Kun niin suuri ihmispaljous kootaan yhteen työhön, tulee kaikkein
kovimmaksi urakaksi vastustaa liian pitkälle menevää järjestelyä
ja siitä johtuvaa virallista muodollisuuskiihkoa. Minun mielestäni
on tuskin sen vaarallisempaa ominaisuutta kuin se, että jollakin
sanotaan olevan erikoinen "järjestelynero". Sen tuloksena tavallisesti
on jonkinlainen iso kartta, jossa kuten perheen "sukupuussa"
havainnollisesti näytetään virka-asemain haarautuminen. Puu on täynnä
kauniita pyöreitä marjoja, ja jokainen marja kantaa miehen tai viraston
nimeä. Jokaisen miehen nimen kohdalle on merkitty hänen virka-arvonsa
ja -velvollisuutensa, joiden ulottuvaisuus on tarkoin rajoitettu hänen
marjansa ympäryskehän laajuudella.
Jos pikku pomo tahtoo sanoa jotakin tehtaanjohtajalle, täytyy hänen
esittää asiansa työkuntansa esimiehen, työmestarin, osastopäällikön
ja kaikkien apulaisjohtajien välityksellä, ennenkuin se aikanaan
tulee tehtaanjohtajan tietoon. Luultavasti kuuluu sinä ajankohtana se
asia, mistä hän halusi puhua, jo menneisyyteen. Vie lähimain kuusi
viikkoa, kunnes kartan vasemmassa alanurkassa olevassa marjassa istuvan
tavallisen työmiehen sana saapuu niille yksinäisille kukkuloille,
missä yhtiönjohtaja tai hallinnon puheenjohtaja oleilee, ja jos se
ylimalkaan milloinkaan tulee näiden korkeiden herrain kuuluville, on
se ehtinyt saada mukaansa kokonaisen pinkan arvosteluita, ehdotuksia
ja muistutuksia. Hyvin harva asia joutuu koskaan "virallisesti
harkittavaksi", ennenkuin kauan sen jälkeen kuin tosi tarve olisi
vaatinut. Vastuullinen asia pohditaan edes ja takaisin, ja kaikkea
omakohtaista edesvastuuta vältetään -- sen vetelän ajatuksen mukaan,
että kaksi päätä ajattelee paremmin kuin yksi.
Minun mielestäni ei liiketoimi kuitenkaan ole mikään kone. Se
on sikermä ihmisiä, jotka on koottu yhteen tekemään työtä eikä
kirjoittamaan kirjeitä toisilleen. Ei ole välttämätöntä, että yksi
osasto tietää, mitä toinen osasto tekee. Jos mies hoitaa työtänsä,
ei hänellä ole aikaa askarrella toisen työn kanssa. Niiden asia,
jotka suunnittelevat koko työn, on katsoa, että kaikkien osastojen
työ käy hyvin yhteen samaa päämäärää kohti. Ei ole tarpeellista pitää
neuvottelukokouksia aikaansaadakseen hyvää yhteistyötä yksityisten
työntekijäin tai osastojen kesken. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset
rakastavat toisiaan, kyetäkseen työskentelemään yhdessä. Liika määrä
hyvää kumppanuutta voi itse teossa olla hyvin haitallista, sillä se
voi johtaa siihen, että toinen koettaa peitellä toisen vikoja. Tämä on
vahingoksi molemmille.
Kun ollaan työssä, niin on oltava työssä. Kun ollaan vapaana, niin on
oltava vapaana. On turhaa yrittää sekoittaa yhteen näitä kahta asiaa.
Pääasiana tulee olla, että saa työnsä tehdyksi ja saa siitä maksun. Kun
työ on tehty, voi ajatella vapaa-ajan huvituksia, mutta ei ennen. Ja
senvuoksi Fordin tehtaissa ja laitoksissa ei ole ainoatakaan järjestöä,
ei mitään erikoisia velvollisuuksia kuulu mihinkään erikoisasemaan,
ei minkäänlaista arvoasteikkoa ja arvovaltaisuutta, sangen vähän on
virkanimityksiä eikä lainkaan neuvottelukokouksia. Meillä on vain
sen verran kirjanpitotyötä kuin on ihan välttämätöntä, ei mitään
monimutkaista tilastoaherrusta eikä siis mitään virkahenkisyyttä.
Kaikkien määräysten tulee olla kirjallisia. Se on yksi sääntöjämme.
