TYÖPALKAT.

Liikeyritystä voi helposti hoitaa vanhan tottumuksen mukaan, sanoen:

"minä maksan tavalliset työpalkat". Sama mies ei olisi yhtä kärkäs

lisäämään: "minä en voi myydä parempia enkä halvempia tavaroita kuin

muut liikemiehet". Ei yksikään täysijärkinen tehtailija väittäisi, että

pelkästään halvimman aineksen ostaminen olisi takeena tavaran parhaasta

laadusta. Mutta miksi me sitten kuulemme puhuttavan niin paljon "työn

vararikosta" ja työpalkkojen alennuksen maalle tuottamasta siunauksesta

-- mikä todellisuudessa merkitsee ostovoiman vähentämistä ja

kotimaisten markkinain hävittämistä? Mitä hyötyä on teollisuudesta, jos

sitä hoidetaan niin taitamattomasti, että ne, jotka sen palveluksessa

työskentelevät, eivät voi ansaita toimeentuloansa? Ei mikään kysymys

ole niin tärkeä kuin palkkakysymys, sillä useimmat ihmiset elävät

työpalkoistaan. Heidän elämäntasonsa -- heidän tulojensa keskiarvo --

ratkaisee maan onnen ja kukoistuksen.

Koko Ford-teollisuudessa on meillä nyttemmin alimpana palkkana kuusi

dollaria päivässä; ennen se oli määrätty viideksi dollariksi ja

vielä aikaisemmin maksoimme, mitä hyvänsä siihen aikaan pidettiin

välttämättömänä maksaa. Minä tiedän, että palajaminen vanhaan

palkkajärjestelmään olisi huonoa moraalia -- mutta minä tiedän myöskin,

että se liikemieskannalta olisi typerää, ja minä koetan esittää syyt

siihen.

Ajatelkaamme ensiksi keskinäistä suhdetta. Ei ole tavallista nimittää

palkannauttijaa yhtiökumppaniksi, mutta mitä hän sitten muuta on? Kun

joku huomaa, että liikkeenhoito kysyy liian paljon hänen aikaansa

ja voimiansa, niin hän ottaa apulaisia osallisiksi tuossa hoidossa.

Miksi hän sitten kieltäisi heiltä, jotka auttavat häntä tuotannossa,

"liikekumppanin" nimen? Jokainen liikeyritys, jossa on enemmän kuin

yksi henkilö, on jonkinlainen kumppanuuskunta, ja samalla hetkellä

kuin liikemies tarvitsee toisen apua, olkoonpa apulainen vaikka

pikkupoika, on hän ottanut itselleen liikekumppanin. Hän saattaa itse

olla liikkeen varojen ainoa omistaja ja sen toiminnan ainoa määrääjä,

mutta ainoastaan niin kauan kuin hän pysyy ainoana liikkeenhoitajana

ja ainoana tuottajana, voi hän vaatia itselleen täydellistä

riippumattomuutta. Ei kukaan ihminen ole riippumaton, niin kauan

kuin hän tarvitsee toisten apua. Se on alituista vuorovaikutusta --

työnantaja on työmiestensä liikekumppani ja päinvastoin. Ja koska näin

on laita, on turhaa jommankumman ryhmän luulla juuri itse olevansa

ainoa välttämätön tekijä. Molemmat ovat välttämättömiä. Toinen ryhmä ei

voi valtaansa kohtuuttomasti käyttää muuten kuin toisen kustannuksella,

ja tavallisesti se kääntyy koskemaan myöskin sitä itseänsä. On

kerrassaan järjetöntä, kun pääoma ja työ pitävät toisiaan vastakkaisina

luokkina, kun ne itse asiassa ovat kumppanuksia. Kamppaillessaan

toisiaan vastaan vahingoittavat ne vain laitosta, jossa molemmat ovat

osakkaina ja josta kumpikin ansaitsee toimeentulonsa.

Työnantajan kunnianhimon johtajana tulisi olla, että hän maksaa

korkeammat työpalkat kuin muut samanlaatuiset yritykset, ja työmiehen

kunnianhimona tulisi olla tehdä tämä mahdolliseksi. Jos työnantaja

ottaa aloitteen, luulen työmiesten tulevan mukaan. Kaikissa tehtaissa

on tietenkin työmiehiä, jotka luulevat, että jos he tekevät parhaansa,

tapahtuu se ainoastaan työnantajan eikä ollenkaan heidän omaksi

edukseen. On säälittävää, että sellaista tunnetta on olemassa ja että

siihen kenties on jotakin aihetta. Jos työnantaja kannustaa työmiehiään

tekemään kaikkein parastaan, mutta tämä työ ei saa palkintoansa, niin

käyvät työmiehet luonnollisesti epäluuloisiksi ja "höllittävät otetta".

