Oma kirjoittamani. Kirjoittamani tänään sydäntäni keventääkseni. Olen
kadottanut paikkani kahvilassa ja iloiset päiväni. Olen kadottanut
kaikki. Ja kahvilan nimi oli "Kahvila Maximilian".
Eräs nuori harmaapukuinen herra tuli ilta illalta kahden toverinsa
kanssa kahvilaan ja istuutui yhteen minun pöydistäni. Tuli niin
paljon herroja ja kaikilla oli minulle ystävällinen sana sanottavana
-- tällä ei yhtäkään. Hän oli pitkä ja hoikka, hänellä oli pehmeä
musta tukka ja siniset silmät, joilla hän aina väliin katsoi minua.
Hänen ylähuuleensa oli alkanut versoa pientä viiksienalkua.
No niin, hänellä olikin alussa jotain minua vastaan, tuolla miehellä.
Hän ilmestyi säännöllisesti viikon ajan. Olin tottunut häneen ja
kaipasin häntä kun hän ei tullut. Eräänä iltana hän jäi pois. Kuljin
ympäri kahvilaa hakien häntä, viimein löysin hänet erään suuren
pylvään vierestä toisen sisäänkäytävän luota; hän istui erään
sirkusnaisen seurassa. Nainen oli puettu keltaiseen pukuun ja hänen
pitkät hansikkaansa ylettyivät yli kyynärpään. Hän oli nuori ja
hänellä oli kauniit tummat silmät; omani olivat siniset.
Seisoin silmänräpäyksen paikallani ja kuulin mistä he puhuivat;
nainen nuhteli häntä jostain, mies oli häneen kyllästynyt ja käski
hänen mennä. Mietin mielessäni: Pyhä Neitsyt, miksei hän tule minun
luokseni!
Seuraavana iltana tuli hän kahden toverinsa kanssa ja istuutui
jälleen yhteen minun pöydistäni; -- minä tarjoilin viidessä pöydässä.
En lähtenyt hänen luokseen kuten tapani oli, vaan punastuin enkä
ollut häntä huomaavinani. Kun hän viittasi minulle, astuin esiin.
Sanoin:
-- Ette olleet eilen täällä.
-- Kuinka tuo tarjoilijamme on ihmeen solakka, sanoi hän tovereilleen.
-- Olutta?, kysyin.
-- Niin, vastasi hän.
Ja minä enemmän juoksin kuin astuin noutamaan noita kolmea seideliä.