Se riippuu yksinomaan siitä tosiasiasta, että itsekunkin tulee
olla vastuussa antamistaan ohjeista; kun ne ovat kirjallisia, ei
kukaan voi yrittääkään päästä vastuusta. Ainoa syy, minkä vuoksi
meillä on paremmat konttorihuoneustot hallintorakennuksessa kuin
tehtaissa, on se, että konttorihenkilökunnan työ vaatii sellaista
huoneustoa, jotta heidän työnsä voidaan suorittaa parhaalla tavalla.
Tehdastyömiesten työ ei vaadi kirjoituspöytiä, ja vaikka työmestareilla
ja osastojenpäälliköillä tosiaan on kirjoituspöydät, voisivat he yhtä
hyvin olla ilman, sillä he eivät käytä niitä tuskin koskaan.
Me olemme täydellisesti voimaansaattaneet yksilöllisen
vastuunalaisuuden. Työmies on täysin vastuunalainen työstään.
Sakinjohtaja on vastuunalainen alaisistaan työmiehistä. Esimies
vastuunalainen ryhmästään. Osastopäällikkö vastuunalainen osastostaan.
Tehtaanjohtaja on vastuussa koko tehtaasta. Joka miehen täytyy tietää,
mitä hänen piirissään tapahtuu. Sanoin "tehtaanjohtaja". Oikeastaan ei
semmoista muodollista arvonimeä ole. Yksi mies on johtanut tehdasta
jo monta vuotta. Hänellä on rinnallaan kaksi miestä, jotka -- ilman
että heidän tehtäviään on millään tavoin määritelty -- ovat ottaneet
suorittaakseen erinäisiä osia työstä. Näiden rinnalla on noin puoli
tusinaa muita, jonkinlaisina apulaisina, mutta ilman erikoisesti
määrättyjä tehtäviä. He ovat kaikki luoneet itselleen omat työalansa --
mutta heidän työaloillaan ei ole mitään rajoja. He tarttuvat työhön,
missä heitä parhaiten tarvitaan.
Tämä voi tuntua umpimähkäiseltä, mutta sitä se ei ole. Ryhmä miehiä,
jotka kaikki keskittävät voimansa saadakseen jonkin työn suoritetuksi,
saa helposti katsotuksi, että työ tulee tehdyksi. Heillä ei ole mitään
huolta arvovaltansa rajoista, sillä he eivät ajattele arvonimiä. Jos
heillä olisi konttorit ja sen sellaiset, käyttäisivät he ennen pitkää
aikansa konttorityöhön ja miettisivät, miksei heillä ole parempaa
konttoria kuin kellään muulla. Minä luulen, että sata dollaria
riittäisi koko tehtaan konttorivarustusten hinnaksi -- tietenkin
lukuunottamatta kirjanpito-osastoa. Ennen meillä oli verrattain laaja
tilastojärjestelmä. Mutta me luovuimme siitä, huomattuamme että se
kävi liian kalliiksi -- että numerot tosin olivat sangen hauskoja,
mutta että niistä ei syntynyt automobiileja. Tilasto on hyödyllinen
vain ihmisille, joilla on hyvää aikaa. Kaikki, jotka ovat meidän
palveluksessamme, ovat tähdellisessä työssä.
Kun ei ole arvonimiä eikä jyrkästi rajoitettua auktoriteettia, ei voi
olla puhettakaan virallisesta muodollisuudesta ja ahdashenkisestä
virkavaltaisuudesta. Kuka työmies tahansa voi kääntyä kenen puoleen
tahansa, ja tämä tapa on niin juurtunut, että esimies ei pane
pahakseen, jos työmies menee hänen ohitseen suoraan tehtaanjohtajan
luo. Työmies ei tee tätä juuri milloinkaan, sillä esimies tietää
yhtä hyvin kuin oman nimensä, että jos hän tekee itsensä vikapääksi
vääryyteen, niin se tulee hyvin pian ilmi, jolloin hänet erotetaan
esimiehyydestä. Me emme suvaitse minkäänlaatuista vääryyttä. Niin
pian kuin joku alkaa käyttää väärin ylempää asemaansa, keksitään se,
ja hän saa lähteä tiehensä tai mennä takaisin koneen ääreen. Paljon
tyytymättömyyttä tehtaissa johtuu siitä, että ylemmissä asemissa olevat
miehet väärinkäyttävät valtaansa, ja pelkäänpä, että hyvinkin monessa
tehtaassa on työmiehen tosiaan mahdotonta saada oikeudenmukaista
kohtelua.
