Sekä työnantajan että työmiehen tulee elää vuosi umpeensa, mutta
molemmat he tavallisesti työskentelevät vain viikkokaupalla. He
saavat tilauksen tai työn kuinka sattuu ja mihin hintaan kulloinkin
onnistuu. Hyvänä aikana on runsaasti tilauksia ja töitä, mutta
"huonona aikana" niukasti. Teollisuudessa on joko juhla tai paasto,
liikeasiat käyvät joko hyvin tai huonosti. Vaikka emme koskaan ole
eläneet aikoja, jolloin kaikilla olisi ollut liiaksi paljon tämän
maailman hyvää ja ihmiset olleet liian onnellisia ja iloisia, niin on
meillä sen sijaan ollut masennuksen aikoja, jolloin olemme nähneet
sen omituisen näytelmän, että maailma on yhtäältä tuntenut tavarain
ja koneiden, toisaalta työn puutetta ja nämä molemmat -- kysyntä ja
sen tyydyttämisen mahdollisuus -- on toisistaan erottanut raha-aita.
Tasaisen edistymisen asemesta kulkee kehitys eteenpäin nykäyksittäin
ja oikullisesti -- milloin aivan liian huimaa vauhtia, milloin
kerrassaan seisahtuen. Kun monet ihmiset haluavat ostaa, sanotaan
ettei ole tavaraa, mutta kun ei kukaan halua ostaa, sanotaan että
on liikatuotantoa. Tiedän että aina on vallinnut tavarain puute,
mutta en usko koskaan olleen liikatuotantoa. Erinäisissä tiloissa
on meillä kyllä ollut väärää tavaralaatua, mutta sitä ei voi sanoa
liikatuotannoksi. Se on päätöntä tuotantoa. Meillä voi myöskin olla
suuria, liian korkealla hinnalla hankittuja tavaravarastoja. Se johtuu
joko valmistus- tai rahatoimen huonosta järjestelystä. Riippuuko sitten
sallimuksesta, milloin joku liike on hyvä tai huono, ja täytyykö meidän
alistua sen välttämättömyyteen? Liike on hyvä tai huono aina sen
mukaan, kummaksiko me sen teemme. Ainoa syy, miksi kylvämme laihoja,
myllerrämme kaivoksissa tai valmistamme tavaroita, on se, että ihmiset
saisivat ruokaa, lämmintä ja vaatetta. Mitään muuta järjellistä
syytä ei ole, ja kuitenkin me työnnämme nämä syyt syrjään ja teemme
työtä hankkiaksemme rahaa emmekä palvellaksemme ihmiskuntaa -- kun
näet olemme kehittäneet rahajärjestelmän, joka sen sijaan, että on
tarkoitettu helpottamaan, joskus ehkäisee sitä. Mutta siitä tuonnempana.
Meille tulee tuontuostakin niin sanottuja huonoja aikoja ainoastaan
sentähden, että olemme niin huonoja johtajia. Voin ymmärtää, että maan
täytyy nähdä nälkää, jos koko sato menee hukkaan, mutta en ymmärrä,
miksi me siedämme nälkää ja köyhyyttä, kun ne riippuvat yksinomaan
huonosta johdosta, joka puolestaan aina on yhteydessä raha-asiain
järjettömän hoitamisen kanssa. Sota käänsi tietenkin asiat nurin
tässä maassa. Se käänsi nurin koko maailman. Sotaa ei milloinkaan
olisi syntynyt, jos meillä olisi ollut parempi johto, mutta sotaa
ei ole yksinomaan syyttäminen. Se paljasti rahajärjestelmämme
puutteet, mutta se osoitti ennen kaikkea kuinka epävarmoja liikkeet
ovat, kun niiden ainoana perustana on raha. Minä en tiedä, ovatko
huonot liikeajat huonojen rahamenetelmäin tulosta vai ovatko väärät
liikevaikuttimet luoneet huonot rahamenetelmät; mutta sen tiedän, että
vaikka nykyisen rahajärjestelmän nurinkaataminen ei suinkaan olisi
toivottavaa, niin olisi erittäin tarpeellista muuntaa liike-elämää
palvelemaan hyödyllisiä tarkoituksia. Silloin täytyy myöskin paremman
finanssitoimen syntyä. Nykyinen järjestelmä tulee hävitettäväksi
senvuoksi, että sillä ei ole olemassaolon oikeutusta, mutta se tulee
tapahtumaan vähitellen.
