Kun Toini oli tullut, poistui Lauri, hänen neuvostaan, kohta Tertun
luota, joka nyt oli jätettävä joksikin aikaa kokonaan rauhaan. Terttu
nukkuikin pian ja makasi monta tuntia, korvaten virkistävällä unella
edellisen unettoman yön ja kaikki sitä ennen ja varsinkin vielä
tänään olleet kovat ruumiin ja sielun kärsimykset. Hän heräsi vasta
pitkän aikaa heidän tavallisen päivällisaikansa jälkeen ja nousi
sitte jalkeille. Kloroformista, vaikka sitä ei paljonkaan ollut, oli
hänen päänsä vielä hieman raskas ja "sekava" ja kului kotvan aikaa
ennenkuin hänen ajatuksensa jälleen olivat selvillä kaikesta, mitä oli
tapahtunut. Hänellä oli kuitenkin se rauhallinen tunne nyt, että kaikki
oli niinkuin olla piti: huolet, ne raskaat huolet, jotka hänen sieluaan
niin kauan olivat raadelleet, olivat poissa ja kuorman kantamisesta oli
jäljellä vain vähäinen raukeus, mutta vieno, suloinen raukeus.
Toini oli rouva Alanteen luona koko ajan ja koetti kaikilla tavoin
haihduttaa hänen ajatuksiaan Tertun äkillisestä sairastumisesta, --
sitä hänelle selitettiin väsymyksestä johtuneeksi hermokohtaukseksi, --
joka suuressa määrin oli järkyttänyt sairaan mieltä ja luonnollisesti
vaikutti myöskin hänen heikon sydämensä toimintaan. Aika ajoin rouva
Alanteen ajatukset sittenkin palasivat Terttuun ja Toini huomasi, että
hän vuoroin puhui Laurista, Tertusta ja Helmistä ja nähtävästi teki
Helmin, jopa insinööri Keitaankin käynnin johdosta ajatusyhdistelmänsä
ja johtopäätöksensä. Kävi silminnähtäväksi, että rouva Alanne aavisti
tuon "kohtauksen" johtuneen joistakin seikoista, jotka riippuivat
Tertun ja Laurin väleistä, joihin taas nuo toiset jollakin lailla
olivat vaikuttaneet. Lopulta tuntui Toinista potilaan mielentila niin
rauhattomalta, ettei hän voinut enää estää häntä vielä sinäkin iltana
näkemästä tytärtään tullakseen vakuutetuksi, ettei mitään "pahempaa"
ollut tapahtunut. Samassa tarkoituksessa luvattiin hänelle, että
Laurikin saisi tulla häntä tervehtimään, jahka tulisi kotiin.
-- Ei se ollut mitään, ei se ollut mitään, -- lohdutteli Terttu
äitiään, suudeltuaan häntä ja istuessaan käsi kädessä hänen vuoteensa
vieressä. -- Olin vain vähän väsynyt, kun päätäni särki koko viime yön,
ja siitä sitte niin hermostuin.
-- Niin, niin, -- sanoi äiti alakuloisesti, katseessa ilme, joka
todisti, että hän kyllä tiesi oikean syyn, -- sinä et saa, Terttuseni,
liiaksi rasittaa itseäsi -- minun tähteni. Ehkä olet lukenutkin,
liiaksi ja valvonut sen tähden?
-- Mitä joutavia! -- vastasi Terttu. -- Ei nyt puhuta enää minusta!
Se on ollut ja mennyt ja kaikki on hyvin taas. Pääasia on sinun
terveytesi, äiti! Sinun pitää olla ihan rauhallinen! -- Ja hän suuteli
jälleen äitiään hellästi.
-- Mitä minusta! -- puhui puolestaan rouva Alanne. -- Minä kyllä tunnen
tilani, -- ei se siitä enää parane.
Toini, joka seisoi vuoteen päässä, tahtoi kaikin tavoin saada tämän
tuntehikkaan keskustelun johdetuksi toiselle tolalle, ja sanoi Tertulle:
-- Menepäs, Terttu katsomaan, eikö maisteri Honkasalo tullut kotia?
Minusta ihan kuului, että eteisen ovessa käytiin. Täti äsken kaipasi
häntäkin nähdä. Voit sanoa, että hän saa tulla tätiä tervehtimään. Eikö
niin täti?
-- Kyllä kyllä, -- vastasi rouva Alanne.
Ja Terttu nousi ja meni Lauria tiedustelemaan. Lauri oli todellakin
tullut. Hän oli päivällisen syötyään jälleen käynyt isäänsä katsomassa
Eiran sairaalassa ja palasi sieltä tiedolla, että kaikki oli siellä
asianhaarain mukaan hyvin. Nyt oli hän kovin iloinen, kun taas näki
Tertunkin jalkeilla ja ilosta säteilevinä astuivat he molemmat rouva
Alanteen luo.
