Lokakuun 6 päivä 1897 oli kaksinkertainen merkkipäivä Eurydike
Bergille. Tänä päivänä kolmekymmentäneljä vuotta sitten hänen äitinsä
oli haudattu Ramsjöbergin tehtaankirkkoon Stelleniusten hautakuoriin
— 6 lokakuuta 1863 — ja päivälleen kolmekymmentäneljä vuotta tästä
päivästä oli muutto suoritettu uuteen asuntoon Grevturekadun pihan
perälle. Ja pikku Emma oli ensi kertaa vieraskäynnillä nähdäkseen,
kuinka vanhat ystävät olivat järjestäneet olonsa.
Pikku enkeli itse, hänen rajattoman vihansa ja kiukkunsa siitä, että
oli pakotettu lähtemään Nelosesta, hituisen lakattua riehumasta,
oli päättävästi kieltäytynyt vuokraamasta yhteistä asuntoa Rosalien
ja Dikenin kanssa. Näin menetellen hän estyi tulemasta pakotetuksi
auttamaan ei vain heitä, vaan myös tuota inhoittavaa Clara Almgrenia,
joka juuri oli pääsyynä hänen äärettömiin onnettomuuksiinsa.
Pikku Emma oli vuokrannut huoneen — ison, komean huoneen eräästä isosta
huvilasta, jossa oli talouskoulu ja joka sijaitsi Sundbybergissä. Sehän
oli kaukana Tukholmasta ja kaikista sen ihanuuksista — mutta huone
maksoi täysihoitoineen kaikkineen viisikymmentä kruunua kuukaudessa, ja
silloin sai pikku Emma kahvia tuoreen vehnäleivän kera vuoteeseen — ja
aamiaisen lämpimine ruokineen ja suuret määrät leikkeleitä ja kahvia
ja maitoa ja kaakkuja — ja sitten päivällisen kolmine ruokalajeineen —
ja sitten kahvia runsaan kahvileivän kera kello viideltä — ja sitten
kello puoli yhdeksältä illalla lämpimän ruoan ja voileipäpöydän ja
leikkeleitä ja teetä ja maitoa ja kahvileipää.
Ja kaikki siellä olivat niin äärettömän kunnollisia ja kilttejä ja
ystävällisiä ja kohteliaita hänelle: — Kun ne saivat tietää, että olen
aatelia, joutuivat he vallan suunniltaan.
Pikku Emma oli muuttanut tähän maalliseen paratiisiinsa jo
elokuun viimeisellä viikolla, ja ensimmäisten viikkojen
alituisten vatsanväänteitten ja ähkyn ja ruoansulatushäiriöiden
mentyä onnellisesti ohi, oli pikku Emma alkanut äkkiä lihota —
muuttumisprosessi, joka ei millään tavalla lisännyt pikku vartalon
kauneutta ja suloa, ja joka sen lisäksi aiheutti hänelle koko joukon
vaivaa ja huolta, kun hänen ahtaat, ruumiinmukaiset vaatteensa tulivat
näkyväksi ja tuntuvaksi todisteeksi siitä ikuisesta totuudesta, ettei
pitäisi kaataa uutta viiniä vanhoihin leileihin.
Mutta Pistooli ajatteli hiljaa itsekseen: sinä tulet halkeamaan hyvistä
päivistä, pikku Emma, ja se on oikein sinulle. — Niin ajatteli hän
vain, sillä nyttemmin hän karttoi huolellisesti sananvaihtoa entisen
riitatoverinsa kanssa, joka sensijaan ilman minkäänlaista valvontaa ja
ilman vastaiskuja sai henkisesti levitellä itseään vanhojen ystävien
edessä, kuten hän jo ruumiillisestikin oli alkanut pursua yli entisten
rajojensa.
Pikku Emmalla ei muuten ollut vähäisintäkään tunnetta siitä, että hän
millään tavalla olisi tehnyt väärin Nelosen vanhaa joukkuetta kohtaan —
päinvastoin: hänelle oli tehty väärin. Mutta oli kaksi henkilöä, jotka
olivat syypäät tähän häntä kohdanneeseen sanomattomaan vääryyteen.
