Jo kadulta katsoenkin oli vanhan talon olemuksessa jotakin, joka sai
ohikulkijan katseen kahlehdituksi, jollei hänellä ollut liian kiire tai
jolleivät hänen silmänsä olleet liian täynnä kangastelevan päämäärän
unikuvia.
Talo oli kolmikerroksinen; sen ikkunat olivat neliskulmaiset; se
seisoi kahden kahdeksankymmenen luvun talon väliin puristuneena ja
oli samalla ränstynyt, halveksittu ja ylhäinen — se muistutti hiukan
vanhaa herrasmiestä, jonka liikeasiat ovat hiukan sekavia, vieläpä
epäilyttäviä, mutta jonka olemuksessa on pohjimmalla sitä perittyä
ja hillittyä ylhäisyyttä, mikä suo hänen kuluneen yksilöparkansa
tuntea salaista ylemmyyttä ja vapautumista sekä panttilainaston
»juutalaiseen», nurkkauksen »maustekaupustelijaan» että kaikkiin
muihinkin yhteiskunnalle hyödyllisiin saarnamiehiin nähden.
Ja kadun muissakin taloissa, sekä tässä että naapurikortteleissa, oli
kaikissa kahdeksankymmenluvun muoto ja koristelut, ja ne käänsivät
kadun melua kohti nousukasmaiset ja mauttomat julkisivunsa, kaikki sen
ylpeän tietoisuuden läpitunkemina, että kuuluvat edistystäharrastavaan,
terveeseen ja voittoisaan nykyaikaan. Vanha talo lianvihreine,
tahraisine koristejulkisivuineen ja vanhanaikaisine, neliskulmaisine
ja pienine ikkunoineen, kuului ratkaisevasti ja auttamattomasti
menneisyyteen, elinkelvottomuuteen, siihen, joka oli kuollutta ja jonka
täytyi kadota. Mutta naapurikorttelin ihmisilläkin oli alusta asti
ollut oikea ja vaistomainen tunne tästä, ja sensijaan että ympäristön
taloilla oli yhteiskunnallisesti merkitsevät nimensä, kuten konsuli
Sunesonin talo, Odkvistin neitien talo, tukkukauppias Engvallin talo,
nimitettiin vanhaa, lianvihreää taloa vain »Neloseksi», katunumeronsa
mukaan.
Nelonen oli kadun rumin talo. Nelonen oli huonommin hoidettu. Nelosessa
asui ainoastaan köyhiä ihmisiä, kun sensijaan esimerkiksi konsuli
Sunesonin n:o 6:n kahden korinttilaisen pylvään koristaman portin
takana asui vain taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti parasta ainesta.
Nelonen oli Malmberginkadun pauvre honteux, Malmberginkadun
häpeäpilkku, kuten kaikki köyhyys, olipa se sitten itse aiheutettua
tai muitten aiheuttamaa, aina on piinaksi hyvinvoivalle ja häpeäksi
köyhälle itselleen.
Sitäpaitsi Nelonen oli Tukholman rakennusmestarien ja
talokeinottelijain alituisena harmina.
Sillä Nelonen oli ihana tontti.
Kun pysähtyi sen ränstyneen ja synkän, mutta rakennustaiteellisesti
arvokkaan ja kauniin julkisivun eteen, täytyi heti kiinnittää huomionsa
suureen, valtavaan pyörökivillä kivettyyn porttikäytävään ja sen
kauniisti kaartuvaan, syvään holviin — oikeaan pikku tunneliin, joka
vei suunnattoman suurelle pihalle, jossa työvankkurit, rattaat ja
laatikot muodostivat yhden ainoan toivottoman sekamelskan. Mutta
päästyään onnellisesti tälle pihamaalle näki tilapäinen katselija, että
se oli kahden matalan siipirakennuksen kehystämä ja rajoittama — kahden
likaisen, luhistuneen siipirakennuksen, jotka oli rakennettu kiinni
katurakennukseen.