-- Lapset, rakkaat lapset! -- olivat rouva Alanteen sanat, kun hän
näki heidän tulevan huoneeseen. Ja kun he astuivat, Terttu toiselle,
Lauri toiselle puolelle vuodetta, Toinin seisoessa jalkapäässä, tarttui
rouva Alanne heitä molempia käsistä, katseli heitä silmiin kauan, kauan
aikaa, sanaakaan sanomatta, ja alkoi vihdoin hiljaa itkeä.
Sen nähtyään Toini hätääntyi ja sanoi hiljaa:
-- Voi, taisi olla paha, että päästin teidät molemmat sisään. Ehkä on
parasta, että maisteri poistuu, -- kääntyi hän kehoituksella Laurin
puoleen.
Lauri nyökäytti päätään ja yritti irroittaa kätensä rouva Alanteen
kädestä, mutta hän ei sitä laskenut.
Rouva Alanne oli sulkenut silmänsä ja kyyneleet tipahtelivat
silmäluomien lomista hänen poskilleen.
-- Älä itke, äiti! -- sanoi Terttu, -- kaikkihan on hyvin, ihan hyvin.
Ja Terttu loi syvän, rukoilevan katseen Lauriin.
-- Niin, täti rakas, -- sanoi silloin Lauri, kumartuen rouva Alannetta
kohti, -- kaikki on hyvin, täti saa olla ihan rauhassa.
Rouva Alanne aukaisi silloin silmänsä, katsoi taas Terttuun ja Lauriin
ja sanoi:
-- Niinkö? No, sitte minä olen rauhassa, -- sitte on kaikki hyvin.
Ja hän sulki jälleen silmänsä, veti molemmat kätensä yhteen ja yhdisti
Tertun ja Laurin kädet, peittäen ne toisella kädellään.
-- Aih! -- kuului sitte syvä huokaus. Rouva Alanne heitti molemmat
kätensä ylöspäin, oikaisi voimakkaasti ruumiinsa, joka kallistui
toiselle kyljelleen, ja viskasi päänsä rentonaan taaksepäin.
Toini sysäsi Tertun syrjään ja Laurin avulla kohotti sairaan taas
paikalleen, asettaen pieluksia mahdollisimman enemmän hänen selkänsä
taakse, niin että hän oli melkein istuvassa asennossa. Kaulavaltasuoni
sykki kohona rajusti. Lauri kannatti sairaan päätä, jolla ei ollut
voimaa pysyä suorana. Toini tiputti melkein lukematta strofantia
ryyppylasiin ja kaatoi rouva Alanteen suuhun. Terttu seisoi Laurin
takana, kauhun ilme silmissään.
-- Aih! -- kuului pian taas toinen, syvempi huokaus ja ruumis hervahti
kokoon. Kaulavaltasuoni oli tauonnut sykkimästä.
Toini piteli vielä kotvasen käsirannetta, katsoi Terttua ja Lauria
silmiin ja vastasi heidän surullisiin kysyviin katseihin pään
nyökkäyksellä, joka merkitsi:
-- Se on lopussa nyt!
-- Äiti, äiti! -- huudahti Terttu ja vaipui itkien polvilleen vuoteen
viereen.
Lauri istahti lähellä olevaan nojatuoliin, peittäen käsiinsä silmänsä,
joissa kiilsi kyyneleet.
-- Minun on joka tapauksessa vielä kutsuttava tohtori tänne, --
kuiskasi Toini Laurin korvaan ja poistui huoneesta.
Toini meni soittamaan tohtori Aulangolle, joka kuitenkaan ei ollut
tavattavissa, niinkuin Toini aavistikin. Hän pyysi heti ilmoittamaan
tohtorille, hänen kotiin palattuaan, että hän viipymättä saapuisi rouva
Alanteen asuntoon.
Toinilta oli Hilma saanut tietää, mitä oli tapahtunut, ja tuli myöskin,
kyyneleet silmissä, kuollutta katsomaan. Kun Toini palasi, pyysi hän
Hilmaa ja Lauria häntä auttamaan asettamaan vainajan suoraan selälleen
vuoteeseen. Pään alle jätettiin vain yksi pielus, kädet pantiin ristiin
rinnan yli ja peite otettiin pois, niin että lakana vain jäi peitteeksi.
-- Kuinka rauhallisilta ja tyytyväisiltä tädin kasvot nyt näyttävät, --
sanoi Toini ja veti sitte lakanan vainajan kasvojenkin yli.
Terttu seisoi yhä vuoteen vieressä ja nyyhkytti.
-- Mennään! -- sanoi Lauri ja tarttui Terttua kädestä.