Toinen oli kalpea, näivettynyt, matelevan juonitteleva Clara Almgren,
jonka pirullisessa luihuudessaan oli onnistunut eksyttää ja pimittää
kiltin, hiljaisen ja lapsellisen Marie-Louise Almgrenin silmät — toinen
oli kamariherra Ludvig Björnsköld, joka oli suurimpia konnia, mitä
koskaan oli kahdella jalalla kulkenut ja jonka oikeastaan pitäisi istua
Långholmenilla.
Mutta koska Ludvig Björnsköld ei mitenkään ollut pikku Emman koston
ulottuvilla, sai Clara Almgren yksin vastaanottaa pikku Emman
tunteitten purkaukset, joita hän ei kuten tavallisesti yrittänytkään
salata.
Mutta tänä iltana oli hänellä ollut muassaan muutamia leivoksia
sekä se vehnäleipä, jonka hän aamukahvistaan Sundbybergissä
viikon varrella kätki saadakseen niillä joka sunnuntai ravita ja
armoittaa vanhoja ystäviään. Ja juotuaan kahvin ja nautittuaan
korvauksen hyväntekeväisyydestään viimeistä jyvästä myöten sekä
harmikseen todettuaan, että Sten Almgren oli julkean ja halpamaisen
äidin arvollinen poika, joka oli hotkaissut itseensä neljä vanhaa
vehnäpullaa, nousi pikku Emma lähteäkseen.
Siellä hän tahtoi olla kotona paratiisissaan illallisaikana —
ajatelkaahan, lämmintä ruokaa ja voileipäpöytä ja äärettömän paljon
leikkeleitä ja teetä ja maitoa ja kahvileipää niin paljon kuin
konsanaan tahtoo ja jaksaa. Pikku Emma itsetiedottomasti melkein
pelkäsi lähteä sieltä — hänet valtasi hämärä kuvitelma, salaperäinen
levottomuus, että hänelle kävisi kuin sadussa, että maallinen paratiisi
olisi eräänä kauniina päivänä hävinnyt hänen Tukholmasta palatessaan.
Ja muuten ei oikeastaan ollutkaan enää niin hauskaa kuin ennen vanhojen
ystävien luona heidän uudessa kodissaan.
Siellä oli vain kaksi huonetta.
Suurempi huone oli jaettu kolmelle naiselle niin, että Dikenillä
oli puoli huonetta ja Rosaliella ja Clara Almgrenilla toinen puoli.
Näkyväisen välimuurin muodosti kolme kallisarvoista, intialaista
brokaadiverhoa, jotka Clara Almgren oli ommellut yhteen ja joka illan
tullen pingotettiin parin koukun varaan, jotta Diken pieni tuntisi
olevansa rauhassa muistoineen ja risteineen.
Ettei Pistoolia, joka koko elämänsä oli tottunut olemaan omissa
oloissaan, mitenkään vaivaisi huoneenpuoliskon jakaminen hänelle
ennestään täysin tuntemattoman rouva Almgrenin kanssa, oli asia, jota
ei Pistooli eikä Clara Almgren ajatelleet tai josta he eivät olleet
tietävinään. Pääasiahan oli, että Diken viihtyisi tai ettei hän tuntisi
oloansa vaikeaksi: hän, jolla oli ollut sellaiset tottumukset.
Mutta Eurydike Bergin ainoa ajatus oli, että »poikasella» vain olisi
hyvä olla!
Poikanen oli Sten Almgren, ja hänellä oli toinen huone yksin
hallussaan. Hänhän oli niin vanha, ettei hän voinut asua äitinsä kanssa
samassa huoneessa, ja sitäpaitsi hänellä täytyi olla huone opintojensa
takia — hänhän oli sellainen kirjatoukka — ja hänenhän täytyi saada
vastaanottaa tovereitaan häiriintymättä eikä hävetä ympäristöään.
Mutta Sten Almgren häpesi sydämessään — hän häpesi asuntoa ja
huonettaan ja tätejään, ja hän pakeni niin pian ja niin pitkäksi aikaa
kuin saattoi kirjojen maailmaan tai pitkiin, fantastisiin unelmiin,
kuinka hyvä hänellä tässä maailmassa tulisi olemaan, kun hän tulee
isoksi ja rikkaaksi ja saa vallan käsiinsä.
