SISÄLLYS:

Metsälleni

Aatteensa uhri

Vieraalla virralla

Koketti

Öisiä vieraita

Onnemme saari

Mäkelän Kallen morsiamet

Kevätkaihoja

Jouluaattona

Ei vierivä kivi ota sammalta

Helsinkiin

Elävänä haudattu

Yö Adrian merellä

Tuskaa

"Kyllä sinä siihen totut"

Hänen syntymäpäiväkseen

Fanttasiia

Metsälleni.

Oi metsä kotiaitani vierteellä, jonne tie vie peltojen halki, kautta

punaisen portin! Sinulle tahtoisin laulaa henkeni kauneimpia säveliä,

sinä joka olet luonut ajatusmaailmani niin rajattomaksi!

Auringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuulet

liitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveää

tähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä on

puita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitä

leppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liike

väristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisi

syksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkia

tunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonut

kellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en ole

löytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan ja

istahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkautta

ja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syvää

laulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivas

on ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksien

välistä. -- -- --

On kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäiden

välissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juurilta

pistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonut

täällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni,

antanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuoda

pisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannut

luikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat,

eroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitetty

pärisevä myllynsiipi... Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät,

lumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi -- tuo

kokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvää

luontoa -- se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen,

kruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillen

kotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. -- --

--

Istun yksin kiven vieressä puun juurella, sidon seppelettä valkeista

metsäntähdistä. Oksalla laulaa lintu, taivaan sinervässä avaruudessa

seilailee läpikuultava pilvi. Ilma on kesäinen, aurinko kirkas

ja silmää hyväilee tuoksuva nuori metsä, vihreät mättäät, joilla

mustikka kukkii. Kiven vierillä on tuuheita sananjalkoja ja mättäitten

välistä pistäytyy raivaamatonta vesakkoa, valkoisia koivunrunkoja

ja tähtimuotoisia kukkia lukematon määrä... Seppele vajoo kädestäni

helmaan, tuijotan, tuijotan kauvas, en tiedä minne...

Ahon laidassa on solakka, hiukan kumartuva koivu, notkea ja taipuvainen

niinkuin nuori tyttö, jonka kerran tunsin. Hällä oli vaalea tukka,

siniset silmät ja lapsen sydän. Hän tuli mulle hyvin rakkaaksi.

Meidän tiemme erosivat; hän jäi hymyilemään ihastuneelle maailmalle ja

minut heitettiin tänne erämaan helmaan...

Metsä, metsä! Kerran eroavat meidänkin tiemme. Minä irroitan juureni

kotiseudusta lähteäkseni maailman aukeille. Minä heitän sinut, humiseva

ihana metsäni, heitän lintujen laulaa, ilmojen katkoa, sateitten

piiskata. Mutta sinun tuoreen tuoksusi, vienon henkesi minä vien

mukaani. Se on lävistänyt olentoni; sitä ei maailma voi tukahduttaa.

Sinun lapsesi minä olen, sinun lapseksesi jään... Olisinko suotta

astellut hangillasi, hengittänyt tuultasi, istunut sammalmättäällä, kun

syksy karisteli keltaisia lehtiä ja kurkiparvi kiiruhti eteläänpäin?

Eikö sieluuni ois jäänyt yhtään hiudetta puhtaasta raittiista hangesta,

yhtään nuottia tuultesi huminasta? Lähtisinkö köyhänä, tyhjänä metsäni

rikkaudesta...?

En. Vaan kun kerran lähden, niin aarteen vien minä mukanani

myötäjäisinä sinulta kotini metsä. Minä avaan rintani, suljen sieluuni

sinun ihanuutesi, en päästä mielestäni kuvaasi, vaan syvälle, syvälle

henkeeni painan sen, niin syvälle, että sydänjuuriani aina ympäröi

erämaametsäni puhdas, vieno, rauhaisa ilo. Ja kun tuuliaispää kohtaa

elämän aukealla, kun tunnen huojuvani ja horjuvani, väsyväni uuvuksiin

asti, silloin ojentaun väkiselläkin suoraksi, peitän käsilläni kasvot,

suljen silmäni ja unohdan kaikki. Ja uneksin, että olen kaukana

kotimetsässä, seison ojan vierellä, pää painuneena koivun tuoheen.

Tuuli ruhjoo ja piiskailee, lehdet liitävät rauhaista tietä, ensi lumi

putoo harvaan ja hiuteisena maahan, hiutuat suurenevat, taajenevat,

pehmenevät, lankeevat alas keveinä kuin höyhenet. Vähitellen on

tuulikin tyyntynyt, vaiennut. Erämaa henkii, huokaa hiljaa ja

syvältä. Minä vaivun maahan kasaan, sulan tuskattomaksi, rauhaisaksi,

suruisaksi, hellämieliseksi ja itken.

* * * * *

Kaunis kotimetsäni, huoju, laula ja humise! Saata lastasi maailmankin

teillä, kanna tuulien mukana sydänmaan lumipuhdas henkäys sieluuni,

tuudita illalla lepohon, humise hautaani saakka, sinä vanha ystäväni,

metsäni kotiaidan ulkopuolella, joka kerran viihdyttelit nuorta

sydäntäni, kun siellä kaiho raivoili!

Talvella 1892.

* * * * *

Siitä on kulunut vuosi. Täältä kaukaa, vieraan maan rannalta lähetän

katseeni viipymään siinä päivässä, joka oli lapsuuteni viimeinen,

viimeinen sydänmaalla, koivuni sisarena, viimeinen sillä maalla, jonka

metsässä olin aavistanut kaukaista, sanatonta onnea. Täältä etäältä

elän uudestaan sen tunteen, jolla erosin kodista, joka oli antanut

työtä ja huolta ja joka juuri niineen oli kaivautunut rintaani niinkuin

naisen rintaan syöpyy se lempi, joka hänelle on tuottanut eninten

kyyneleitä.

Huomenna oli hääpäivä. Hän, sulhaseni, oli tullut aamulla. Olimme

yhdessä istuneet nurmella, pensaitten juurella. Minä olin siinä sitonut

morsiusseppeleeni kruunuineen.

Muistan sen hetken, jolloin taivuin panemaan niitä pensaitten varjoon,

kasteeseen, huomiseksi. Tieltä kuului ääniä ja rattaitten räminää.

Sukulaisia oli tullut häihin ja kotoväki oli juossut vastaan portille.

Minut oli heitetty huomaamatta, heitetty yksin. Ja minä varastin sen

hetken itselleni ja hautasin sen sieluuni syvälle. Ja nyt se elää

siellä ja sukeltaa esiin häikäisevän kauniina ja haikeana muistona...

Vaaleanpunainen rakennus, valkoiset ikkunapielet, avoimet ikkunat ja

kevyet ikkunaverhot, jotka liehahtavat ulos kasvien välitse, valkoinen

lipputanko, upeimmillaan rehoittava nurmikko, tuoksuvat ruusut, puut,

jotka lapsena istutin, jotka ovat kanssani kasvaneet. Tuossa on ikkunan

alla koivuni, kauniina kuin morsian. Se se pukeutuu morsiameksi _joka_

kevät. Minulla ei ole kuin _yksi_. Ja se on huomenna. Tuolta äänistä

eroitan sisarteni, äitini äänet, heidän jotka ovat kanssani jakaneet

sydänmaan tunteet. Huomenna heitän heidät, niinkuin heitän nämät

mieluisat maani, mennäkseni _hänen_ mukanaan, häntä niin likelle, etten

tiedäkkään...

Kuin unessa vaellan sen illan... En siitä muista mitään. Muitten jo

nukuttua, valvon vuoteellani ja tuijotan kesäillan heikkoa hämärää.

Sitten nousen, astun akkunaan, avaan sen, hyväilen kädelläni koivuni

lehviä ja katselen maisemaa, nukkuvaa metsääni. Taivas on pilvessä, yön

ilma siveltää paljasta kaulaani. Se tulee metsästä, jonka hongat ja

mättäät ovat kuulleet puheeni, pellolta jolla olen tuntenut, kylästä

jossa minua rakastetaan ja jonka väkeä minä rakastan...

* * * * *

Siitä on kulunut kokonainen vuosi, vuosi siivekäs, onnea täynnä. Mutta

sinua metsäni, jollen saisi muistella, kaihoten katsella, mitä olisi

onneni! Illan tuuli, hyväile entistä kotoani, suutele nuoren koivuni

kruunua, vie sydänmaahan tervehdykseni!

Kesällä 1894.

* * * * *

Yllä on taivaan katto, aurinko vaipuu ruskoihin, jotka kuin tuli

leimuavat, metsä on ympärillä tyynenä kuin uimaan laskeva neito ja

kuu valaisee sen takaa. Sumu yhdistää taivaan ja maan rajan meren

kaltaiseksi. Ja minä annan mieleni uida siinä meressä, sukeltaa puun

latvojen pehmeisiin kimppuihin, kiikkua, levätä, tyyntyä kuin nukkuvan

veden syvässä.

Tämä ei ole unta, en haaveile olevani luonasi kotimetsäni, sinä ikäväni

ainainen maali. Tänään tulin, huomenna lähden. Humiskaa koivuni,

laulakaa puuni!

Lehvät lehahtelevat kasvojani vastaan kuin viileät hiuskiharat,

oksat tavottelevat poskeani ja humina vie minut mukaansa. Soitto on

hiljaista, suruisaa. Syksy on kellastuttanut lehdet, tuuli on ruhjonut

oksat. Minut valtaa ääretön halu jäädä tänne, näitä puita lohduttamaan,

tuolle metsälle antamaan rakkauttani. Talvi tulee, kaikki lakastuu,

kaikki jäätyy, kuolee...

Älä pelkää, armaani, en minä lähde rinnaltasi! Minä jään tänne.

Kuinka voisinkaan poistua? Puuna täällä olen kanssasi kasvanut ja

yhtä vähän kuin sinua käy siirtäminen, käy minua. Juureni ovat kiinni

sinun mullassasi, käsivarteni kiedotut vartesi ympäri, lämmin poskeni

peloittaa pakkasen pääsemästä sydämmeesi. Huurre meidät pukee hopeaan

ja kultaan ja helkkyviin helmiin, mutta sydämmessämme vallitsee kesä...

-- -- --

-- Hullu, hullu tyttö! kirkaisee jostakin joku, nauraen ilkeästi.

Se on oma itseni joka tuolla irvistelee. Sillä sinä hetkenä olen minä

kahtena. Toinen seisoo solakkana, nojautuneena koivun runkoon ja toinen

pilkkaa häntä siitä. Hän saa hänet pelästymään, hän hätyyttää hänet

pois. Hän lähtee juoksemaan ja pysähtyy vasta siinä missä aita tulee

vastaan...

Yllä on syvä taivas ja lehtikatto. Auringonlaskut ovat palaneet

loppuun, mutta kuu seisoo hohtavana taivaan toisella laidalla. Sen

valossa liitelee kaikki omituisesti, ikäänkuin näkymättömät kädet

siirtelisivät sumuharsoja. Miten kaunis on talo tuossa, miten pyhyyden

varjostama! Se on lapsuuteni koti!

Siinä hetkessä nuo kaksi ovat sulaneet yhteen ja minä olen taas oma

itseni, polvillani maassa, taipuneena rukoilemaan äärettömyyttä.

Tyyntyneenä nousen ja lähden kävelemään läpi lehtikäytävän. Taitan

oksia, punon ne hiuksiini, koristan niillä pukuni. En sääli, vaikka

taittelen, sillä tiedän, että puut minulle mielellään antavat. Olenhan

minä ne istuttanut, olen niitä vaalinut ja rakastanhan niitä. Ja siinä

kuutamossa seisoen, yksin puitteni keskellä, niiden oksien koristamana,

tunnen seisovani kuin kirkossa, vihittävänä noihin puihin, koko tähän

metsään.

Aatteensa uhri.

Kulttuurikuvaus Liettuasta.

Maalaisrattaat seisahtuivat portin eteen. Laiha, koukkuselkäinen

juutalaisukko kömpihe alas ja ojensi kätensä naiselle, joka avuttomasti

silmäili liian suurta etäisyyttä rattaitten laidan ja maan välillä.

He muodostivat toisilleen mitä huutavimman vastakohdan: mies vanha,

raihnea, likaisissa ryysyissään inhoittava; nainen nuori, upea,

hienossa puvussaan solakka, harvinaisen kaunis. Nainen, katseltuaan

hetkisen, hypähti ikäänkuin äkillisen päätöksen voimasta maahan,

otti esille kukkaronsa ja viskasi sen sisältöä miehen kouraan. Tämä

kumarteli syvästi ja annettuaan hopean kiillon hyväellä silmiään, kätki

sen povensa ryysyihin.

Portti oli auki, kapea hiekkatie vei kukkalavojen läpi asuinrakennuksen

portaille. Nainen miltei juoksi tuon lyhyen välin. Hän tempasi auki

porstuan oven ja jäi hetkeksi läähättäen seisomaan kynnykselle. Hän

yleni siinä niin korkeana, että pää melkein tapaili oven pieltä.

Hänen kasvonsa piirteet olivat jalot, iho puhdas, silmät säihkyvät,

hiukset mustat, vartalon ääriviivat sopusointuisat. Hän oli erinomaisen

kaunis. Ryhti oli ruhtinattaren, jokaisessa liikkeessä käskevää voimaa,

jokaisessa hermossa terveyttä, elämänhalua. Hän oli yksinkertaisessa

surupuvussa, mikä vain sai hänen ihonsa valkeuden ja solakan vartalon

esiintymään koko kauneudessaan.

Porstuassa ei ollut ketään eikä mistään kuulunut ääntä. Toinen ovi vei

kyökkiin, toinen ruokasaliin. Kaikkialla vallitsi mitä silmiinpistävin

yksinkertaisuus ja siisteys. Lattiat olivat maalaamattomat, huoneet

matalat, ikkunat pienet, huonekalut jokapäiväiset. Ruokasalin

kynnykselle hän seisahtui.

Ikkunalautaan nojaten kädellään, seisoi nainen. Hän oli niin

ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut tulijaa ovella, ennenkuin

tämä päästi pienen naurun. Silloin hän kääntyi. He tuijottivat

toisiinsa hyvän hetken, ennenkuin käsittivät etteivät silmät pettäneet.

Siitä oli vuosia vierinyt kun he olivat toisensa kohdanneet.

-- Eliza...! Eliza Kochanowski!

-- Zofija Dowgird! Ettekö ole saanut kirjettäni?

-- En!

Ja he heittäysivät toistensa syliin ja purskahtivat itkuun. Sitte

he pitkästi katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Seurasi kysymysten

ja huudahdusten sanatulva, niinkuin aina käy kun hetken ajassa

tahdottaisiin saada selville kokonaisten vuosien vaiheet.

-- Voi armaani, että vielä löysitte luokseni! Ja minä luulin, etteivät

silmäni enään milloinkaan teitä näkisi. Te olette muuttunut, kannatte

surupukua. Tiedän kyllä miksi: miehennehän on kuollut.

Zofija rouva puhui lempeällä, sulavalla äänellä ja silitti vieraan

naisen käsivartta. Hänen mainitessaan Elizan miehen nimeä, lensi

ikäänkuin varjo hänen kasvoilleen. Eliza rouva sen huomasi ja totistui

hänkin.

-- Niin on, sanoi hän. -- Siihen liittyy paljon kärsimyksiä. Älkäämme

siitä puhuko. Se on nyt ollutta enkä sitä ikinä tahtoisi takaisin.

Miten hyvä te olette, Zofija, kun ette kylmästi työnnä minua luotanne,

vaan rakastavana annatte minulle anteeksi. Isäni, veljeni eivät

tahtoneet minua nähdä. Voi, elämä on niin kovaa ja vaikeaa. Olen niin

väsynyt, niin väsynyt kaikkeen, koko maailmaan ja itseeni...

Hän heittäysi sohvalle ja purskahti itkuun. Zofija rouva hyväili häntä

ja koetti lohduttaa.

-- Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Veljenne ja isänne

tulevat pian unohtamaan kaiken. Eihän yksikään meistä ole virheetön.

-- Mutta te olette matkasta uupunut, enkö saisi tarjota teille jotakin

virvoittavaa?

Zofija rouva oli jo ovella. Eliza tarttui vesilasiin viereisellä

pöydällä ja tyhjensi sen.

-- Tässä kaikki mitä tarvitsen. Jääkää te luokseni, niin olen

tyytyväinen.

Zofija rouva vilkasi huolestuneesti puutarhaan ja istuutui sitte

vieraansa viereen.

-- Olette tekin muuttunut, jatkoi Eliza. -- Hiukset ovat käyneet

harmaiksi, mutta teidän lämmin hymynne se on entisellään. Tuo hymy se

oli, johon minä ensiksi ihastuin... Ja sitte, muistan sen aivan kuin

olisi se eilen tapahtunut, kun te palasitte kaupungista meille, toitte

makeisia tuliaisiksi. Te veitte meidät heinäniitylle, siellä olivat

myöskin pehtoorin lapset. Isä antoi ankaran kiellon, ettei se saa

tapahtua toistamiseen, mutta meidän oli ikävä, meistä oli ollut hauska

noiden Petraksien ja Antanaksien joukossa...

Zofijan kasvoille painui taas varjo. Hänen äänensä kävi vakavaksi.

-- Eräs noista leikkitovereistanne oleskelee paraikaa meillä.

-- No...?

Eliza sävähti ylös mukavasta asennostaan sohvan kulmassa ja katseli

kysyväisenä Zofijaan.

-- Se on juuri nuori Petras Budris, jos muistatte, nykyään tohtori.

Elizan huulilta pääsi hämmästynyt huudahdus. Hänen katseensa tarttui

kattoon, hänen hymynsä värähteli omituisesti.

