Jahvetti Kumpulaista pidettiin aikoinaan seutukunnalla juuri parahiksi
sellaisella järjellä varustettuna kuin tavalliselle mökkiläiselle
kuuluu. Ainakaan ei yleinen käsityskanta katsonut miehen sen enempää
tarvitsevan osatakseen taivaltaa mutkattoman radan, joka täällä
matoisessa maailmassa on köyhän kuljettava.
Jotkut ovat pyrkineet nimittämään sellaista hiljaista nujuamista,
joka on ollut havaittavissa mökkiläisten kamppailussa eteenpäin
pääsemiseksi, yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, mutta asianomaiset
itse eivät sitä pitkiin aikoihin kutsuneet millään nimellä, siihen
kun ei heidän mielestään sisältynyt muuta kuin yksinkertaisen ihmisen
elämänosa. Eivät nämä ihmiset myöskään ole isosti vaivanneet päätänsä
ympäröivien elämänsuhteiden selvittämisellä. Heille ei ole ollut
olemassa muuta kysymystä kuin se, mikä sopii oman aitauksen sisälle.
Tämä Jahvetti Kumpulainenkin oli vaeltanut kaikessa rauhassa
renkivuotensa Haljalan kartanossa, eikä hänen tiellään alkuaan ollut
muuta kuin kaksi ratkaisua odottelevaa kysymystä. Ensimmäinen oli
saman talon piika Anna Loviisa. Tämä kysymys tuntui Jahvetin mielestä
kylläkin vaikealta, mutta selvisi hänelle edullisesti paljon helpommin
kuin hän oli osannut toivoakaan. Jahvetti oli tuuminut koettaa
kysymyksen ratkaisua vasta kesällä rukiinleikkuuaikaan, koska silloin
olisi hänen mielestään ollut sopivinta yrittää saman tien toisenkin,
nimittäin torpan paikkaa koskevan kysymyksen lopullista selvittelyä,
mutta kohtalo teki omia laskelmiaan ja näki hyväksi ratkaista koko
jutun keväällä, siinä kauran kylvön maissa. Jahvetin täytyi tyytyä
tähän menoon, ja kun patruunankin kanssa sopeutui se mökin asia melko
sujuvasti, niin pääsi mies jo köyriltä oman tuvan tekoon.
Kun sitten tämä tupa oli valmis ja Anna Loviisa siinä emäntänä,
niin tuntui Jahvetista, että nyt saa muu maailma mennä menojaan
hänen puolestaan. Sitä hoitakoot herrat, kuten esim. patruuna ja
hänen ylioppilaspoikansa, ja varakkaat talolliset; Jahvetin laisen
ilmanaikojaan mökkiläisen päänvaiva sai loppua tähän. Työ näet ei
halkaise aivoja.
Mutta sitten tuli yhtäkkiä semmoinen rysäys, joka pani Jahvetti
Kumpulaisen pään pyörälle.
Kartanossa päivätöissä käydessään oli Jahvetti kuullut, että isänmaa
oli vaarassa. Hänen ei milloinkaan ollut tarvinnut ajatella, mikä se
sellainen isänmaa oikeastaan on, ja hän joutui nyt aivan ymmälle.
Jahvetin ajatusten maailmassa ei ollut edes minkäänlaista käsitystä
isästä, hänellä kun ei sellaista ollut milloinkaan ollutkaan. Mistäpä
se nyt Jahvetti Kumpulaiselle isänmaa!
Yksinkertainen, vanhan ajan kansanmies ymmärsi sen, mihin käsi yletti,
eikä yhtään pitemmälle. Ja Jahvetin käsi ei ollut koskaan yltänyt isän
polveen. Maan tunsi kuokan kärjessä ja jalan alla, mutta se oli hänelle
vain vuokrattua vierasta maata.
Tämä isänmaa-kysymys iskettiin nyt Jahvetti Kumpulaisen eteen
ihan äkkiarvaamatta. Se oli käynyt sillä tavalla, että kartanon
ylioppilaspoika oli kysynyt Jahvetilta, pitikö tämä passiivista
vastarintaa nykyisessä tilanteessa ainoana keinona väkivallan
torjumiseksi. Ylioppilas vakuutti, että se voi pelastaa isänmaan,
vaikka patruuna, hänen isänsä, oli toista mieltä, nimittäin että on
koetettava myöntyväisyydellä voittaa aikaa, eikä yleensäkään saa
esivaltaa vastustaa, koska se on Jumalan asettama.