Hän antoi kuitenkin armollisesti täti Eurydiken palvoa ja
hemmotella itseään, ja hän palkitsi kaikki tämän tunteet pienellä
ystävällisyydellä ja hellyydellä silloin tällöin — ystävällinen katse,
arka hyväily kädelle — pieniä hellyydenosoituksia, jotka nostivat
Eurydike Bergin seitsemänteen taivaaseen.
Sillä Ramsjöbergin tyttärellä ja Ehrencreutzin jälkeläisellä oli oma
erikoinen uskonsa Sten Almgrenista. Hän uskoi, ei, hän tiesi, että
Jumala oli valinnut pienen Baltzar Emanuelin pojan suojelusenkeliksi,
ja että kaikki se, minkä hän niinollen tekee Sten Almgrenin hyväksi,
sen hän tekee pienen Baltzar Emanuelin iloksi.
Sten Almgren palkitsi myös täti Eurydiken — hän ei saanut koskaan
sanotuksi täti Diken — joka suuresti mairitteli tätä.
Täti Eurydike oli ainoa, jota hän totteli — täti Eurydike oli ainoa,
jonka mielipidettä hän kysyi tai jota hän noudatti. Äidistään hän viis
välitti — täti Rosalieta hän karttoi ja täti Rosalien mielestä »poika»
oli aika »vintiö», jolla kuitenkin oli eräs todellinen avu — ja se oli
Pistoolin silmissä sangen suuri avu: Sten Almgren ei sietänyt pikku
Emma-tätiä. Hän vihasi häntä, hän inhosi häntä, hän halveksi häntä,
ja »pojalla» oli pirullinen kyky ärsyttää Emma-tätiä, näennäisen
lapsellisesti ja ymmärtämättömästi sanoa hänelle myrkyllisimpiä
ilkeyksiä — tehdä hänet naurettavaksi — tehdä itsensä naurettavaksi
hänen kustannuksellaan. Täytyi myöntää, että pojalla oli todellista
makua. Hän sanoi oikeastaan kaiken, mitä Pistooli olisi tahtonut
sanoa — ja enemmänkin — ja hän saattoi toisinaan olla niin räiskyvän
sukkela, niin demoonisen älykäs ja selvänäköinen, että hänen suoraa,
leveätä selkäänsä pitkin kulkivat mielihyvän kylmät väreet, ja hän
melkein kauhistui, että lapsi siinä määrin saattoi nähdä läpi kaikkien
valheverhojen.
— Niin, on vallan varmaa, että poikavintiö on täynnä tärpättiä,
saattoi hän sanoa Dikenille vilpittömin hyväksymisen elein, joka
ilahdutti Eurydiken sydäntä, samalla kun sanamäärittely sai hänet
värisemään vastenmielisyydestä — mutta hän ei ole voinut saada sitä
äidiltään — niin kiltille ja sävyisälle ja harmittomalle ihmiselle on
se uskomatonta — ja mitä pojan isään tulee niin — jos saa päätellä
Claran kuvauksista — ja hänhän aviovaimona on luonnollisesti
täysin todistuskelpoinen ja pätevä tuomari — lienee Ludvig Almgren
ollut enkeli maallisessa hahmossa — s.o. enkeli, joka ei kieltäydy
totilasista tai kolmestakaan, jos tarjottaisiin.
Ja Pistooli venytti alahuultaan ja kohotti ylähuultaan ja kaakotti
tyytyväisenä, sillä totta puhuen hän oli mustasukkainen — eikä niin
vähääkään — Eurydikelle hänen tunteistaan »poikavintiötä» kohtaan,
samalla kun hän vähitellen alkoi katsoa maailmaa Dikenin silmillä —
osittain siksi, että hän oli todellinen vaiva Emma Wigelstjernalle,
pieni, verraton kiusanhenki —ja vihdoin viimein siksi, että hänen
olemuksensa sisäisin tarve oli saada rakastaa kaikkea sotaisaa ja
ylvästä ja palavaa; ja sisimpäänsä hän kätki salaisen vakaumuksen, että
»poikavintiö» oli jonkinmoinen miehinen vastine hänestä itsestään.