Työ ja ainoastaan työ se meillä on ratkaiseva. Tämä on yhtenä syynä
siihen, ettei meillä käytetä arvonimiä. Useimmat voivat suoriutua
työstä, mutta arvonimi käy heille ylivoimaiseksi. Arvonimen vaikutus on
varsin omituinen. Sitä on liian usein pidetty merkkinä siitä, että sen
omistaja on työstä vapautettu. Se on melkein kuin kyltti:
"Tällä miehellä ei ole muuta tehtävää kuin kuvitella itseään tärkeäksi
ja kaikkia muita ylempiarvoiseksi."
Arvonimen vaikutus on usein haitallinen myöskin muihin kuin kantajaansa
nähden. Tokkopa lienee sen suurempaa yksityistä mieskohtaisen
tyytymättömyyden lähdettä ihmisten kesken kuin se, että nimelliset
johtajat eivät aina ole todellisia johtajia. Kaikki tunnustavat
todellisen johtajan -- miehen, joka on luotu suunnittelemaan ja
käskemään. Ja kun tapaa todellisen johtajan, jolla on arvonimi, täytyy
kysyä joltain toiselta, mikä hänen arvonimensä on. Hän ei sillä kersku.
Arvonimiä on liiketoimessa käytetty liiaksi, ja liiketoimi on siitä
kärsinyt. Muuan niiden huonoja seurauksia on vastuunalaisuuden
jakaminen arvonimien mukaan, mikä menee niin pitkälle, että se johtaa
vastuunalaisuuden täydelliseen hävittämiseen. Kun vastuunalaisuus
paloitellaan pieniksi siruiksi ja jaetaan monelle osastolle, joista
kukin on nimellisen päällikkönsä alainen, jonka ympärillä vuorostaan on
ryhmä pulskalta kalskahtavia alemman asteen nimiherroja, niin on vaikea
löytää ketään, joka todella tuntee vastuunalaisuutta. Kaikki tietävät,
mitä "syyn poistyöntäminen" on. Tämä sanontatapa lienee syntynyt
teollisuusjärjestöissä, missä eri osastot aina lykkäävät vastuuta
luotaan. Jokaisen järjestön terveys riippuu siitä, että kukin sen
jäsen -- asemaansa katsomatta -- tuntee kaiken, mikä koskee yrityksen
parasta, koskevan häntä itseään. Rautateitä on joutunut hunningolle
sellaisten virastojen silmien edessä, jotka sanovat:
"Jaa, se ei kuulu meidän osastollemme. Sitä asiaa hoitaa X-osasto, 100
mailin päässä täältä."
Ennen aikaan saattoi usein kuulla virkamiehille annettavan neuvoja,
etteivät he piiloutuisi arvonimiensä taa. Jo tällaisen neuvon pelkkä
tarpeellisuus osoittaa oltavan tilassa, jonka parantamiseen tarvitaan
enemmänkin kuin vain neuvoja. Ja parannus on juuri -- arvonimien
lakkauttamisessa. Joku kyllä voi olla juriidisesti välttämätön; pari
voi olla hyödyllistä, jotta yleisö tietää, miten sen on ryhdyttävä
kauppoihin asianomaisen yrityksen kanssa, mutta kaikkien muiden suhteen
on paras keino yksinkertaisesti: "pois ne!"
Itse asiassa on yleinen liikeasema juuri nykyään sellainen, että
arvonimestä ei lähde suurtakaan arvoa. Ei kenenkään tee mieli kerskua
olevansa vararikkoisen pankin johtaja. Yleensä ei liikkeitä ole
hoidettu niin, että ne antaisivat johtajille syytä ylpeillä. Ne, jotka
arvonimistään huolimatta pystyvät johonkin, unohtavat arvonimensä ja
ovat kaivautuneet yritysten pohjalle etsiäkseen sen heikkoja kohtia.
He ovat palanneet sinne, mistä alkoivat -- yrittäessään rakentaa
uudelleen alusta alkaen. Ja kun mies todella on työssä, ei hän tarvitse
arvonimiä. Hänen työnsä on hänen kunniansa.