Omien asioittensa vakiinnuttaminen on kunkin omassa kädessä.
Yksinään ei voi saavuttaa täydellisiä tuloksia, mutta esimerkki
kehoittaa seuraamaan, ja jolloinkin voimme toivottavasti sijoittaa
inflatio-ajat [inflatio = paperirahan tulva. -- Suom.] ja niiden
seuraajat, ahdinkoajat, samaan luokkaan kuin isonrokon ja muut
tarttuvat taudit, joiden leviämisen voi estää. Liike-elämän ja
finanssilaitoksen uudestijärjestelyn kautta on täysin mahdollista
ehkäistä nousu- ja laskukauden huonot vaikutukset ja myöskin
ajoittaiset ahdingot. Maanviljelys on jo muuttumistilassa. Kun
teollisuus ja maanviljelys ovat täysin uudennetut, tulevat ne
täydentämään toisiaan ja kuulumaan yhteen. Minä sijoitin esimerkiksi
yhden tehtaistani maaseudulle, jotta työmiehet samalla voisivat
harjoittaa maanviljelystä. Käyttämällä koneita vaatii maanviljelys
tulevaisuudessa vain murto-osan siitä ajasta, minkä se nykyään nielee.
Se aika, jonka luonto tarvitsee tuotantoonsa, on paljon pitempi kuin
se, mikä tarvitaan ihmisapuun maanmuokkauksen, kylvön ja elonkorjuun
muodossa. Monelle teollisuudelle, jossa ei suoriteta jykeviä töitä,
ei ole väliä, missä sitä harjoitetaan. Vesivoimaa käyttämällä voidaan
monta teollisuudenhaaraa pitää maaseudulla, ja sillä tavoin saatamme
paljoa suuremmassa määrässä kuin osataan arvata yhdistää teollisuutta
maanviljelykseen, saada maataviljeleviä teollisuudenharjoittajia,
jotka harjoittavat sekä maanviljelystä että teollisuutta mitä
järkiperäisimmissä ja terveellisimmissä oloissa. Tämä järjestely
poistaa monen vuodenajasta riippuvan teollisuuden hankaluudet.
Toisia voidaan järjestää siten, että eri tuotteita valmistetaan eri
vuodenaikoina, ja toisista taas voidaan huolellisella johdolla poistaa
riippuvaisuus vuodenajoista. Kunkin erikoisen tapauksen huolellinen
tutkiminen on viittova tien.
Ajoittaiset ahdinkokaudet ovat vakavampia, ne kun näyttävät niin
suurilta, ettei niitä voi hallita. Ennenkuin koko uudestijärjestely
on toimeenpantu, ei se olekaan mahdollista, mutta jokainen liikemies
voi aina vaikuttaa jotakin asiaan, ja samalla kuin hän hyödyttää omaa
laitostansa, auttaa hän myöskin muita. Ford-yhtiön tuotantoon eivät
huonot tai hyvät ajat ole koskaan vaikuttaneet. Oloista välittämättä on
yhtiö kulkenut suoraa suuntaansa, lukuunottamatta vuotta 1917-1919,
jolloin tehdas sovellettiin sotatarpeiden palvelukseen. Vuotta
1912-1913 pidettiin huonona, vaikka sitä nyt katsotaan keskulaiseksi;
meidän tavaravaihtomme kohosi melkein kaksinkertaiseksi. 1913-1914
oli huono kausi; me lisäsimme myyntiämme enemmän kuin kolmanneksella.
Myyntivuotta 1920-1921 katsottiin liikekannalta huonoimmaksi mitä
historiamme tuntee; me möimme 1 1/4 miljoonaa autoa eli viisi kertaa
enemmän kuin "normaali"-vuonna 1913-1914, joten en saata sanoa,
että ahdinkoaika liikemarkkinoilla olisi tuottanut meille erityisiä
huolia. Tässä ei piile mitään salaisuutta. Se on, kuten kaikki muukin
meidän liikkeessämme, välttämätön tulos periaatteesta, jota voidaan
sovelluttaa mihin liikkeeseen tahansa.
