"Sotka lind' on suora lindu"
laati pesänsä
"Vanhan Wäinön polven piähe"
ja kuinka se siihen muni "kultaisen munasen": miten muna sitte.
Wäinämöisen liikutfaissa "polvuttahe", särkyi ja sen eri osista muuttui
maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet.
Sitte hän laulaa Lemminkäisestä; laulaa ilmattaresta emosta, kun se
synnytti maailman pahennukseksi yhdeksän poikalasta ja kuinka se ne
sitte nimitti:
"Mingä pisti pistokseksi.
Mingä ähkyksi asetti."
Vielä laulaja kutsuu poroja aina Lapista asti hänen ammuttavakseen.
alkaen:
"Metshän onni, metshän Osmo,
Maan sulho, mannun sulho,
Pane juoni juoksemahe,
Näillä mailla, manterilla,
Näillä miehen metsimailla,
Näillä harhoilla saloilla.
Tiäl on mutte mieluhate,
Tiäl on veet vuolahate,
Tiäl on ilmate ihalat.
Nylgysä akka Tabivon
Elä pie, elä pitele,
Lase vilja valloillehe..."
Tässä hän keskoittaa ja selittää lauletun osan sisältöä ja kuinka
runossa poroja nimitetään viljaksi. Sitte hän taas jatkaa:
"Virbusa poiga Tabivon,
Elä peö, elä pitele,
Lase vilja valloillehe,
Salon poiga rautasauva,
Sinun on pandu paimeneksi;
Öin etsi, päivin anna.
Miun on pyynti päivinäni,
Siun on anto aigoinasi.
Hotj ei ole tännembänä,
Ni sie tuo'os tuonembana
Kau'on soaresta satengi,
Lapin hoaran hartiasta,
Kuhanvuoren kulman alta.
Liikuta mägi lihani
Miestä vasten pyytäväistä,
Yheksissä pyytäjissä.
Kaheksissa katsojissa,
Ylipyytämättömissä,
Poikki Pohjolan joesta,
Sivuts on Imandron järven;
Suita suitsilla ylennä,
Päitä päitsillä kohota,
Ota vitsa viittä syltä,
Koivu korven notkelmolta."
Hän on tätä laulaissaan aina enemmän ja enemmän innostunut, on joutunut
ihan haltioihinsa ja on tämä hänellä kuin alku loitsuihin.
Hän alkaakin sitte loitsuja ja jokainen nivel hänellä liikkuu
päästellessään loitsusanoja.
Vaan sitte hän tunteekin väsähtäneensä ja tarvitsee levähtää. Paljon
sitä on yhtä kyytiä tullutkin, kun vielä jokainen säe on pitänyt laulaa
kahdesti, kun ei ollut erityistä säestäjää.
Mielihyvällä katselee tuota uskollista, väsähtänyttä työmiestä, kun
hän pöytää vasten heittäytyneenä levähtää. Veri on kuohahtanut hänen
kasvoihinsa ja hikipisara toisensa jälkeen lähtee liikkeelle kiirehtien
harmaalle parralle. Terävästi hän yhdellä silmällä tähystelee eteensä
ja näyttää ajatuksiensa siivillä liitelevän — vaan kuka tietää, missä.
— Kuulehan Juhani — sanoo hän katkaisten äänettömyytensä; eiko se ole
näin, että
Joka puu minnuu puruopi,
Joka sammakko sanuopi,
Joka rietta riitelyöpi,
Joka leppä leikkoavi,
Joka huapa hakkoavi.
kun joudumme vieraille paikoille ja vieraiden ihmisten pariin... siellä
kun ei kukaan tunne —?
"En tie ketä kumarran —
Kumarran kutai vähäsen..."
Siihen hän taas keskoitti ja katsoi hyvin tutkivasti silmiin. Vähän
ajan perästä hän kuitenkin jatkaa:
"Kylmä kuusi korves oli Tuost oil miulle tuutu tehty. Tuskahist on
tuu'itella, Varppehista vuaputella, Huolista on huiskutella."
Hänen äänensä nyt jo värähteli ja hän on todella väsynyt. — Vielä hän
puhkeaa sanoihin:
"Ukko uupui, vanha vaipui, Kuoli konttiloin tekijä."
Ja siihen hän tällä kertaa lopetti, sanoen vielä, että hänen suvussaan
hänen kanssaan menee _runolaulanto_ hautaan, sillä ei ole yhtään hänen
lapsissaan eikä lastensa lapsissa hänen seuraajaansa.