ikävöin sitä suurta valkeutta, joka minut on toiseksi muuttava. Minä
palmikoin sinulle hiuksistani ristin, jonka löydät näitten papereitten
välistä.
Pyydän sinua kantamaan sitä aina lähinnä rintaasi.
Niin, minä tiedän, että sinä kerran tulet _omakseni_. Minä olen niin
paljon ajatellut. Tuskin koskaan uskon naisen voivan kohdata sen, jota
varten hän on syntynyt.
On kyllä monta, joita hän voi rakastaa, mutta sen jota varten hän on
syntynyt, hän tuskin koskaan tapaa. Mutta ehkä hän, vaikkei häntä
maanpäällä tapaakaan, kohtaa hänet sitten jossain toisessa maailmassa.
Me kaksi olimme syntyneet toisiamme varten. Ja juuri senvuoksi ei saisi
olla mitään, ei mitään välillämme, eikö niin, rakas?
* * *
Risti on nyt valmis. Ja minä itsekin olen valmis. Rakkauteni seuraa
sinua kaikkialla. Risti on kertova sinulle, että rakastan sinua päivin
ja öin puhtaimmalla, korkeimmalla rakkaudella.
— — Olen suudellut tyynyä. Hyvästi! Ole iloinen! _Minä_ olen iloinen!
* * * * *
Oi miksen minä aina voinut olla samanlainen kuin silloin ensi aikoina,
jolloin en halunnut muuta kuin vetää hänet luokseni, tehdä hänen olonsa
yksinkertaiseksi ja hyväksi, saada hänen rintansa iloisesti, hitaasti,
rauhallisesti aaltoilemaan?
Kun hän siinä sitten lepäsi myrttikiehkura päässään, silloin ikäänkuin
äkkiä välähti silmissäni: Sinä olit ainoa, joka olisit voinut hänelle
rauhan antaa. _Ja sinä kidutit hänet kuoliaaksi._
* * *
Luin hänen kirjeitään yhä uudelleen, monien vuosien kuluessa. Tunsin
siitä lopulta huokuvan rauhaa mieleeni, kuin itse ikuisuuden rauhaa.
Ehkä sen kaiken täytyi käydä niin, sillä minä olin sellainen. Jos
olisin ollut toisenlainen, ei hän olisi tuohon tekoon ryhtynyt. Mutta
minä en tuntenut itseäni.
Ja ehkä elämän ja kaiken ihmiseen ulkoapäin tulevan tarkotus onkin
vain olla koverana peiliin, johon sisäinen olentomme kuvastuu
monikierroksisena, lukemattomia mutkia tekevänä kierrejousena, kunnes
olemme nähneet kaukaisemman, salaisimmankin sopen itsestämme.
* * *
Olen kirjottanut siitä, minkä hän minulle jälkeensä jätti. Olen siitä
kaikesta kirjottanut. Siinä on ehkä seikkoja, joita on kerrattu, tai
jotka ovat toisarvoisia, mutta minulle hän ilmenee joka rivissä,
enkä minä voi tarttua pikkuseikkoihin. Minulla ei ole enää mitään
kerrottavaa. Aurinko on noussut. Minusta tuntuu, kuin kävisi sen hehku
päivä päivältä voimakkaammaksi. Minä rakastan yötä, sillä se kätkee
itseensä kuin miljoonia päiviä. Rakastan päivää, sillä se on kuin itse
elämän uhkuva virta.
Ja kun minä aina enemmän lähestyn ikuisuutta, näyttää minusta aurinko
loistavammalta ja tähdet läheisemmiltä. Minä tunnen rintani laajentuvan
ottamaan vastaan sitä mikä oli, mikä on ja mikä ainiaan pysyy.
Tulevatko sitten ihmiset päivä päivältä nuoremmiksi sensijaan että
vanheneisivat?
— Nyt alkaa jo kuulua ihmisliikettä kadulta. Ne rientävät työhönsä.
Minä kuulen puukenkien kopsetta. Raskaat työvaunut rämisevät kiviä
vastaan.
Minunkin on mentävä työhöni. Olen läpi yön tuijottanut siihen, mikä
minun lävitseni värähti ja sai hehkumaan jokaisen minun hermoni. Olen
koettanut koota sen kaiken yhteen ja tarkastella sitä.
Minun täytyy ryhtyä työhön. Mutta toisinaan kohoaa papereista
ihmettely: Mitä on tapahtuva? Niin, mitä on tapahtuva, mitä on tuleva,
kun tämä solukudoksemme on tuhkana?
Siksikö se muuttuu tuhkaksi, että siitä luotaisiin jotain uutta,
suurempaa, ihanampaa, joksi kaikki hyvä ja valoisa maailmassa oli
aiottu, — tahi onko unelma, unelma, joka elämän suruista puhkeaa, onko
se päämäärä?
Minä luulen niin, minä. Hänestä tuli minun marttyyrini ja pyhimykseni.
Hän uhrasi elämänsä meidän rakkautemme takia.
Muillehan hänen kirjeensä eivät voi olla sitä; mitä ne minulle ovat.
Minulle on niissä jokainen sana kuin suuren valkoisen ijäisyyslinnun
siivenlyönti, ja kuin valonsäde, lähtenyt maailman keskuksesta,
sydämestä, jonka kuumat lyönnit eivät koskaan taukoa.
Hänen kirjeensä ovat minun raamattuni. Siihen sisältyy kaikki. Siinä on
viisautta, jota kai kukaan muu ei voi nähdä. Ehkä se johtuu siitä, että
ne ovat minulle enemmän kuin ainoastaan kirjotettuja sanoja. Hänen,
jonka kanssa olen viettänyt ne hetket, jotka valasevat elämääni kuin
kiertotähdet, hänen ruumiinsa ja verensä ovat nämä sanat.
Tämä ehkä tuntuu monesta Jumalan pilkkaamiselta. Mutta kuka on Jumala.
Eikö hän ole se, jota me lähestymme tähtien loppumattomilla portailla,
elämäin kirkastuksessa, sielujen ijäti uudistuvissa kohtaamisissa? Ehkä
hän vähimmin vihastuu siitä, että joka ilta rukoillen suutelen tuota
pientä hiusristiä.
Aamuisin, kun aurinko nousee purppuraisena yli meren, ikäänkuin maata
verin kostuttaakseen — silloin täyttyy rintani kaipuusta saada luoda,
saada sirotella ympärilleni ituja ja kipinöitä niin runsaasti, kuin
elinpäiviäni riittää.
Iltasin, kun aurinko vaipuu välimereen, jonka aamun kylvämä purppura
oli synnyttänyt, luoden yhdestä tuhansia, purppurasta miljoonia
värivivahduksia, joissa vallitsee loppumaton ilo saada kylvää ja
synnyttää, surmata ja synnyttää uudelleen, silloin, silloin nousee
minussa ihmettely: Mitä on se autuus, se maan kauneus, jonka tulemista
hänen ihana sielunsa ennustaa?
Minä koetan nähdä ja kuvailla sitä mielessäni. Mutta minun inhimillinen
tajuntani ei siihen riitä.