Ovi avautui. Sama juutalainen, joka oli tuonut Eliza Kochanowskin,

astui sisään. Hän oli laiha kuin luuranko ja käveli koukussa. Kasvot

peittyivät valkoiseen, tuuheaan partaan, niin että ainoastaan nenä,

käyränä ja kuivana kuin petolinnun nokka, ja silmät kiiluvina kuin

käärmeellä, jäivät näkyviin. Lianhaju levisi hänen vaatteistaan. Se oli

kylän postinkuljettaja. Nöyrällä kumarruksella hän laski postilaukun

pöydälle. Zofija rouva nyökäytti vähän päätään merkiksi siitä, että hän

sen näki. Sitte hän jatkoi:

-- Hän oleskelee meillä sairauden tähden. Hänellähän oli lääkärin

paikka likeisessä kaupungissa, mutta siellä kurjissa asunnoissa murtui

hänen ennestään heikko terveytensä. Viime syksynä matkusti hän Krimiin

ja tuli siellä jo paljon paremmaksi, mutta tätä ilmanalaa ei hän

ollenkaan näy sietävän. Hän on taas niin sairas. Minä pelkään, ettei

hän enään syksyä näe.

-- Mutta eikö hän ennen ollut aivan terve? kysyi Eliza osanottavasti,

jotakin sanoakseen. Mutta Zofija ei antanut vastausta. Hajamielisenä

otti hän postilaukun käsivarrelleen ja esitti vieraalleen, että

mentäisiin puutarhaan. Ystävällisesti puhellen ajatteli hän itse

asiassa aivan toisia asioita kuin mistä hän puhui.

Saattoiko tuohon nuoreen, kauniiseen naiseen, Eliza rouvaan luottaa...?

Hän oli rikkaan puolalaisen kreivin tytär, Zofija köyhästä

liettualaisperheestä. He tutustuivat Varsovassa eräässä

kasvatuslaitoksessa, jossa Zofija oli opettajattarena. Eliza tuli

hänen oppilaaksensa ja kiintyi häneen harvinaisella rakkaudella. Hän

kutsuttiin kreivilliselle tilalle suvea viettämään, ja talviajaksi,

jolloin kreivi oleskeli ulkomailla, uskottiin Eliza neiti hänen

huostaansa, sillä Elizan äiti oli varhain kuollut. Kreivin maatilaa

hoiti siihen aikaan muuan liettualainen, puolisivistynyt mies nimeltä

Budris. Hän oli harvinaisen hyväpäinen ja taitava, ja hänen poikansa

Petras näkyi perineen isänsä lahjat. Jo lapsena hän herätti huomiota

kauneudellaan ja sukkelilla vastauksillaan. Kun hän pantiin pienen

naapurikaupungin kouluun, tuli hänestä luokkansa etevin oppilas. Zofija

joutui sittemmin naimisiin saman koulun rehtorin kanssa, jossa Petras

kävi ja he ottivat Petraksen maksutta luoksensa asumaan, koska hän oli

köyhä poika. Mutta suvisin oleskeli poika isänsä luona, jonka kreivi

tuontuostakin uhkasi ajaa pois juoppouden tähden. Petras taas teki sen

hulluuden, että rakastui kreivin ihanaan tyttäreen, Eliza neitiin,

jota kosijat sekä likeltä että kaukaa kävivät hakkailemassa. Tultuaan

ylioppilaaksi loistavilla arvosanoilla, Petras kosi sydämmensä valittua

ja sai rukkaset. Kerrottiin, ettei hän peljästynyt ensimmäisestä

kiellosta, vaan uskalsi uudestaan. Saatuaan toiset rukkaset heitti

hän Eliza neidin rauhaan. Zofija ja hänen miehensä kadottivat hänet

sitte näkyvistään. Kerrottiin vain, että hän Varsovassa innolla oli

heittäytynyt lukuihin ja muihin puuhiin. Hän piti salaa esitelmiä

työväelle ja kirjoitti sanomalehtiin. Puhuttiin, että häntä jonkun

aikaa olisi pidetty vankeudessakin, sekä että hän senjälkeen olisi

heittäytynyt elämään hurjaa elämää. Sitte ei hänestä taas pitkiin

aikoihin kuulunut mitään. Eräänä kauniina päivänä ajaa nuori herra

sille talolle, jossa Zofija rouva viettää leskeytensä päiviä.

Se on Petras Budris. Hän on kuullut, että hänen hyväntekijänsä,

rehtorivainajan leski asuu likellä hänen nykyistä olopaikkaansa ja on

rientänyt häntä tervehtimään.

Eliza neiti taas oli, jaeltuaan rukkasia sinne tänne, vihdoin

kuusitoista vuotiaana mennyt naimisiin erään puolalaisen upseerin

kanssa. Kreivi oli koko kauppaa vastaan, sillä venäläisessä

sotapalveluksessa olevalla katolilaisella ei ole odotettavissa

suurtakaan tulevaisuutta. Eikä Kochanowski voinut ylpeillä korkeasta

syntyperästä enempää kuin erinomaisista luonnonlahjoistakaan. Hänellä

oli ainoastaan komea ulkomuotonsa. Kreivi teki mitä voi naimiskaupan

ehkäisemiseksi, mutta tytär oli itsepintainen. Suhde isän ja tyttären

välillä rikkoutui jo silloin ja aivan kokonaan se loppui, kun

Kochanowski sittemmin kääntyi venäläiskreikkalaiseen uskontoon. Nuori

pari asui Venäjällä, eikä heistä pitkiin aikoihin kuulunut mitään.

Eliza katosi kokonaan entisten tuttaviensa näköpiiristä. Monen vuoden

takaa kerrottiin sitte, hänen kotiseudullaan, että Kochanowski oli

kuollut everstinä, jättäen jälkeensä lesken ja isot velat.

Ja äkkiä ilmestyi sitte sama nuori leski upeana ja kauniina Zofija

rouvan vaatimattomalle asunnolle, jossa tohtori Budris vietti kesää.

Zofija hämmästyi ja ilostui vilpittömästi. Hän ei aluksi muistanut

noita välillä olleita vaiheita, hän näki vain edessään entisen rakkaan

oppilaansa, jolle hän kerran oli ollut äidin sijaisena, joka nyt

rakkauden tarpeessa tuli hänen luoksensa. Hän sulki hänet äidilliseen

syliin. Mutta samassa hän katui sitä avomielisyyttä, jota hän oli ollut

osoittamaisillaan vieraalle, joka oli ollut naimisissa venäläisen

upseerin kanssa ja niin kauvan oleskellut Venäjällä. Hän oli saattanut

muuttua kokonaan toiseksi kuin mitä hän ennen oli. Hän saattoi olla

vaarallinen... Ja miten hänen olonsa hänen luonaan vaikuttaisi

Petrakseen? Se olisi hänelle ehkä vastenmielinen...?

Zofija rouva otti kohteliaasti hänen käsivartensa ja vei hänet

puutarhaan. Siellä lepäsi kirjavalla peitteellä tammen alla mies, kirja

kädessä, paljain päin päiväpaisteessa. Samassa juolahti Zofijan päähän

tuuma ja hän loi katseensa Elizaan, joka melkein ujo ilme kasvoissa

seurasi häntä. Entä jos tohtori rakastuisi tuohon kauniiseen naiseen,

joka oli ollut hänen ensi lempensä? Se olisi ehkä hyvä, se haihduttaisi

hänen synkkiä ajatuksiaan. Ja Zofija lausui:

-- Katsokaa tuolla hän on. Olen hänenkin tähtensä iloissani siitä,

että tulitte meille. Hän on hyvin synkkämielinen ja alakuloinen. Olkaa

hänelle ystävällinen, levittäkää hymynne päiväpaistetta hänen sammuvaan

elämäänsä. Voi hän on sairas, hän ei syksyä näe.

-- Niin mielelläni teen mitä voin, vastasi Eliza hymyillen. Ja Zofija

jatkoi:

-- Odottakaa te täällä. Hän voisi pelästyä, jos äkkiarvaamatta

näyttäytyisitte.

Eliza jäi yksin. Hän istuutui penkille suuren puun alle, taittoi

kukkasen käteensä ja alkoi kenkänsä kärjellä kosketella hiekkaa.

Omituista, miten ihmisten tiet vievät yhteen! Noitakaan molempia hän

ei ollut ajatellut moneen aikaan, nuorta Budrista ei muistanutkaan.

Hän oli pehtoorin poika hänen isänsä maatilalta, hän oli paljasjaloin

juoksennellut pihamailla. Eliza oli nähnyt hänet huoneensa ikkunasta...

Hän oli ollut avaamassa porttia kun herrasväki läksi ajelemaan. Eliza

oli silloin tällöin heittänyt hänelle kirkkaan lantin vaunustaan.

Pienempänä hän oli kiittänyt ja kumartanut, mutta tultuaan suuremmaksi

hän ainoastaan isänsä käskystä oli lähtenyt avaamaan porttia, eikä

ollut nostanut maasta heitettyä rahaa.

Hän oli kaunis poika. Eliza piti hänestä.

Kerran he heinäniityllä olivat joutuneet leikkisille... Kreivi oli

sittemmin ankarasti kieltänyt viemästä Elizaa sinne.

Kun poika tuli koulusta kotiin, kutsutti kreivi hänet sisään näyttämään

todistustansa ja se oli aina niin hyvä, että hänen siitä piti saada

muutamia kymmenruplia "kehoitukseksi"...

Eliza oli tullut kotiin Varsovasta ja kreivi oli saapunut Pariisista.

Petraskin tuli koulustaan. Hän oli viimeisellä luokalla. Oli talvi,

jouluaika, ilma niin leuto ja puhdas. Eliza asteli yksin alas

puukäytävää. Hänen yllään oli kevyt, harmaa talvipuku. Hän oli juuri

ajattelemassa kevättä, kun nuori mies tervehtien häntä lähestyi. Se oli

Budris. Eliza pidätti hänet, ojensi hänelle kätensä ja he astelivat

yhdessä eteenpäin puhuen keväästä. "Kuinka tänään on omituinen

kevättuoksu ilmassa!" "Vaikka onkin talven kovin aika." "Suvi on

sentään kaunis". "Miten petäjikkö on vihreä". Siihen tapaan ja aivan

jokapäiväisesti he juttelivat. Mutta kun sitte pihassa nuori mies

nosti lakkiaan poistuakseen pehtoorin rakennukseen, heitti hän Elizaan

omituisen katseen. Se herätti tytön neljätoistavuotiaassa rinnassa

omituisen vastakaiun. Hän siitä riemuitsi pitkät ajat...

Parin vuoden perästä he tapasivat Varsovassa. Budris häntä kosi.

Tietysti hän hänelle antoi rukkaset. Olihan juopa heidän välillään

siksi suuri. Mutta hänen tuli häntä sääli. Lieneekö Budris sen

huomannut, koska hän toisen kerran rohkeni häntä kosia, hän

talonpoikaisylioppilas! Silloin tuli vastaus siksi jyrkkä, ettei siinä

ollut ensinkään tinkimisen varaa. Heti sen jälkeen meni Eliza naimisiin

toisen kanssa, enemmän oikusta kuin todellisesta taipumuksesta. He

muuttivat kauvas pois Venäjälle. Kaikki siteet hänen entisen ja ja

nykyisen elämänsä välillä rikkoutuivat. Kahdeksan vuoden kuluttua teki

miehen kuolema lopun avioliitosta, joka ei ollut onnellinen. Elizan

valtasi ääretön koti-ikävä. Isäänsä hän ei uskaltanut lähestyä sitte

kun veljet olivat työntäneet hänet luotansa. Hän sai tietää entisen

ystävänsä Zofija Dowgirdin osoitteen ja kirjoitti hänelle tulostaan.

Postikulun huolenpidosta hän sentään tuli odottamatta.

Ja täällä tapaisi hän Budriksen, joka nykyään oli tohtori! Miten hän

häntä kohtelisi? Kuin ventovierasta, vaiko kuin vanhaa tuttua?

Nämät ajatukset risteilivät hänen päässään, kun Zofija rouva tuli häntä

noutamaan. Tohtori astui jo heitä vastaan.

Hän oli pitkä ja solakka, puettuna hienoon, harmaaseen kesäpukuun.

Kasvot olivat hienopiirteiset, silmät loistavat kuin kuumesairaalla,

ihonväri oli läpikuultava ja kummallakin poskella paloi punainen

pilkku. Hän koetti ojentua suoraksi ja tehdä ryhtinsä reippaaksi.

Kävellessään naisia vastaan, hän kädellään sivalti otsaltaan laheaa,

vaaleaa tukkaansa.

-- Me olemme ennestään tutut, alkoi Eliza rouva hymyillen. -- Ette

taida muistaa sitä...

-- Kyllä, vastasi tohtori kohteliaalla kumarruksella. -- Ei minulla

niin huono muisti ole...

Zofija rouva vei vieraansa istumaan nurmelle, suuren, levitetyn

peitteen päälle, josta tohtori vasta oli noussut. Paikkaa varjosi

mahtava tammi. Näköala sieltä oli mitä kaunein. Puutarhan aidan takana

yleni metsäisiä mäkiä, lavoiltaan tuoksuivat kukat, likeiseltä pellolta

kuului työssä olevien tyttöjen laulu, linnut visersivät, niityn halki

vieri Niemen joki, korkeain, metsäisten rantojen välissä.

Zofija rouva avasi hymyillen postilaukun. Ensimmäisenä sattui hänen

käteensä hieno kirjekotelo aatelisine vaakunoineen. Eliza tunsi

sen paikalla siksi, jonka hän pari viikkoa ennen oli lähettänyt

ilmoittamaan tulostaan. Se saapui perille yhtaikaa hänen kanssaan.

Zofija jakeli juhlallisesti postilaukun sisällön itselleen ja

tohtorille. Sillä välin hän puheli:

-- Huomenna jo me teemme huviretken jonnekin, eikö totta? Otamme

mukaamme Jadvigan ja Antanaksen. Teidän, Eliza, pitää tutustua

kauniisiin ympäristöihimme...

Hän ei koko aikana jättänyt tohtoria silmistään. Tohtori oli saanut

kirjeen, ja hän pelkäsi kaikkia kirjeitä, jotka tulivat tohtorille.

Niissä ei koskaan ollut hyviä uutisia. Tämä näkyi sisältäneen

ainoastaan muutamia sanoja. Tohtori sen pisti, luettuaan, tyynesti

taskuunsa. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, mutta

Zofija luuli niissä lukeneensa hetkellisen katkeruuden ilmeen. Kaksi

pientä kissanpoikaa, toinen valkoinen, toinen harmaa, oli ilmestynyt

hiekkakäytävälle tepastelemaan.

-- Uskallanko olla utelias, mikä rakkaudenkirje se oli, jonka tohtori

sai? kysyi Zofija rouva leikillisesti.

-- Se oli vain eräältä toveriltani kaupungissa. Ei mitään erityistä.

Terveisiä. Kaikki siellä on hyvin.

-- Voi miten sievät ne voivat olla nuo pienet elukat.

Hän hypähti ylös notkeana ja sulavana, otti kissanpojat käsiinsä ja

painoi ne poskeansa vastaan. Hetkisen kisailtuaan niiden kanssa palasi

hän istumaan.

-- Te, Eliza, saatte nyt keksiä niille nimet, sanoi Zofija rouva.

-- Me nimitämme niitä vain Harmaaksi ja Valkoiseksi. On niiden jo aika

saada oikeat nimet. Mikä teistä on kauniimpi?

-- Ne ovat molemmat niin suloiset, etten todellakaan tiedä. Ehkä

sentään tämä valkoinen. Kummastako tohtori pitää?

-- Harmaasta! Se se on minun lemmikkini.

-- Niin Eliza, näkisitte kuinka tohtori sille antaa voimistelutunteja.

Hän aikoo siitä kasvattaa oikein ideaalikissan.

Eliza rouva kertoi sitte matkastaan juutalaisen rattailla. Toista

ajopeliä ei ollut saatavissa. Hän oli naurusta pakahtumaisillaan

kun hän muisteli sitä tapaa, jolla juutalainen istui, kuinka hän

nuorapiiskallaan letkahutti hevosiansa ja kuinka nämät luimistelivat

korviaan. Kun välistä mentiin alamäkeä, töyssivät rattaat niin, että

luuli lentävänsä ilmaan. Eliza kertoi tämän sangen kuvaavasti. Hän

matki taidolla juutalaisen puhetta ja omia vastauksiaan. Mutta hänen

jäsenensä olivat tuosta retkestä niin arat, että hänen sitte täytyi

lähteä levolle aikaisemmin kuin muut.

Zofijan kasvoilta olivat pilven hattaratkin hajonneet. Hänen uurtuneet

piirteensä olivat hymynä. Hän oli niitä naisia, jotka ovat tottuneet

iloitsemaan toisten ilosta ja itkemään toisten suruja. Toisten edestä

hän oli elänyt koko elämänsä, se oli ollut hänen onneaan. Aina hänellä

oli ollut joku koditon vaalittavanaan. Tällä haavaa oli tohtori

hänen rakkautensa esineenä. Millä hän eli? Hän omisti pienen talon

kaupungissa. Sen vuokrahinta hänelle antoi toimeentulon.

Illalla saattaessaan Elizaa makuuhuoneeseen, jossa lämmin vuode,

kukkurallaan untuvapolstareita häntä odotti, lausui Zofija hänelle

kiitokset siitä, että hän niin oli osannut huvittaa tohtoria.

Oli jo pimeän hämärä.

Ruokasalin sohvalla istui tohtori, kyynäspäät polvilla ja pää käsien

varassa. Hyvän aikaa askareltuaan, Zofija rouva seisahtui hänen eteensä

ja nauraen kysyi, mitä huolia tohtorilla nyt oli olevinaan. Hän koetti

raukka laskea leikkiä niistä asioista, jotka kaikkea muuta kuin leikin

tavoin painoivat hänen mieltään.

