunne. Kansassa piilevä vanhoillisuus
on säilyttänyt rahan arvon huolimatta rahamiesten mielettömistä
keinotteluista, joita nämä ovat koettaneet peittää teknillisten termien
naamiolla.
Yleisö ei hyväksy epäterveitä liikemenetelmiä. Ihmiset ovat yleensä
niin selvästi terveiden rahojen kannattajia, että on kyseenalaista,
mille kannalle he asettuisivat nykyisen rahajärjestelmän suhteen,
jos tosiaan tietäisivät niistä metkuista, joihin erinäiset
rahakeinottelijat saattavat tehdä itsensä vikapäiksi.
Nykyistä rahajärjestelmää ei saada muuttumaan puheilla tai
poliittisella propagandalla tahi taloudellisilla kokeiluilla, vaan
se tulee muuttumaan olojen paineesta, ja näitä oloja emme voi
kontrolloida. Nämä olot ja tämä paine alkavat jo tuntua.
Meidän täytyy auttaa ihmisiä ajattelemaan luonnollisella tavalla
raha-asioita. Heidän täytyy tietää, mitä raha on, kuinka se syntyy ja
mitkä nykyisen järjestelmän aikana mahdolliset temput saattavat ihmisiä
ja kansoja muutamien harvojen miesten valtaan.
Raha on pohjimmaltaan sangen yksinkertainen juttu. Se on yksinkertainen
ja välitön keino välittää tavaroita henkilöltä toiselle. Raha on
sinänsä aivan ihmeteltävä keksintö. Se täyttää sangen tärkeän tehtävän.
Sinänsä se ei ole mitään pahaa. Se on yhteiskunnallisen elämän kaikkein
hyödyllisimpiä keksintöjä, ja kun se täyttää tarkoituksensa, on se
avuksi eikä esteeksi.
Mutta rahan täytyy aina pysyä rahana. Engl. jalka on aina kaksitoista
tuumaa, mutta milloin on dollari dollari? Jos tonnin painoa
muutettaisiin hiililiikkeissä ja pikkupainoja rihkamakaupoissa,
jos metri olisi tänään 100 cm, mutta huomenna vain 75 cm, niin
ihmiset keksisivät siihen sangen pian apukeinon. Kun dollari ei pysy
dollarina, vaan muuttuu 65 sentin dollariksi, 50 sentin dollariksi ja
47 sentin dollariksi, niinkuin Amerikan vanhojen säällisten kulta-
ja hopeadollarien kävi, mitä silloin kannattaa valittaa "rahanarvon
alenemista" ja "valuutan huononemista"? Dollari, joka ei ole enempää
eikä vähempää kuin 100 senttiä, on yhtä välttämätön kuin kilo, joka on
1,000 grammaa, ja metri, joka on 100 cm.
Tointansa kunnollisesti hoitavien pankkimiesten tulisi pitää
itseänsä henkilöinä, joiden etusijassa on tutkittava ja ymmärrettävä
rahajärjestelmämme, sen sijaan että he tyytyvät yksinkertaisempiin
pankkimenetelmiin, ja jos he voisivat riistää pankkipaperien
keinottelijoilta pankkiirin nimen ja kerta kaikkiaan sulkea heidät ulos
siitä vaikutusvaltaisesta asemasta, johon tämä nimi heidät oikeuttaa,
niin lujittuisi jälleen pankkilaitoksen vanha arvo ja yleisö vapautuisi
niistä vääryyksistä, jotka liittyvät nykyiseen rahajärjestelmään ja
finanssilaitokseen.
Tässä on tosin eräs este, mutta ei voittamaton. Liike-elämä on
nykyisissä oloissa ahtaalla, ja elleivät ne, joilla oli teknilliset
edellytykset siihen, halua miettiä parannuskeinoa, täytyy niiden,
joilla näitä edellytyksiä ei ole, sitä yrittää. Ei mikään ole jonkun
luokan tai ryhmän puolelta typerämpää kuin luulo, että edistys sisältää
hyökkäyksen juuri sitä luokkaa tai ryhmää vastaan. Edistys vaatii
ainoastaan, että jokainen avustaa sitä kokemuksellaan. Vain mielettömät
yrittävät ehkäistä edistystä ja joutuvat siten sen uhreiksi. Kaikki me
täällä elämme yhdessä ja yhdessä täytyy meidän tarpoa eteenpäin. Jos
finanssimiehet luulevat, että edistys ei ole muuta kuin pehmeäpäisten
ihmisten levottomuutta, jos he katsovat jokaista parannusehdotusta
mieskohtaiseksi loukkaukseksi, niin todistavat he ratkaisevalla tavalla
oman kykenemättömyytensä johtavaan asemaan.