Me maksamme nyt ilman ehtoja kuuden dollarin alimman palkan päivässä.
Väki on jo niin tottunut suuriin palkkoihin, että meidän ei enää ole
tarvis toimittaa mitään tarkastusta sen käyttämisestä. Minimipalkka
maksetaan niin pian kuin työmies on osoittanut kykenevänsä hoitamaan
työtänsä, mikä on hänen omassa vallassaan. Me olemme lisänneet lasketun
voitto-osuuden palkkaan ja maksamme nyt korkeampia palkkoja kuin sen
äkkinousun aikana, joka seurasi sodan jälkeen. Mutta me maksamme
aina suoritetun työn mukaan. Että työtä tosiaan tehdään, todistaa
se tosiasia, että noin kuusikymmentä prosenttia työväestä ansaitsee
enemmän kuin kuuden dollarin minimipalkan.
Ajatelkaamme yleisen vaurauden ensimmäisiä perusehtoja. Edistys ei
tapahdu umpimähkään annetuin pikku sysäyksin. Sen jokainen askel
täytyy säädöstellä. Edistys ei ole mahdollista ilman edelläkäyvää
ajattelutyötä. Ottakaamme juuri yleinen vaurastuminen esimerkiksi. Se
toteutuu, kun mahdollisimman suurella määrällä ihmisiä on kylliksi
syödäkseen ja pukeutuakseen ja kun he sanan varsinaisessa merkityksessä
tuntevat elämisen viihtyisyyttä. Suuren enemmistön huoleton toimeentulo
on yleisen vaurauden ehtona, eikä tehtailijan pankkitili. Tehtailijan
asiana on tämän vaurauden edistäminen. Hän on yhteiskunnan palvelija,
ja hän palvelee sitä ainoastaan, jos hän hoitaa yritystänsä sillä
tavoin, että hän toimittaa yleisölle yhä parempaa tavaraa yhä
halvemmalla hinnalla ja maksaa työväelleen yhä parempaa palkkaa, sen
suorittaman työn perustalla. Tällä tapaa -- ja ainoastaan tällä tapaa
-- voi tehtailija tai mikä liikemies hyvänsä puolustaa olemassaolonsa
oikeutusta.
En pane suurta arvoa kansantaloustieteilijäin selityksille ajoittaisin
palaavista kukoistuksen ja ahdingon ajoista. Kun hinnat ovat korkeat,
sanovat he aikoja hyviksi, mutta todella hyviä aikoja ei saa arvostella
niiden hintojen mukaan, joita tehtailijat panevat tavaroilleen.
Älkäämme leikkikö sanoilla. Elleivät ihmisten tulot ole oikeassa
suhteessa tavarain hintoihin, niin täytyy hintoja alentaa. Liikkeiden
yleensä katsotaan alkavan valmistuksesta ja päättyvän kulutukseen. Jos
nyt kuluttaja ei halua ostaa tavaraa, tai hänellä ei ole rahaa ostaa
sitä, niin moittii tehtailija kuluttajaa ja sanoo liikkeen käyvän
huonosti, ja tätä ruikutusta hän jatkaa. Eikö se ole hölynpölyä?
Eikö tehtailija ole olemassa kuluttajaa varten, vai onko asia
päinvastainen? Ellei kuluttaja tahdo -- tai voi ostaa, mitä
tehtailijalla on hänelle tarjottavana, niin onko se tehtailijan
vai kuluttajan syy? Vaiko ei kummankaan? Siinä tapauksessa täytyy
tehtailijan lopettaa liikkeensä.
Onko tosiaan niin, että liikkeet alkavat valmistuksesta ja päättyvät
kulutukseen? Mistä tulevat rahat, jotka panevat koneet käyntiin?