He poistuivat saliin. Hilma ja Toini seurasivat kohta jäljessä. Toini
veti makuuhuoneen oven kiinni. Verkalleen, viivytellen poistui Hilma
keittiöönsä. Toini taas istuutui Tertun viereen ja otti hänen kätensä
käteensä. Lauri astuskeli melkein hiipien edestakaisin lattialla. Monta
sanaa eivät he vaihtaneet keskenään. Kuolema oli jättänyt kaikki syviin
mietteisiin, jotka aivan kuin vaativat hiljaisuutta.
Tunnin kuluttua saapui tohtori Aulanko, joka äkillisestä kutsusta jo
arvasi, mitä oli tapahtunut. Toinin kanssa kävi hän sitte vainajaa
katsomassa ja palattuaan kääntyi Tertun puoleen, puristaen vielä hänen
kättään.
-- Ei mikään saa meitä kummastuttaa, hyvä, rakas neiti! Se on maailman
meno. "Tänä pänä sinä, huomenna minä." Minua kuitenkin kummastuttaa,
että rouva Alanne jaksoi näinkin kauan sillä sydämellä elää.
-- Minun on niin raskas olla, -- nyyhkytti Terttu, -- kun ajattelen,
että minä ehkä olen jouduttanut äidin kuolemaa.
-- Se nyt on ihan turha ajatus, -- lohdutteli tohtori Aulanko. Yhtä
vähän te sitä joudutitte, kuin minä enää olisin voinut kauankaan sitä
viivyttää.
-- Joka tapauksessa, -- lohdutteli vielä Toinikin, -- täti kuoli niin
rauhallisesti, niin hyvillä mielin.
Ja Terttu ja Lauri ymmärsivät parhaiten, mitä Toini sillä tarkoitti.
Tohtorilla ei ollut siellä nyt enää mitään tekemistä ja hän hyvästeli
poistuakseen. Toini jäi sinne vielä yöksikin, seuraksi Tertulle,
sillä hän tiesi, että siitä Tertulle jälleen tulisi suureksi osaksi
uneton yö. Laurin kanssa he sitte yhdessä neuvottelivat kaikista
toimenpiteistä, jotka rouva Alanteen kuoleman johdosta kävivät
välttämättömiksi. Yöllä tietysti ei voinut mitään varsinaista toimia,
mutta Lauri, joka otti kaikki puuhat suorittaakseen, merkitsi muistiin,
mitä seuraavana aamuna heti oli tehtävä.
Ollessaan kahden kesken Tertun kanssa Lauri kääntyi hänen puoleensa ja
sanoi:
-- Luonnollisesti sinun matkastasi kirkkoherra Vaarasen luo nyt ei tule
mitään.
-- Niinkö arvelet? -- kysyi Terttu hiljakseen.
-- Tietysti minä en anna sinun sinne mennä, -- vastasi Lauri.
Ja Terttu arvasi siitä, että Lauri ei kovinkaan pitkäksi aikaa enää
tahtonut lykätä oman kodin perustamista heitä molempia varten.
-- Minun täytyy siis kirjoittaa ja ilmoittaa, etten voikaan ottaa hänen
tarjoamaansa paikkaa vastaan, -- sanoi Terttu.
-- Niin. Ja parasta on tehdä se niin pian kuin suinkin, -- vastasi
Lauri.
Vielä sinä yönä Terttu kirjoittikin kirjeensä kirkkoherra Vaaraselle,
kiitti hänelle osoitetusta luottamuksesta, mutta valitti, että hän,
äitinsä kuoleman johdosta ja "muista esiintulleista syistä", ei voikaan
saapua hänen perheeseensä kotiopettajattareksi, sekä lausui lopulta
vakaumuksensa, että kirkkoherralla muitten tarjokkaiden joukosta
varmaan vielä oli mahdollisuus saada toinen ja pystyvämpikin, kuin hän
oli. Tämän kirjeen Terttu sitte antoi Laurille ja pyysi hänen aamulla,
kun menee äidille arkkua tilaamaan ja pastorin kansliaan kuolemasta
ilmoittamaan, pudottamaan postilaatikkoon. Ja näiden toimien jälkeen
Terttu, Lauri ja Toini toivottivat toisilleen hyvää yötä ja koettivat
nukkua, mikäli kuluneen päivän järkyttävät tapaukset ja kuolleen
ruumiin koko asuntoon painama juhlallisen synkeä leima sen kullekin
salli.
Kun Lauri seuraavana aamuna kirjelaatikosta otti ulos sanomalehden, oli
siellä myöskin pikkunen kirje hänelle -- Helmiltä.
Lauri luki:
"Rakkahin!
Olen turhaan istunut kotona koko ajan ja odottanut Sinua sykkivin
sydämin. Tahdon ilmoittaa Sinulle, että olen purkanut kihlaukseni
Keitaan kanssa, joten siltä puolen olen vapaa ottamaan Sinut
vastaan milloin tahansa. Sinullakaan siis ei tarvitse olla mitään
omantunnon esteitä -- siinä suhteessa. Niinmuodoin -- näkemiin!
Ja niin pian kuin suinkin!