Tohtori paljasti hänelle kuolonkalpeat kasvonsa. Hillitty tuska kohotti

hänen rintaansa. Hän ojensi hänelle kirjelipun, jonka posti vasta oli

tuonut. Ikäänkuin aavistaen uusien onnettomuuksien suuruutta, Zofija

rouva hätäisesti tarttui kirjeeseen ja meni lampun valoon. Siinä oli

vain muutamia rivejä:

"Rakas ystävä!

Tänään tehtiin täällä useain ylioppilaitten luona kotitarkastus.

Löydettiin pari vaarallista kirjettä teiltäkin. Santarmit etsivät

teitä. Polttakaa tämä lippu. Kiireessä ystävänne X.X.

X:ssa kesäkuun 15 päivänä".

Kotitarkastus! Santarmit etsivät!

He astuvat rauhalliseen taloon, etsivät säälimättä joka nurkan

ullakosta ja kyökistä alkaen herrasväen makuusuojaan asti, vääntävät

nurin kaikki paikat, eivät sääli laatikon pohjalla lepääviä lippaita,

jotka haaltuneina, värittömien silkkinauhojen suojelemina, säilyttävät

muistoja entisiltä ajoilta. Santarmit viihtyvät varsinkin nuuskimassa

vanhoja kirjeitä ja kirjakaappeja. Ja voi sitä ihmistä, jonka huostasta

tavataan jotakin "kiellettyä"! Hän otetaan armotta, sälytetetään

rattaille santarmien väliin ja viedään tuntemattomille teille, jonnekin

vankeuteen, tuomiotaan odottamaan. Parhaimmassa tapauksessa saa hän

sitä odottaa muutamia viikkoja, pahimmassa vuosia. Tämän kaiken pitäisi

olla jokaiselle kansalaiselle Liettuassa perin tuttua, sillä kuuluuhan

se näillä mailla päivän tapahtumiin. Zofija rouvaakin on kohtalo

koettanut totuttaa, mutta hän ei ole tahtonut saada totutuksi. Joka

kerta kun sanat kotitarkastus ja santarmi kohtaavat hänen korvaansa,

puistahuttavat ne häntä uuden kurjuuden koko voimalla.

Hän naulasi tohtoriin katseensa ja kysyi hätäisesti:

-- Mitä niissä kirjeissänne oli?

-- Hulluinta kaikesta on, etten minä muista kirjoittaneeni mitään, jota

voisi selittää vaaralliseksi, vastasi tohtori. -- Kirjoitin ainoastaan

meidän välisistä raha-asioista ja terveydestäni. Minä en ymmärrä...

Maailmassa löytyy niin paljon, jota ei voi ymmärtää. Kysymys vie

kysymykseen, johtuu siitä uuteen kysymykseen, siitä taas uuteen, ja

tulokseksi tulee sittenkin vain kysymys, hämärämpi vielä kuin edelliset

olivatkaan. Zofija rouva teki itselleen kaikki nuo kysymykset ja

tuijotti pitkän aikaa tohtoriin, joka ääneti viipyi samassa asennossa

sohvalla.

-- Kunhan vain voisi tietää, koska heitä on odotettava tänne, virkkoi

toinen.

-- Ehkä huomenna, ehkä viikon perästä, ehkä kuukauden kuluttua -- ehkä

jo tänä yönä. Ei. Kirje on eilen kirjoitettu. Huomenna vasta voivat

olla täällä.

Zofija läksi askareilleen. Tohtori nousi ylös. Hänen ympärillään tuntui

niin tukahduttavalta, ettei hän tahtonut saada henkeään vedetyksi. Hän

läksi ulos puutarhaan.

Oli jo pimeä. Tammimetsä oli mustana taustana, kauravainiot aidan

toisella puolella heijastivat vaaleammilta. Yksityiset puut puutarhassa

nostivat korkealle upeita lehviään, jotka pimeässä näyttivät vain

satumaisen suurilta varjoilta. Oli aivan hiljaista. Liljat tuoksuivat

väkevästi. Jostakin kaukaa kuului laulua. Tohtori asteli rauhattomana

käytävällä. Hän ei tietänyt, miten järjestää ajatuksiansa. Hänen

vartalonsa oli suorempi ja hänen askeleensa nopeammat kuin pitkiin

aikoihin. Äkkiä risahti suuressa puussa, jotakin putosi maahan. Se

oli kissa, se livahti hänen ohitsensa. Laulu metsästä likeni, välillä

kuului ääniä. Tohtori tunsi sekä laulun että äänet. Toinen nuori mies

olisi siinä langennut haaveiluihin, sillä ääni oli heleä naisääni ja

sen omistaja oli suloinen nuori tyttö, joka unelmiensa urhoksi oli

valinnut juuri tohtori Budriksen. Tohtori oli sen monasti huomannut.

Tyttö kävi miltei joka päivä talossa veljensä kanssa ja toi tuliaisiksi

milloin kimpun marjoja, jonka hän oli poiminut tien viereltä, milloin

ruusun, jonka kiinnitti tohtorin napinläpeen. Hän oli siinä seisoessaan

hänen edessään, nuppineula huulien välissä, aivan vastustamaton,

poskilla ujo puna ja silmissä ensi rakkauden tunnustus.

Ikävissään hän lauleli metsässä. Tohtorin olisi vain tarvinnut rientää

ulos portista hänen luoksensa ottamaan vastaan hänen rakkautensa lahjaa

ja hän olisi autuaana vaipunut hänen rinnalleen. Tohtori hengitti

katkerasti. Hän oli kihlattu toiselle: tuonen tyttäret häntä odottivat

ja santarmit vaanivat saalista vielä heidänkin sylistään!

Sille ei voinut muuta kuin nauraa!

Ja hyvä Zofija rouva häntä vielä toivoi elämään, vaali ja hoivaili.

Mitä olisi hänellä elämästä, jos hän jäisikin elämään? Hän kulkisi

maailmassa kuin aave, kuin vainajan henki, jota toiset ihmiset

pelkäävät, toiset ajavat takaa kuin metsän petoa. Kodittomana,

leivättömänä, murtuneella terveydellä hän eläisi. Mikä ihana

tulevaisuuden kuva! Ja miksi oli hän joutunut tähän tilaan? Siksi, että

hänellä voimakkaana eli rinnassa tunne, jota muualla pidetään hyveenä:

isänmaanrakkaus. Liettuassa se on rikos.

-- Tohtori! kuului portailta Zofija rouvan ääni. -- Joko te taas

kävelette iltakasteessa. Tulkaa paikalla sisään!

Hän oli kokonaan voittanut takaisin mielenmalttinsa. Leikillisesti

uhaten tohtoria nyrkillään hän lähestyi ja piti hänelle nuhdesaarnan.

-- Vai lemmenseikkailuissako tohtori täällä kävelee? Kyllä minä kuulin

metsästä laulun. Jadvigaaa! tule tänne! Kuulkaa, menkää nyt sisään ja

älkää huolehtiko tuon kirjeen tähden. Minä olen noihin asioihin perin

tottunut. Se on ehkä vain uhkaus...

-- Tottunut olen minäkin. Ikävä vain että se luultavasti ei ole pelkkä

uhkaus.

Tohtorin ääni oli kolkko Zofijan leikillisten sanojen rinnalla. Yskä

tukki hänen puheensa. Hetken kuluttua kuului Jadviga toivottavan hyvää

iltaa portilla.

-- Myöhäänpä sinä lapseni laulelet metsässä, sanoi Zofija.

-- Niin täti kulta, minulla on niin pahoja tapoja. Joki on aina illalla

niin ihana, aivan kuin hopeana. Minä rakastan katsella sitä tuolta

ylhäältä ja lauluni kaikuu illoin paremmin kuin päivin. Kuinka tohtori

jaksaa?

Enempää tohtori ei kuullut keskustelusta. Zofija rouva toi hänelle

tietysti sitte terveiset Jadvigalta.

Lausuessaan toisilleen hyvää yötä Zofija ja tohtori vakuuttivat, että

he olivat hyvin väsyneet ja että paikalla nukkuisivat.

-- Emmehän tästä kaikesta lausu sanaakaan rouva Kochanowskille...

olivat tohtorin viime sanat.

Miten hän niin taisteluttomalla tyyneydellä saattoi lausua hänen

nimeänsä? Miten hän niin välinpitämättömästi kuin ventovierasta oli

saattanut kohdata hänet? Se oli hänelle itselleenkin arvoitus. Sillä

ei hän koskaan ollut voinut häntä oikein unohtaa. Pitkien aikojen

takaa, muitten naisten kasvonpiirteitten joukosta oli hänen silmäinsä

eteen sukeltanut tuo hienopiirteinen, tummatukkainen tyttö, jolla oli

oma tapansa viskata taappäin päätään ja koukistaa ylähuultaan. Yhteen

aikaan oli hän häntä ajatellut halveksien, sittemmin olivat kovat

elämän taistelut häneltä himmentäneet hänen kuvansa. Yhä harvemmin hän

livahti hänen muistoonsa. Äkkiarvaamatta hän ihka elävänä ilmestyi

hänen tielleen. Kun Zofija rouva toi tiedon hänen tulostaan, värähti

hänen mielessään omituisesti. Mutta kun hän hänet näki, tyyntyi hän

täydellisesti. Hän oli muuttunut, vanhentunut, hän ei ollut sama kuin

se, johon hän oli rakastunut. Kaikki tunteet olivat tohtorin rinnasta

poissa, kuolleet...

Tulet sammutettiin. Oli aivan hiljaista talossa. Zofija rouva lepäsi

vuoteellaan avoimin silmin, tuijottaen ikkunasta tähtiä taivaalla ja

antaen elämänsä surullisten vaiheiden vieriä silmäinsä ohitse. Välillä

hän kuuli tohtorin yskivän. Kun eräästä yskänkohtauksesta ei tahtonut

tulla loppua, heitti hän vaatteita ylleen ja läksi kynttilä kädessä

huoneeseen, jossa tohtori asui.

Hän oli noussut istumaan vuoteellensa. Aivan nääntyvänä hän hytki

yskästään. Zofija koetti häntä auttaa antamalla rauhoittavia lääkkeitä.

Vihdoin hän äänetönnä retkahti vuoteelleen ja jäi siihen lepäämään

suljetuin silmin. Kyyneleet valuivat Zofijan poskille.

-- Voi tohtori, sanoi hän hiljaa. -- Te olette minulle rakas kuin oma

lapseni. Voisin antaa henkeni teidän edestänne...

-- Kiitos, kiitos.

He olivat pitkän aikaa ääneti. Tohtori hengitti läähättäen.

-- Kuulkaa, suottehan anteeksi, jos kosketan vähemmän hienotunteisiin

asioihin. Teen sen vain siksi, että pelkään että te muiden surujenne

ohessa ajattelette niitä. Mutta tiedättekö, raha-asioita ei kannata

ajatella, kun on niin paljon muuta. Me elämme yhdessä kuin äiti ja

poika: mikä on minun, se on teidän.

Peljäten etteivät hänen sanansa olisi tarpeeksi hienotunteiset, Zofija

äänellään koetti sovittaa niiden mahdollisesti loukkaavaa vaikutusta.

Tohtori painoi hänen kättänsä vastaukseksi. He ymmärsivät toisensa.

Zofija viipyi siinä vuoteen laidalla istumassa kauvan aikaa. Hän tunsi,

että hänen läsnäolonsa rauhoitti sairasta.

Huone oli suuri, katto ja seinät valkoiset. Suurina, muodottomina

kuvina erottautuivat niillä mäntyjen oksat, joita oli tuotu sisään,

jotta tohtori hengittäisi pihkahajua.

-- Tiedättekö, alkoi tohtori, -- kuinka minä oikeastaan menetin

terveyteni?

-- En. Olen sitä monasti aikonut kysyä.

-- Te muistatte minut niiltä ajoilta, jolloin asuin teillä. Olinhan

aivan terve. Tulin sitte ylioppilaaksi Varsovassa. Miesvainajanne

kautta oli meissä, eräässä toverissani ja minussa, tapahtunut

herätys: siitä että olimme tulisia puolalaisia patriootteja,

muutuimme liettualaisiksi ja antauduimme samalla innolla todellisen

isänmaamme palvelukseen. Minä pidin salaa esitelmiä työväelle ja

kirjoitin sanomalehtiin. Ystäväni olivat tietämättäni toimittaneet

painetuksi muutamia esitelmistäni. Santarmit saivat ne käsiinsä kerran

kotitarkastusta tehdessään. Niitä pidettiin erittäin vaarallisina.

Minut vietiin vankeuteen. Siellä sai terveyteni ensimmäisen

kolauksensa. Koppi oli kostea ja homehtunut, puoleksi maanalainen, ja

ruoka... !

-- Ja kuinka kauvan teitä siellä pidettiin? kysyi Zofija, kun tohtori

hetkeksi vaikeni.

-- Neljä kuukautta. Mutta minä en tietänyt, että vankeuteni loppuisi

siihen. Sitä olisi yhtä hyvin voinut kestää neljä vuotta. Nuo neljä

kuukautta tuntuivat ijankaikkisuudelta. Luulin menettäväni järkeni...

Sitte minusta vihdoin ja vaivoin tuli tohtori ja sain paikan

lähikaupungissa. Asujaimet ovat melkein yksinomaan juutalaisia. He

eivät olleet toimittaneet minulle asuntoa, vaan täytyi minun marraskuun

puoliväliin asti asua kesäaitassa, jota ei voinut lämmittää. Se toi

terveydelleni surman. Lyhyt juttu, niinkuin näette.

Zofija rouva tunsi kyllä nuo elämänvaiheet, jotka saadaan mahtumaan

lyhyihin sanoihin ja joista jokainen hetki sentään kestäessään on

sisältänyt kamalia kärsimyksiä. Liettuassa ovat ne tavalliset. Kuinka

monen äidin ainoa poika siellä kuluttaa nuoruuttaan linnassa, minkä

sulhanen lähetettiin Siperiaan, minkä mies katosi tuntemattomille

teille. Zofija rouvan mieskin oli santarmeilla silmäteränä ja

ainoastaan kuolema pelasti hänet. Tohtori taas oli heidän ainaisen

huolenpitonsa esineenä. He tiesivät aivan hyvin, että hänen käsissään

olivat ne langat, jotka nykyään johtivat kansallista liikettä

Liettuassa. Hänen toimestaan olivat perustetut liettuankieliset

sanomalehdet Preussin puolella ja Amerikassa... Mutta varovaisuus oli

ollut niin suuri, ettei mitään todistuksia saatu häntä vastaan... He

eivät voineet muuta kuin väijyä, joka hetki valmiina hyökkäykseen...

Zofija rouva katseli häntä sanomattoman hellästi. Äänetöntä yötä jatkui.

-- Jokainen aate vaatii uhrinsa, sanoi hän hetken kuluttua, -- te

olette ase korkeimman kädessä.

-- Ase korkeimman kädessä! toisti tohtori katkerasti. -- Minä en voi

sanoa muuta kuin: jospa en ikinä olisi syntynyt!

Zofija rouvan poskille vieri kyyneleitä. Hän rakasti häntä kuin omaa

lastaan. Veisivätkö häneltä hänetkin? Häntä väijyttiin kahdelta

taholta. Kummalleko antaisi kernaammin: kuolemalle vaiko --

santarmeille?

* * * * *

Kun Eliza seuraavana aamuna astui ulos huoneestaan tapasi hän

ruokasalissa valmiiksi katetun suuruspöydän, mutta ketään ihmistä ei

näkynyt. Ikkunat olivat auki ja sisään tulvi raikasta, tuoksuvaa ilmaa.

Porstuan lattialla leikittelivät kissanpojat. Pehmeillä liikkeillä

ne kierittelivät päälletysten, jotta pienet hännät vain liehuivat,

nutistivat toisiaan niskasta ja potkivat takakäpälillään. Emäkissa

istui vieressä pesten kasvojaan, silloin tällöin hellällä kissanäänellä

nuollakseen leikkiviä poikasiaan.

Eliza astui ulos puutarhaan. Häntä vastaan lehahti keväinen luonto koko

upeudessaan.

Oli vasta lakannut satamasta, taivas oli pehmeässä pilvessä, puitten

lehvät välkkyivät märkyyttään, vesihelmiä varisi oksalta oksalle.

Nurmikot, kukkalavat kylpivät kasteessa, heinähelpeet olivat aivan

taivuksissa kuin luokat. Vihriän keskeltä loistivat liljan suuret

kellot lumivalkeina, vielä puolittain nupussa. Niiden tuoksu ei ollut

väkevää niinkuin öisin, vaan vienoa, viehkeää. Tuuleton ilma kantoi

sitä yltympäri hivelemään heiniä ja puita, se nousi kosteudessa

hautoelemaan niittyjä ja vainioita. Niemenin rannalta näkyi

hopeankarvainen viidakko, josta satakielet viheltivät, kaukaisilta

kummuilta asti kuului käkien kukuntaa, paimentorvi soi, karjankellot

kalkattivat ja aidan takana vainiolla lauloivat tytöt yksitoikkoista,

surumielistä kansanlaulua.

Eliza oli jäänyt seisomaan puutarhan käytävälle. Hänen käsivartensa

riippuivat rentoina, huulet olivat avoimet. Hänen yllään oli väljä,

valkoinen kesäpuku. Likeisestä oksasta putoeli vesipisaroita hänen

hiuksiinsa. Kasteen karistessa soitteli hiljaa. Oli niin tyyntä, niin

lämmintä. Tuo kaikki raikuva elämä oli sopusointuisaa soittoa. Hän

ei uskaltanut hengittää jottei häiritsisi. Kuin lumottuna hän siinä

viipyi. Sieramet vain laajenivat ja rinta kohoeli.