Mutta jos he näkevät työnsä hedelmät korkeampien palkkojen muodossa,

ja saavat havaita, että kovempi työ merkitsee parempaa maksua, niin

he alkavat tuntea olevansa osakkaita liikkeessä, jonka menestys on

riippuvainen heistä ja päinvastoin.

"Mitä pitää työnantajan maksaa?" -- "Paljonko pitää työmiehellä olla

palkkaa?" Nämä kysymykset ovat toisarvoisia. Ratkaiseva kysymys

on: "Kuinka paljon liikeyritys kykenee maksamaan?" Ei mikään liike

voi pysyä pystyssä, jos menot ovat tuloja suuremmat. Jos lähteestä

pumputaan vettä ulos nopeammin kuin sitä siihen virtaa, niin kuivuu

lähde. Ne, jotka ovat olleet tämän lähteen varassa, saavat lähteä

janoisina. Ja jos joku ehkä kuvittelisi, että voi pumputa yhden lähteen

kuiville ja sitten tuoda vettä toisesta, niin on vain ajan kysymys,

milloin kaikki lähteet ovat kuivuneet. Nykyään puhutaan yleisesti

palkkojen kohtuullisemmasta jaosta, mutta me emme saa unohtaa, että

palkoillakin täytyy olla rajansa. Nämä rajat määrää asianomainen

liikeyritys itse. Ei voi maksaa palkkoina 150,000 dollaria, jos liike

ei tuota enempää kuin 100,000. Liikeyritys panee rajan palkoille, mutta

onko mitään, joka panee rajan liikeyritykselle? On selvää, että liike

rajoittaa itse itseänsä, jos sitä johdetaan kehnon kaavan mukaisesti.

Jos sen sijaan, että sanotaan: "työnantajan pitäisi tehdä

niin-ja-niin", sanottaisiin: "liikettä pitäisi parantaa ja järjestää

niin, että se voisi tehdä niin-ja-niin", silloin voitaisiin johonkin

päästä. Sillä yksinomaan ja ainoastaan liike voi maksaa työpalkat.

Työnantaja ei sitä totisesti voi, ellei liike oikeuta häntä siihen.

Mutta jos liike takaa korkeammat palkat ja työnantaja kieltäytyy

niitä maksamasta, mitä silloin on tehtävä? Suurehko liikeyritys

merkitsee yleensä niin monen ihmisen toimeentuloa, että sen kanssa

ei saa äksyillä. On suorastaan miltei rikollista salamurhata yritys,

johon suuri joukko ihmisiä on uhrannut työnsä ja jota he katsovat

toimialakseen ja tulolähteekseen. Yrityksen tappaminen lakolla tai

työsululla ei hyödytä yhtään mitään. Työnantaja ei voita mitään

katselemalla työmiehiänsä ja miettimällä itsekseen: "kuinka vähän

voin saada heidän ottamaan?" Eikä myöskään työmies voita mitään

tuijottamalla takaisin ja ajattelemalla: "kuinka paljon voin pakottaa

hänen antamaan?" Kummankin pitäisi sen sijaan kääntyä yrityksen puoleen

ja kysyä: "mitenkä voimme tehdä tämän liikkeen niin varmaksi ja

tuottavaksi, että se voi taata meille kaikille hyvän toimeentulon?"

Mutta näin järkevästi eivät totisesti kaikki työnantajat ja työmiehet

ajattele. Ollaan niin totuttu toimimaan harkitsematta, ettei siitä

tahdo päästä irralleen. Mitä sitten on tehtävä? Ei mitään. Mitkään

lait tai asetukset eivät kykene aikaansaamaan tähän muutosta, vaan

yksinomaan ja ainoastaan parempi oman edun tajunta. Kestää vielä jonkun

aikaa ennenkuin ihmisten silmät tässä suhteessa aukenevat, mutta

sen täytyy tapahtua, sillä niiden yritysten, joissa työnantajat ja

työmiehet työskentelevät yhteisesti pyrkimyksenänsä yleishyöty, täytyy

menestyä liikeyrityksinä.

Mitä siis tarkoitamme korkeilla palkoilla?

Me tarkoitamme palkkoja, jotka ovat korkeammat kuin maksettiin kymmenen

kuukautta tai kymmenen vuotta sitten. Me emme tarkoita korkeampia

kuin tulee maksaa. Nykyiset korkeat palkkamme saattavat merkitä

pikkupalkkoja kymmenen vuoden perästä.