Siitä tuli sanatulva, josta Jahvetti ei ymmärtänyt muuta kuin esivaltaa
koskevan kohdan, sillä hän muisti sen katkismuksesta. Hänen mielensä
rauha oli kuitenkin järkytetty siitä, että hänen ajatusmaailmaansa oli
ilmestynyt selvittämätön kysymys, jollaisia siinä ei ollut enää pitkään
aikaan esiintynyt.
Joka kerta kun Jahvetti nyt tuli kartanoon, tapahtui aina jotakin
kummallista. Muutamakseen kertoi renki, että patruunan ja hänen
ylioppilaspoikansa välille oli noussut ilmiriita, kun poika oli omin
lupinsa poistanut keisariperheen kuvan salin seinältä ja kutsunut
keisaria valapatoksi. Jahvetin käsityksessä oli keisari hyvin hämärä
olento, jota hän ei tiennyt muualla olevankaan kuin kuvassa. Mutta kuva
kuului seinälle, ja hänkin olisi pannut sen tupansa koristukseksi,
jos hänen olisi kannattanut sellainen hankkia. Ei Jahvetti ollut
sitäkään ajatellut, minkä vuoksi keisarin kuva seinälle ripustettiin;
se oli vain verissä jokaisella ja maan tapa, joten ei mitenkään ollut
käsitettävissä, kuinka isälle ja pojalle saattoi tulla kina tällaisesta
asiasta.
Vielä oudompaa oli Jahvetista, kun palvelusväkikin alkoi hajaantua
kahteen leiriin: toiset pitivät patruunan, toiset ylioppilaan puolta,
ja kaikki puhuivat isänmaasta. Jahvetti ei voinut asettaa noita toisia
kyllin korkealle; hän itse tuntui jääneen vallan auttamattomasti
takapajulle, kun ei kykene riitelemään niin kuin toiset. Ja niin
paneutui isänmaa-kysymys hänelle suorastaan vaivaksi ja taakaksi, jonka
alle hän toisinaan oli nääntyä.
Sitten tuli tapauksia, jotka yhä vaan sotkivat Jahvetti Kumpulaisen
katsantoa tässä asiassa. Hän enemmän kuin hänen Anna Loviisansakaan
ei ollut kirjamies. Molempien lukutaito oli alunperin jäänyt
heikonpuoleiseksi, eikä heillä ollut varojakaan kustantaa itselleen
sanomalehteä. Korvakuulolta oli Jahvetti kuitenkin saanut selvän, että
isänmaa oli välillä ollut pelastettukin, mutta sitten oli taas tullut
sekaannusta ja syntynyt uudelleen riitaa kansalaisten kesken.
Kuitenkin oli lopulta muuan seikka ollut selvittävinään Jahvetti
Kumpulaiselle, mikä se on se isänmaa, joka oli antanut niin paljon
ylimääräistä työtä hänen ajatuksilleen. Patruuna oli kuollut ja
haudalla, jossa kaikki alustalaiset olivat läsnä, oli esiintynyt
monta puhujaa. Melkein jokainen heistä, papista alkaen, oli sanonut,
että tämä pitkän päivätyön suorittanut mies on nyt päässyt lepäämään
isänmaan multaan. Silloin oli Jahvetti Kumpulainen hoksannut, että tämä
_siunattu maa on juuri se paljon puhuttu isänmaa_.
Sen perästä oli kaikki ruvennut menemään taas latukantasiaan, sillä
Jahvetti oli saanut ratkaistuksi tämänkin kysymyksen. Hänelle oli
annettu pitkäaikainen kirjallinen kontrahtikin, vaikkei hän itse
ollut koskaan käynyt sitä pyytämässä. Nykyinen patruuna, se entinen
ylioppilas, oli kerran kutsunut luokseen, ollut hyvin äkeä mieleltään
ja käskenyt Jahvetin piirtää puumerkkinsä pariinkin paperiin, joista
toinen oli annettu hänelle itselleen, sekä murissut jotain kirotuista
sosialisteista.