Kuluttajalta luonnollisesti. Hän on ainoa, johon voi turvata. Ja
tehtaan menestyminen perustuu yksinomaan siihen, että se kykenee
palvelemaan kuluttajaa, niin että tämä on tyytyväinen. Se voi tapahtua
tavaran laadun tai hintojen kautta. Parhaiten palvellaan häntä
parhailla tavaroilla halvimpiin hintoihin, ja sillä, joka voi tämän
aikaansaada, on mahdollisuus tulla johtajaksi alallaan, huolimatta
siitä, mitä tavaroita hän valmistaa. Tästä ei pääse mihinkään.
Miksikä sitten maleksia odottamassa parempia aikoja? Alentakaa
kustannukset johtamalla tehdasta paremmin. Ja alentakaa hinnat
ostovoiman tasalle.
Palkkojen alentaminen on kevytmielisin ja nahjusmaisin tapa selvitä
tilanteesta, puhumattakaan sen epäinhimillisyydestä. Se on itse asiassa
liikkeenjohtajan kykenemättömyyden syyn sälyttämistä työmiesten
niskoille. Jokainen ahdinkoajan merkki on kehoitus tehtailijalle
käyttämään kykyänsä paremmin ja hyvällä johdolla aikaansaamaan
sellaista, mitä muut koettavat aikaansaada palkkojen alentamisella.
Jos ensi sijassa käydään käsiksi palkkoihin, niin laiminlyödään se
keino, joka voisi tuoda pelastuksen vaikeuksista; mutta jos tätä
ainoata todella tehoavaa keinoa käytetään, niin päästään alentamasta
palkkoja. Tämä on ainakin minun kokemukseni. Kun kokonainen järjestelmä
on muutettava, täytyy jonkun kärsiä ensimmäiset tappiot. Ainoat, jotka
sen voivat tehdä, ovat ne, joilla on siihen varaa. Mutta "tappion
kärsiminen" on eksyttävä sanontatapa. Oikeastaan ei tapahdu mitään
tappiota; luovutetaan vain osa siitä, mitä ennen on ansaittu, jotta
tulevaisuudessa voitaisiin ansaita sitä enemmän. Keskustelin äskettäin
erään pikkukaupungin rautakauppiaan kanssa. Hän sanoi:
"Minä lasken tulevani kärsimään nykyisellä varastollani 10,000 dollarin
tappion, mutta todellisuudessa ei tappio ole niin suuri. Meillä
rautakauppiailla on ollut jokseenkin hyvät ajat. Enin osa nykyisestä
varastostani on ostettu korkeaan hintaan, mutta minä olen myynyt monta
varastoa hyvällä voitolla, ja ne kymmenen tuhatta dollaria, jotka nyt
häviän, eivät muuten ole samanlaisia dollareita kuin meillä oli ennen
maailmassa. Niistä on tullut tavallaan keinottelurahoja. Ne eivät ole
vanhoja kelpo dollareja, joilla ennen kullakin ostettiin 100 sentin
arvosta. Niin että minun tappioni ei ole kovin suuri. Samalla teen
mahdolliseksi kaupunkilaisille jatkaa kotiensa rakentamista, ilman että
heidän tarvitsee olla huolissaan rautatavarain hinnannoususta."
Hän oli viisas kauppamies. Hän tyytyi mieluummin pienempään ansioon
ja suurempaan menekkiin kuin että olisi pitänyt hintoja korkealla ja
ehkäissyt yhteiskunnan kehitystä. Hänen kaltaisensa mies on hyödyllinen
yhteiskunnassa. Hänellä on selkeä ymmärrys. Hän tekee tasauksen
varastonsa arvossa ennemmin kuin alentaa avustajainsa palkkoja, jonka
kautta hän vähentäisi heidän ostokykyänsä. Hän ei takertunut pitämään
kiinni hinnoista ja jäänyt odottelemaan ostajia. Hän ymmärsi -- mikä
yleensä näytään unohdetun -- että omistuksen luontoon kuuluu, että
joskus täytyy kärsiä tappiotakin. Niin on minunkin käynyt.