Jos on oikein, että liikkeenjohtaja pyrkii siihen, että liike antaa

suurempaa osinkoa, niin yhtä oikein on, että hän pyrkii siihen, että

voidaan maksaa korkeampia palkkoja. Mutta liikkeenjohtaja ei niitä

maksa. Jos hän kykenee sen tekemään, mutta ei tahdo, on se hänen

häpeänsä, mutta hän yksinään ei ikinä voi aikaansaada korkeampia

palkkoja. Korkeita palkkoja ei voida maksaa, elleivät työmiehet niitä

ansaitse. Heidän työnsä on tuottava, luova tekijä. Se ei ole ainoa

sellainen tekijä, sillä huono liikkeenhoito voi tärvellä sekä aineksen

että työn ja tuhota työmiesten ponnistukset. Työmiehet puolestaan

voivat tuhota hyvänkin johdon tulokset. Mutta missä taitava johto

ja rehellinen työ yhtyvät liikekumppaneiksi, siinä työmies juuri

tekee korkeammat palkat mahdollisiksi. Hän panee voimansa ja kykynsä

yritykseen, ja senvuoksi tulee hänen saada palkintonsa korkeamman

palkan muodossa. Hän ei ole sitä vain ansainnut, hän on suurelta osalta

ollut mukana sitä luomassa.

Täytyy siis olla selvää, että korkea työpalkka alkaa jo tehtaassa.

Ellei sitä siellä luoda, ei se voi tulla myöskään palkkauskoteloon.

Ikinä ei voida keksiä järjestelmää, joka poistaa työn. Siitä on

luonto itse pitänyt huolen. Kätemme ja aivomme eivät ole tarkoitetut

joutenoloa varten. Työ on meidän terveytemme, ylpeytemme ja

vapahduksemme. Kaukana siitä, että se olisi kirous, on se päinvastoin

ihmisen suurin siunaus. Täysi yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus voi

syntyä ainoastaan rehellisen työn kautta. Sen ihmisen, joka panee

yhteiseen työhön suuren panoksen, tulee myöskin saada suuri vastike.

Sentähden ei armeliaisuudesta ole puhettakaan työpalkkojen maksuissa.

Se työmies, joka antaa liikkeelle parhaansa, mitä hänellä on antaa, on

paras työmies, mitä millään liikkeellä voi olla. Mutta häntä ei voi

pyytää antamaan rajattomasti, ilman että hän saa vastaavan hyvityksen.

Se mies, joka tulee työhönsä siinä tunnossa, että vaikkapa hän antaa

osaltaan mitä hyvänsä, niin hän ei vastikkeeksi saa niin paljoa, että

se voi pelastaa häntä köyhyydestä, ei ole oikeassa kunnossa aloittamaan

päivän työtä. Hän on levoton ja huolestunut, ja se vaikuttaa

haitallisesti hänen työhönsä.

Mutta jos mies tuntee, että hänen työnsä ei ainoastaan tyydytä hänen

välttämättömiä tarpeitaan, vaan hankkii hänelle myöskin mahdollisuutta

mukavuuteen, antaa varaa kasvattaa lapsensa ja valmistaa vaimolleen

jotakin iloa, silloin on hän tyytyväinen työhönsä ja voi osaltaan antaa

parhaansa. Se on voitto liikkeelle ja se on voitto hänelle itselleen.

Mies, joka ei tunne tyydytystä työstään, menettää parhaan osan

palkastansa.

Sillä jokapäiväinen työ on jotakin suurta -- jotakin hyvin suurta! Se

on koko maailman perustus; se on meidän omanarvontuntomme perustus.

Työnantajan pitäisi aina tehdä työtä sitkeämmin kuin kukaan hänen

miehistään. Työnantajan, joka vakaasti koettaa täyttää velvollisuutensa

maailmassa, täytyy olla ahkera työntekijä. Hänellä ei ole mitään

oikeutta sanoa: "minulla on niin ja niin monta tuhatta miestä, jotka

tekevät työtä minun hyväkseni". Tosiasia on, että nämä monet tuhannet

miehet pakottavat hänet tekemään työtä heidän hyväkseen, ja jota

paremmin he tekevät työtä, sitä enemmän he pakottavat häntä hankkimaan

menekkiä heidän työnsä tuotteille. Palkat ovat määrätyn suuruiset, ja

niin täytyy olla, jotta saadaan selkeä laskuperusta. Ne ovat tavallansa

ennakolta laskettua voittoa, mutta usein sattuu, että vuoden päättyessä

havaitaan, että voidaan maksaa enemmän. Silloin tulee niin myöskin

tehdä. Kun me kaikki teemme liikkeessä työtä yhdessä, tulee meillä

myöskin olla osuutemme voitosta joko hyvän palkan tai lisäpalkkion

muodossa. Tätä aletaankin yleisesti katsoa oikeaksi ja kohtuulliseksi.

Nyttemmin vaaditaan jyrkästi, että liike-elämän inhimilliselle puolelle

on annettava yhtä suuri merkitys kuin aineelliselle. Ja niin täytyy

olla, mutta kysymys on vain siitä, tapahtuuko se viisaasti, siten että

aineellinen puoli, josta olemme saaneet toimeentulomme, säilyy, vai

epäviisaasti, siten että joudumme menettämään menneiden vuosien työn

tulokset. Liike-elämä edustaa kansallista toimeentuloamme, se kuvastaa

taloudellista edistymistämme ja on hankkinut meille meidän paikkamme

muiden kansojen keskuudessa. Tätä emme saa panna vaaranalaiseksi.