Ja silloin saattoi ymmärtää, että Nelonen kerran maailmassa oli ollut
ylhäinen ja arvossapidetty talo, yksityispalatsi, jolla oli ollut
yhteiskunnallinen arvo ja yleinen sosiaalinen maine.
Toinen siipi oli varmaankin alun pitäen tarkoitettu talliksi ja
vaunuvajaksi. Nyt se oli vuokrattu kahdelle ajurille, liiketovereille
ja ystävyksille, kahdelle komealle kelpo miehelle, joiden vankkurit
ja laitiot aamuin illoin suruttomasti ja elämäniloisesti jyrisivät ja
kolisivat yli porttikäytävän pyörökivien, niin että koko vanha talo
raikui ja kaikui, kuten se varmasti kerran oli raikunut ja kaikunut
korkeiden nelipyöräisten umpi- ja juhlavaunujen jälkeen niiden
vieriessä juhlapäivinä ulos ja sisään kauniin holvikäytävän alitse.
Toinen siipi, varmaan kerran maailmassa palvelijain ja lakeijain
asuinsija, oli nyt vuokrattu varastoksi ruokatavarakauppias
Engvallille, jonka kauppa oli Malmberginkadun 14:ssä, ja vanhoissa,
matalissa huoneissa, joitten ikkunat olivat pieniruutuiset ja
vihertävät, oli nyt vain lukemattomia pahanhajuisia juustoja ja
loppumattomia rivejä yhtä pahanhajuisia sillitynnyreitä, jotka yhdessä
antoivat pihamaalle ja koko talolle sen erikoisen ilmapiirin, ja
huonolla ilmallaan yhä lisäsivät Nelosen jo ennestään huonoa mainetta.
Mutta ikäänkuin tämän, koko kadun oikeutetun halveksumisen ja harmin
ulkonaisena ja näkyvänä merkkinä saattoi katselija Nelosen laajalla
pihamaalla todeta, että molemmat lähimmät talot, Malmberginkadun n:ot
2 ja 6 käänsivät selkänsä halveksitulle naapurille, se tahtoo sanoa,
niiden harmahtavat, viisikerroksiset palomuurit olivat kääntyneet
Nelosen kurjuutta päin. Sillä eikö säädyllisen kahdeksankymmenluvun
talon kaikkine uudenaikaisine mukavuuksineen ja moitteettomine
tapoineen sekä vuokralaisineen täytynyt elää ainaisessa piinassa,
kun sen oli pakko olla niin suuren köyhyyden ja pahan hajun ja
takapajuisuuden naapurina.
Syystä olikin kakkosen ja kuutosen rakennusmestari vaistomaisessa
ja terveessä vihassa antanut hienojen ja uudenaikaisten talojen
kääntää selkänsä halveksittavalle naapurille, kun niiden ei muilla
keinoin ollut onnistunut päästä siitä eroon. Kuinka terveeltä ja
oikealta näyttääkään varakkaan ihmisen mielestä se elämän laki, joka
karkoittaa köyhät suurkaupungin liepeille ja etukaupunkeihin, jotta
he eivät kurjuudellaan, rääsyillään ja puutoksillaan tahrisi, pilaisi
ja tärvelisi sitä järjestystä, siisteyttä ja kauneutta, minkä yksin
menestys ja rikkaus pystyvät luomaan.
Konsuli Suneson Malberginkadun 6:ssa ei osannut kyllin usein ilmituoda
vaimolleen ja oivallisille vuokralaisilleen sitä vakaumustaan, että
terveyslautakunnan ehdoton velvollisuus olisi pakkoluovuttaa ja repiä
maan tasalle kaikki Nelosen röttelöt.