Meidänkin myyntimme väheni niinkuin kaikkien muidenkin. Meillä
oli suuri varasto, ja kun laskettiin kaikki ainesten ja koneosain
kustannukset, emme voineet myydä autoa halvemmalla kuin mitä siitä
pyysimme, mutta tämä hinta oli sinä ajankohtana korkeampi kuin mitä
ihmiset saattoivat tai tahtoivat maksaa. Me ryhdyimme tekemään
laskelmia. Joko oli meidän vähennettävä varastojemme arvoa 17,000,000
dollarilla tai hävittävä paljoa enemmän sen kautta, ettemme saisi
kaupaksi mitään. Niin että siinä ei oikeastaan ollutkaan valinnan varaa.
Joko täytyy miehen tyytyä tappioon ja jatkaa liikettään tai saa hän
lyödä ovet kiinni ja miettiä, mitä tappiota toimettomuus sisältää.
Tämä tappio tulee yleensä suuremmaksi eikä koske ainoastaan rahoja,
sillä toimettomuuden aikoina kalvaa masennus yritteliäisyyttä,
ja jos tämmöisiä aikoja kestää kovin kauan, menee vihdoin kaikki
uudelleenaloittamisen tarmo.
Ei kannata ruveta odottamaan parempia aikoja. Jos liikemies tahtoo
jatkaa toimintaansa, täytyy hänen alentaa hinnat siihen, mitä ihmiset
tahtovat maksaa. Minkälaisiksi olot muodostunevatkin, maksavat ihmiset
välttämättömistä tavaroista aina jonkin hinnan, ja kun vain hyvää
tahtoa on, voi aina sellaiseen hintaan mennä.
Tätä sopeutuvaa hintatasoa ei kelpaa tavoittaa huonommalla laadulla
tai lyhytnäköisellä säästäväisyydellä, sillä siitä on seurauksena vain
työväen tyytymättömyys. Semmoinen hintataso saavutetaan vain lisäämällä
tuotantoa, ja siltä kannalta katsottuna tulee jokaisen ahdingon oireen
liike-elämässä olla voimakkaana kehoituksena liikemiehille käyttämään
tervettä järkeänsä. Se, joka panee pääpainon hintoihin, mutta ei
kysy, onko hän yhteiskunnalle hyödyksi, ei voi puolustaa asemaansa
liikkeenjohtajana.
Tämä on ainoastaan toisin sanoin lausuttuna väite, että vaihdon täytyy
tapahtua todellisten arvojen luonnollisella perustalla, mikä on siinä,
että ihmistarmo on muutettu kauppatavaroiksi. Mutta niin yksinkertaista
oppia ei pidetä oikein liike-elämälle sopivana. Se ei ole kylliksi
mutkallinen. On "liikkeitä", joiden tarkoituksena on tehdä inhimillisen
yritteliäisyyden kaikkein rehellisin pyrkimys viekkaiden ihmisten
keinotteluhimon esineeksi. Nämä ihmiset toimeenpanevat ravintoaineiden
ja muiden välttämättömien tarvetavaroiden näennäisen pulan, mistä on
seurauksena hätääntynyt kysyntä markkinoilla. Ensin syntyy väärä nousu,
sitten yhtä luonnoton seisahdus.
Alati, ja joskus aivan tahtomatta, tehdään rikkomuksia taloudellista
oikeudenmukaisuutta vastaan. Taloudellisten olojen voi sanoa tekevän
ihmiskunnan siksi, mitä se on, mutta myöskin voi sanoa ihmisten luovan
taloudelliset olot. Ne, jotka ovat edellisen väittämän kannalla,
syyttävät teollisuusjärjestelmää kaikista vioista, joita ihmisillä
ylimalkaan on. Toiset taas arvelevat, että ihminen itse luo olonsa, ja
että jos taloudellinen, teollinen tai yhteiskunnallinen järjestelmä
on huono, niin on se vain ihmisen oma kuvain. Tehtailijat eivät tahdo
myöntää, että teollisuusmenetelmien viat ja puutteet ainakin osaksi
ovat heidän omia vikojansa suurennettuina ja järjestelmään pantuina.
Mutta pankaapa heidät käsittelemään kysymystä kytkemättä sitä heidän
omiin asioihinsa, silloin he katsovat asiaa heti toiselta kannalta.
