Hra Kenonen makasi siis kuolinvuoteellaan, ja lääkäri oli arvellut,
ettei hän kestäisi tätä tautia, sillä kun tauti tarttuu noin
isomahaiseen mieheen, niin on se perin vaarallista, johon hra Kenonen
oli kiukkuisesti vastannut, että hoitakoon tohtori vain oman mahansa,
kyllä hän itse omansa kantaa, ja ettei yhdenkään vastaantulevan ole
vielä tarvinnut kääntää hevostaan maantienojaan ja kaataa rekeään
hra Kenosen vatsan tieltä. Ja sitten oli hra Kenonen käskenyt maksaa
lääkärille hänen laskunsa ja sanonut, että hän osaa kuolla ilman
sellaisen lääkärin apuakin, joka tekee arvottomia persoonallisia
viittauksia, ja lääkäri oli mennessään sanonut, ettei hän ole vielä
koskaan tavannut noin sisukasta kuolevaa, joka nenäytyy silmittömästi
aivan viattomasta ja hyväätarkoittavasta huomautuksesta.
Hra Kenonen sanoi rva Kenoselle, että kaikki taloudelliset asiat ovat
täydellisessä järjestyksessä ja paperit kassakaapissa, ja ettei hänellä
ole penninkään velkaa kenellekään, ja rva Kenonen kysyi, haluaisiko
hän pappia kuolinvuoteelleen, ja hra Kenonen nousi kyynärpäittensä
nojaan ja sanoi mahtipontisesti: "Prelaatti pois!" jolloin rva Kenonen
huokasi syvään ja hra Kenonen sanoi, että kun ei sotasankari von Döbeln
tarvinnut pappia, niin ei hänkään tarvitse.
Hra Kenosen lähimmät tuttavat, jotka olivat kuulleet, että hän oli
viimeisillään, saapuivat murheellisen ja vakavan näköisinä lausumaan
hänelle jäähyväiset, ja hra Kenonen sanoi omantuntonsa pakoittavan
häntä huomauttamaan heille, että he ovat olleet häntä kohtaan suuria
rakkareita ja koettaneet joskus vetää häntä nenästä, vaikka tosin
huonolla menestyksellä, mutta hra Kenonen antaa heille kuitenkin
anteeksi sillä ehdolla, että he parantavat tapansa ja laskevat hänen
haudalleen komeat seppeleet, jolloin ystävät pyyhkivät silmiään ja
pyhästi lupasivat täyttää kuolevan viimeisen toivomuksen, ja hra
Kenonen käski heidän mennä hiiteen, että hän saisi rauhassa nukahtaa
viimeiseen uneensa omaistensa ja rakkaimpiensa käsivarsille.
Heidän mentyään antoi hra Kenonen joukon yksityiskohtaisia määräyksiä
hautajaisistaan ja hautakivestään, joka oli hakattava graniitista
ja jossa oli kultakirjaimin oleva sanat: "Hän oli suomalainen!"
Sitten käski hra Kenonen siirtää pöytäpuhelimen sänkynsä ääreen ja
soitti sortunein äänin sanomalehden toimitukseen ja pyysi saada antaa
elämäkerrallisia tietoja hra Aukusti Bartholomeus Kenosesta huomiseen
lehteen huomauttaen, että Bartholomeus kirjoitetaan th:lla, ja saneli
sitten vedet silmissä itsestään kauniit muistosanat, ja uutista
vastaanottava toimittaja, luullen uutisen antajaa joksikin hra Kenosen
läheiseksi sukulaiseksi, lausui osanottoa teeskennellen valittelunsa ja
merkitsi muistosanat pikakirjoituksella paperille. Hra Kenonen pyysi
sitten toimittajaa lukemaan puhelimessa, mitä hän oli kirjoittanut,
ettei tulisi erehdyksiä, ja kun toimittaja oli lukenut, sanoi hra
Kenonen, että hyvä on, mutta huomauttakaa oikolukijoille, että lukevat
huolellisesti korehtuurin, ja toimitus kiitti uutisesta ja lupasi tehdä
parhaansa.
Hra Kenonen kutsui nyt perheensä ympärilleen ja sanoi, että varjot
pitenevät hänen ympärillään ja että hän on pian siellä, missä ei ole
kahdeksantuntista työpäivää eikä leipäkortteja eikä sosialisteja, koska
niitä ei päästetä sinne mielenosoituksille ja saamaan aikaan rettelöitä
autuaitten asunnoilla. Hän sanoi, että on katkeraa kuolla miehuutensa
parhaassa kukoistuksessa ja juuri kun elämä alkaa hymyillä, mutta hän
eroaa kuitenkin rauhallisesti tästä maailmasta, jossa hän on vaeltanut
parhaan ymmärryksensä mukaan, vaikka ei olekaan ollut mikään enkeli.
Hra Kenosen rinnassa tuntui ahdistusta ja polttoa, ja hän pyysi
lasin viiniä, jonka hän tyhjensi yhdellä siemauksella, todeten sen
vaikuttavan lieventävästi, ja joi yhtäkyytiä toisen lasin sanoen,
että kyllä se tuo viini sentään on hyvää tavaraa, mutta se maksaakin
viisikolmatta markkaa pullo.
