Viikkoa myöhemmin, palatessani eräänä iltana kotiin, löysin kirjeen
häneltä.
Hän kirjoitti niin lohduttomasti, hän kertoi matkustaneensa
keltapukuisen naisen jälkeen, kertoi, ettei hän koskaan voisi maksaa
takaisin rahojani ja että hän oli puutteen murtama. Sitte hän taas
syytti itseään alhaiseksi sieluksi, ja alle oli hän kirjoittanut:
Olen keltapukuisen naisen orja.
Surin yötä päivää enkä voinut muuta tehdä. Viikkoa myöhemmin
kadotin paikkani ja aloin etsiä uutta. Päivisin tarjouduin toisiin
kahviloihin ja hotelleihin ja soitin myös yksityisten ovilla tarjoten
itseäni. En onnistunut. Myöhään illalla ostin puoleen hintaan kaikki
sanomalehdet ja luin tarkkaan kaikki ilmoitukset kotiin tultuani.
Ajattelin: Ehkä nyt löydän jotain, joka pelastaisi sekä Wladimierzin
että minut...
Eilen illalla näin eräässä lehdessä hänen nimensä ja jotain hänestä.
Menin heti ulos, ulos talosta, kuljin pitkin katuja ja palasin tänä
aamuna. Olen kenties nukkunut jossain tai istunut jollain portailla
jaksamatta mennä etemmäksi; vaan sitä en nyt tiedä.
Olen tänään taas lukenut sen. Eilen kotiin tultuani luin sen ensiksi.
Löin alussa käteni yhteen, sitte istahdin tuolille. Heti sen jälkeen
vaivuin lattialle nojaten tuoliin. Rummutin lattiaa käsilläni
miettiessäni. Tai kenties en miettinyt mitään; mutta päässäni suhisi
tyhjyys enkä minä tajunnut itseäni. Sitte kai nousin ja lähdin ulos.
Alhaalla nurkassa muistan antaneeni ijäkkäälle kerjäläiseukolle
lantin sanoen:
-- Tämä on siltä harmaapukuiselta herralta, tiedättehän!
-- Oletteko kenties hänen morsiamensa?, kysyi hän.
Minä vastasin:
-- Ei, olen hänen leskensä...
Ja vetelehdin pitkin katuja aamuun asti. Ja olen taas lukenut sen.
Wladimierz T... oli hänen nimensä.