Siitä pitäen ei patruuna ollut suonut Jahvetille hyvää sanaa, eikä tämä
voinut ymmärtää, mikä kumma näin oli välit rikkonut. Maanvuokrakin
ruvettiin nyt ottamaan rahassa, vaikka Jahvetti olisi mielellään tehnyt
päivätyönsä vanhaan tapaan. Tästä alkoi uusi vaiva Jahvetti Kumpulaisen
sydämessä. Isänmaa-kysymys oli nyt selvillä, mutta tämä uusi hätyytti
hänen ajatustaan, joka ei kyennyt selittämään, mistä patruunan ynseys
johtuu.
Nyt alkaakin tämä kertomus lähetä loppuaan. Väliltä jää kyllä jotain
kertomattakin, mutta se ei liity Jahvetti Kumpulaisen isänmaa-tarinaan,
joskin sillä saattaisi olla hyvinkin paljon mielenkiintoa
elämäkerralliselta kannalta. Se täytyy kuitenkin jättää pois eheyden ja
yhtenäisyyden vuoksi.
Nyt siirrytään suorastaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa seisoi
kaksi kansanluokkaa vastakkain ja jolloin Jahvetti Kumpulaisen kohtalo
joutui tämän maallisen vaelluksen kohdalta päätepisteeseen. Hän ei
tosin itse lukeutunut mihinkään luokkaan, kuten niin moni meidän
maassamme, vaan hukkui siitä huolimatta tapausten vilinään. Siltä
ajalta onkin yleensä huomattava, että monesti kaikkein vähimmän asiain
menoon vaikuttaneet kärsivät kovimman kohtalon.
Jahvetti Kumpulainen ei ollut mikään liikkuva mies koko elinaikanaan.
Hän ei juuri seurannut seutukunnankaan elämää, puhumattakaan koko maan
tapahtumista, jotka olivat hänestä liian kaukana. Kyllä hän tiesi, että
muutamien kilometrien päähän oli kohonnut rakennus, jota sanottiin
työväentaloksi, mutta hän ei ollut siellä kertaakaan käynyt. Hän ei
välittänyt mistään seuroista, ja kun paikkakunnan akatkin olivat
ristineet uuden rakennuksen pirunkirkoksi, niin tuntui Jahvetilla
olevan sitä vähemmän asiaa siihen.
Nyt oli kuitenkin eräänä päivänä käynyt sellainen omituinen humaus
tämänkin seudun ylitse, että Jahvettikin oli muitten alustalaisten
kanssa tempaantunut mukaan. Niitä tulee välistä kummallisia aikoja,
joina yksinäisinkään sielu ei enää jaksa kestää sulkeutunutta
elämäänsä, vaan pyrkii toisen sielun rinnalle yhteisiin puuhiin. Tämä
kumma päivä se vei Jahvetti Kumpulaisenkin työväentalolle.
Siellä tarinoitiin paljon työväenluokan tehtävästä ja vaikkei Jahvetti
ymmärtänyt mitään luokista ja luokkataisteluista, myönsi kuitenkin
jossain syvällä hänen sydämessään soipa ääni, että siellä talolla
puhutaan tämän köyhän asiasta. Hän sopeutui koko kevään ja kesän siihen
joukkoon, mutta syksyllä tuli ero.
Talolla oli ruvettu puhumaan jostain kaartista. Jahvetilla ei aluksi
ollut mitään sitä vastaan, olihan Suomen maassa ennenkin ohut kaarti;
sen Jahvetti tiesi. Hän oli oikein tämän uuden kaartin kokouksissakin,
eikäpä sitä muuta tehtykään kuin kokoonnuttiin. Mutta sitten oli tullut
muuan mies ja luvannut kaartille kiväärejä, joilla oli puolustettava
köyhälistöä porvareita vastaan. Tämä seikka se oli käynyt Jahvetin
sydämelle. Viis hän välitti porvareista, eikä hänen tarvinnut ketään
vastaan puolustautua, kun ei häntä koskaan ollut kukaan uhannut,
enemmän kuin hänkään ketään. Pyssyä hän vielä pelkäsikin, sillä se oli
hänen mielestään vihoviimeinen kapine.