Kun pikku Emma tänä iltapäivänä oli mennyt, kävi pienessä asunnossa
niin ihmeellisen hiljaiseksi ja tyhjäksi ja ahdistavaksi. Varjot
tihenivät omituisen raskaina vanhojen naisten huoneessa. Sanat
kuihtuivat ja kuolivat heidän huulillaan, ja heitä kiusasi oman äänen
kaiku.
Mutta sensijaan olivat vanhat huonekalut alkaneet puhua. Ne kysyivät
toisilta hämmästyneinä ja peläten, missä ne olivat. Ne eivät tunteneet
ilmaa — ilmapiirissä oli vieraita, tuntemattomia henkiä — ne
kaipasivat vanhoja vuosikymmenien aikaisia ystäviä — niin, muutamia
vuosisatojenkin vanhoja ystäviä.
Missä oli oikeusneuvoksen nojatuoli ja vanha, soikea mahonkipöytä,
missä oli piispattaren työtuoli ja ompelupöytä, missä oli Ingeborg
Stelleniuksen vanha kirjoituspöytä ja vuorineuvos Ehrencreutzin
asiakirjakaappi, jotka olivat seuranneet toisiaan Hjulshammarista
Ramsjöbergiin, Ramsjöbergistä Sainte-Marieaux-Magnoliaan,
Sainte-Marie-aux-Magnoliasta Malmberginkadun neljään — missä oli
vanha pelipöytä itäintialaisine posliinilevyineen, joka oli muuttanut
Refvelstasta Rauhankadulle ja sieltä Rosalien keralla pois, jonka
ääressä ylijuhlamenojenohjaaja oli istunut niin monina öinä — ja jonka
kiinalaisilla kuvilla ja kummallisilla maisemilla ja taidokkaasti
yhteenkiedotuilla ornamenteilla koristetun levyn päällä Refvelstan
maa vähitellen oli häipynyt olemattomiin, sillä välin kuin sen himmeä
lasitus korkeitten hopeakynttiläjalkain lepattelevien liekkien
valaisemana oli kuvastanut ylijuhlamenojenohjaajan ylhäisen jäykkiä ja
kohteliaasti hymyileviä kasvoja — poissa pelipöytä, poissa hopeiset
kynttilänjalat — poissa oli pääsotakomisarius Wigelstjernan suuri
sifonjeeri, jonka lukemattomissa lokeroissa hänen yksityiset paperinsa
olivat olleet yhtä järjestelmällisesti lajiteltuina kuin konsanaan
asiakirjat hänen virkahuoneessaan — ja missä oli oikeusneuvoksen
vanha, isiltäperitty kustavilainen kirjoituspöytä, jonka ääressä hän
oli istunut työskentelemässä niin monia iltapäiviä ja ehtoita, hänen
totuuttaetsivän henkensä kamppaillessa maallisen oikeuden raskaitten
ja vaikeasti ratkaistavien probleemien kanssa — ja jossa hänen isänsä,
piispa, oli ennen häntä istunut hurskaisiin tutkisteluihin kumartuneena
kirjojen kirjan yli, valmistuessaan harjoittamaan kutsumustehtäväänsä
— missä olivat kynttiläkruunut ja kuvastimet, jotka olivat valaisseet
ja häikäisseet toisiaan juhlallisessa kilvoituksessa ja jalossa
kaksintaistelussa pitkinä juhlaöinä Hjulshammarissa ja Ramsjöbergissä,
Refvelstassa ja Renbyholmissa?
Työn muistot ja juhlan muistot, turhuuden muistot ja hurskauden muistot
— poissa — poissa — ainaisesti poissa ja erotettuina — tuulten ja
aaltojen hajalleen heittäminä hylynsirpaleina — hylynsirpaleina ja
merihylkyinä kuten niitten viimeiset omistajatkin maan päällä.
Ei ja taasen ei — niitten viimeiset omistajat elämässä eivät
ajelehtineet missään maallisissa virranpyörteissä. Huoneen pelastetun
hylkytavaran kirjavan kokoelman yläpuolella loistivat valkeina
ja hiljaisina, hohtavina ja kirkkaina krusifiksien pyhät kuvat
maailman Vapahtajasta ja Herrasta — vertavuotavasta Jumalan Pojasta
— Lunastajasta ja Sovittajasta — kärsivien ihmissydänten elävästä
ankkuripaikasta — kaikilta maallisilta myrskyiltä suojaavasta varmasta
satamasta — lujasta ja järkkymättömästä kalliosta, jota vastaan kaikki
maailman aallot ja tuulet voimattomina raukenevat.