Kaikki, jotka meillä työskentelevät, tulevat tehtaaseen tai
konttoreihin toimeenottokonttorin kautta. Kuten ennen olen sanonut,
emme ota vastaan "asiantuntijoita" -- emme myöskään ketään hänen
entisen kokemuksensa nojalla emmekä muuanne kuin kaikkein alimmalle
paikalle. Kun emme ota ketään toimeen hänen entisyytensä nojalla,
emme myöskään sen nojalla kieltäydy ketään vastaanottamasta. En ole
koskaan tavannut ketään kokonaan turmeltunutta. Aina löytyy miehessä
jotakin hyvää -- kun hän vain saa mahdollisuuden yrittää. Se on
syynä, ettemme vähääkään kysy pyrkijän entisyyttä -- mehän emme ota
paikkoihimme hänen entistä elämäänsä, vaan hänet itsensä. Jos hän
on istunut vankilassa, niin sen nojalla ei tule päätellä, että hän
pyrkii sinne takaisin. Päinvastoin pidän hyvin luultavana, että hän,
jos saa siihen tilaisuutta, koettaa erikoisesti ponnistaa ollakseen
joutumatta uudestaan vankilaan. Toimeenottokonttori ei hylkää miestä
sen perusteella, mitä hän ennen on tehnyt -- hänellä on yhtä hyvät
mahdollisuudet, tulkoon kuritushuoneesta tai yliopistosta, emmekä edes
kysy, mistä hän on saanut todistuksensa. Pääasia on, että hänellä on
työhalua. Ellei hän halua tehdä työtä, ei ole juuri luultavaa, että hän
edes pyrkiikään paikkaan, sillä sangen yleisesti tunnettua on, että
Fordin tehtaissa miehen on tehtävä työtä.
Minä toistan vielä kerran, että me emme välitä siitä, mitä mies on
ollut. Jos hän on läpikäynyt korkeamman oppilaitoksen, kykenee hän
luultavasti ylenemään nopeammin, mutta hänen täytyy alkaa alusta ja
näyttää, mihin hän pystyy. Joka miehen tulevaisuus riippuu yksinomaan
hänestä itsestään. Laverrellaan aivan liiaksi, etteivät muka jotkut
kykene saamaan oikeudenmukaista tunnustusta. Meillä saa jokainen
varmasti juuri sen tunnustuksen, jonka hän ansaitsee.
Tietenkin on ihmisen kaipuussa saada tunnustusta erinäisiä tekijöitä,
jotka täytyy ottaa huomioon. Koko nykyinen teollisuusjärjestelmä on
antanut niin nurjan suunnan tälle kaipuulle, että on se nyttemmin
melkein kuin pakkomielle. Oli aika, jolloin miehen henkilökohtainen
menestys riippui yksinomaan ja välittömästi hänen työstään eikä
kenenkään suosiosta, mutta nykyään riippuu aivan liian paljon
onnenkaupasta, sattuuko hän pääsemään jonkin vaikutusvaltaisen henkilön
suosioon. Tätä me olemme menestyksellä vastustaneet. Jotkut voivat
tehdä työtä jonkun vaikutusvaltaisen mieliksi; toiset ajatellen, että
elleivät saa työstään tunnustusta, he voivat yhtä hyvin tehdä sen
huonosti tai jättää kerrassaan tekemättä. Sillä tavoin joutuu työ
joskus toiselle sijalle. Se työ, asia tai erityinen tehtävä, joka
on suoritettavana, ei enää olekaan pääasia. Pääasiaksi tulee oma
kohoaminen virka-asteikolla -- korokkeelle, jolta voi näkyä ylempien
silmiin. Tämä työn siirtäminen toiselle ja itsensä sijoittaminen
ensimmäiselle sijalle tekee työlle vääryyttä. Se tekee kiitoksen ja
tunnustuksen työssä pääasiaksi. Ja sillä on turmiollinen vaikutus
työntekijään. Se yllyttää erikoisenlaista kunnianhimoa, joka ei
ole miellyttävää eikä tuotteliasta. Se synnyttää työmiehiä, jotka
luulevat pääsevänsä eteenpäin olemalla "hyvässä sovussa pomon kanssa".
Jokaisessa tehtaassa on sellaisia. Ja pahinta on, että erinäiset
merkit nykyisessä teollisuusjärjestelmässä viittaavat siihen,
että tämä tapa tosiaan lyö leiville. Ihmisiähän vain esimiehetkin
ovat. On luonnollista, että he tuntevat maireista tunnetta, kun
heille viittaillaan, että heillä on työmiesten onni ja menestys
käsissään. On myöskin luonnollista, että kun he ovat osoittaneet
olevansa mairittelulle alttiita, heidän alaisensa mairittelevat
heitä vielä enemmän saadakseen heidän suosionsa ja käyttääkseen sitä
hyväkseen. Tämä on syynä, miksi koetan mahdollisimman paljon karttaa
persoonallisia suhteita.