Mutta Nelonen pysyi koskemattomana ja sai vuodesta vuoteen jäädä
häväistykseksi ja häpeätahraksi Malmberginkadun uudenaikaisille
taloille ja uudenaikaisille ihmisille. Ja ainoat sen nurkkien
ulkopuolella olevista, jotka olivat tyytyväiset sen ennalleen
jäämiseen, olivat ajurit Olsson ja Nyberg ja ruokatavarakauppias
Engvall, sillä vuokrahan oli uskomattoman halpa siihen nähden, että
Malmberginkatu oli vilkasliikkeinen katu, jonka toisena päätekohtana on
Kustaa Aadolfin tori.
Syynä siihen, että Nelonen sai jäädä niin koskemattomaksi, ei
todennäköisesti siis ollut talon nykyinen omistaja, kamariherra
Björnsköld, sillä tantalontuskia tuntien oli tämän usein täytynyt
kuunnella rakennusmestarien tai talokeinottelijain ostotarjouksia
Malmberginkadun 4:stä, jonka oivallinen, laaja piha-aukea ulottui
melkein koko korttelin läpi. Syy oli ollut Nelosen edellisen omistajan,
vanhan ent. maaherran ja hovimarsalkan v. Wernerin, kamariherran jo
kauan sitten kuolleen appi-isän, joka testamentissaan oli määrännyt,
että neiti Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, leskirouva Marianne
Christina Eurydike Berg ja oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgren,
o. s. Wigelstjerna, saisivat elinaikansa pitää hallussaan kolmannen
kerroksen ja koko ullakon talossa n:o 4 Malmberginkadun varrella
kaikkiaan sadanviidenkymmenen riksin vuokrasta, eikä talon uusilla
omistajilla ollut missään tapauksessa oikeutta yllämainittujen naisten
eläessä tehdä minkäänlaisia muutoksia tai korjauksia Malmberginkadun
4:ssä.
Ja koska vanha hovimarsalkka ja maaherra kerran oli ollut lainkäyttäjä,
niin oli hän myös niin hyvin muodostellut testamenttisäädöksensä ja
oli paremmaksi vakuudeksi antanut kiinnittää rasitteen niin, ettei
surkuteltavalla perijällä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä
velvollisuuksistaan.
Sillä kamariherra Björnsköldille, joka oli rikas ja nykyaikainen
mies, ja suuri osakas useissa elinvoimaisissa teollisuusyrityksissä,
ei tietenkään ollut vähäisintäkään iloa siitä, että suuret pääomat
viruivat korottomina, vain siksi, että jotkut höperöt naiset saisivat
suojatun kodin kuolinpäiväänsä asti.
Kamariherra Björnsköld tiesi, kuten me kaikki tiedämme, että
uudenaikaista yhteiskuntaa eivät enää muodosta aateliset, papit,
porvarit ja talonpojat, vaan että sekin on muuttanut edustusmuotoaan ja
siirtynyt kansanvaltaiseen kaksikamarijärjestelmään: rikkaat ja köyhät.
Kamariherra Björnsköld kuului kerta kaikkiaan ensimmäiseen luokkaan, ja
hän olisi kuulunut siihen vielä suuremmalla voimalla, elleivät muutamat
vanhat, kurttuiset ja elinkelvottomat neidit olisi pystyneet jatkamaan
kaikkea muuta kuin mieluista ja huoletonta maallista olemassaoloaan
Malmberginkadun 4:n kolmannessa kerroksessa.
Kaikki oliot, elolliset ja elottomat murtuvat, kuihtuvat ja kuolevat
samojen lakien mukaan, niillä on kaikilla samat merkit siitä, että
elämän uudistumisen ja kasvun henki on heidät hyljännyt, ja että he
vaeltavat tietä pitkin, joka vie kuolemaan ja häviöön vaivaistalolla,
köyhäin kirkkomaalla, lumppukaupassa tai rikkatunkiolla.