Ikäänkuin salpa asettui menneisyyden eteen. Hän haihtui omasta

mielestään, hän ei ajatellut kuka hän oli eikä missä. Hän oli kielenä

kantelossa, jota tuoksuva ilma laulatti, niinkuin lintua tai puuta. Hän

oli tammena mäellä, jonka oksista kevään nesteet ovat aukaisseet noita

vaaleita terhoja. Hän tunsi rinnassaan ääretöntä riemua ja elonvoimaa.

Hän nosti käsivartensa kaareen päänsä yli, nojasi samalla poskeaan

olkapäälleen, ojensi vartaloaan ja katsellen taivaaseen hän avoimin

huulin hengitti hitaasti, syvästi.

-- "Liettua synnyinmaani, niin olet kuin terveys!" Kuului ihmisääni

talosta päin.

Se oli Zofija rouva, joka suuren Mickiewiczin sanoilla tuli häntä

tervehtimään ja pyytämään teetä juomaan.

-- Niin, se on totta, puhkesi Eliza puhumaan. -- Täällä on aivan

ihanaa, täällä tulee ihminen kuin uudestasyntyneeksi. En tunne itseäni,

niin olen kuin viisitoistavuotias tyttö.

Hän oikaisihe taas ja nosti käsivarsiaan. Hihat valuivat alas ja

valkoinen iho paljastui. Toinen käsivarsi laskeutui Zofija rouvan

olkapäälle. Niin he astuivat ruokasaliin.

Eliza tervehti tohtoria kuin vanhaa tuttua ja tohtori vastasi hänelle

kylmän kohteliaasti. He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen

ruokapöydän ympärillä ja heidän välillään istui Zofija rouva hoidellen

teekeittiötä. Tohtori oli kalpeampi kuin edellisenä päivänä, mutta

hänen liikkeensä olivat tyynet ja hänen silmänsä loivat suoran katseen

siihen henkilöön, jolle hän puhui. Hän puhui vähän eikä koskaan

hymyillyt. Mahdotonta oli nähdä, että hänellä tälläkin hetkellä oli

syytä levottomuuteen. Zofija rouvasta sen paremmin olisi huomannut. Hän

kyllä puhellessaan nauroi ja laski leikkiä, mutta kun vain ulkoa kuului

vähintäkin melua, terottui hänen katseensa ja korvansa seuraamaan sitä,

ja kun rattaat rämisivät ohitse maantiellä, kalpeni hän. Eliza ei

tuntunut huomaavan mitään. Hän nautti täydellisesti olemuksestaan. Hän

oli vallaton kuin nuori tyttö. Kun hän sitte äkkiä sai itsensä kiinni

hullunkurisesta leikkipuheesta, säikähti hän itsekin ja alkoi kiireesti

selitellä:

-- Suokaa anteeksi, pyydän teitä, minä käyttäydyn niin, että minut

pitäisi sulkea arestiin. Mutta tiedättekö, kun vuosikausia on viettänyt

vierailla seuduilla, talvisin nähnyt vain upseereja ja univormuja ja

niiden rouvia, jotka ovat toistensa näköiset kuin marjat metsässä,

ja kun sitte kesäksi on pitänyt muuttaa leirille, jossa on hiekkaa,

hiekkaa ja vaivaisia mäntyjä, ei missään vettä, nielemään sinne

kruudinsavua ja taas näkemään vain univormuja ja upseerinrouvia -- ja

kun sitte äkkiä aukeaa eteen sellainen laidun kuin tämä, ja pääsee

puhumaan vanhojen tuttujen kanssa, niin siinä aivan menettää päänsä...

Hänen anteeksipyyntönsä oli aivan turha, sillä hänen käytöksessään

säilyi aina arvokkaisuus ja leikkipuheitten läpi kuulsi aina hienosti

sivistynyt nainen.

-- Mutta tohtori ei jaksa hyvin tänään, olette niin kalpea, huomautti

hän äkkiä.

-- En nukkunut oikein hyvin yöllä.

Tohtori nosti häneen tyynen, suoran katseensa. Eliza totistui paikalla.

-- Oletteko koskaan koettanut juoda konjakkia ja maitoa? Ettekö? No

mutta sitte teidän paikalla pitää koettaa. Minä valmistan teille

lasillisen. Se on tekevä teille aivan mainion hyvää. Onko teillä Zofija

konjakkia?

-- Minä kyllä tunnen tuon lääkkeen, vastasi tohtori. -- Mutta minulla

on synnynnäinen inho maitoa vastaan.

Eliza oli jo noussut seisomaan, konjakkipullo oli hänen toisessa

kädessään, toisella hän piteli lasia. Väljä hiha oli taaskin valunut

tieltä ja pitsin läpi kuulsi käsivarsi. Hän hymyili hienoa, kohteliasta

hymyä.

-- Vai eikö muuta? No se on helposti voitettu. Lääkärinä te kyllä

olette ihmisille antanut lääkkeitä, jotka eivät aina ole olleet niin

makoset. Suokaa minun nyt ruveta lääkäriksenne!

Ulkoa kuului rattaitten rätinää. Zofija rouva kalpeni ja riensi

katsomaan. Ne matkustivat rauhallisesti ohitse. Mutta Zofija painoi

kädet rinnalleen ikäänkuin tuskaa lieventääkseen. Kun hän palasi

ruokasaliin, tapasi hän Elizan maitolasi kädessä seisomassa tohtorin

edessä.

-- En ole ikänä nähnyt niin itsepintaista ihmistä kuin tämä tohtori.

Juokaa nyt kiltisti. Eihän se ole kuin hetken työ. Minä tuon teille

sitte kukan palkinnoksi...

Tohtorin kumarrus osoitti, että hän täydellisesti käsitti lahjan arvon.

Mutta ei hän sittenkään taipunut. Eliza hymyili ja viekasteli hänelle

turhaan. Vihdoin tuli Zofija hänen avukseen.

-- Niin hän on kuin itsepintainen lapsi, joka ei ymmärrä omaa

parastaan. Häntä täytyy vartioida kuin vallatonta poikaa. Eilenkin oli

hän keskellä yötä puutarhassa kävelemässä, kasteisella nurmella.

Tohtori huokasi syvästi.

-- Olenpa oikein joutunut naisvallan alaiseksi. Kai tuo sitte pitää

juoda, sillä mitä nainen tahtoo, sen tahtovat jumalatkin.

Hän tyhjensi lasin yhtämittaisessa kulauksessa ja asetti sen pöydälle.

Hänen poskensa punottivat hiukan enemmän entistään.

-- No kiitos! hymyili Eliza. -- Nyt saatte kukkanne.

Hän riensi ulos. Tohtori ja Zofija jäivät kahden. Tyyneyden naamio

putosi heidän kasvoiltaan. He puhelivat kuiskaten.

-- Luulen, sanoi Zofija -- että olisi parasta uskoa hänelle kaikki.

Olen varma siitä ettei hän luottamustamme petä. Voimme uskoa hänelle

kirjeemme ja kirjamme säilytettäviksi...

Tohtori hyväksyi tuuman ja samassa tuli Eliza. Asettaessaan ruusua

tohtorin napinläpeen, hän pyysi:

-- Sallittehan te minun nyt joka aamu valmistaa itsellenne tätä

terveellistä lääkettä?

Tohtori loi häneen vapaan katseensa. Eliza oli sanomattoman kaunis.

Hiusaallot kaartivat puhtainta otsaa, piirteet olivat jalot,

kulmakarvojen kohdalta haarautui hieno sinertävä suoni, sieramet olivat

melkein läpikuultavat, kaula uljaassa kaaressa kuin joutsenella.

Tummissa silmissä kuvastui rikas elämä, huulet väreilivät herkästi

jokaista eri tunnetta säestämään. Hän oli kuin itse elämä, kuin itse

nuoruus. Veri karkeloi hänen suonissaan. Tohtori tuli ehdottomasti

verranneeksi häntä siihen nuoreen tyttöön, joka miltei joka päivä kesän

kuluessa oli kiinnittänyt kukkakimppua hänen rintaansa. He olivat

erilaiset kuin yö ja päivä. Mitä liikkuikaan tuon otsan takana, mitä

tunsi tuo povi? Hän oli nainen, joka elämänsä retkellä epäilemättä

oli kokenut yhtä ja toista. Sentään saattoi hän näytellä nuoren tytön

osaa aivan verrattomasti. Tai ehkei hän sitä näytellyt, ehkä se oli

luontoa? Mutta toiselta puolen, saattoiko se olla mahdollista?

Entä jos antautuisi seikkailuihin, tutkimaan tuota luonnetta, oliko se

vilppiä vaiko vilpittömyyttä...

-- Saanhan ruveta lääkäriksenne? pyysi hän. -- Ette usko miten minusta

olisi suloista saada hoitaa jotakuta... Eihän minulla ole ollut

ketään...

-- Pitkiin aikoihin, lisäsi tohtori, muistellen sitä, että hänen

miehensä kuolemasta lienee kulunut vuosi. Samassa hän tuli

ajatelleeksi, että Eliza mahdollisesti saattoi antaa hänen sanoilleen

merkityksen, jota hän ei itse ollut niille tarkoittanut, ja koettaen

tehdä äänensä leikilliseksi, hän jatkoi:

-- No sama se, kiitoksia paljon. Mutta mitä minua noin kannattaa

hoidella? Mitä siitä jos kuolenkin. Luuletteko että minua kukaan suree!

-- Kuka puhuu noin laittamattomasti, nuhteli häntä Zofija. --

Tiedättehän ettei teitä surisi yksi tai kaksi, vaan kokonainen kansa,

kokonainen maa, köyhä Liettuanne.

Eliza ei oikein tietänyt mitä hän sanoisi.

-- Siinä kuulette, naurahti hän. -- Ei. Teidän täytyy tulla terveeksi.

Lupaattehan totella meitä?

-- No lupaan, lupaan.

Iltapäivällä olivat Zofija ja tohtori tapansa mukaan istumassa

puutarhassa. Tohtori soitteli viulua ja Zofija ompeli jotakin

käsityötä. Äkkiä Eliza ilmestyi heidän keskelleen. Hänen kädessään

oli suuri paperiarkki, mustepullo ja kynä, ja tekeytyen vakavaksi hän

virallisella äänellä lausui:

-- Tässä olen nyt kirjoittanut kontrahdin, jonka alle pyydän tohtorin

nimikirjoitusta: "Täten sitoutuu allekirjoittanut nauttimaan kaikkia

mahdollisia lääkkeitä ja käyttämään kaikkia keinoja, jotka voivat

edistää terveyden palajamista".

Eliza asetti tohtorin käteen valmiiksi kastetun kynän. Epäillen tohtori

otti paperin.

-- Tässä sanotaan siis, että minun kritiikittä pitää ottaa kaikki mitä

te suvaitsette minulle antaa.

-- Niin, te saatte _luottaa_ meihin.

-- Luottaa! Teilläpä näyttää olevan oikein lapsen usko. Eikö

luottamustanne koskaan ole petetty? sanoi tohtori leikillisesti.

-- Minun luottamustaniko petetty? kertoili Eliza ikäänkuin itsekseen.

-- On. Kumminkin siksi paljon etten minä puolestani ikänä aio pettää;

ja Zofija rouvan mahdatte tuntea.

-- Mutta tämä on vain puolaksi. Sen tulisi olla myöskin liettuaksi,

sillä minä olen liettualainen.

-- No ehkä tahdotte olla hyvä ja kääntää sen.

Tohtori painui kirjoittamaan. Hänen täytyi varjella mustepulloa

kissanpojilta, jotka juoksentelivat nurmikossa. Mutta Zafija sulki

Elizan syliinsä ja virkkoi liikutettuna:

-- Te te olette oikea mustalaisämmä! Teidän paulojanne olisimme jo

ennen tarvinneet, niin olisi tohtori ehkä nyt terve.

Heidän näennäisesti kevyessä, jokapäiväisessä keskustelussansa sai

jokainen ilman tarkoitusta lausuttu sana merkityksen, jonka juuret

lepäsivät syvällä menneissä ajoissa. Elizan olisi kymmenkunta vuotta

sitte pitänyt antautua hoitamaan tohtoria. Silloin olisi varmaan paljo

ollut toisin. Äkkiä se tunki hänen mieleensä kuin pistos. Tohtorin

ajatus kehittyi aivan samaksi, mutta ei värekään hänen kasvoillaan sitä

ilmaissut.

Sillä tavalla jatkui heidän puhelunsa. Syrjäinen katselija olisi

luullut, että kaikki kävi tasaista, rauhallista menoaan. Ja kuitenkin

olivat he kaikki kolme levottomassa odotuksessa. Zofija oli jo

aamupäivällä järjestänyt tohtorin tavarat ja uskonut Elizan haltuun

hänen nahkalaukkunsa, joka aina oli lukittu ja josta hän joskus oli

maininnut, että se sisälsi hänen "elämänsä työn". Eliza oli siis

äkkiä tehty sekä uskotuksi että suojelijattareksi. Hän pelkäsi heidän

mukanaan, yhteinen vaara liitti hänet heihin. Kun kuului ääniä tai

melua, sävähtivät Eliza ja Zofija, ja kaikki kolme odottivat. Se olikin

vain piika, joka tuli kysymään jotakin emännältään, tai juutalainen

joka tuli kauppaamaan jotakin. Sitä mitä he odottivat, ei kuulunut.

Ja niin kului päiviä.

* * * * *

Eliza oli kokonaan voittanut Zofija rouvan luottamuksen, mutta tohtori

pysyi hänelle kylmästi kohteliaana.

Hän ei häntä väitellyt, mutta ei hän myöskään etsinyt hänen seuraansa.

Enimmäkseen istuskeli hän huoneessaan kirjoittamassa, jollei ollut

levolla tai puutarhassa, jossa hänellä tavallisesti oli viulu

toverinaan. Zofija rouvalle hän osoitti lapsellista kunnioitusta. Usein

tuli hän kyökistäkin häntä etsimään ja aterioiden jälkeen suuteli hän

hellästi hänen kättänsä. "Tohtori istuu taas niin yksin kamarissaan.

Eliza, menkää ja ottakaa hänet kävelemään kanssanne", sanoi usein

Zofija rouva. Alussa Elizaa arastutti mennä pyytämään häntä. Näytti

siltä kuin ei hän olisi tahtonut tulla. Mutta sitte hän siihen

tottui. Kun päivä oli lämpimimmillään ja Zofija rouva läksi kyökkiin

valmistamaan päivällistä, hiipi Eliza tohtorin oven taa ja koputti

siihen.

-- Ettekö tahtoisi tulla kävelemään hiukan? Ilma on niin kaunis.

-- Kiitoksia paljon. Kyllä tulen.

Eliza varusti käsivarrelleen kirjavan peitteen ja otti karamelleja

taskuunsa. Tavallisesti oli hän paljain päin ja päivänvarjostin

mukanaan. He astuivat maantietä pitkin, kapakan ohitse, joka oli

metsänlaidassa ja poikkesivat sitte kuusikkoon, josta oli kaunis

näköala, tai menivät he niitylle, josta polku vei korkean heinän halki

joen rantaan. Joskus he kävelivät kylän läpi kirkolle. Kirkko oli

korkealla mäentöyryllä ja tohtori ei saanut nousta mäkiä. Eliza piti

huolta siitä ettei hän kävellyt kovaa ja heti kun hän huomasi punaa

hänen poskillaan, levitti hän peitteen kuivalle paikalle ja houkutteli

tohtorin sille istumaan. Hän ei muka itsekään jaksanut kävellä edemmä

levähtämättä.

Eräänä päivänä oli kova tuuli, aurinkoa ei näkynyt, mutta ilma oli

lämmin ja tuoksu jasmiineista puutarhoissa levisi yltympäri. He olivat

tavanmukaisella kävelyretkellään, menivät aaltoilevan niityn läpi, joka

oli kukassa ja tulivat rantaan. Vanhat puut huojuivat, tuuli ruhjoi

niiden oksia ja käänteli näkyviin lehtien hopeankarvaiset alapuolet.

Ranta oli lakeaa ja hienonhieno hiekka, kuultavan keltaisena, oli

kokoontunut siroiksi kielekkeiksi, jotka ulottuivat kauvas ylöspäin.

Niiden pintoja pitkin lensi tuulessa ikäänkuin savua. Tuontuostakin

hajosivat pilvet ja kirkas aurinko valaisi hiekkakentän, joen, jonka

sameat aallot roiskahtivat korkealle, puut ja viljavainiot. Metsässä

kävi laitumella kylän hevoskarja.

-- Minne asettuisimme lepäämään? kysäsi Eliza.

-- Ehkä menisimme tuonne hiekalle.

Eliza oli mustassa puvussa. Vastatuuli pingoitti hänen hameensa

sileäksi polvien yli, musta pitsihuivi piteli hiuksia. Tohtorin

päällystakkia liehutteli tuuli kuin suurta purjetta, hänen päässään

oli reunaton matkalakki ja keppi oli hänellä kädessään. He asettuivat

istumaan aukealle hiekkakentälle. Siinä oli kuivaa, pehmeää, puhdasta

ja aurinko oli hautonut sen lämpöiseksi. Elizaa nauratti. He mahtoivat

näyttää hyvin hullunkurisilta paimenien mielestä, jotka katselivat

metsänlaidasta. Silloin tällöin pisti pensastosta esiin hevosen pää.

Se kurottautui korkealle, tavotteli puun oksaa ja karsi lehdet suuhun

hampaitten välitse.

-- Minä näinkin koko yön unta hevosista, virkkoi Eliza. -- Senpätähden

niitä nyt on seuranamme.