_Saevis tranquillae in undis_ — rauhallisina raivokkaiden aaltojen
keskellä.
Ja vaistoten syvällisesti henkielämän salaperäisistä asioista
Eurydike Berg tunsi äkkiä, että hänen täytyi voittaa tämä rajaton
raskasmielisyys, joka kasvoi tuskallisen lamauttavalla voimalla huoneen
hämärissä — että hänen täytyi antaa toisten nähdä ja muistaa, ketä he
palvelivat ja kelle he kuuluivat — että heillä ei ollut oikeutta surra
ja pelätä — että uskollisuuden ja kiitollisuuden, ilon ja rauhan tuli
täyttää heidän sydämensä ja kohottaa heidän huulensa rukoukseen ja
kiitokseen.
Hän hyväili pienellä, aralla, kainolla, hellällä käden liikkeellä
kevyesti, kevyesti Sten Almgrenin kättä — liike, jossa koko hänen
sydämensä pidätetty ja puoleksi unohdettu hellyys poikaansa kohtaan
heräsi eloon ja puhkesi kukkaan:
— Sten pieni, mene ja sytytä kynttilät suuren Kristus-kuvan alla!
Ja sillä välin kuin poikanen hieman vastahakoisesti, hämmentyneenä
ja epävarmana, kainona ja kömpelönä täytti hänen antamansa tehtävän,
rukoili Eurydike hiljaa ja palavasti hurskaassa sankarisydämessään:
Herra, pidä huoli poikasesta — opeta häntä palvelemaan Sinua,
tottelemaan Sinua, rakastamaan Sinua — anna hänen hyväkseen tekemämme
uhrin tulla Sinun kunniaksesi tehdyksi uhriksi!
Nyt Rosalie katkaisi hiljaisuuden, ja iso, arvokas imperaattorinpää oli
ihmeellisen voimakkaan hehkun kirkastama:
— Jos jää rahaa ja varoja, kun olen kuollut, tahtoisin saada tämän
virrenvärsyn hakatuksi haudalleni:
Vuoks' leivän, onnen, maineen
on taisto tarpeeton.
Pois pienet huolet heitä,
ah, aika lyhyt on.
Vaan murheen, ilon päivin
käy Herran polkuja.
Tee oikein kuoloon asti:
muun hoitaa Jumala.
Mutta nyt hymyili Eurydike Berg onnellisinta ja kirkastuneinta hymyään,
hymyä, jonka veroista hänen ystävänsä eivät milloinkaan olleet nähneet
hänen huulillaan, ja hän puhui äänin, joka oli vapauttavan riemun
täyttämä, särkymiseen saakka innoituksen läpitunkema, innoituksen,
joka vastustamattomassa, ylimaallisessa voimassa sai kaikkien heidän
sydämensä värisemään.
— Ajatteletko kuolemaa nyt? — Minusta tuntuu kuin alkaisin vasta nyt
elää uudelleen — oikein elää.
Mutta hänen silmänsä eivät enää erottaneet muita huoneessa olevia;
hän näki ainoastaan Vapahtajan piirteet ristillä sekä ne kolme
kynttilää, jotka sytytti pitkä, laiha poika, jonka varjokuva kuitenkin
tällä hetkellä ihmeellisellä tavalla ikäänkuin laajeni ja täytti
koko huoneen, niin että hänen ja hänen vanhan ystävättärensä kasvot
ja vartalot ikäänkuin kätkeytyivät ja häipyivät tähän aaltoilevaan,
epämääräiseen hämäränleikkiin, tähän varjojen aavemaiseen, uhittelevaan
kisailuun seinillä ja katossa — vertauskuva tuntemattomasta
tulevaisuudesta, hämärän ja pimeän maailmasta, jonka yllä Ihmisen
Pojan, Maailman Vapahtajan, rakkauden ja laupeuden Herran kuva tällä
hetkellä loisti järkkymättömämpänä, lohduttavampana, virvoittavampana
kuin koskaan.