Jos ihmisluonto olisi vähemmän puutteellinen, olisi
yhteiskuntajärjestelmämme epäilemättä parempi kuin se nyt
on. Toisaalta olisi huonompi ihmisaines päätynyt huonompaan
yhteiskuntajärjestykseen -- vaikka se tuskin olisi kestänyt niin kauan
kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä. Mutta niitä, joiden mielestä
ihmiset ovat tietoisesti ja vapaaehtoisesti luoneet puutteellisen
yhteiskuntajärjestyksen, on sangen vähän. Jos tinkimättä myönnetään,
että yhteiskuntajärjestelmän viat johtuvat ihmisestä itsestään, niin
seuraa siitä, että hän on tietoisesti järjestänyt epätäydellisyydet.
Osa meidän täytyy merkitä tietämättömyyden tiliin, toinen osa
yksinkertaisuuden.
Jos ajattelemme nykyisen teollisuusjärjestelmämme alkua, niin eihän
alussa voinut tietää, mitenkä se tulisi kehittymään. Jokaista uutta
edistysaskelta tervehdittiin ilolla. Ei kukaan ajatellutkaan, että
pääoma ja työ tulisivat edustamaan vastakkaisia harrastuksia. Ei kukaan
uneksinut, että itse menestyksessä piilisi paula. Mutta kehityksen
kulussa esiintyivät järjestelmän nurjat puolet. Liikkeet laajenivat
niin suuriksi, että johtajan täytyi ottaa palvelukseensa suuret määrät
ihmisiä tuntematta heitä edes nimeltä, mutta tätä seikkaa ei suinkaan
pahoiteltu, vaan päinvastoin pidettiin suotuisana. Se johti kuitenkin
lopulta epäpersoonalliseen järjestelmään, ja työmiestä ruvettiin
katsomaan koneeksi eikä lihasta ja luusta olevaksi ihmiseksi. Ei kukaan
tietystikään usko, että tämä epäinhimillinen kehityskulku tahallaan
luotiin järjestelmäksi. Mutta niin kävi. Se oli olemassa piilevänä jo
alussa, vaikka kukaan ei sitä huomannut tai aavistanut. Tavaton ja
miltei uskomaton kehitys toi ilmi järjestelmän viat.
Mikä on teollisuuden perusaate? Se ei ole rahan ansaitseminen, vaan
yleishyödyllisen aatteen toteuttaminen ja sen monistaminen yhtä moniksi
tuhansiksi kuin on ihmisiä, jotka sitä tarvitsevat.
Tuotantoa varten on kehitettävä tuotantoa. On keksittävä järjestelmä,
joka muuttaa tuotannon ihanaksi taiteeksi. Teollisuuden todellinen
perusaate on tuotannon laskeminen perustalle, joka tekee jatkuvan
kehityksen mahdolliseksi, yhä useampien tehtaiden rakentaminen ja
monien tuhansien hyödyllisten esineiden valmistaminen. Yritys ansaita
rahaa keinottelulla työn asemesta merkitsee teollisuuden perusaatteen
kieltämistä. Lyhytnäköiset ihmiset eivät ymmärrä, että liikkeissä on
muuta kysymyksessä kuin omakohtainen, persoonallinen etu. Liiketoiminta
on antamista ja ottamista, jotta voisi itse elää ja sallia toisten
elävän. Se on monien harrastusten ja voimien yhteistoimintaa. Milloin
ikinä tapaa ihmisen, jonka mielestä liike on niinkuin virta, jonka
hedelmöittävä tulva on pysäytettävä juuri kun se on saapunut hänen
kohdalleen, todistaa se, että tämä ihminen luulee voivansa pitää
liikettä voimassa pysäyttämällä sen liikunnan. Hän siis tahtoisi
tuottaa rikkautta seisauttamalla rikkauden tuottamisen.
Yleishyödytyksen periaate on huonojen aikojen parannuskeino, ja
tämä johtaa meidät yleishyödytyksen ja rahainkäytön periaatteiden
käytännölliseen sovelluttamiseen.