-- Näettekö usein unia? kysyi tohtori hetken perästä.

-- Aina silloin tällöin.

Siinä oli niin hyvä olla. Aurinko paahtoi selkään. Eliza kaivoi kätensä

hiekkaan ja antoi sen sitte valua sormiensa lävitse, hitaasti kuin

ajanlasista.

-- Minä taas, sanoi tohtori, -- näin unta, että oli sota. Joukot

kahlasivat Niemenin yli ja sytyttivät tuleen kylämme...

-- Niin on epäilemättä joskus tapahtunut, sanoi Eliza totisesti.

He olivat pitkän aikaa ääneti. Tuuli lauloi niin rauhoittavasti,

puitten suhina unetti. Maa heidän ympärillään oli muistojen maata,

toisella puolen jokea Puolan entistä valtakuntaa, toisella puolen

entistä Liettuaa, ja muutaman peninkulman päässä oli Saksa. Joen

yli oli kahlattu, sinne oli ehkä moni sortunut, vieden mukanaan

hautaan toiveita. Ja kuka tietää miten moni sinne vielä on sortuva

tulevina aikoina. Sotajoukot vartioivat maailman rauhaa ja kun ne

nousevat leposijoiltaan, törmäävät ne yhteen juuri näillä mailla.

Ensimmäinen kylä joka sytytetään on tuo tuossa kukoistavien metsiensä,

puutarhojensa keskellä...

Kumpikaan ei lausunut ajatuksiaan, vaikka molemmat ajattelivat

samaa. Totisina he astuivat kotia kohti, tohtori väsyneen näköisenä,

käsivarret rinnalla ristissä, Eliza leimuavin silmin, ylpeässä ryhdissä.

* * * * *

Oli sunnuntai. Zofija ja Eliza palasivat kirkosta. Kavutessaan alas

mäentöyryä huomasivat he maantiellä tohtorin, joka oli kävellyt heitä

vastaan. Eliza astui pitkän aikaa ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin ei

hän olisi kuunnellut mitä tohtori ja Zofija keskustelivat. Hän tuijotti

vilkkumatta eteensä ja hymähti välillä itsekseen.

-- Ihmeellistä, sanoi hän äkkiä, etten minä tänään kirkossa voinut

vaipua hartauteen. Se oli mahdotonta.

Zofija kääntyi häneen hämmästyneenä. Tohtori ei näyttänyt sitä

erityisesti ihmettelevän.

-- Oli ehkä liian kuuma, sanoi Zofija.

-- Niin, ja sitte...

-- Mitä? kysäsi Zofija hätäisesti ja odottamatta vastausta, hän jatkoi:

mutta te olette tottunut suurkaupungin kirkkoihin ja komeuksiin.

Minulle meidän vanha kirkkomme on rakkaampi kuin mikään katedraali

maailmassa.

Eliza katui että hän oli tullut lausuneeksi noin, sillä hän huomasi

että Zofija rouva siitä loukkaantui. Hän käänsi sentähden puhelun aivan

toisaalle. Mutta kotiin tultua, kun Zofija rouva oli kadonnut kyökkiin

ja he tohtorin kanssa istuivat kahden puutarhassa, palasi hän siihen.

Tohtori mahtoi hänet toki ymmärtää.

-- Ensin kun astuimme ylös kirkolle, sanoi hän, puut ympärillä

humisivat, viljavainiot alhaalla kylällä aaltoilivat, tuolla vieri

virta ja avonaisista kirkonovista kuului laulua, niin mieleeni jo

lankesi suloinen rauha, samallainen kuin Varsovassa kirkossa ennen kun

olin lapsi. Mutta sitte kun astuimme sisään ja näin nuo kuluneet liput,

alttarilla likaiset liinat ja risaiset matot! Urut rämisivät, naiset

kirkuivat aivan korvani juuressa, ilma oli tukahduttava... Ensin sitä

katselin uutuuden viehätyksellä, mutta sitte saatoin korkeintain sääliä

ja odottaa että messu loppuisi.

Puhuessaan hän katseli eteensä. Tohtori tarkasti häntä vilkkumatta. Hän

ei puhunut pilkatakseen, päin vastoin olivat hänen kauniit kasvonsa

tavallista totisemmat.

-- Vai niin, vastasi tohtori lyhyesti hänen sanoihinsa.

-- Ettekö te ymmärrä minua? hämmästeli Eliza.

-- En.

-- Ette! No, minä selitän. Jos minun henkeni uhkuu yleviä tunteita, jos

minun sieluni sulaa autuuteen, niin minun välttämättömästi täytyy olla

ympäristössä, joka on niiden kanssa sopusoinnussa. Jos ympäristöni on

rumaa, niin se hävittää sielustanikin kauneuden.

-- Käsitteet kauneudesta voivat olla moninaiset, sanoi tohtori tyynesti.

-- Tietysti. Mutta eiköhän ne kaikilla sivistyneillä enemmän tai

vähemmän likentele toisiaan? Emmekö me kaikki juuri kirkossa ennen

kaikkia kaipaa kauneutta? Mitä meillä oikeastaan on jokapäiväisessä

elämässä? Kaikki on menneisyydessämme, suurissa muistoissamme.

Sankarimme lepäävät marmorilevyjen alla kirkoissamme. Siellä saamme

unohdusta, siellä lievennystä. Kuinka monta kertaa siellä pilarien

siimeksessä, kun rintaa on riuhtonut ja sydän on vuotanut verta, olen

rukoillut ja polvillani laahautunut pyhän Maarian alttarin juurelle.

Ja uutena ihmisenä olen sieltä palannut. Ajatukseni tulivat kauneiksi,

sillä ympäristöni oli kaunista...

Ikäänkuin äkkiä pelästyen avomielisyyttään, hän vaikeni ja kätki kasvot

syliinsä. Hän ei voinut sietää tohtorin silmäystä. Outona se tuijotti

häneen. Eikä hän sanonut mitään, katseli vain. Se kiusasi Elizaa, hän

tunsi olevansa ikäänkuin lyöty. Hänen täytyi voittaa takaisin asemansa.

Hän nosti katseensa.

-- Yleensä minä kaikkialla kaipaan kauneutta ja sopusointua. Jos minä

istuudun kivelle metsään, aivan yksinkin, niin järjestän hameeni

lankeamaan kauneiksi poimuiksi. Jos minulla on kultainen rintaneula,

niin en saa siedetyksi hopeista rannerengasta käsivarrellani. Minä saan

siitä tavasta, jolla ihminen pukeutuu, heti vaikutuksen koko hänen

olennostaan, jo ensi näkemältä. Ettekö te ymmärrä tätä?

-- Niin, vastasi tohtori äänellä, joka yhtä hyvin teki vastauksen

kieltäväksi kuin myöntäväksi. -- Mutta ajatelkaa, jatkoi hän sitte

hiljaisella äänellä ikäänkuin hän olisi ollut väsyksissä, -- että te

tuntisitte nuo kaikki ihmiset, jotka vasta näitte kirkossa. Tiedätte

tuosta äidistä, että häneltä vasta kuoli lapsi, tuosta miehestä, että

hänen luonaan hiljan tehtiin kotitarkastus, tuon naisen mies läksi

Amerikkaan, tuo taistelee jokapäiväistä taistelua köyhyyden kanssa,

tuo juo ja perhe kärsii kotona. Silloin te säälisitte jokaista ja te

katselisitte heitä toisilla silmillä.

Eliza oli mietteissään, pää käden varassa hän tuijotti alas eteensä.

Hän ei huomannut, miten väsyneeltä Budris näytti.

-- Minun täytyy lähteä levolle, sanoi tohtori.

Eliza jäi siihen yksin miettimään.

* * * * *

Zofija rouva oli varma siitä, että kaunis Eliza täytti tohtorin mielen

öin päivin. Ei sitä tosin saattanut nähdä, sillä tohtori oli aivan

entisellään, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi siitä.

Tohtori ehti siten vähemmin miettiä tautiaan ja huoliaan. Ehkä elämän

toivo hänessä piankin elpyisi. Ja Eliza rouva, hän oli rakastunut,

auttamattomasti. Hän oli kirjoittanut isälleen. Mikähän vastaus

sieltäkin tulisi? Ehkei vastausta ensinkään. Sääli Eliza raukkaa! Hän

toivoo tohtorin parantumista, hän ei sitä epäile hetkenäkään. Mutta jos

hän kuolee, miten hän sen kantaa?

Eliza oli hurmaava olento, mahdotonta oli olla häntä rakastamatta.

Pikku Jadviga neitikin oli häneen aivan ihastunut. Kun hän tohtorin

kanssa oli puutarhassa istumassa, mikä ilo Zofijalle herättää heidät

puheistaan ja asettaa heidän eteensä höyryäviä sokerileivoksia,

sellaisia joista hän tiesi heidän pitävän! "Voi te kultainen olento!"

huudahti usein Eliza, loi häneen kiitollisen katseen kauneista

silmistään ja kurottautui suutelemaan hänen poskeaan. Ja tohtorin

totisille kasvoille lensi miltei hymy. Hän jäi sitte istumaan heidän

kanssaan, he lukivat hänelle ääneen, milloin Mickiewicz'iä milloin

Kondratowicz'ia.

Zofija rouvan luona kävi paitsi oman kylän sairaita, ihmisiä pitkiltä

matkoilta hakemassa lääkkeitä. Zofija keitti niitä itse yrteistä,

joitten terveellisen vaikutuksen hän ollessaan muutamina vuosina

vaarallisesti sairaana, itse oli kokenut vanhojen ämmien neuvosta. "Hän

se on ollut vaarallisin kilpailija praktiikilleni" oli tohtorin tapana

sanoa. Zofija ei lääkkeillään auttanut muita kuin köyhiä. Hän tunsi

kaikki kylän koirat, kissat ja hevoset. Hän piti huolta siitä, että

lapset oppivat lukemaan, kapakoitsijat häntä karttoivat ja juopuneet

vaistomaisesti peräytyivät. Papit häntä pelkäsivät kuin rikoksen

tehnyt rippi-isää. Merkillistä oli millä hän eli, sillä hänen pienen

kaupungintalonsa vuokrahinta ei ollut suinkaan suuri. Mutta hänellä

oli paljon ystäviä ympäri maata ja ne lähettivät hänelle lahjoja

milloin missäkin muodossa, milloin naulan hyvää teetä, milloin uuden

kirjan, milloin muodikkaan puvun. Sentähden hän aina saattoi seurata

aikaansakin. Hänen luonaan kävi kesäisin paljon vieraita. Tänä kesänä

oli hän sentään ilmoittanut tuttavilleen, ettei hän voinut heitä

pitemmäksi aikaa ottaa vastaan, sillä hänen luonaan oleskeli sairas,

joka tarvitsi lepoa.

Tätä sairasta hän rakasti koko sydämmellään. Hän olisi hänen tähtensä

voinut antaa elämänsä ja hänen rintansa pusertui kokoon ajatellessa

että hän kuolisi! Hänen täytyisi hänet haudata, niinkuin hän oli

haudannut kaikki elämänsä unelmat, ja Eliza joka suloisena kuin

lintunen lämpöisiltä mailta oli lentänyt hänen yksinäiseen kotiinsa,

menisi pois, isänsä luo. Hän jäisi yksin, tätä kesää seuraisi pitkä

talvi...

Tai entä jos veisivät tohtorin vankeuteen? Hän oli sitä odottanut joka

päivä. Varsinkin kun postilaukku tuli, olivat kaikki kuumeentapaisessa

jännityksessä sen ympärillä, ja kun ei kirjeitä tullut, vetivät

he helpoituksen huokauksen. Zofija rouva kääntyi sitte likaisen

juutalaisen puoleen ja sanoi hänelle nauraen:

-- Ai ai, teitä, Mooses, kun toitte tyhjän laukun! Mutta menkää nyt

kuitenkin kyökkiin ja sanokaa että antavat teille teetä!

Ja kun juutalainen oli mennyt, lisäsi hän kuiskaten:

-- Se on rikas tuo kuin itse Juudas, mutta kävelee, noin kurjasti

puettuna!

-- Onko se mahdollista! naurahti Eliza.

Zofija oli tottunut sellaiseen.

Hänen rakastaan uhattiin kahdelta puolelta. Mille antaisi mieluummin?

Melkeinpä -- kuolemalle.

* * * * *

Päivä oli kuuma. Eliza ja tohtori seisoivat puutarhassa. Heillä oli

kummallakin sylissään kissanpoika ja kumpikin kehui omaansa. Tohtori

oli harvinaisen terveen näköinen, Eliza vaaleassa puvussaan hiukan

unisen näköinen ja kuumuudesta veltto. Zofija kitki rikkaruohoja

kukkalavalta ja vilkasi heihin tuontuostakin. Leikkiessään siinä olivat

he sopusoinnussa keskenään. Jos he joutuivat hiukankin syvällisempiin

aineisiin, olivat heidän mielipiteensä aina ristiriidassa.

Hetken perästä lähtivät he kävelemään. Eliza oli likeisestä

havumetsästä tavannut niin ihanan, kuivan kohdan, jonka hän tahtoi

näyttää tohtorille. He ottaisivat mukaansa peitteen, kirjoja ja

viulun ja Zofija tulisi sinne heitä tervehtimään. He olisivat siellä

päivällisiin asti. Eliza oli aivan innoissaan.

Päivä paahtoi, kärpäset surisivat. Kylän kansa oli heinänteossa

suurella niityllä. Tuntui virkistävältä katsella kirjavaa ihmisjoukkoa,

jonka käsissä viikatteet nousivat, laskivat.

-- Mikä kaunis taulu! sanoi Eliza hymyillen ja viittasi kädellään

niittyä kohti.

-- Minun käy heitä sääli tässä hirveässä kuumuudessa, sanoi tohtori.

-- Mutta ovathan he niin tottuneet! Heistä tuntuu kai samalta kuin

meistä kun olemme tanssineet tulisen masurkan. Ettekö usko?

Tohtori loi häneen pitkän silmäyksen ja Elizasta tuntui siltä kuin

hänet olisi saatu kiinni rikoksesta. He seisahtuivat aitaviereen

katselemaan. Aivan likellä niitti kaksi nuorta tyttöä. He olivat

lyhyissä hameissa, puukengät paljaissa jaloissa, paitahihasillaan.

Kun he kyykistyivät työssään, paljastui päivettynyt rinta. Tohtori

puhutteli heitä ystävällisesti ja kun he antoivat ujoa vastaustaan,

hymyili hän. Eliza näki hänen ensi kerran hymyilevän. Se oli omituista,

myötätuntoista hymyä. Tytöt nauroivat ja pyyhkivät paidanhihalla hikeä

otsaltaan. Toinen heistä oli rokonarpinen.

-- Eivät he olleet mitään kaunottaria, sanoi Eliza, kun he taas kaksin

astuivat tietä. -- Tuota maisemaa pitää katsoa niinkuin nykyajan

tauluja: kokonaisuus on kaunis, mutta jos kiinnittää huomionsa

yksityisyyksiin, niin näkee vain karkeita siveltimen vetoja.

Tohtori loi häneen taas pitkän, tutkivan katseen. Elizan kasvoilla oli

hieno, ystävällinen hymy, mutta hänen sanansa kaikuivat sydämmettömiltä.

-- Miltähän teistä tuntuisi, jos tuossa niityllä näkisitte hääräämässä

joukon tyttöjä pitsiesiliinoissa, kultanahkakengissä, samettinauhoilla

puristetuilla vyötäisillä; jokaisella olisi kihara tukka, punaiset

posket, valkoinen kaula, valkeat, pehmoiset käsivarret, päässä siro

pitsimyssy -- niinkuin kansa hienoston esittämänä tavallisesti esiintyy

kuvaelmissa!

Tohtorin katse ilkkui Elizaa vastaan.

-- Olette oikeassa, myönsi Eliza, -- ei se olisi kaunista ensinkään.

Heidän keskustelunsa ei tahtonut oikein sujua senjälkeen. Heidän

hyvä tuulensa oli poissa, eivätkä he enään yrittäneetkään mäelle

havumetsässä, jonne Eliza alussa oli tahtonut tohtoria, vaan kääntyivät

puolitiestä kotiin.

Itse asiassa eivät he koskaan joutuneet sanasotaan. Ja kuitenkin

tunsivat he elävänsä sotajalalla.

Illalla tuli vieraita. Keskustelu oli vilkasta ja koski

kansansivistystä ja liettualaisten ylioppilaitten tilaa venäläisissä

yliopistoissa. Tohtori oli ikäänkuin keskipisteenä, jolle kaikki

esiinkantoivat tietojaan ja mielipiteitään. Elizalle oli keskustelun

aihe outoa ja hän pysyi sentähden aineen ulkopuolella.

Illallispöydässä istui hän emännän ja Jadviga neidin välillä ja hänelle

osoitettiin kaikkialta suurinta huomaavaisuutta. Mutta ne kysymykset

jotka hänelle tehtiin olivat ulkopuolella sitä ainetta, josta

puhuttiin, ne eroitettiin häntä varten, kohteliaisuudesta, jottei hänen

olisi ikävä. Hän sen kyllä huomasi ja se häntä kiusasi. Hän ilostui

sentähden suuresti, kun hän ulkoa kuuli laulua, -- joka antoi hänelle

aihetta, anteeksi pyytäen, nousemaan pöydästä.

Aurinko oli laskenut, taivas oli toiselta laidalta sininen, toisella

viipyi ruskopilviä. Oli harvinaisen lämmin, ilmassa tuoksui kuivava

heinä ja liljat, joita pilkisti esiin joka mökin pienestä puutarhasta.