Meillä on sangen helppo kenen hyvänsä, joka ei tätä tämmöistä tunne,
ponnistella korkeampaan asemaan. Muutamat tekevät työtä kovasti, mutta
eivät kykene ajattelemaan eivätkä varsinkaan ajattelemaan nopeasti.
Sellaiset miehet pääsevät niin pitkälle kuin heidän kuntonsa riittää.
Mies voi ansaita ylennyksensä ahkeruudellaan, mutta hänen on mahdoton
sitä saavuttaa, ellei hänellä myöskin ole jonkun verran johtajakykyä.
Me emme elä unelmien maailmassa. Luulen, että siinä kehityskulussa,
joka meidän tehtaassamme on käynnissä, jokainen mies lopulta tulee
oikealle paikalleen.
Me emme milloinkaan ole tyytyväisiä siihen tapaan, jolla jokin asia
tehdään missä järjestömme osassa tahansa; me uskomme aina, että se
pitäisi tehdä paremmin, ja lopuksi se tehdäänkin paremmin. Tämä
alituisen kehityksen henki pakottaa miehen, jolla on edellytyksiä
korkeampaan paikkaan, lopuksi saamaankin sen. Hän ei sitä ehkä saisi,
jos järjestö -- sana, jota muuten en mielelläni käytä -- joskus
saatettaisiin täsmällisesti käyväksi, niin että kaikki sujuisi
kaavan ja vanhan tottumuksen mukaan. Meillä on kuitenkin niin vähän
arvonimiä, että mies, jolla pitäisi olla korkeammanlaatuinen työ
kuin hänellä on, sangen pian saa sen, -- häntä ei ole estämässä se
seikka, että virka-asema ei ole "avoinna", sillä meillä ei ole tarjona
mitään "virka-asemia". Meillä ei ole mitään valmiiksi määriteltyjä
virkapaikkoja -- meidän parhaat miehemme luovat itse itselleen paikat.
Tämä on kylläkin helppoa, sillä työtä on tarjona aina, ja jos ajattelee
enemmän työn tehdyksi-saantia kuin arvonimeä, niin ylennystä ei ole
vaikea saavuttaa. Ylennys itsessään ei sisällä mitään muodollista;
mies havaitsee joutuneensa tekemään toista työtä ja saavansa enemmän
palkkaa. Kun millekään työlle tehtaassa, ei ole ennalta pantuja rajoja
ei myöskään ole maksimi- tai minimimäärää, jota odotetaan saatavan
valmiiksi. Sanan laajimmassa merkityksessä on mies vapaa ponnistelemaan
eteenpäin.
Kaikki meidän palveluksessamme olevat miehet ovat alkaneet aivan
pohjalta. Tehtaanjohtaja alkoi mekaanikkona. Se mies, joka nyt on
River Rougen suuren laitoksen etunenässä, alkoi mallintekijänä. Muuan
toinen, joka on erään kaikkein tärkeimmän osaston valvojana, alkoi
lattianlakaisijana. Tehtaissa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei sanan
oikeassa merkityksessä olisi tullut kadulta. Kaikki kehitys meillä on
tapahtunut miesten kautta, jotka ovat saavuttaneet taitonsa meillä.
Emme onneksi ole perineet mitään traditsioita emmekä luo sellaisia. Jos
meillä on jotakin traditsiota, niin se on tämä:
Kaiken voi aina tehdä paremmin kuin se tehdään.