Inhimillisen aineksen osuus liike-elämässä täytyy tulla paremmin

tajutuksi ja vaarinotetuksi, ja se voi tapahtua ilman häiriötä ja ilman

häviötä kenellekään -- päinvastoin tavalla, joka tuottaa lisää voittoa

kaikille. Salaisuus on siinä, että inhimillinen työtoveruus tajutaan ja

tunnustetaan. Niin kauan kuin ihminen ei tule toimeen yksinään, vaan

tarvitsee toisten apua, olemme me myöskin riippuvaisia työtoveruudesta.

Tämä on perustotuus työpalkoista. Ne ovat liikekumppanuuden

voitto-osinkoa.

Milloin voi katsoa palkan olevan riittävän? Kuinka runsasta

toimeentuloa voi työstään kohtuuden mukaan pyytää? Oletteko

koskaan tulleet ajatelleeksi, mitä työpalkat aikaansaavat tai

mitä niiden pitäisi aikaansaada? Jos sanotaan, että niiden tulee

riittää toimeentuloon, niin sillä ei vielä ole sanottu melkein

mitään. Elinkustannukset riippuvat suureksi osaksi tuotannon ja

kuljetusneuvojen laadusta, ja nämä ovat vuorostaan tulosta työnjohdon

ja työmiesten yhteenpannusta toimitehosta. Hyvin suoritetun ja

hyvin järjestellyn työn tuloksena pitäisi olla suuret palkat ja

alhaiset elinkustannukset. Jos asetetaan elinkustannukset palkkojen

säännöstäjäksi, emme pääse mihinkään. Elinkustannukset ovat tulosta

vaihtelevista hintatasoista, eivätkä ne koskaan voi tulla pysyväisiksi,

jos alinomaa muuttelemme niitä tekijöitä, jotka tämän tuloisen aikaan

saavat. Jos koetamme sovittaa palkkoja elinkustannusten mukaan, niin

muistutamme koiraa, joka juoksee oman häntänsä perässä. Ja kukapa

muuten onkaan pätevä määräämään, minkä elämäntason mukaan kustannukset

ovat laskettavat? Avartakaamme näköalojamme ja ajatelkaamme, mitä

palkkaus merkitsee työmiehille -- ja mitä sen tulisi merkitä.

Ulkona elämässä se tekee heille mahdolliseksi täyttää velvollisuutensa;

sisällä tehtaassa se tekee mahdolliseksi sekä työn että järjestelyn.

Päivän tuottava työ on rikkain kultakaivos, mitä milloinkaan on

tavattu. Sen pitäisi totisesti kannattaa ainakin työmiehen kaikki

jokapäiväiset tarpeet. Ja varmastikin palkan pitäisi todella riittää

myöskin turvaamaan työntekijän hänen vanhoilla päivillään, jolloin hän

ei enää jaksa tehdä työtä -- eikä hänen tarvitsisi jaksaakaan. Mutta

senkin jälkeen kuin tämä on saavutettu, täytyy teollisuustuotantoon,

menekkiin ja voittoon nähden säännöstää sellaisen järjestelmän mukaan,

joka estää ansioita joutumasta niiden taskuihin, jotka eivät ole

myötävaikuttamassa tuotantoon. Voidaksemme luoda järjestelmän, joka

on riippumaton sekä hyvän työnantajan hyvästä että huonon pahasta

tahdosta, itsekkäisyydestä, täytyy meidän rakentaa se perustalle, joka

nojautuu todellisiin oloihin, elämään itseensä.

Jokapäiväinen työ vaatii yhtä paljon ruumiillista voimaa silloin kun

vehnä maksaa 1 dollarin bushelilta, kuin silloin kun se maksaa 2:50, ja

mitäpä eroa tekeekään miehen työhönsä tarvitsemaan tarmoon, maksavatko

munat 12 vai 90 senttiä tusina?

Ellei tämä koskisi ketään muuta kuin miestä itseänsä, olisi varsin

helppo laskea yhden miehen toimeentulon kustannukset ja niitä vastaava

palkka. Mutta hän ei ole pelkästään yksilö. Hän on kansalainen, joka

antaa apuansa kansan menestykseen. Hän on taloudenpitäjä. Hän on

kenties lasten isä, ja nämä on hänen kustannuksellaan kasvatettava

hyödyllisiksi ihmisiksi. Kaikki nämä tekijät on otettava huomioon.