Käki kukkui harvaan jostakin etäältä ja rannalla pensaikossa vihelteli

yksinäinen satakieli. Hiljaisuuden halki vieri tyttöjen laulu

kirkkaana, surumielisenä.

Eliza asteli sitä kohti. Se tuli niityltä. Hän avasi veräjän ja käveli

lakastuvan heinän ylitse. Keskellä niittyä seisoi viisi tyttöä,

haravoihinsa nojauneina. He olivat liikkumattomina ja kertoivat

laulussaan ruuttaseppeleistä ja valkoliljoista. Eliza seisahtui, laski

käsivartensa rinnalleen ristiin ja kuunteli kappaleen matkan päässä.

Äkkiä tytöt vaikenivat. He olivat huomanneet hänet vasta silloin. Hän

likeni heitä hymyillen ja toivotti heille hyvää iltaa. Sitte ojensi hän

likeisimmille molemmat valkoiset kätensä.

-- Kuinka te laulatte kauniisti! sanoi hän ystävällisesti.

He olivat haaltuneissa puvuissa, jalat, käsivarret ja kaula paljaina.

He olivat käyneet uimassa, hiukset olivat likomärät ja riippuivat

hajallaan hartioilla. He kerääntyivät Elizan ympärille, sulkivat

hänet piiriinsä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä painoivat he,

vuorotellen kaikki viisi, niihin huulensa. Jos he vain olisivat

tietäneet, että rouva piti heidän laulustaan, niin he kyllä olisivat

käyneet laulamassa täällä jo ennenkin.

Eliza ei itse asiassa ennen ollut huomannut heidän laulunsa kauneutta.

Hänen korvaansa oli usein kohdannut raikuvat laulunsävelet metsästä,

mutta vasta tänä iltana olivat ne hyväelleet hänen mieltään. Hän tunsi

omituista lämpöä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän oli miltei

lankeamaisillaan tuon rokonarpisen tytön kaulaan. Tohtori oli hymyillyt

juuri hänelle.

-- Herrasväki tulee, kuiskahti samassa yksi tytöistä ja kääntyi

salaperäisesti nauraen toveriensa puoleen.

Eliza näki veräjällä joukon naisia ja herroja. Se tympäsi häntä

ihmeellisesti.

-- No niin, sanoi hän jyrkästi tytöille, -- laulakaa eteenpäin!

Ja ylpeällä ryhdillä läksi hän astelemaan tulevia kohti.

Tohtori, hartioillaan Zofija rouvan punainen villahuivi, ja Jadviga

neiti astuivat edellä.

-- Herra tohtori, sanoi Eliza, -- kuinka kauniisti teidän tyttönne

laulavat!

-- Sepä hauska kuulla.

Jadviga tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja puhutteli heitä

nimeltä. Hänen kättään he eivät suudelleet. Hän jäi heidän joukkoonsa

ja pian oli hän heidän kanssaan laulamassa. Herrasväki kuunteli

kappaleen matkan päässä. Tohtori tapasi hämmästyksekseen heiltä uuden

laulun. Tietysti piti hänen kirjoittaa se muistiin. Hän kaivoi esiin

paperipalan ja kynän ja istuutui aidalle sitä kirjoittamaan. Yksi

tytöistä oli hänelle sitä sanelemassa.

-- Missä te kuulitte tämän laulun?

-- Niemenin toisella rannalla.

-- Kuka sitä lauloi?

-- Eräs vanha, Karaliene niminen ämmä.

-- Vai niin. Sepä on erinomaisen kaunis laulu. Olisikohan tuolla

ämmällä aikaa käydä täällä kerran laulamassa minulle? Ehkä hän osaisi

paljon lauluja?

-- Kyllä hän osaa lauluja sadottain. Mutta hän on niin huono, että

tuskin hän pääsee tänne asti.

-- Pitäisi minun sitte käydä siellä.

-- Tohtori näytti voivan jatkaa puhettaan aivan äärettömiin. Zofija

rouva siitä teki lopun huomauttamalla, että oli aika lähteä kotiin,

kaste jo alkoi langeta.

Vihreänä laaksomaana levisi niitty, sitä ympäröivät tummat metsät

kuin kehyksinä. Ei lehahtanut lehvä, ei liikahtanut oksa, ei kuulunut

kylältä ainoatakaan ääntä ja tyttöjen laulu eteni kaukaiseksi kaiuksi

vain. Jo olivat sammuneet ruskopilvet auringonlaskussakin, idässä

kohosi kuusen latvojen yllä kalpean kirkas taivas ja lännessä oli se

syvän sininen.

Nuoriso leikki puutarhassa. Äkkiä kuului Elizan ääni kutsuvan tohtoria

sisään. Hän seisoi pöydän luona ruokasalissa.

-- Te aivan unohdatte lääkkeenne, sanoi hän nuhdellen. -- Ja ties onko

teille terveellistä olla puutarhassakaan näin myöhään.

Hän nosti häntä vastaan lasin. Ja ikäänkuin äkkiä huomaten

runottomuutta kehoituksessaan, hän hymyillen jatkoi:

-- Ajatelkaa, että tämä on helmeilevää viiniä, Unkarin upeista

rypäleistä puserrettua! Minä sillä ensin kostutan huuliani. Olkaa hyvä!

-- Tässä tulee mielikuvitukselle todellakin vaikea koetus! sanoi

tohtori tarttuessaan maitolasiin. -- Pitää ajatella, että tämä on

viiniä! Ei, tiedättekö, minulta on aina puuttunut tuo fanttasiian

korkea lento, joka voi ihmeitä matkaansaattaa. En voi tyhjentää tätä

lasia.

Hänen äänensä masensi Elizaa ja siinä piilevä pilkka nostatti hänen

kaulansa ylpeästi pystyyn. Hänen huulillaan oli lyhyt vastaus, mutta

hän ei saanut sitä lausutuksi. Tohtori piteli häntä katseellaan, hän

ei päässyt paikalta, hän tunsi olevansa hänen tahtonsa alaisena. Hänen

huulensa väräelivät, hän painoi käsiä rinnalleen kuin hädänalainen joka

rukoilee armoa, pitsin alta kuultavat olkapäät vapisivat. Hän tunsi,

että nyt seuraa joku sanomaton, kamala välttämättömyys, hän menettää

tahtonsa ja vapautensa. Ja kooten viimeiset voimansa hän riuhtaisihe

irti, iski tohtoriin säihkyvät silmät ja sanoi tukahdutetusti:

-- Päästäkää minut irti!

Tohtori tarttui tyyneesti maitolasiin ja tyhjensi sen. Eliza heitti

olkapäilleen huivin mennäkseen ulos, mutta pysähtyi ovelle ja virkkoi

sieltä kuiskaten:

-- Mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Te minua tutkitte kuin olisin

lihakappale leikkuupöydällänne, te minulta urkitte tunnustuksia, joita

en vielä ole kellekään ihmiselle ilmaissut. Te nuhtelette minua siitä,

etteivät mielipiteeni ole yhtä demokraattiset ja jalot kuin teidän

mielipiteenne. Ja millä oikeudella? Olenhan ventovieras ihminen, jonka

kohtalo on heittänyt samaan taloon kanssanne...

Hänen silmänsä iskivät tulta ja hän kiinnitti ne tohtoriin. Tohtori

istui pöydän ääressä ja katseli alas eteensä ääneti. Hänen poskillaan

oli heikko puna. Hänen käsivartensa lepäsi suorana pöydällä. Hän nosti

katseensa ja sanoi tyyneesti:

-- Minä selitän teille huomenna, jos tahdotte. Nyt olette liian

hermostunut.

Eliza heitti ylpeästi taapäin päätään ja läksi ulos puutarhaan. Siellä

soi viulu ja laulettiin iloisesti. Nauru raikui kauvas hiljaisessa

illassa. Äkkiä muuan ylioppilaista tempasi viulun ja alkoi soittaa

masurkkaa, toinen kiirehti kumartamaan Jadviga neidille ja kolmas alkoi

pyytää Zofija rouvaa.

-- Eliza rouva, tulkaa tanssimaan, huusi Zofija, -- Eliza rouva, missä

olette? Tulkaa!

Eliza seisoi puuhun nojauneena. Siitä oli kauvan kuin hän oli kuullut

tuon nuotin, sitte oli monta vuotta, se oli ollut Varsovassa. Hän ei

ollut tanssinut pitkiin aikoihin, soitto, niin yksinkertaista kuin se

olikin, meni hänen veriinsä, tietämättään oli hän asettanut vasemman

käsivartensa suoraksi puun oksaa vastaan kuin valmiina masurkkaan

ja oikean kätensä hyppysillä hän piteli hameensa lievettä. Pää oli

pystyssä ja taipuili tanssin mukaan, silmät loistivat ja kengän kärki

tapaili tahtia. Äkkiä seisoi tohtori hänen edessään. Hän kumarsi.

Eliza hymyili häntä vastaan ja muutti käsivartensa puun oksalta

tohtorin käsivarrelle. Vaippuen, kiikutellen he läksivät kiitämään alas

puutarhan käytävää. Muut tanssivat vetäytyivät tieltä. Noin komeaa

paria he eivät olleet nähneet. Nainen liiteli kuin pilvi, seuraavassa

hetkessä tulisesti pyöritelläkseen ympäri.

-- Jesus Maria, kuului samassa Zofija rouvan ääni ruokasalin

avonaisesta ikkunasta.

Viulu lakkasi kuin salaman iskusta. Tanssivat päästivät toistensa

kädet. Tohtori painoi nenäliinaa suunsa eteen ja Eliza tuijotti

kivettyneenä ääntä kohti. Hetken kuluttua tulla läähätti Zofija rouva

puutarhaan. Hän suuntasi askeleensa suoraan tohtoria kohti.

-- Vieläkö te elätte? Kuinka te voitte olla niin varomaton että

tanssitte? Mitä te ajattelette, lapset?

Jumalan kiitos, eikö muuta! He vetivät kaikki helpoituksen henkäyksen.

Eliza oli paikalla muistanut santarmit!

Se ilta loppui surullisesti. Tohtori täytyi saattaa vuoteeseen ja

seuraava yö oli hänelle tuskallinen, onneton.

* * * * *

Kalpeina ja levottomina Eliza ja Zofija kohtasivat toisensa aamulla

ruokasalissa. Kumpikaan ei ollut nukkunut.

-- Hän makaa nyt, kuiskasi Zofija. -- Se tekee hänelle hyvää. Tämä oli

hänelle vaikea yö. Hän puheli minulle vain kuolemastaan. Hän pyysi

että me valitsisimme hänen leposijakseen kauniin paikan hautausmaalla,

siellä kulmassa, jota korkeat lehmukset varjostavat ja josta virta

näkyy.

Zofija purskahti itkuun. Eliza lankesi polvilleen hänen eteensä ja

kätki kasvot hänen helmaansa. Veri karkasi poskille, sydämmen täytti

haikea tunne.

Tohtori tahtoi levätä kauniilla paikalla, missä lehmukset humisivat,

mistä virta näkyi. Sentähdenkö, että hän tiesi Elizan viihtyvän

kauniissa ympäristössä...?

-- Hän ei saa kuolla, vaikeroi Eliza, -- hän ei saa kuolla, voi Zofija

mitä me tekisimme?

Zofija lohdutteli häntä. He eivät kuulleet kuinka askeleet lähenivät

ovea. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi -- tohtori. Eliza kirkasi

pelästyksestä, mutta Zofija astui hymyillen häntä vastaan.

-- Kas vaan tohtoria, me hullut täällä suremme ja vapisemme teidän

sairauttanne ja tässä te ihka elävänä astutte joukkoomme. Eiköhän olisi

ollut parempi pysyä vuoteessa tänään?

-- Ei minun puolestani kannata huolehtia, ei minun ole mikään, sanoi

tohtori.

-- Olette te kovin kalpea, väitti Eliza, hymyillen kyyneltensä seasta.

-- Voitteko suoda minulle anteeksi? Minä olen kovasti, kovasti katunut

sitä eilistä masurkkaa.

-- Oma syyni se oli. Olin ajattelematon, sanoi tohtori ja istuutui

tyynesti teepöytään.

-- Tänään te lupaatte olla oikein varovainen, eikö totta? Me emme

ensinkään mene kävelemään.

-- Menemme hiukan, vain tänne likelle heinäniitylle, sanoi tohtori. --

Ilma on niin kaunis ja lämmin.

-- Tulee ukkonen, saatte nähdä. Kuumuus on tukahduttava.

Tohtori oli peloittavan kalpea, kuin haudasta noussut. Mutta hän puheli

kuin muina aamuinakin.

-- Missähän Harmaa ja Valkoinen ovat? hämmästeli Zofija.

-- En ole niitä nähnyt koko päivänä.

Eliza jätti teelasinsa kesken ja juoksi kissoja huutamaan. Hetken

perästä hän palasi, kasvoilla voitonriemun ilme.

-- Hyvät herrasväet, nyt saatte nähdä oikein näytelmän! Pyydän tulkaa

heti!

Salaperäisesti hän avasi porstuan oven ja kiirehti itse edellä

jättämättä hetkeksikään silmältä minkä vaikutuksen hänen näytelmänsä

tekisi tohtoriin ja Zofijaan. He seurasivat häntä uteliaina. Puutarhan

käytävällä oli koko kissaperhe. Pienellä harmaalla kissanpojalla oli

hiiri, elävä hiiri, joka vitisi ja yritti pakoon. Emäkissa katseli

ylpeänä sitä taitoa, jolla poikanen osasi pidellä ensimmäistä hiirtään.

Se päästi sitä irroilleen, antoi sen juosta nurmeen, hyökkäsi sitte

sen niskaan, paineli, pyöritteli, kieritteli sitä käpälillään. Se oli

hurjaa leikkiä ja valkoinen pikku kissa yritti mukaan, mutta toinen

murisi sille uhkaavasti ja sen silmät kiiluivat vihriöinä.

-- Tohtorin kissan ensimmäinen hiiri, lausuivat Eliza ja Zofija

ylpeästi kuin yhdestä suusta. -- Mitkä erinomaiset kissantaipumukset

sillä ovat!

Tohtori pudisti päätään ja tekeytyi tyytymättömän näköiseksi.

-- Koko minun kasvatukseni on ollut turhaa. Raaka luonto on saanut

jalansijaa kissassani, josta aioin hienostunutta, sivistettyä eläintä.

Eliza ja Zofija purskahtivat nauruun. Sitte he kaikki istuivat pitkän

aikaa katselemassa kissaperhettä.

Päivä tuli tukahduttavan kuuma. Hengenahdistus näytti vaivaavan

tohtoria. Hän ei saanut olluksi levolla.

Päivällisen jälkeen tuli hän pyytämään Elizaa kävelemään kanssaan. He

suuntasivat askeleensa heinäniitylle. Ukkonen jyrisi etäältä, mutta

taivas oli kirkas ja keveitä, punertavia hattaroita uiskenteli sinessä.

-- Minusta tuntuu siltä, sanoi tohtori, -- että jollen nyt teille puhu,

niin on se myöhäistä.

Hän käveli kumarruksissa, käsivarret olivat ristissä hänen rinnallaan.

Hän oli hienossa, vaaleanharmaassa puvussa, lakki oli asetettu

päälaelle niin, että korkea otsa jäi vapaaksi. Hänen kasvonsa

olivat kalpeat, suu lujasti suljettu, posket kuopilla ja ilmeestä

hänen piirteissään mahdoton päättää mitä hän ajatteli. Eliza astui

hänen rinnallaan, totisena, juhlallisena niinkuin häntä olisi viety

ratkaisemaan elämänsä kohtaloa.

Niitty tuoksui. Heinät olivat jo kuivat ja raoilla. Kauvempana hääri

ihmisjoukko korjaamassa niitä latoihin ennen sateen tuloa. Heiniä

mätettiin suuriin kuormiin ja neljän hevosen vetäminä vierivät ne

täyttä karkua niittyä pitkin maantielle ja sieltä ylös mäelle, jossa

oli kartano. Oli aivan tyyntä, aurinko poltti. Tohtori istuutui

heinärukoon ja Eliza asettui hänen viereensä. Tohtori nojasi

kyynärpäitä polviinsa ja katseli pitkän aikaa ääneti eteensä. Eliza ei

uskaltanut häntä häiritä.

-- Minä tiedän, alkoi tohtori tyynesti, -- että te rakastatte minua. Ja

te tiedätte että minä rakastan teitä.

-- Tiedän, vastasi Eliza hiljaa.

-- Minä olen rakastanut teitä siitä asti kun me kerran vahingossa

lapsina jouduimme leikkimään samaan heinärukoon heinäniityllä.

Muistatteko sitä?

Eliza vastasi tuskin kuuluvasti.

-- Päivä oli kesäinen niinkuin tämäkin ja ukkonen jyrisi

kaukaisuudesta. Me olimme lapsia silloin. Minä olen kärsinyt paljon,

paljon senjälkeen, ja isänmaani surkean kohtalon rinnalla on suurimpana

kärsimyksenäni aina ollut se, etten teitä saanut. Ettekö te silloin

minua rakastanut, ettekö silloinkaan sinä talvipäivänä, jolloin

tapasimme toisemme puukäytävässä ja puhelimme keväästä?

-- Rakastin, kuiskasi Eliza. -- Mutta en ymmärtänyt että se oli

rakkautta. Se oli minusta niin mahdotonta... Ja siinä hän punastui --

juopa minun ja teidän välillänne oli mielestäni niin suuri.

-- Niin, te olitte silloin liian lapsi ymmärtääksenne ett'ei

sivistyneitten ihmisten välillä ole juopaa vaikka ovatkin eri

säätyluokista ja siksi minä odotinkin kaksi vuotta tehdäkseni teille

uudestaan kysymykseni.