Siinä kokouksessa, jossa kivääreistä puhuttiin, tuntui Jahvetti
Kumpulaisesta, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain vastaan. Siinä ne
pyörivätkin sanat ihan kielen kannalla, mutta eivät vaan tulleet ulos,
minkä vuoksi hän puikki hiljakseen tiehensä, eikä sen koommin koko
talon ovea avannut.
Vierähtipä taas aikaa muutamia kuukausia ja oli uudelleen kevätpuoli
käsissä. Jahvetti oli koko talvenkorvan nuhjannut töitä mökillään
kiinnittämättä huomiota maailman menoon sen enempää kuin ennenkään
monien vuosien kuluessa. Koko seutukunnalta oli varsinkin nuorempi
miehinen väki hävinnyt teille tietymättömille, akat vain kuljettivat
kummia sanomia sotaisista melskeistä. Mitäpä Jahvetti niistä! Vähänkö
sitä oli ollut sotaa ja meteliä maailmassa viime vuosina. Kylläpähän
herkeävät, kun aikansa sotivat. Jahvetin mökille nyt ei vihollinen
ainakaan tule!
* * * * *
Mutta sitten tapahtuikin juuri ensimmäisten päivien ilmestyttyä
pelloille ja metsän laitaan, että Jahvetti Kumpulaisen mökkiin työntyi
eräänä iltana kartanon patruuna kahden eriskummalliseen pukuun puetun
ja kivääreillä varustetun miehen kanssa.
Patruuna näytti tuikealta ja sanoi kohta Jahvetin nähtyään äkäisellä
äänellä:
Vai täällä tämä punakaartilainen on, ja mukamas kaikessa rauhassa!
Luuletko meitä narraavasi, isänmaan petturi? Missä aseesi?
Nyt se tuli taas esille, se isänmaa-kysymys ja vielä sellaisessa
muodossa, että Jahvetti tyrmistyi. Hän tunsi ihan niinkuin syksyllä
siinä kaartin kokouksessa, että jotain pitäisi sanoa, mutta sama
painajainen, joka oli häntä ikänsä vaivannut, sulki taas suun.
— Jaaha, kyllä tiedetään, mitä joukkoa olet, mars matkaan! — tiuskasi
patruuna ja puhui sitten seuralaisilleen jotain semmoista, josta
Jahvetti ei ymmärtänyt sanaakaan.
Jahvetti tajusi vain sen, että hänen on lähdettävä, kun patruuna
käskee. Sen pitemmälle ei hänen ajatuksensa kantanut. Anna Loviisakaan
ei näyttänyt käsittävän sen enempää ja lapset, joita alkuvuosien
hedelmättömyyden jälkeen oli kertynyt puolen tusinaa, olivat saaneet
suhinan aihetta oudoista vieraista.
Jos Jahvetin päässä pyssymiesten välissä kulkiessaan yleensä liikkui
joku ajatus, niin pyöri se vain sen kysymyksen ympärillä, että
tottapahan patruuna tietää; ainahan sitä ennenkin on hänen elämäänsä
ohjattu kartanosta käsin.
Metsän laitaan pälveen Jahvetti vietiin. Siellä sanoi patruuna, että
hänet ammutaan kapinallisena.
Sana oli outo Jahvetille, eikä hän vieläkään voinut ajatella muuta
kuin että kylläpähän patruuna tietää. Sen hän ymmärsi, että nyt oli
kuoltava, mutta kuolema ei tuntunut yhtään pahalta.
Sitten kysyi patruuna:
— Onko sinulla jotain toivomista?
Nyt välähti Jahvetin aivoissa ikäänkuin joku kaukainen muisto.
— Minä pyytäisin päästä _isänmaan multaan, siunattuun maahan_...
Patruuna mutisi jotain epäselvästi ja puhui outoja sanoja vieraille,
jotka hiukan naurahtivat.
Sitten suoritettiin toimitus, joka sinä vuonna kohdistettiin niin
moneen tämän Suomen kansalaiseen.