Pakko tehdä työ aina paremmin ja joutuisammin ratkaisee melkein
kaikki valmistuspulmat. Kukin osasto saa asemansa tehtaassa
tuotantokykynsä mukaan. Tuotantokyky ja tuotantokustannukset ovat eri
asioita. Päällysmiehet ja työmestarit vain tuhlaisivat aikaansa, jos
koettaisivat pitää selvillä osastojensa kustannuksia. On erinäisiä
menoja -- kuten palkkojen suuruus, yleiskustannukset, aineshinnat ja
semmoiset -- joita he eivät mitenkään voisi valvoa, sen vuoksi eivät
he niistä huolehdi. Mutta tuotantokykyä omassa osastossaan voivat he
valvoa. Se lasketaan siten, että valmistuneiden koneosien luku jaetaan
työmiesten lukumäärällä. Jokainen päällysmies tarkastaa joka päivä
osastonsa -- hänellä on aina numerot päässään. Tehtaanjohtajalla on
luettelo kaikista tuloksista; jos jollakin osastolla on jotakin nurin,
näkyy se heti työtuloksen numeroista, tehtaanjohtaja tiedustaa asiaa ja
päällysmiehet joutuvat liikkeelle. Tuntuva osa alituisesta parempiin
menettelytapoihin pyrkimisestä johtuu suorastaan tästä yksinkertaisesta
käytännöllisestä tuotantonumeroiden selvilläpitotavasta. Kustannusten
selvilläpito on tilikonttorin asia. Päällysmiehen ei tarvitse hoitaa
kirjanpitoa -- hänestä ei tule parempaa esimiestä, vaikka hän siihen
pystyisikin. Hänen alanaan on hänen osastonsa koneet ja ihmisolennot.
Kun ne työskentelevät parhaansa mukaan, on hän täyttänyt tehtävänsä.
Hänen tuotantonsa suuruus on hänen johtotähtensä. Hänellä ei ole
lainkaan syytä hajoittaa voimiansa syrjäasioihin.
Tämä arviotapa suorastaan pakottaa päällysmiehen unohtamaan
mieskohtaiset asiat -- unohtamaan kaiken muun kuin käsilläolevan
työn. Jos hän valitsisi väkeä, joka häntä paremmin miellyttää,
sellaisen sijaan, joka voi tehdä työn parhaiten, tulisivat numerot
hänen osastollaan sen pian osoittamaan. Hänen oma etunsa vaatii aina
auttamaan eteenpäin parhaita työmiehiä, siten hän auttaa eteenpäin
itseänsä.
Voisi luulla, että niin suuressa tehtaassa, missä työ lisäksi on
niin erikoistettua, ei koneen ääressä olevalla työmiehellä juuri ole
tilaisuutta osoittaa itseään paremmaksi kuin toinen. Näin ei ole
asianlaita. Ei ole keksitty konetta, joka voi työskennellä ilman
ihmisapua. Vähimmän työmäärän, minkä työmies voi tehdä, määräävät
osaksi tarkastusmiehet, osaksi hänen paikkansa tuotantosuunnitelmassa.
Jos työmies on paikalla, jossa hänen pitäisi voida valmistaa
sanokaamme tuhat koneosaa päivässä, ja hän ehtii saada valmiiksi
vain kahdeksansataa, nähdään pian, että hän ei ole oikea mies siihen
työhön ja hänet siirretään toiseen. Jos hänen päällysmiehellään ei
ole osastollaan hänelle toista paikkaa, lähettää hän hänet takaisin
vastaanottotoimistoon, joka on työmiesten tasoitusosasto. Tämä lähettää
hänet johonkin työhön, johon hänen pitäisi soveltuman, ja niin
poispäin, kunnes hänet on sopivimmalla tavalla sijoitettu.
Ei ole ensinkään vaikeata valita työmiesten joukosta parhaat. He
tekevät sen itse, koska -- vaikka kuuleekin puhuttavan paljon
ylennystilaisuuksien puutteesta -- keskinkertainen työmies pitää
pysyväistä työtä tärkeämpänä kuin ylenemistä. Tuskin enempää kuin
viisi prosenttia niistä, jotka työskentelevät palkan vuoksi, osoittaa
isomman palkan ansaitsemishalun ohella myöskin halua ottaa niskoilleen
lisääntyvää edesvastuuta ja lisääntyvää työtä, jotka seuraavat ylemmän
aseman ohella. Vain noin viisikolmatta prosenttia haluaa tulla edes
pikkupomoiksi, ja useimmat heistä ottavat tämän paikan, koska siitä on
isompi palkka kuin työskentelystä koneen ääressä. Työmiehet, joilla on
suurempi taipumus mekaniikkaan, mutta, jotka eivät halua edesvastuuta,
tulevat työkaluvalmistusosastoon, missä heillä on tuntuvasti parempi
palkka kuin itse tehtaassa. Työmiesten suuri enemmistö haluaa
kuitenkin pysyä paikoillaan. He tahtovat olla johdettuja. He tahtovat,
että kaikki tehdään heille valmiiksi, eivätkä tahdo olla missään
edesvastuussa. Senvuoksi ei -- työmiesten suuresta lukumäärästä
huolimatta -- vaikeus ole siinä, että löydettäisiin miehiä, joita
voisi ylentää, vaan siinä, että löytäisi niitä, jotka suostuvat
ylennettäviksi.