Vanhan, kallisarvoisen lipaston mahonkipinta lohkeilee ja repeilee, ja
sen palaset putoilevat pois ja pysyvät poissa. — Tuolla katoaa eräänä
päivänä ainaiseksi hela — hienosti leikattu korukappale irtaantuu ja
pannaan syrjään korjattavaksi tilaisuuden tullen, ja se vain häviää
— kunnes koko vanha mahonkilipasto eräänä kauniina päivänä häviää ja
jää panttilainastoon, antiikkikauppaan, lumppupuotiin — mennäkseen
kuitenkin uusia kohtaloita kohti ja noustakseen ehkä jälleen uuteen
loistoon ja ihanuuteen uudessa ympäristössä.
Ja irtisanottu, paikkaahakeva raukka, jonka kädessä raha on
lyhytaikaisin vieras — hänen sortumisensa ja häviönsä on samojen
tunnusmerkkien leimaama.
Housunpolvet paistavat kiiltävinä ja ohenneina ja kangas roikkuu
risoina kuluneiden jalkineiden päällä — vuori pilkistää esiin raosta
kyynärpään alla — toinen selkänappi on pudonnut nukkavierusta ja
vanhamuotisesta bonjourista, — ainoa vaatekappale, joka hänellä vielä
on jäljellä — ja se ei enää koskaan ole tuleva takaisin, se pieni,
pyöreä kangaspäällyksinen nappi — yhtä vähän kuin setelit hänen tyhjään
lompakkoonsa tai itseluottamus hänen väsyneeseen sieluunsa. Ja hänen
linttaan astuttujen kenkiensä vinoja korkoja ei kukaan suutari enää
koskaan korjaa, yhtä vähän kuin mikään maallinen mahti voisi kääntää
hänen vinoonmennyttä ja raiteilta suistunutta elämäänsä menestyksen
suorille radoille.
Hän ei milloinkaan enää antiikkikauppiaan vanhan mahonkilipaston lailla
voi tulla arvokkaaksi ja kallisarvoiseksi jollekin — hänen ainoa
hyvitysmahdollisuutensa on paratiisin Armeliaan Herran luona, Hänen,
Vanhurskaan, joka katsoo ihmisten sydämiin eikä heidän tuloihinsa.
Mutta vanhenevien, hienojen naisten köyhyys — kuinka kainoa ja
puhdasta ja arvokasta se onkaan — kuinka hyvinhoidettua, siistittyä ja
hyvinkätkettyä!
Pieni, siisti, musta, kiiltävä puku, kuinka ohut ja kulunut se
lieneekään, ei siitä milloinkaan mitään puutu, eikä se kuvasta
huonekalujen naarmuja eikä asunnon puutoksia eikä kavalla niitä.
Yksinäiset, hienot, köyhät naiset — he ovat kuin äänettömät, pienet,
hätääntyneet häkkilinnut — maailman melun pelättäminä istuvat ne
kokoonkyyristyneinä vankeutensa ja köyhyytensä häkissä.
Ja kuinka huomaamatta he häviävätkään ja pysyvät poissa! Kuten
vesipisara kovalla, kiilloitetulla marmorilevyllä itsestään haihtuu
jäljettömiin, niin muuttuvat, hengellistyvät ja ohenevat hekin ja
lipuvat huomaamatta ja äänettömästi varjojen valtakuntaan ilman että
toiset sitä huomaavatkaan — ehkäpä ilman, että he itsekään sitä
huomaavat.
Sellainen elämästä eristetty ja maailmasta vieraantunut ryhmä
oli varmaan yhteiskunnallisesti katsoen myös se pieni naisparvi
Malmberginkadun 4:ssä, jota, huolimatta siitä, että kaksi heistä
oli leskeä, Malmberginkadun asukkaat jostakin mystillisestä
selvänäköisyydestä nimittivät vain Nelosen vanhoiksi neideiksi —
jo kauan sitten hävinneen ancien régimen lapsiksi — köyhät raukat,
voittoisan, heille käsittämättömän nykyajan karkoittamat siirtolaiset,
joiden palauttamiseksi menetettyihin oikeuksiinsa eivät mitkään elämän
suurvallat eikä pikkuvaltiot tahtoisi taistella.