Jos nykyinen, puutteellinen järjestelmä on edullisempi rahamiehelle
kuin parempi järjestelmä, ja jos hän arvioi muutamia harvoja jäljellä
olevia omakohtaisen voiton vuosia tärkeämmiksi kuin kunniaa saada olla
mukana edistämässä paremman tilan aikaansaamista maailmassa, niin
ei ole mahdollista estää näitä vastakkaisia pyrkimyksiä törmäämästä
yhteen. Mutta näille itsekkäille ihmisille tulee tehdä selväksi,
että jos he käyvät taisteluun ylläpitääkseen järjestelmää vain sen
vuoksi, että se on heille itselleen edullinen, niin tämä taistelu
on jo ennakolta menetetty. Mitä sitten on rahamiehillä pelkäämistä?
Maailmahan on aina avoinna yritteliäille. Ihmiset tulevat aina tekemään
kauppaa keskenänsä. Rahoja täytyy olla ja miehiä tarvitaan, jotka
voivat hoitaa rahalaitoksen koneistoa. Ei mikään muu tule katoamaan
kuin hämminki ja sekavuus. Erinäisiin muutoksiin täytyy tietysti
ryhtyä. Pankit eivät enää saa olla teollisuuden isäntiä, vaan sen
palvelijoita. Liike-elämän tulee valvoa rahalaitoksia eikä päinvastoin
niinkuin nyt. Tuhoisaa korkojärjestelmää tullaan tuntuvasti muuttamaan.
Pankkilaitoksista ei tule olemaan vaaraa, vaan hyötyä. Pankit tulevat
tekemään enemmän kansan hyväksi kuin nykyään, ja sen sijaan että ne
hoitoonsa nähden ovat kaikkein kalliimpia, mutta osinkojakelultaan
tuottoisimpia liikeyrityksiä, tulevat ne olemaan halvempia ja liikkeen
ansiot lankeamaan sen yhteiskunnan hyväksi, jota ne palvelevat.
Vanhassa järjestelmässä on kaksi perusasiaa. Ensimmäinen on se, että
kansakunnan keskuudessa on havaittu pyrkimystä valvomaan enimmin
keskitettyjen pankkilaitosten rahainhoitoa -- olipa kysymys sitten
valtionpankista tai yksityisten rahamiesten yhtymästä. Kunkin
kansan keskuudessa valvotaan aina jossakin määrin yksityisten tai
puoliyksityisten pyrkimysten nauttimaa luottoa. Toiseksi tuntuu samaa
keskityksen pyrkimystä koko maailmassa. Amerikan luotto on New Yorkin
harrastusten valvonnan alaisena samoin kuin ennen sotaa Lontoosta käsin
valvottiin maailmanluottoa -- jolloin Englannin punta oli perusmittana
tavarainvaihdolle maailmanmarkkinoilla.
Kaksi reformimenetelmää on meille avoinna; toinen alkaa juuresta,
toinen latvasta. Jälkimmäinen menetelmä on tavallisin, edellistä
on koetettu Venäjällä. Jos meidän reformimme alkaisi latvasta,
vaadittaisiin yhteiskunnallista kaukonäköisyyttä ja niin vilpitöntä
ja kiinteää altruistista tunnetta, että se olisi ehdottomasti vieras
kaikelle itsekkäälle omanvoitonpyynnille.
Maailman rikkaudet eivät ole rahassa eikä raha voi niitä edustaa. Kulta
ei sinänsä ole arvokasta. Sillä ei ole enempää arvoa kuin paperilla
maksumääräys-shekissä. Mutta sitä voidaan käyttää rikkauden merkkinä
ja se voi hankkia omistajilleen ja johtomiehille vallan sen luoton
yli, jota todellisen rikkauden tuottajat tarvitsevat. Kaupan käyminen
rahalla, tavaranvaihdon välineellä, on sangen kannattavaa liikettä.
Kun raha tulee kauppatavaraksi, jota voidaan ostaa ja myydä, ennenkuin
todellista rikkautta voidaan liikuttaa tai vaihtaa, niin sallitaan
keinottelijain ja koronkiskurien verottaa tuotantoa. Se valta, joka
rahamiehillä on tuotantoon nähden, on sitäkin suurempi kun muistetaan,
että vaikka rahan katsotaan edustavan maailman rikkauksia, on kuitenkin
olemassa suurempia rikkauksia kuin raha, mutta nämä rikkaudet
pakotetaan usein olemaan rahan palvelijoina, mikä johtaa nurinkuriseen
tilaan -- maailmaan, joka on täynnä rikkauksia ja joka kuitenkin kärsii
puutetta.
Nämä tosiasiat eivät ole vain numeroita, jotka sitten voi jättää
onnensa nojaan. Ne ovat ihmisten elämästä ja teoista punottuja.
Maailman köyhyys harvoin johtuu tavarain puutteesta, vaan
rahanniukkuudesta. Kauppakilpailu kansojen välillä, joka johtaa
kansainväliseen kateuteen ja vihollisuuteen, mikä vuorostaan antaa
aiheen sotiin -- siinä erinäisiä seikkoja, joilla on ratkaiseva
merkitys ihmiskunnalle. Köyhyys ja sota, kaksi onnettomuutta, jotka
voidaan estää, versovat yhteisestä rungosta.
Katsokaamme, eikö alkuakaan parempaan menetelmään voida saada aikaan.