Pidetään yleensä selviönä, että kaikki ihmiset pyrkivät ylenemään, ja
monta oivaa suunnitelmaa on siltä perustalta lähtien sommiteltu. Minä
voin vain sanoa, ettemme me ole yleensä havainneet näin olevan. Ne
amerikkalaiset, jotka ovat palveluksessamme, haluavat työllään pyrkiä
ylöspäin, mutta eivät suinkaan aina huippuun asti. Ulkomaalaiset
tyytyvät ylimalkaan pikkupomon asemaan. Mistä tämä johtuu, en tiedä.
Totean vain asian.
Kuten sanottu, saa jokainen tehtaassa itse miettiä, millä tavoin työ
on tehtävä. Jos siitä on mitään määrättyä teoriaa -- ja määriteltyä
sääntöä -- niin se on sellainen, ettei mitään työtä tehdä kyllin
hyvin. Koko tehtaanjohto ottaa aina vastaan ehdotuksia, ja meillä on
yksinkertainen järjestelmä, jonka mukaan kuka työmies tahansa voi
ilmoittaa minkä päähänsä pälkähtäneen esityksen hyvänsä ja saada sitä
koetelluksi. Hän voi lähettää ehdotuksensa kirjallisesti, hän voi
puhua siitä päällysmiehelleen tai jollekin tarkastajalle, joita aina
on kiertämässä tehtaan kaikissa osissa. Osastojen arviointi tuotannon
mukaan kannustaa päällysmiehiä, ja useimmat ehdotukset ovat heidän
tekemiänsä; moni on kuitenkin tullut suoraan työmiehiltä.
Sentinkin säästö kappaletta kohti voi hyvin maksaa vaivan. [Cent =
Yhdysvaltain pienin rahayksikkö, normaalikurssin mukaan 5 penniä. --
Suom.] Sentin säästö konetta kohti merkitsee nykyisen tuotantomäärämme
mukaan kahtatoistatuhatta dollaria vuodessa. Sentti joka koneosaa kohti
tekisi vuosittain miljooneja. Senvuoksi säästöjä verrattaessa tehdään
laskelmat sentin tuhannesosissa. Jos ehdotettu uusi tapa osoittaa
säästöä ja muutoksen aiheuttama kustannus korvautuu kohtalaisessa
ajassa -- sanokaamme kolmessa kuukaudessa -- on itsestään selvää, että
se toimeenpannaan. Nämä muutokset eivät suinkaan rajoitu sellaisiin
parannuksiin, jotka lisäävät tuotantoa tai vähentävät kustannuksia.
Suuri osa -- ehkäpä useimmat -- ovat sitä laatua, että ne tekevät
työn helpommin suoritetuksi. Me emme halua kovaa, kuluttavaa työtä
tehtaassamme, ja siellä on sitä nykyään sangen vähän. Mutta tavallista
on, että se tapa, joka on helpoin työmiehille, myöskin vähentää
kustannuksia. Työmiesten hyvä kohtelu on mitä läheisimmässä yhteydessä
liikkeen hyvän menestymisen kanssa. Me laskemme myöskin viimeiseen
kymmenysosaan saakka, onko joku koneosa helpompi valmistaa kotona vai
ostaa muualta.
Ehdotuksia tulee joka taholta. Puolalaiset työmiehet tuntuvat olevan
kaikista ulkomaalaisista älykkäämmät tekemään niitä. Eräskin, joka ei
osannut puhua englantia, huomautti, että jos hänen koneensa työtätekevä
osa sijoitettaisiin toiseen nurkkaan, kestäisi se kauemmin. Hän oli
oikeassa, ja paljon rahaa säästettiin pienemmän kulumisen vuoksi.
Toinen puolalainen, joka hoiti erästä poraa, sommitteli pienen laitteen
päästäkseen käsin koskemasta koneosaan porauksen jälkeen. Tämä
keksintö otettiin yleiseen käytäntöön ja siitä syntyi tuntuva säästö.
Työmiehet kokeilevat usein uusia pikku keksintöjään, he kun ajatustensa
keskittyessä yhteen asiaan tavallisesti hoksaavat jonkin parannuksen.