Kuinka voidaan numeroilla osoittaa kodin avustus miehen työhön? Hän

saa maksun tästä työstä, mutta kuinka paljon ollaan velkaa kodille, ja

mitä ollaan velkaa hänelle isänä ja kansalaisena? Mies tekee työnsä

tehtaassa, mutta vaimo tekee työn kodissa. Tehtaan täytyy maksaa

heille molemmille. Miten voidaan arvioida kodin suhde päivittäisen

työn menotiliin? Onko katsottava työmiehen omaa elatusta menoksi

ja hänen kykyänsä kodin ja perheen perustamiseen voitoksi? Onko

ansio tästä laskettava rahassa sittenkun on nähty, kuinka paljon on

jäljellä sen jälkeen kuin työmiehen omat ja hänen perheensä tarpeet

on tyydytetty? Vai onko kaikkia näitä seikkoja katsottava menoiksi ja

voitto laskettava niistä huolimatta? Toisin sanoen -- pitääkö miehellä,

kun hän on elättänyt, vaatettanut ja hankkinut asunnon itselleen ja

perheelleen, kasvattanut lapsensa ja toimittanut heille ne edut,

jotka ovat heille tulevat, sittenkin olla ylijäämää? Onko kaikki nämä

vaatimukset täytettävä miehen työstä? Minä uskon niin olevan, sillä

muuten on edessämme se kaamea tulevaisuudenkuva, että äitien ja heidän

lastensa on pakko marssia työmarkkinoille.

Kaikki nämä kysymykset vaativat tarkkaa tutkimista ja laskemista.

Kenties ei taloudellisessa elämässämme ole mitään, joka olisi omiansa

enemmän hämmästyttämään kuin tieto kaikista niistä rasituksista, jotka

jokapäiväisen työn täytyy kantaa.

On ehkä mahdotonta laskea, kuinka paljon tarmoa jokapäiväinen

työ vaatii mieheltä, mutta ei ole mahdollisia ratkaista, kuinka

paljon vaaditaan menetetyn tarmon palauttamiseksi seuraavan päivän

työtä varten, eikä myöskään sitä, mitä osaa tästä tarmosta hän ei

milloinkaan saa takaisin. Taloustiede ei ole vielä pystynyt rakentamaan

uudennusrahastoa työmiesten kuluttaman tarmon palauttamiseksi.

Sellaisen rahaston voi muodostaa vanhuudeneläkkeen muodossa, mutta

eläkkeet eivät pidä huolta siitä voitosta, minkä joka päivän työn

pitäisi jättää elämän kaikkien kustannusten, kaikkien fyysillisten

menetysten ja ruumiillisen työn tekijän välttämättömän kulumisen

korvaukseksi.

Parhaatkaan työpalkat, joita tähän saakka on maksettu, eivät ole

läheskään niin suuria kuin niiden tulisi olla. Liike-elämä ei ole vielä

kyllin hyvin järjestetty eivätkä sen päämaalit kyllin selvinä, jotta

voitaisiin maksaa enemmän kuin ainoastaan pieni osa niistä palkoista,

joita pitäisi maksaa. Siinä osa sitä työtä, joka meitä odottaa. Me

emme voi ratkaista tätä pulmaa poistamalla palkkajärjestelmän ja

julistamalla yhteisen omistusoikeuden. Palkkajärjestelmä on ainoa

normi, jonka mukaan voimme palkita tuotantotyön ansiota myöten. Ottakaa

pois tämä astemittari, niin tulee vallitsemaan yleinen vääryys, mutta

täydellisentäkää se, niin saamme kukaties yleisen oikeuden.

Vuosien kuluessa olen hankkinut itselleni joltisenkin tuntemuksen

työpalkoista. Ensinnäkin katson myynnin suureksi osaksi riippuvan

niistä palkoista, joita voimme maksaa. Jos maksamme korkeita palkkoja,

tulevat nämä rahat liikkeeseen ja joutuvat toisille tehtailijoille,

työmiehille, asioitsijoille ja kauppiaille, joiden kaupallinen

kukoistus on heijastusta meidän tavaravaihdostamme. Jos korkeat palkat

tulevat maassa yleisiksi, niin merkitsee se kukoistusta koko maalle,

mikäli nämä suuremmat palkat maksetaan suuremmasta tuotannosta. Jos

maksetaan suurempia palkkoja, samalla kuin tuotantoa vähennetään,

joudutaan tielle, joka johtaa seisaukseen.

