Se oli ihana paikka. Keväällä pälveili se ennen kuin mikään muu, sillä
auringon lämpimät huulet hyväilivät sitä pitkin pituuttaan aina kehrän
ylimmillään heloittaessa.
Ajatelkaa: pitkä, korkea harjanne, kapea ja jyrkkä kahtaanne, aivan
kuin taltalla muovailtu, taitavan mestarikäden ohjaamalla taltalla.
Luonto vain voi olla niin suuri mestari.
Sen harjun hongat olivat ryhdikkäitä kuin nuori sulhanen. Väärä
käkkyräpetäjä ei sinne uskaltanut asettua; se osasi kaihtaa solakoita
valtiaita. Ja sammal sen harjun sivuilla oli pehmeä kuin morsiusvuode,
siihen upposi istuja ikäänkuin höyhenpatjaan.
Se oli luonnon suuri temppeli, jossa on pilari pilarin vieressä ja
jossa käyskentelevä ihminen tuntee syvästi ja parastaan. Hän tuskin
uskaltaa mennä sinne arkivaatteissaan, sillä hän tietää astuvansa
pyhättöön, jossa kävijällä pitää olla siisti näkö ja altis mieli.
Ja kun sen harjun kiireelle nousi, levittäytyi alla laakso, joka
pienempine pilareineen ikäänkuin kunnioittaen katseli kummun
ylhäistä rauhaa, ja siellä laakson pohjalla siinti soikea lampi kuin
tummansininen silmä.
Toisella sivulla, vähän matkan päässä, hääräili pieni yhteiskunta
omissa puuhissaan, mutta aina juhlapäivinä puki se pyhäpuvun ylleen
ja kulki harjulle hiljaisena ja hartaana, silmissä selittämätön
riemu ja onni. Pieni yhteiskunta rakasti harjuaan ja mainitsi siitä
ylpeydellä, ei kerskailevalla ja kovalla, vaan sisäisen, syvän tunteen
kirkastamalla.
Se harju oli keväästä, läpi kesän, syksyyn saakka pienen yhteiskunnan
pyhiinvaelluspaikka.
Kaikki Suomen metsien laulajat viihtyivät siellä, ja jo aikaisesta
aamusta harju soi ja helisi.
Siellä kävi kanssani vieraan maan mies, vaipui omituisesti ajatuksiinsa
ja onnesta säteillen sanoi:
— Teillä on kaunis maa ja teidän kukkuloillenne on luotu ikuinen rauha.
— Niin on, Jumalan kiitos, muusta me olemmekin köyhiä.
Vieraan maan mies viipyi kauan kanssani harjun rinteellä ja jälkeenpäin
omasta maastaan kirjoitti kirjeitä, joissa hän aina palasi sille
samalle kukkulalle ja katseli sieltä leppoisaan laaksoon.
* * * * *
Sitten tapahtui jotain kauheaa, sellaista, joka kyllä on piirretty
aikakirjoihin, mutta ei ole vielä täydellisesti selvinnyt luettavaksi.
Kun me koetamme ponnistaa siitä kuvan eteemme, niin se ehkä onnistuu,
mutta me emme osaa sitä kirjoittaa. Toistaiseksi me vain tiedämme
tajunnassamme, että hirveä onnettomuus on kulkenut ylitsemme,
raastanut, revellyt ja iskenyt meihin haavan, joka ei mene kiinni, vaan
polttaa ja pakottaa.
Me saatamme olla sanan ja kynän miehiä, mutta sen kaamean turman edessä
meidän kielemme mykistyy ja kynä käy raskaaksi. Me kerromme kukin vain
omasta onnettomuudestamme, haastamme oman rintamme haavoista, vaikka
meitä yhteinen kipu kirvelee.
Meillä onkin vielä iso urakka siinä, mitä aikaisemman taipaleemme
varrelta on jäänyt muistiin merkitsemättä. Älköön siis tuomittako
meitä, vaikka olemme ajan ankaran surun edessä heikkoja ja
kykenemättömiä, se kun meitä vuorena painaa. Ne, jotka meidän jälkeemme
tulevat, osaavat tehdä meille oikeutta ja sanoa sen sanan, joka on
salpautunut meidän huultemme taakse.
* * * * *
Mutta yhden minä tiedän: kerran keväällä, kun päivän kultainen juova ei
enää löytänyt hangen hopeaa ja hongat kohahtelivat auringon ylenemisen
iloa, kun kiuru kiiti korkealla ja lauloi häitä ja kaikkialla värähteli
elämänriemu, kulki sen harjun vierteelle synkkiä saattoja, jollaisia ei
ennen niillä mailla ollut liikkunut. Niitä tuli sinne joka ilta ja aina
samat palasivat, toiset olivat jääneet harjun rinteelle, josta he eivät
ole tulleet, eivätkä koskaan tule kotiin.
Pieni yhteiskunta vähän matkan päässä harjun kupeella eli silloin
parhaillaan sitä suurta onnettomuutta, josta yllä mainittiin.
Muutamat päivät ja viikot tekivät silloin historiaa, joka, jos se
joskus oikein kerrotuksi tulee, sisältää enemmän kuin sukupolvien
uurastaminen.
* * * * *
Sitten meni vuosia, jotka eivät olleet jaksaneet luoda umpeen kuilua
onnettomuuden ja sen muiston välillä.
Se sama vieraan maan mies, joka ennen oli harjulla innostuksen
huudahdukseen puhjennut, tuli taas ja vaati mukaansa entiselle
paikalle. Minä en voinut kieltäytyä, vaikka sydämessäni asui ankeus ja
tuska.
Vieraan maan mies kysyi:
— Mitä ovat nuo punaiset aitaukset rinteellä?
— Siellä makaa kuopattuna kukkuloittemme ikuinen rauha...
— Niin, teilläkin on ollut sota — teilläkin.
— Ei, vaan murha... murha meillä oli.
Vieraan maan mies tahtoi pois. Hän ei puhunut mitään. Vasta myöhemmin
hän kirjoitti, että siellä harjulla oli ilmojen orkesteri lakannut
soittamasta, hongat eivät huokuneet elämäniloa ja se lammensilmä
alhaalla tuijotti melkein kuin pääkallosta.