Suomennos.
Helsingissä 1886.
G. W. Edlund, kustantaja.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa Helsingissä.
Kookas, voimakas, nuori mies astui vakavin askelin pitkin pientä
polkua, joka kierrellen halkaisi viljavainioita. Hänen pukunsa oli
maalainen, mutta kuitenkin kaunis, kasvonsa vilpittömät, niissä
kuvautui älyä ja hyväsydämmisyyttä ja ryhtinsä ilmaisi pontevuutta ja
vireyttä. Aika ajoin pysähtyi hän katsellen ympärilleen.
"Tämähän on jotensakin kaunista", arveli hän, "mutta aivan liian
lakeata ja sitäpaitse vesiä puuttuu; ja mitä ovat nämä vainiot omiini
verrattuina! Entä nuo kurjat mökit tien varrella! onpa häpeällistä,
että ihmisten täytyy asua tuollaisissa turmiollisissa loukoissa."
Polku loppui kuusistoon; hän katsahti kelloansa ja kulki eteenpäin.
Korkeat yhtäläiset puun-rungot seisoivat tiheissä riveissä, himmeä valo
levisi niiden väliin ja kummallinen hiljaisuus vallitsi vanhassa
kuusistossa, ikäänkuin se olisi odottanut jotakin. Kaukana puiden
välissä siinsi auringon valaisemina lehmuksia, kastanja- ja sarapuita.
Metsä loppui maantien varrella, ja toisella puolen sitä alkoi suuri
puutarha, jonka varjoiset puut levittelivät oksansa tien yli.
Köyhä, vanha vaimo avasi puutarhan portin. "Kiitoksia tästä kerrasta",
huusi hän puutarhaan päin ja mennä linkutti sitten pois vasu kädessä
sakarasauvansa nojassa.
"Kuinka paljon annoit hänelle", kuului terävä ääni aidan takaa -- "olen
varma että annoit hänelle enemmän kuin hän tavallisesti saa. -- Se on
tietysti oma asiasi, Maria, mutta sinun asemassasi olisin varovaisempi.
Kymmenen äyriä sinne, kymmenen äyriä tänne, siitä tulee viimein koko
summa. Varmaan et antanut vähempää".
"Kaisu-raukka on ollut sairaana, täti!" Ääni oli lempeä ja heleä ja
kuului puolustavalta.
"Minä kysäisin, paljonko hänelle annoit?"
"Viisi kolmatta äyriä", kuului vastaus, samalla vilpittömältä ja
pelokkaalta.
"Viisi kolmatta äyriä! Minä sinun asemassasi karttaisin"... Jatko
kotosi etäisyyteen.
"Vanha ruoja!" mumisi muukalainen äreästi pilkistellen puutarhaan,
mutta ketään ei näkynyt. Avarat nurmet aukenivat puiden takana. Sieltä
häämötti joutavan tarkasti leikeltyjä kukkamaita ja hyvin järjestettyjä
kasviryhmiä; kauempaa näkyi päähuoneuksen ikävä kasarmintapainen
etupuoli.
Hänen palatessaan kuusistoon, istui köyhä vaimo muutamilla kaadetuilla
puurungoilla järjestäen vasunsa sisällystä. Hän tervehti vaimoa.
"Kohtelivatko he teitä hyvin tuolla ylhäällä kartanossa?"
"Saramäelläkö? -- kyllä, olenpa kiitollinen kaikesta, mutta muita
jätteitä siellä ei saa, kuin kahvensakkoja ja teenlehtiä. Rouva
varmaankin ajattelee, ett'ei niitä voi elukoille antaa. -- Nuori neiti,
hän, joka ei ole heidän oma tyttärensä, kokoo ne minulle, mutta
herrasväen vietyä jo ensimmäisen mehun niistä, palvelijain toisen, ei
kolmas keitos juuri ole väkevää. -- Tänään antoi tyttönen minulle
päällisiksi rahojakin. Jumala siunatkoon hänen lempeitä silmiään! Ei,
ei suinkaan tämä ollut herran tarkoitus? -- Todellako, sitten kiitän
nöyrimmästi."
"Kuka asuu Saramäellä", kysyi sittemmin nuori talon-omistaja,
istuessaan tohtori Bruhn'in päivällispöydässä. Hän oli tohtorin
sukulainen ja tätä nykyä hänen vieraanaan.
"Katteini Linde", kuului vastaus, "on hyvänsävyinen kunnon ukko. Talon
sai hän rouvansa kautta ja otti silloin eron armeijasta. Sinne olisi
sinun mentävä, Juho, katsomaan uuden puutarhan istutuksia. Jos ihailet
kääpiömäisiä omena- ja perunapuita, tavattoman pitkine oksineen, saatat
olla varmana hänen suosiostaan. Oikeastaan emme seurustele," -- hän loi
veitikkamaisen katseen nuoreen vaimoonsa, -- rouvillemme on vaikea
sopia ja silloin täytyy mies-raukkojen väistyä toisiensa edestä."
"Kenties voisi olla huvittavaa katsella puutarhaa, ei kuitenkaan
hedelmä-viljelyn tähden. Minä pidän noista vanhoista puista; yhtä
huolellisesti kuin nuoria puita hoidetaan, täytyy niitäkin hoitaa.
Tahdotko tulla sinne kanssani?"
Tohtori vilkutti silmiänsä naurettavasti, sanoen ett'ei hän uskalla.
Rouva Bruhn hymyili.
"Enkö aamulla pyytänyt sinua saattamaan ystävääsi Saramäelle?"
"Niin, kyllähän sinun käy pyytäminen, sinun, joka itse jäät kotiin
kehdon ääreen. Mikä suoja tuolloinen kehto sentään on kaikkea tukalaa
vastaan, sen tietävät ainoastaan salaisuuteen perehtyneet. -- Olkoon
menneeksi, Juho! tekaistaanpas se tuokiossa. Minä toivon, ett'ei
kumpikaan tyttäristä niska-kiekuroineen ja laahaavine helmoineen
millään tavalla sinua lumo. Sitten tapaat vielä siellä kivulloisen
poika-raukan, kohtelijaan lannistetun isän, viisaan suunnittelevan
äidin, joka visusti säästelee äyriänsä paitse silloin kun on kysymys
hetaleista ja korukaluista. -- Hyi sentään!"