Meiltä meni sangen pitkä aika saadaksemme selvyyttä palkkasuhteista,

ja vasta kun olimme täydessä työssä T-mallia valmistamassa, saatoimme

laskea, kuinka suuria palkkojen tulisi olla. Sitä ennen olimme

antaneet henkilökunnalle jonkun osan voitosta. Muutamia vuosia

takaperin jaoimme joka vuoden lopussa jonkun prosentin ansioistamme

työmiehille. Niin varhain kuin vuonna 1909 jaoimme esimerkiksi 80,000

dollaria sen laskuperusteen mukaan, kuinka kauan itsekukin oli ollut

liikkeen palveluksessa. Joka oli ollut vuoden ajan, hän sai 5 %

vuosipalkastaan, kaksi vuotta ollut 7 1/2 % ja kolme vuotta palvellut

10 %. Tätä järjestelmää vastaan voitiin syystä väittää, että se ei

ollut missään suoranaisessa suhteessa päivän työhön. Työmies ei saanut

voitto-osuuttansa ennenkuin kauan sen jälkeen kuin hänen työnsä oli

suoritettu, ja silloin se tuli melkeinpä lahjan muodossa. On aina

pahasta, jos palkat saavat minkäänlaista armeliaisuuden vivahdusta.

Palkat eivät myöskään olleet oikeassa suhteessa työhön. A-osastolla

sai työmies ehkä pienemmän palkan kuin B-osaston työmies, vaikka

edellinen työ saattoi itse asiassa vaatia suurempaa taitoa tai

ponnistusta. Palkat eivät koskaan voi olla oikeudenmukaisia, ennenkuin

sekä työnantaja että työmiehet ovat tietoisia siitä, että niiden

määrääminen perustuu johonkin muuhun kuin umpimähkäiseen arvaukseen.

Vuodesta 1913 alkaen toimitimme senvuoksi aikatutkimuksia kaikkien

tehtaiden tuhansista eri toimista. Aikatutkimusten avulla on

mahdollista teoreettisesti ratkaista, kuinka paljon työmiehen pitää

voida aikaansaada. Sen avulla voi vielä, lukuunottamalla suurehkon

vaihtelutilan, määrätä valmistusmäärän päivää kohti ja, asianmukaisesti

kiinnittämällä huomiota taitoon, saada mittapuun, jonka mukaan

jokseenkin tarkoin voi arvioida sen taidon ja ponnistuksen määrän, mitä

kunkinlajista työtä varten tarvitaan, ja samalla myös, mitä työmieheltä

on oikeus vaatia vastikkeeksi hänen palkastaan. Ilman tieteellistä

tutkimusta ei työnantaja tiedä, minkä vuoksi hän maksaa palkan, eikä

työmies, minkä vuoksi hän saa sen. Näiden aikatutkimusten johdolla

luokiteltiin kaikki työt tehtaissamme ja määrättiin valmiste-erät.

Meillä ei ole urakkatyötä. Toisilla työmiehillä on päiväpalkka,

toisilla tuntipalkka, mutta melkein joka tapauksessa on määrätty,

mikä työmäärä on vähintäin suoritettava. Jos toisin olisi, emme me

eivätkä työmiehet itse tietäisi, ovatko he palkkansa ansainneet. Täytyy

olla määrätty päiväsaannos, ennenkuin todellista palkkaa voi maksaa.

Yövahdille maksetaan hänen läsnäolostaan, mutta työmiehelle hänen

työstään.

Näin hankkimiemme tietojen nojalla panimme tammikuussa 1914 toimeen

jonkinlaisen voitto-osuusjärjestelmän, jonka mukaan alin palkka

kaikenlaatuisesta työstä, erinäisillä ehdoilla, määrättiin viideksi

dollariksi päivältä. Samalla supistimme työajan kahdeksantuntiseksi

-- se oli ennen ollut yhdeksäntuntinen -- ja koko viikon työn

kahdeksan viidettä tuntia käsittäväksi. Se oli meidän puoleltamme

aivan vapaaehtoinen teko. Kaikki palkkamääräyksemme ovat olleet

vapaaehtoisia. Meidän mielestämme sosialinen oikeus sitä vaatii, ja kun

kaikki ympäri käy, niin teimme sen oman mielemme tyydytteeksi. Ihminen

tuntee tyydytystä tuntiessaan, että on tehnyt toisia tyytyväisiksi,

että on jossakin määrin keventänyt kanssaihmistensä elämäntaakkaa

ja valmistanut heille viihdynnän ja säästöjen mahdollisuutta. Hyvä

tahto on elämän harvoja, todella tärkeitä arvopuolia. Tarmokas mies

voi saavuttaa melkein kaikki mitä hän tavoittaa, mutta ellei hän

pyrkimystensä kestäessä ole hankkinut itselleen hyvää tahtoa, eivät

saavutetut tulokset ole paljon arvoiset.

Mutta siinä, mitä me teimme, ei ollut mitään armeliaisuutta. Monet

työnantajat luulivat meidän tahtovan tällä ilmoittaa, että liike

menestyi niin hyvin ja haluavan tehdä reklaamia, ja he moittivat

meitä sentähden, että ylensimme vaatimuksia ja järkytimme vanhaa

perinnäistapaa, että työmiehelle on maksettava mahdollisimman vähän.