Työmiehen koneen puhtausaste -- vaikka koneen puhdistus ei kuulu hänen
tehtäviinsä -- onkin tavallisesti hänen älynsä mittarina.
Tässä muutamia ehdotuksia. Ehdotus, että valurauta vietäisiin valimosta
konetehtaaseen poikkiraiteita myöten, säästi kuljetusosastolla
seitsemänkymmenen miehen työn. Ennen oli seitsemäntoista miestä -- ja
silloin oli tuotanto pienempää -- puhdistamassa valutavaraa, mikä oli
raskasta ja ikävää työtä. Eräs työmies teki yksinkertaisen luonnoksen
erikoiskoneeksi tätä varten. Aatetta kehitettiin ja kone rakennettiin.
Nyt aikaansaa neljä miestä monta vertaa enemmän kuin seitsemäntoista --
ja työ on helppoa. Erään umpinaisen kangen vaihtaminen onttoon eräässä
vaununalustan osassa aiheutti heti noin puolen miljoonan säästön
vuodessa, vaikka tuotanto oli pienempi kuin nykyään. Erinäisten putkien
tekeminen sileästä pellistä tavallisen viertämisen sijasta aikaansai
vielä suunnattomamman säästön.
Erään käyttörattaan vanha valmistustapa käsitti neljä tointa ja kulutti
kaksitoista prosenttia teräksestä hukkaan. Me käytämme enimmän osan
tällaisista jätteistä ja aikaa myöten tulemme käyttämään ne kaikki,
mutta se ei ole mikään syy olla koettamatta vähentää jätteitä --
se seikka, että kaikki tuhlaus ei sisällä suoranaista tappiota, ei
millään tavoin puolusta tuhlausta. Eräs työmies keksi uuden, sangen
yksinkertaisen tekotavan käyttörattaalle, niin että jätemäärä teki vain
yhden prosentin. Vipuakseli jälleen tarvitsee lämpökäsittelyä pinnan
kovettamiseksi; akselit tulivat lämpöuunista hiukan vääntyneinä, ja
aina vuoteen 1918 käytimme seitsemääneljättä miestä yksinomaan niitä
oikomassa. Monet työmiehistämme kokeilivat vuoden ajan ja laativat
vihdoin uudenlaatuisen uunin, jossa akselit eivät hevin päässeet
koukistumaan. Vuonna 1921, jolloin tuotanto oli paljoa suurempi kuin
1918, käytimme vain kahdeksaa miestä koko tähän työhön.
Ja sitten me pyrimme poistamaan ammattitaidon tarpeellisuuden mistä
ja kenen työstä tahansa. Entisen ajan koneseppä oli erikoistuntija.
Hänen täytyi arvioida oikea lämpömäärä. Oli aina kysymys, onnistuuko
asia vai ei. On ihme, että se niin usein onnistui. Lämpökäsittely
teräksen karaisemisessa on perin tärkeä -- on tarkoin tiedettävä oikea
lämpömäärä, jota tulee käyttää. Tätä ei voi oppia tottumuksesta. Se
täytyy mitata. Me panimme toimeen järjestelmän, jonka mukaan uunin
ääressä olevalla työmiehellä ei ole mitään tekemistä lämpö-asteen
määräämisen kanssa. Hän ei näe pyrometriä -- lämpömäärän säätökojetta.
Värilliset sähkölamput antavat hänelle merkkejä.
Mitään konettamme ei koskaan ole rakennettu umpimähkään. Aate on
ensin yksityiskohtaisesti koeteltu, ennenkuin mitään tehdään. Joskus
laaditaan puusta malli tai piirretään koneosat luonnollisessa koossa
mustalle taululle. Me emme ole sidottuja mihinkään edeltäjiin, mutta
emme jätä mitään sattuman varaan, emmekä vielä ole rakentaneet
ainoatakaan konetta, joka ei tee sitä työtä, jota varten se on
suunniteltu. Noin yhdeksänkymmentä prosenttia kaikista kokeistamme on
onnistunut.
Kaikki se asiantuntemus, joka valmistuksessa on kehitetty, on miestemme
ansiota. Luulenpa, että jos miehet saavat tuntea itsensä vapaiksi ja
tietävät tekevänsä hyötyä, he panevat aina kaikki lahjansa ja kaiken
tarmonsa vähäisimpäänkin tehtävään.