-- Voi tiedättekö, minähän olin aivan ilman johtoa, äitini oli kuollut,

isäni matkusteli pitkin maailmaa, Zofija rouva, ainoa, joka oli

minua johtanut, oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Oikusta minä

menin naimisiin miesvainajani kanssa. Me olimme erään ystävättäreni

kanssa pilalla lyöneet siitä vetoa... Isäni ei häntä kärsinyt, mutta

minä en hänen varoituksistaan välittänyt. Minä otin hänet, hän oli

ulkomuodoltaan niin kaunis... Voi minä olen sen tekoni saanut kalliisti

maksaa. Koko elämäni se on minulta ryöstänyt.

Eliza purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Yhä hellempänä tohtorin

katse häntä seurasi.

-- Menisi päiviä ennenkuin saisin teille kerrotuksi kaikki kärsimykseni

avioliittoni ajalta! Monasti minä aioin itseni surmata, mutta en saanut

sitä tehneeksi. Itsemurhassa on mielestäni aina ollut jotakin niin

rumaa. Aioin karata ja jättää mieheni, mutta minne olisin paennut?

Isäni, veljeni olivat minut hyljänneet, Zofija rouvasta en tietänyt

elikö hän edes. Sukulaisia minulla ei ollut.

-- Ajattelitteko te koskaan minua? kysyi tohtori.

-- En. Te olitte mielestäni aivan haihtunut. Vasta täällä kun teidät

tapasin, muistin nuo päivät lapsuutemme ajoilta. Ja te olitte heti

mielestäni niin ihmeellisen tuttu... Mutta minä ajattelin että

rakastitte Jadviga neitiä. Onhan hän niin suloinen. Eilenkin täällä

niityllä, kun tytöt lauloivat, lauloi hän niiden mukana noita lauluja,

joita te niin rakastatte. Hän ymmärtää seurustella kansan kanssa, jota

te niin rakastatte... Miksi...?

Hän katseli tohtoriin kysyvänä.

-- Niin -- sanoi tohtori miettiväisesti, -- miksi minä itse asiassa

en rakastunut häneen? Minä vertasin häntä ja teitä keskenänne ja

sanoin itselleni, että hän se minua oikein ymmärtäisi, minulle oikein

sopisi. Teidän ja minun mielipiteeni aina joutuvat ristiriitaan,

sillä kasvatuksemme on ollut tuiki erilainen. Mutta ihmeellisellä,

salaperäisellä voimalla te minua pitelitte nyt, niinkuin silloin

lapsuuden päivinä... Nyt se oli myöhäistä.

He vaikenivat. Elizan silmät olivat alas painuneet. Pitkät, mustat

silmäripset lepäsivät poskipäillä. Hän aukaisi kosteat silmänsä.

-- Suokaa minulle anteeksi sen mitä tein, en tietänyt mitä tein! Voi

suottehan?

Hän väänsi käsiään ja hänen äänensä rukoili.

-- Olettehan itse kärsinyt yhtä paljon kuin minä. -- Niin, mutta syy

oli minun. Voi minua onnetonta. Kun saisin tehdyn tekemättömäksi!

Hän oli liikuttava kyyneleettömässä tuskassaan. Tohtori katseli häntä

hellästi.

-- Ottakaa minut nyt, lausui hän äkkiä rukoillen, -- antakaa minun

seurata itseänne! Minä hoidan teitä niin hellästi, en luovu luotanne

hetkeksikään. Ottakaa minut vaimoksenne, rakastattehan te minua!

Hän hymyili ja nosti häntä vastaan valkeat, paljaat käsivartensa. Hän

tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kuumat huulensa. Tohtori sysäsi

hänet luotaan. Piirteet hänen kasvoillaan olivat kuin kivestä.

-- Se on nyt myöhäistä, sanoi hän kovalla äänellä. -- Minä en

enään kuulu itselleni: olen kuolemalle kihlattu. Minä en saa teitä

omistaa! Jos teitä suutelisin, veisin teidät hautaan mukaani, minun

henkäyksessäni on myrkkyä, minä en saa teitä liketä.

Eliza heittäytyi hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri.

-- Voi ottakaa minut mukaanne hautaan. Minä tahdon kuolla kanssanne.

Mitä minulla enään on maailmassa jos te menette pois? -- Hyvä Jumalani,

puhdas, pyhä neitsyt, Maariani, kuningattareni, anna hänelle elämä! Hän

on vielä nuori, sinä et voi tahtoa ottaa häntä pois...!

Eliza oli lamassa puun juurella, kasvot ja kädet korotettuina taivasta

kohti. Kun hän hänen nuorta elämäänsä rukoili, hymyili hän kyyneltensä

seasta ja hänen äänensä väräeli.

-- Te rukoilette mahdottomia, sanoi tohtori.

Eliza oli siinä polvillaan kietovan kaunis. Hänen kosteat silmänsä

katselivat kaihoten hänen kasvoihinsa, hänen povensa kohoili, hänen

avoimet huulensa näyttivät janoavina rukoilevan suudelmaa. Hän

väänteli käsiään. Äkkiä tarttui tohtori molemmin käsin pitelemään

otsaansa ikäänkuin hän olisi järkeään peljännyt. Eliza katseli häneen

vilkkumatta. Hän hymyili.

Hänen hymyilynsä huumasi, häikäisi. Eliza laahautui hänen luoksensa

ja heittihe hänen syliinsä. Tohtori tarttui kovin käsin hänen

käsivarsiinsa.

-- Ei edemmä, sanoi hän. -- Nyt me menemme sisään. Posti on kai jo

tullut. Te saatte ehkä kirjeen isältänne. Toiste kerron teille enemmän

itsestäni, jos tahdotte kuulla.

Eliza nousi ja pyyhki kasvonsa. Ääneti he astuivat taloa kohti.

Aitavierellä seisoi ajopeli ja mies sitoi kiinni hevosia. Nähdessään

tohtorin hän tuli häntä tervehtimään ja ojensi hänelle kirjelipun. Se

oli rypistynyt ja ilman päällekirjoitusta.

-- Mistä se on? kysyi tohtori pahaa aavistaen.

-- Apteekkarilta.

Tohtori aukaisi sen ja silmäili läpi lyhyen sisällön. Eliza ei

ennättänyt sitä häneltä kysyä ennenkuin Zofija hymyillen ja liehuttaen

kirjettä ilmassa, likeni heitä.

-- Eliza rouvalle kirje! huusi hän jo kaukaa.

Eliza tarttui siihen vapisevin käsin. Hän tunsi käsialan, hän tunsi

sinetin. Se oli hänen isältään. Tohtori taas ojensi kirjeensä Zofija

rouvalle. Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Alla ei ollut nimeä. Se

sisälsi ainoastaan sanat: "Santarmit voivat minä hetkenä hyvänsä olla

teillä".

Zofija kävi kalpeaksi kuin vaate, kauhu painoi leimansa hänen

kasvoihinsa.

-- Jesus Maria! sai hän kuiskatuksi.

Sitte kokosi hän järkensä ja alkoi ryhtyä valmistuksiin odotettujen

vastaanottamiseksi. Luultavasti tekisivät he täällä kotitarkastuksen.

Eliza sai unohtaa kirjeensä ja olla apuna. Mutta mistä päästä he

alkaisivat, mikä oli talossa vaarallisinta? Mikä hävitettäisiin

ensin? Zofija väänsi ovet lukkoon, astui kirjakaapin luo ja avasi

sen. Sitte hän kiiruhti piironkinsa laatikkoa avaamaan, meni taas

takaisin kaapille ja alkoi sieltä etsiä. Pian oli hänen käsissään pieni

kirjaläjä.

-- Nuo ovat poltettavat! sanoi hän hätäisesti. -- Ne ovat

liettuankielisiä kirjoja. Eliza, katsokaa ulos ikkunasta, näkyykö

mitään?

-- Ei mitään.

Uuniin sytytettiin tuli. Sinne heitettiin vanhoja kirjeitä ja

kellastuneita papereja. Zofija oli ne pelastanut edellisistä

kotitarkastuksista. Nyt antoi hän niiden mennä. Hän oli polvillaan

laatikkonsa edessä, tuli loimotti huoneen valkeilla seinillä, punersi

Zofijan kasvot ja valaisi tohtorin taipuneen vartalon, kun hän astui

ohitse. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin salin päästä ruokasalin

päähän. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, hiukset roikkuivat

poskille.

-- Eliza, kuiskasi Zofija, -- ottakaa tämä käärö, siinä ovat

miesvainajani kirjeet, en raaski niitä polttaa enkä tahdo että niitä

tutkitaan, piiloittakaa ne jonnekin, vaikka rannalle. Eihän mitään näy

maantiellä?

Eliza kiirehti pois ja tohtori sulki oven hänen jälkeensä. Hetkisen

vielä lisäsi Zofija sytykettä uuniin. Sitte lankesivat hiiltyneet

paperit tuhaksi.

-- Missä minun musta nahkalaukkuni on? kysyi tohtori äkkiä. -- Se

täytyy panna tallelle. Jollen minä palaisi, niin lähettäkää se

ystävilleni, te tiedätte kyllä minne.

-- Kyllä, kyllä. Mutta se on Elizalla.

Heidän piti odottaa Elizaa, joka oli mennyt rantaan. Jokainen hetki

venyi kiusallisen pitkäksi. Vihdoin hän tuli. Laukku käärittiin

vaatteeseen ja kätkettiin puutarhaan, perunamaahan. Ja niin oli kaikki

valmista. Puuhaa oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia. Piti vain

saada talon mieliala rauhaisan näköiseksi, jottei mikään herättäisi

epäluuloa.

Tohtori ja Eliza kävelivät puutarhassa. Taivas oli pilvessä, puissa

pihisi salaperäisesti niinkuin rajuilman edellä. Kukkalatvat loistivat

kirjavina. Liljat vain olivat varisseet. Niiden lehvät lepäsivät lumena

nurmikossa. Latvassa oli vielä pari kukkaa. Ne tuoksuivat vienosti.

-- Mitä kirjoittaa kreivi, isänne? kysyi tohtori.

-- Hän on sairaana ja pyytää minua luokseen.

-- Onko hän maalla?

-- On. Syntymäkodissani, jonka te hyvin tunnette.

Tuntui olevan niin paljon, paljon sanottavaa. Jälestäpäin he

muistaisivat että siitäkin ja siitäkin olisi pitänyt puhua. Mutta

kumpikin antoi nyt kalliitten viimeisten hetkien kulua lausumatta

mitään. He vain katselivat toisiinsa. Äkkiä tohtori seisahtui

liljalavan eteen ja loi Elizaan pitkän katseen.

-- Sanokaa se, pyysi Eliza.

Hän ymmärsi että tohtori aikoi jotakin sanoa.

-- Tahdotteko jatkaa elämäntehtävääni?

-- Minä!... Voi jospa vain voisin!

-- Te voitte. Tulette isänne vanhalle maatilalle Liettuassa. Ruvetkaa

rakastamaan kansaa, joka teitä siellä ympäröi. Saatte nähdä että se työ

tyydyttää.

Elizasta tuntui helpolta ja suloiselta tehdä tuo lupaus. Mutta kun hän

sitte näki tohtorin kasvot ikäänkuin kirkastuneina seuraavan jotakin

kaukaista, kaukaista, valtasi tuska hänen rintansa ja kyyneleettömänä

hän vaipui nurmikolle. Hän kadottaisi hänet, hän ei häntä koskaan saisi

nähdä...!

Zofija rouva oli sillaikaa kyökissä. Oli tuotu marjoja kaupaksi.

Hän läksi ruokasalista noutamaan rahaa ja vilkasi ulos ikkunasta.

Silloin näki hän kaksi miestä sini- ja punakirjavissa puvuissa juosten

likenevän taloa.

Siinä he olivat, santarmit! Ilmoittaisiko hän heistä jo Elizalle

ja tohtorille, jotka istuivat puutarhassa? Siihen ei enään ollut

aikaa. Kalpeana hän hoippui ulos. Portti narisi. Läähättäen miehet

seisahtuivat hänen eteensä. Ylpeällä ryhdillä kohtasi hän heidät ja

kysyi lyhyesti:

-- Mitä herrat etsivät?

-- Meillä on käsky tulla vangitsemaan tohtori Petras Budrista, joka

oleskelee teidän talossanne.

-- Odottakaa tässä.

Hetken kuluttua hän tohtorin ja Elizan seurassa tuli takaisin.

Santarmit uudistivat vangitsemiskäskynsä. Hänen piti seurata

heitä voitin [meidän nimismiestä vastaava virkamies] asunnolle,

jossa santarmipäällikkö odotti. Valmistusajan tuli olla lyhyimmän

mahdollisen. Mitä hän oli tehnyt? Minne hän vietäisiin? Koska hän

pääsisi vapaaksi? Sitä he eivät tietäneet; heille oli vain annettu

vangitsemiskäsky.

Zofija rouva käski miehet ruokasaliin odottamaan ja valmisti heille

teetä. He eivät saaneet istuutua ja kiellettyä oli minkäänlaisten

virvokkeidenkin nauttiminen. Hän sai heidät sentään houkutelluiksi

ottamaan viinaryypyn ja lasin teetä. Siinä heitä kestittäessään kertoi

hän heille tohtorin taudista ja kehoitti heitä hoitamaan häntä hyvin

matkalla.

Äänettöminä tohtori ja Eliza kokosivat tohtorin välttämättömimmät

tavarat pieneen kääröön. Salaa Zofija ja Eliza keräsivät rahansa hänen

kukkaroonsa.

Ilta jo hämärsi. Sataa tuhutti ja ukkonen jyrisi etäältä. Metsä

seisoi pimeänä, hiljaa, silloin tällöin nousi tuuli valtavasti sitä

ravistamaan. Pilviä, suurina kuin vuoret, vieri taivaalle, salama

välähti tuontuostakin valaisemaan maisemaa.

Tohtori veti päällystakin ylleen, Eliza ojensi hänelle lakin, Zofija

kietoi hänen hartioilleen suuren huivin. Santarmit katselivat

äänettöminä. Ei kumpikaan naisista itkenyt, ei kumpikaan valittanut.

Hämärä kätki peittoonsa heidän kärsivät kasvonsa. Kukaan ei ollut

muistanut sytyttää tulta lamppuun.

-- Hyvät herrat, lausui Zofija rouva ja asettui rukoilevana santarmien

eteen, -- hoitakaa tohtoria hyvin! Näettehän että hän on sairas, mies

joka on kuolemaisillaan.

Eliza mittasi heitä leimuvin katsein ikäänkuin hän olisi tahtonut

heidät maahan polkea. Mutta hän ei sanonut mitään.

-- Olemmeko valmiit lähtemään? kysyi toinen santarmeista.

Tohtori tarttui Zofijan käteen ja painoi siihen huulensa. Zofija sulki

hänet syliinsä ja puhkesi valittaen itkemään. Eliza ei tahtonut päästää

tohtorin kättä. Hän painoi sitä rinnalleen ja suuteli sitä uudestaan ja

uudestaan. Kun he astuivat porstuan kynnyksestä, leimahti heleä salama.

Sen salaman valossa näkivät he toisensa viimeisen kerran. Tohtori

nousi rattaille, santarmit asettuivat molemmin puolin. Tuskin sai hän

aikaa ojentamaan kätensä naisille. Piiska läiskähti, hevoset lähtivät

liikkeelle.

Kuin kiinninaulattuina seisoivat molemmat naiset. Salama lämmitti

heitä, sade kasteli heitä. Äkkiä Eliza heräsi.

Hän ei ole kaukana vielä, hänet voi vielä tavata. Hänen _täytyy_ vielä

saada nähdä hänet. Hän heittäytyy santarmipäällikön jalkain juureen

polvilleen. Hän vakuuttaa, hänelle, että hän on viaton. Hänen _täytyy_

päästä vapaaksi!

-- Zofija, sanoi hän vilkkaasti, -- mennään voitin asunnolle. Ehkä

saamme jotakin kuulla.

Zofija suostui siihen, vaikka tietäen, ett'ei se mitään vaikuttaisi. He

pukeutuivat tummiin sadetakkeihin ja kiersivät huivit päähänsä, jott'ei

heitä tunnettaisi. Helmojaan nostellen he astuivat tietä pitkin. Satoi

hiljaa, lämmintä sadetta. Kiiltomatoja näkyi nurmikosta. Ei kuulunut

ääntä mistään. Omituinen toivo oli syttynyt heihin molempiin. Eliza

odotti hengitystään pidellen.

Voitin asunnon ikkunoista loisti tulta. Ohuiden uutimien läpi saattoi

nähdä, että oltiin ruualla. Silloin tällöin kurottautui käsi jotakin

ottamaan tai liikkui varjo edestakaisin.

-- Jääkää te tähän, sanoi Zofija kuiskaten, -- niin minä käyn kyökissä

kyselemässä.

Hän meni. Eliza seisoi pensaikossa, joka jäsen jännitettynä, jokainen

hermo tähystelemässä. Portailta kolahteli ikäänkuin askeleita, sisästä

saattoi kuulla ääniäkin. Hänen kenkiinsä oli tarttunut kerros märkää

hiekkaa, hiukset olivat auenneet ja riippuivat olkapäillä. Päänsä

liikkeillä hänen täytyi estää niitä pääsemästä kasvoille. Heinä hänen

ympärillään oli korkeaa ja tuoksui. Hän kuuli oman sydämmensä lyönnit.

Nyt nousi joku herroista, parrakas pää loi suuren varjon voitin salin

seinälle, hän otti pullon käteensä... Tohtori mahtoi istua kauvempana,

koskei häntä näkynyt... Tohtori tuolla, tuossa risaisessa talossa,

häntä kuljetetaan pois, syytetään, aiotaan vangita. Hänet tappavat

sillä tavalla... Mutta se ei saa tapahtua! Hänen täytyy se estää. Hänen

päätöksensä oli valmis.