Tällaiset perimykset ja katsantokannat täytyy poistaa, muuten emme

voi hävittää köyhyyttä. Me emme maksaneet näitä korkeita palkkoja

ainoastaan siksi, että siihen kykenimme ja se tuotti meille tyydytystä,

vaan myöskin senvuoksi, että tahdoimme saada liikkeen rakentumaan

lujalle perustalle. Me emme jakaneet pois mitään -- me rakensimme

tulevaisuutta. Liikeyritys, jonka palkka-asteikko on alhainen, on aina

epävarma.

Tuskin lienee teollisuudessa monta muutosta, joka olisi siinä määrässä

ollut kiistanalaisena kautta koko maailman, mutta tuskin oli ketään,

joka oikein käsitti, mitä tämä muutos itse asiassa sisälsi. Työmiehet

luuli vai yleensä saavansa viisi dollaria päivältä siihen katsomatta,

kuinka he tekevät työtä.

Asiantila oli hiukan toinen kuin kuviteltiin. Minun suunnitelmani

perustui voitto-osuuteen, mutta sen sijaan että odotettaisiin, kunnes

nämä osuudet on ansaittu, maksettaisiin ne etukäteen ja, erinäisillä

ehdoilla, lisättäisiin niiden työmiesten palkkaukseen, jotka olivat

olleet vähintäin kuusi kuukautta yhtiön palveluksessa. Me jaoimme

työmiehet kolmeen luokkaan:

1. Naineet miehet, jotka elivät perheensä kanssa ja olivat tiettävästi

hyviä perheenhuoltajia.

2. Poikamiehet, jotka olivat täyttäneet kaksikolmatta vuotta ja

tunnetusti ahkeria ja säästäviä.

3. Kahtakolmatta nuoremmat nuorukaiset sekä naiset, joilla oli joku

omainen yksin huollettavana.

Ensin sai työmies tavallisen palkkansa, joka keskimäärin oli

viittätoista prosenttia korkeampi kuin vastaavat palkat yleensä

muualla. Hänet voitiin sitten valita niiden joukkoon, jotka saivat

voitto-osuutta. Hänen palkkansa ja voitto-osuutensa laskettiin yhteen

niin, että hän sai vähintäin viiden dollarin päivätulon. Voitto-osuus

oli laskettu tunnin ja sellaisten perusteiden mukaan että ne, jotka

saivat pienemmän tuntipalkan, saivat suhteellisesti suuremman

voitto-osuuden. Tämä maksettiin joka toinen viikko yhdessä palkan

kanssa. Työmies, joka ansaitsi esimerkiksi 34 senttiä tunnissa, sai

voitto-osuutta 28 1/2 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa

teki viisi dollaria. Työmies, joka ansaitsi 54 senttiä tunnissa, sai

voitto-osuutta 21 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa oli kuusi

dollaria.

Mutta tähän voitonjakoon liittyi erinäisiä ehtoja. Työmiehen ja

hänen kotinsa täytyi tulla määrätylle tasolle järjestykseen ja

yhteiskunnanjäsenyyteen nähden. Minkään holhouksen toimeenpano ei ollut

tarkoituksena, mutta kun sellaista tuskin kävi välttäminen, oli se

yhtenä syynä, minkä vuoksi koko tämä suunnitelma ja yhteiskunnallinen

yhteishyvän osasto muutettiin. Ajatus oli alkuaan se, että ihmisiä

kannustettaisiin järjestykseen ja säästäväisyyteen, ja että paras

kannustin olisi niiden rahallinen palkitseminen, jotka viettivät siivoa

ja säällistä elämää. Joka elää kunnollisesti, tekee myöskin työtä

kunnollisesti. Me tahdoimme myöskin välttää sitä mahdollisuutta, että

suurempi palkka pienentäisi työsaannoksia. Sotavuosina havaittiin,

että ylen äkillinen palkanlisäys vain lisäsi ihmisen saituutta, mutta

vähensi hänen työkykyänsä. Jos alussa olisin vain lisännyt voiton

palkkaan, on hyvin luultavaa, että työn keskitaso olisi alennut. Uuden

järjestelmän mukaan olisi noin puolet työmiehistä saanut palkkansa

kaksinkertaiseksi. Sitä olisi pidetty helpostiansaittuna rahana. Ajatus

rahan helposta saannista vähentää työn kiinteyttä. Palkkauksen kovin

äkillisessä koroittamisessa on eräänlainen vaara -- aivan katsomatta

siihen, oliko alkupalkka yksi dollari vai sata dollaria päivässä.

Ne tasot, jotka me ensimmäisessä suunnitelmassamme määräsimme, eivät

olleet pikkumaisia, vaikka täytäntöönpano kenties joskus tapahtui

pikkumaisella tavalla. Meillä oli yhteiskunnallisen osastomme

palveluksessa noin viisikymmentä henkilöä; he olivat yleensä sangen

tervejärkistä väkeä, mutta mahdoton on saada kokoon viittäkymmentä

henkilöä, jotka terveeseen järkeen nähden ovat aivan samalla tasolla.

He tekivät joskus erehdyksiä -- ja niistä saa kuulla alituisesti

puhuttavan. Lahjapalkkion saamiseen vaadittiin, että työmiehen tuli

elää yhdessä perheensä kanssa ja pitää siitä sopivaa huolta. Useiden

ulkomaalaisten työmiesten keskuudessa meidän täytyi vastustaa sitä

huonoa tapaa, että he pitivät lisäasukkaita, muuttaen siten kodin

elämispaikasta rahanansaitsemiskeinoksi. Mutta paras todistus siitä,

että meidän suunnitelmamme yleensä vaikutti paljon hyvää, on sen

tulos. Kun se ensin pantiin toimeen, katsottiin 60 % työmiehistä heti

lahjapalkkioon oikeutetuksi, kuuden kuukauden kuluttua oli niiden määrä

78 % ja vuoden lopussa 87 %. Puolentoista vuoden kuluttua oli vain 1 %

sellaisia, joille sitä ei katsottu voitavan suorittaa.

Suuret palkat aiheuttivat toisiakin tuloksia. Vuonna 1914, kun

ensimmäinen suunnitelmamme pantiin täytäntöön, oli meillä 14,000

työmiestä, ja voidaksemme säilyttää pysyvästi läpi vuoden tämän

lukumäärän meidän täytyi käyttää palveluksessamme noin 53,000 työmiestä

vuodessa. Vuonna 1915 ei enää tarvinnut ottaa palvelukseen enempää

kuin 6,508, ja tämä tapahtui suurimmaksi osaksi liikkeen laajentumisen

johdosta. Jos nykyisen työläismäärämme aikana vallitsisi entinen,

alinomainen vaihtelu, täytyisi käyttää palveluksessa noin 200,000

työmiestä vuodessa, mikä olisi käynyt melkein mahdottomaksi. Niin

vähäinen kuin työn hoitamiseen vaadittava harjoitus onkin, emme

voi tyytyä joka päivä, viikko tai kuukausi uuteen työläiskuntaan,

sillä vaikkakin työmies kahden tai kolmen päivän kuluttua voi hoitaa

tehtävänsä kunnollisesti ja riittävän lyhyessä ajassa, saavuttaa hän

vuoden kuluttua vielä suuremman taitavuuden. Työväestön vaihdoksesta

ei meillä sittemmin olekaan ollut huolta. On vaikea esittää tarkkoja

numeroita, sillä silloin kun emme pidä tehtaita täydessä käynnissä,

panemme toimeen työnvaihtoa työläistemme keskuudessa, jotta niin

monet kuin mahdollista tulevat saamaan työtä. Tämä tekee vaikeaksi

erottaa, kuka on meiltä vapaaehtoisesti lähtenyt kuka ei. Meillä on

nyt niin vähän huolta työvoiman vaihdoksesta, että emme enää huoli

valaista näitä seikkoja numeroilla. Oletan sen tekevän noin 3 tai 6 %

kuukaudessa.

Me olemme tehneet erinäisiä muutoksia järjestelmään, mutta emme ole

luopuneet tästä periaatteesta: jos tahdotte, että työmies antaa

teille aikansa ja voimansa, niin antakaa hänelle silloin palkka,

joka vapauttaa hänet taloudellisista huolista. Se kannattaa. Sitten

kun aloimme maksaa korkeita palkkoja ja lahjapalkkioita -- jotka

nousivat noin kymmeneen miljoonaan, ennenkuin muutimme järjestelmää --

osoittivat liiketulomme, että korkeiden palkkojen maksaminen on mitä

tuottoisin liikkeenhoitamistapa.

Saattoi tehdä oikeutettuja muistutuksia sellaista rahallista etua

vastaan, joka oli riippuva työmiehen hyvästä käytöksestä, sillä se

kallistui holhoukseen. Semmoista ei teollisuudessa saa esiintyä. Ei käy

enää laatuun yhteishyvälaitos, josta käydään nuuskimassa työläisten

yksityisiä asioita. Ihmiset tarvitsevat sekä neuvoa että apua, joskus

vielä erikoista apua, ja sitä pitää niiksi ollen kyllä antaakin.

Mutta laaja ja käytännöllisesti toteutettu panosten, yhteistyön ja

oikean vastikkeen suunnitelma merkitsee teollisuuden tukevuudelle ja

järjestelyjen lujuudelle enemmän kuin mikään syrjästäpäin harjoitettu

yhteiskunnallinen avustustoimi.

Muuttamatta itse periaatetta, olemme kuitenkin muuttaneet

maksumenetelmää.