Hän astui päättäväisesti ulos pensaastaan, kiiruhti portaille. Hän

säpsähti. Pitkä mies, yksi santarmeista tarttui lämpimällä kädellä

hänen käteensä.

-- Tästä ei päästetä ketään.

-- Väisty, kurja! huusi Eliza. Hän pelästyi. Hän ei ollut huomannut

miestä, joka puoli nukkuen, sinelliinsä käärittynä oli istunut

penkillä. -- Tiedätkö kuka minä olen ja sinä uskallat minuun koskea?

-- Se ei sinua auta, vaikka olisit kuka tahansa. Käänny vain takaisin.

-- Mene paikalla ilmoittamaan santarmipäällikölle, että överstinrouva

Kochanowski tahtoo häntä puhutella. Mene!

Eliza käski äänensä koko mahdilla ja polki jalkaansa maahan, mutta

santarmi nauroi hänelle vastaukseksi. Hän nieli kiukkunsa ja ravistaen

hiukset kasvoiltaan hän pistävällä ivalla jatkoi:

-- Vai niin, et tottele! No tiedänpä mikä sinun tapaisillesi herroille

kelpaa -- -- se on... _kulta!_

Hampaittensa välitse hän sihisten päästi viimeisen sanan, ja asetti

suuren kultaisen rintaneulan santarmin eteen.

-- Sinä saat tämän, jos viet sanan päälliköllesi. Se on kultaa ja kivet

ovat jalokiviä. Sinä saat sen, mutta mene paikalla.

Mies ojensi kättänsä ottamaan neulaa. Hän alkoi ymmärtää ja nähtävästi

heltyä. Mutta samassa tarttui joku takaapäin Elizan olkapäihin. Se oli

Zofija rouva.

-- Tulkaa pois rakkaani, kuiskasi hän, -- me vain pahennamme hänen

tilaansa, jos täällä viivymme. Tuo ei auta. Minä tunnen santarmit.

Hän ei ollut päässyt kyökkiin. Santarmi oli sielläkin ollut

vartioimassa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin. Molemmat

naiset astuivat kotiin päin. Välistä voihkasi Eliza tuskallisesti kuin

lapsi joka näkee pahaa unta.

-- Enkö minä saa häntä _koskaan_ nähdä? sanoi hän itsekseen ikäänkuin

omia ajatuksiaan selvittääkseen.

-- Ehkä joskus, vastasi Zofija, -- jos hän elää siksi kuin päästävät

hänet vapaaksi, mutta siitä ei tiedä koska se tapahtuu.

-- Mutta mitä hän on tehnyt? Hänhän oli viaton? Tämä on mahdotonta! He

eivät voi häntä viedä. He tutkivat asian tuolla ja hän tulee kotiin jo

täksi yöksi!

-- Te olette puolalainen nainen, sanoi Zofija rouva, -- ettekä tätä

ymmärrä!

Eliza kääntyi äkkiä ympäri. Valo voitin asunnon ikkunasta näkyi vielä.

Kuului ääniä ja rattaitten räminää. He tekevät lähtöä, he tulevat ehkä

tästä ohitse! Naiset seisoivat henkeä pidätellen. Sataa tuhutti hiljaa.

Ukkonen jylisi etäällä. Oli pilkkosen pimeä.

-- Olkaamme ääneti, kuiskasi Zofija, -- hän kärsisi kaksin kerroin, jos

tietäisi meidän olevan täällä.

He seisahtuivat tiepuoleen aitaa vastaan. Ei kuulunut mitään pitkään

aikaan.

Nyt he tekevät valmistuksiaan, herrat pukevat ylleen. He eivät aavista

mitä on tekeillä. Kun he ovat päässeet siihen, missä vainion aita

alkaa, keskellä pilkkosta pimeää pysähtyvät äkkiä hevoset. Hän, Eliza,

on karannut esiin piilostaan, tarttunut hevosten suupieliin. Hän käy

käsiksi miehiin, hän... hän... keksii viimeisessä hädässä jonkun

keinon. Hänen _täytyy_ keksiä. Taivaan kaikki Pyhät auttakoot! Eliza

järjesti hiuksensa ja työnsi yltään huivin, joka saattoi olla hänen

tiellään. Jo erottautui ääniä, piiska läiskähti, rattaat läksivät

liikkeelle.

-- Nyt, huokasi Zofija rouva -- he hänet vievät, rattaat etenevät, he

menevät toista tietä.

Toista tietä! Elizalta tukahtui henki, ikäänkuin kova koura lakkautti

sydämmen liikunnan. Hän lankesi suin päin maahan. Hetken kuluttua tunsi

hän Zofijan hellän äänen kutsuvan kotiin. He menisivät pelastamaan

laukkua, _hänen_ laukkuaan jonka olivat puutarhaan kätkeneet,

kastumasta. Toisiinsa nojauneena he läksivät ja olivat tuskin päässeet

katon alle, kun rajuilma oli valloillaan. Tuuli ravisti metsää, talon

perustukset tuntuivat huojuvan, ukkosen jyrinä helistytti ikkunoita,

salamat valaisivat yön pimeyden häikäisevän valoisaksi.

Ruokasalin pöytä seisoi vielä katettuna. Piika oli lisännyt hiiliä

teekeittiöön, se kiehua porotti kodikkaasti. Tuossa oli koskemattomana

ja jäähtyneenä teelasi, jonka Zofija oli kaatanut _häntä_ varten.

Kissanpojat olivat nukkuneet sohvalle, emäkissa liikkui levottomana

lattialla ja naukui kun ukkonen jyrisi. Eliza istuutui sohvalle ja

otti syliinsä harmaan pikku kissan. Hänen mieleensä muistui kuinka

se aamulla oli leikitellyt hiiren kanssa. He olivat seisoneet ja

katselleet. Aivan samalla tavalla piteli kova kohtalo nyt _häntä_. Hän

istuu rattailla santarmien välissä, salama valaisee hänen kalpeita,

sisäänpainuneita poskiaan...

Salin pöydällä tapasi Eliza hänen veitsensä ja muutamia revittyjä

paperiliuskoja. Hän ei saanut niitä sommitelluksi yhteen, vaikka

koetti, niistä sai vain yksityisiä sanoja... Sohvan alla oli puun oksa,

jolla hän oli leikittänyt kissoja. Eliza otti sen käteensä... Tohtorin

kamarin ovi oli auki, siellä oli kaikki tavallisessa järjestyksessään,

viulu pöydällä, paperit ja kynät... Kolkko tyhjyys kirkui vastaan

kaikkialta, muistot saivat sydämmen vuotamaan verta joka askeleelta...

Tuontuostakin sanoi Zofija rouva, jotakin hiljaisella äänellä ja

siunaili salamoiden iskiessä.

Äkkiä kuului kova koputus ikkunaan. Naiset säpsähtivät ja molempien

mielessä välähti omituinen toivon tunne. Mutta se oli vain Jadviga,

joka pyrki sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat läpimärät ja

nyyhkien hän heittäytyi Zofija rouvan kaulaan. Sitte hän meni Elizan

luo, joka äänettömänä, kyynelittä istui ruokasalin sohvalla. Jadviga

lankesi polvilleen hänen eteensä ja painaen huuliaan hänen kädelleen

lausui vähä väliä:

-- Oi, suokaa minulle anteeksi!

Eliza ei ensin häntä huomannut. Vasta vähitellen hän heräsi kuin

unesta kuuntelemaan Jadvigan tunnustusta. Hän oli ollut hänelle

mustasukkainen, hän oli häntä vihannut, panetellut... Tyttö väänteli

omantunnontuskissa ja surussa. Eliza sulki hänet syliinsä ja nojaten

päätään hänen rinnalleen, puhkesi hän hurjasti itkemään.

-- Te annatte minulle anteeksi? rukoili Jadviga.

-- Ei, lapsi, ei ole minulla mitään anteeksi annettavaa. Molemmat

olemme rakastaneet...

Jadviga suuteli hänen kättänsä ja läksi. Läpi rajuilman ja yön kiirehti

hän kotiin. Zofija saattoi hänet puutarhan aitaan asti. Kun hän palasi

sisään, oli Eliza lähtenyt levolle. Zofija istuutui hänen vuoteensa

laidalle.

-- Älkää itkekö rakkaani, lohdutteli Zofija. -- Aatteet vaativat

uhrinsa. Hän ei ole elänyt turhaan. Hän kaatuu kuin urho

taistelutantereelle.

-- Jospa hän kaatuisi, jospa kuolisi! sanoi Eliza hiljaa. -- Antaisin

hänet mielelläni kuolemalle. Mutta minä kurja, julma, vasta polvillani

rukoilin hänelle elämää.

-- Me emme usein tiedä mitä teemme... Antakoon Jeesus Kristus anteeksi!

-- On niin kamalaa ajatella että hän on raakojen ihmisten käsissä,

heidän mielivallassaan, hän jonka sielu on hieno ja arka kuin liljan

kukka... Jumalani, Jumalani älä kuule sitä rukousta, jonka sinulta

vasta rukoilin, vaan ota hänen henkensä luoksesi...

Hän asetti kapeitten sormiensa päät vastatusten rinnalleen ja rukoili

kauvan ja kiihkeästi. Zofija oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä. He

eivät enään pyytäneet hänelle elämää eikä kuolemaa, he rukoilivat vain

Jumalan johtoa...

* * * * *

Parin päivän perästä läksi Eliza isänsä luo täyttämään rakkaansa

elämäntyötä. Zofija jäi yksinäisyyteensä.

Muutamia päiviä ennen joulua saapui heille sanoma tohtorin kuolemasta.

Hän oli kuollut vankilassa, ennenkuin tutkintoa oli pidetty tai

tuomiota langetettu.

Vieraalla virralla.

Vene liikkuu hiljaa alas virtaa, airot lepäävät, soutajat vaikenevat.

Kuuman päivän ilta on raikas, veden pinnalla vaippuu sumu ja kuu nousee

taivaalle suurena, värittömänä, kukkivien tuomien takaa.

Professori itse pitää perää, soutua hoitaa Mihail Mihailovitsch,

muut istumme kukin tuhdallamme työttöminä. Tuontuostakin laulaa

Julia Ivanovna vienoa kansanlaulua, sillä välin puhelemme Moskovan

tukahduttavasta kuumasta, jota koetamme unohtaa. Pukuja on päästetty

hiukan huolimattomiksi, naiset ovat irroittaneet palmikkonsa; joku

viheltelee, joku huudahtaa ärsytelläkseen kaikua. Jokainen nauttii

vapaudesta, ensimmäisestä kesäpäivästä maalla.

Minullahan on kirje taskussa, kirje Suomesta, kotoa, pikku siskolta,

jonka posti vasta toi. Otan sen esille ja luen salavihkaa alun:

"On yö, mutta en voi mennä levolle, sillä on niin kaunista. Järvi on

tyynenä, peilikirkkaana, ikkuna on auki, satakielet laulavat. Äkkiä

kuulen jonkun kävelevän. Se on Anni, joka nyt vasta tulee kotiin.

Nähdessään minut ikkunassa, tulee hän luokseni ja ojentaa minulle

kukkivan tuomenoksan..."

Enempää en ehdi lukea, sillä nimeäni lausutaan ja minulta kysytään

jotakin. Kätken kirjeen taskuuni odottamaan yksinäistä hetkeä.

Toisella rannalla on mäki, puuton, kivetön. Laudan päällä onkii

paljasjalkainen poika, joka välillä sylkee onkimatoonsa tehdäkseen

sitä maukkaammaksi. Liikahtamatta hän tuijottaa oman kuvansa punaiseen

paitaan, rikkinäisiin housuihin, pitkiin sääriinsä, jotka kertautuvat

veden tyynessä. Mäkeä ylös kävelee venäläisen papin pitkään, mustaan

huokkaan puettu mies. Hänen tukkansa on litistetty lasten käsien

kaulailuun, sillä sylissään hän kantaa lasta, joka hellästi painaa

poskensa hänen poskeensa. Kylällä haukkuu koira. Puutarhojen takaa

näkyvät rakennusten katot ja kirkon risti. Kun veneranta katoo

näkyvistä, vaikenevat vähitellen sen asukkaitten äänetkin. Kosteutta

lankee janoovalle maalle ja hämärää lehdoille, joita aurinko on

polttanut.

Vesi on syvää ja tyyntä kuin syksyisen jään pinta. Metsässä liikkuu

omituinen suhina kuin satakielten hyppimisestä oksalta oksalle.

Ne laulavat vihellellen, viserrellen, raksutellen. Tuomen oksat

retkottavat yli veden pinnan ja satelevat kukkiensa lunta virran

mukaan. Mieleeni tulevat kansanlaulun sanat:

Tuomi on virran rannalla,

jonka juurella minä istuin.

Ja minä hyräilen sitä hiljaa itsekseni, uudestaan ja uudestaan. Eteeni

nousee koti sydänmaalla, jonka mökit nyt ovat uneen vaipuneet. Tyynenä

siellä lepää järvi, sumu vaippuu kytömailla, aitan syrjällä seisoo

tuomi. Ja tyttö, joka ei ole saanut unta heinävuoteellaan aitassa,

astuu ulos tuomen juurelle ja taitellen oksaa puusta hyräilee sitä

samaa nuottia:

Tuomi on virran rannalla,

jonka juurella minä istuin.

Hameen alta näkyy päivettynyt jalka, paita on karkeana kaulalla,

tukka on valkea ja silmät siniset. Minä hänet hyvin tunnen, hän on

Anni, lapsinahan olemme leikkineet yhdessä. Minun tekee niin mieli

mennä hänen luoksensa, tarttua hänen käteensä niinkuin ennen. Että

juostaisiin kilpaa järvelle, otettaisiin venhe ja lähdettäisiin tuonne

saarelle...

-- Nuori Suometar, nuori suomalainen rouva, mikä teidän on? Joko olette

meihin kyllästynyt? Joko on ikävä?

Heidän kaikkien katseet ovat minuun käännetyt. Olen venheessä vetten

päällä, mutta kanssani ei ole Anni, lapsuuden ystävä; eikä saari tuolla

ole kotosaareni. Professori heittää sikaarinsa veteen ja tarttuu

huolestuneesti käteeni koettaakseen onko minun kylmä, Julia Ivanovna

lakkaa polttamasta paperossiaan, silittää otsaani ja suutelee poskeani.

Ja minä hymyilen heille ja vakuutan että olen ihan terve, että vain

tulin muistaneeksi kotimaatani.

Olen sinä hetkenä enemmän yksin kuin milloinkaan ennen. Mieleen hiipii

kipeys, sydäntä alkaa särkeä, rintaa kuorii sanomaton kaiho. Olen niin

köyhä, niin alastoin, kun ei maakaan allani ole omani!

Se tunne tulee niin suurena että minä nöyrtyneenä, lamautuneena vaivun

läjään. Sydän lyö, posket hehkuvat, hengitys on tukahduttamaisillaan.

Tahtoisin ojentautua pystyyn seisomaan, antaa rinnan laajeta, koko

henkeni voimalla tavotella ajatuksiini kaihoni määrää: Suomea. Mikään

ei mua pitele. Poissa olen, kaukana täältä, siellä missä nyt on kevään

yö ja kalpeina lepäävät järvet. Koivu on siellä sisareni, petäjä

veljeni, jokainen kivi ystäväni, mättäät, nurmet uskottujani. Syliini

minä suljen kukkivat maani, kuiskaan niille miten niitä rakastan,

huuleni painan multaa hyväilemään, polvillani kiitän siitä, että Suomen

omistan.

On jo pimeä kun veneen kokka kolahtaa kotilaituriin. Nurmi on kosteaa,

kilpaa juostaan ylös mäkeä professorin huvilalle. Samovaari kiehua

porisee katetulla pöydällä. Rouvan tuolinkarmille on heitetty kauniisti

ommeltu pyyhinliina. Nälkäisten innolla asetutaan pöytään. Ja minä

sotken tuota vierasta kieltä, ja leikin ja nauran.

Mutta kun kaikki ovat menneet levolle ja minä olen saanut kirjeeni

luetuksi, hiivin ulos pimeään. On kuin kaikki olisi ijäiseen uneen

langennutta ja minä ainoana elollisena olentona seisoisin avaruuden

rannalla. Ja siellä minulle selviää mitä tämä kaikki on. Mieli tyyntyy

ja rinta täyttyy riemulla.

Tämähän on se josta monasti pelkäsin ettei sitä mulla olisi, tunne

isänmaasta. Edessäni on valmiiksi viitattu tie, suuri elintehtävä.

Nuoruuteni -- kaiken, kaiken mitä minulla on, sen annan sinulle Suomi,

ihana kotini! Ota minut kokonaan. En sirpaletta voimistani jaa muualle,

jotten olisi sinulle uskotoin, äiti, sinä jonka metsien huminassa

kasvoin. Pieni on voimani, vähäiset varani, mutta ota vastaan ne! --

Ja sinä taivasten Herra, ota minusta pois pahuus, sillä synnyinmaani

hyväksi sinä panit minut elämään. Synnyinmaani köyhä minut tarvitsee.

Olen painanut kädet rinnalle ja tuijotan eteeni kuolleeseen maisemaan,

jota kuu valaisee. Minua palelee, palelee sieluun saakka. Kuusi, johon

nojaan, ei kysy kyyneleitäni.

Mutta siellä on nyt valoisa kevätyö. Koivun nuput ovat

hiirenkorvalla... Miten sitä rakastan, sitä valoa, sitä kevätyötä, sitä

koivua siellä!

Nyt vasta sen tunnen. Tänneköhän kauvas minun täytyikin tulla jotta

oppisin sen tuntemaan?

Moskovassa keväällä 1894.

Koketti.