Sitten sanoi hra Kenonen, että hänen silmänsä pimenevät, ja käski
poikiensa laulaa jotain kaunista, saadakseen ummistaa silmänsä sävelten
aaltoihin, ja sanoi, että tilaisuuteen sopiva laulu on esimerkiksi:
"Hiljaa, hiljaa, ilta on, taivas tummeneepi". Pojat alkoivat laulaa
kyynelten tukahduttamalla äänellä, ja hra Kenonen sanoi, ettei heidän
tarvitse nieleskellä sanojaan, koska ne eivät kuitenkaan täytä vatsaa.
Pojat lauloivat nyyhkyttäen, ja hra Kenonen tyhjensi kolmannen lasin
viiniä. Hän oli sitä mielipidettä, että Juhana Wilhelm laulaa vähän
falskisti, mikä on kuitenkin anteeksiannettavissa hänen nuoruutensa
takia, mutta Kallella on mukiinmenevä ääni, vaikka ei hänestäkään
sentään mitään oopperalaulajaa tule.
Hra Kenonen otti vielä lasin viiniä ja ilmoitti, että loppu lähenee,
koska tuskat ovat lakanneet ja koska hänen ruumiissaan rupeaa tuntumaan
se keinuminen, joka ennustaa sielun alkavan erkaantua ruumiista, ja
rva Kenonen alkoi huutaa ja parkua ja rukoilla, ettei hra Kenonen
menisi pois eikä hylkäisi häntä ja hänen turvattomia lapsiraukkojaan,
mutta hra Kenonen, jonka poskille alkoi kohota omituinen punerrus,
sanoi, että hän tekee niinkuin itse suvaitsee ja että rva Kenosen puhe
turvattomista lapsiraukoista on sekä naurettavaa että sopimatonta
puhetta vakavalla hetkellä, kun hänen poikansa ovat yleensä tunnetut
ovelimmiksi kakaroiksi koko kaupunginosassa ja osaavat kyllä melkein
liiankin hyvin pitää puolensa elämän tuimassa taistelussa.
Hra Kenonen otti vielä lasin viiniä, sanoen sen tekevän ihmeitä,
ja käski poikiensa laulaa jotain muutakin kuin noita ikäviä ja
pitkäpiimäisiä iltalauluja, ja sanoi että "Talvi on jo laannut
raivoomasta" on vähän reippaampi, ja pojat virittivät sen ja hra
Kenonen alkoi itsekin laulaa höristellä mukana. Ja kun rva Kenonen
kauhistuneena ja hätääntyneenä pyysi, ettei hän rasittaisi itseään
eikä kuluttaisi viimeisiä voimiaan, niin tyhjensi hra Kenonen taas
viinilasin, maiskutti tyytyväisenä suutaan ja sanoi, että kyllä hän
tietää voimansa ja ettei hänen henkensä ole vielä aivan nenänpäässä.
Hra Kenonen väitti, että hän kykenisi hätätilassa vaikka sormikoukun
vetoon, ja kysyi pojiltaan, ovatko he kuulleet oikein lystin laulun:
"Jäniksell' on suuret silmät, pitkät korvat, pöpperöpää", ja avasi
mahtavan suunsa ja alkoi laulaa kovalla äänellä.
Silloin purskahtivat kaikki itkuun, mutta hra Kenonen nauroi ja sanoi,
ettei tässä ole vielä mitään hätää, ja ettei hän suinkaan houraile,
vaan on järkensä puolesta aivan erityisen virkku. Rva Kenonen huokaili
ja kysyi, eikö hän muista tekevänsä kuolemaa ja etteivät sellaiset
laulut sovi kuolinvuoteella, mutta hra Kenonen vastasi, että jollei hän
saa kuolla niinkuin häntä huvittaa, niin jättää hän koko kuolemisen
sikseen.
Hra Kenonen kaatoi pullosta jäljelläolevan viinin lasiin ja sanoi
pojille, että koska tässä näkyy olevan vielä aikaa, niin voisivat
he vetäistä jonkin reippaan isänmaallisen laulun, esim. "Honkaen
keskellä", ja pojat alkoivat laulaa käskyn mukaan, mutta samassa
alkoi kadulta kuulua palotorven törähdyksiä, ja hra Kenonen kysyi,
missä tulipalo oli, ja Kalle juoksi katsomaan ja tuli ilmoittamaan,
että tuli on irti heidän puuvajassaan, jolloin hra Kenonen hyppäsi
vuoteeltaan ja pisti tohvelit jalkoihinsa ja alkoi vetää yönuttua
ylleen, ja kun rva Kenonen heittäytyi hänen kaulaansa ja rukoili häntä
laskeutumaan jälleen kuolinvuoteelleen, niin sanoi hra Kenonen, ettei
hän ole ruumiinpolttoyhdistyksen jäsen ja ettei häntä saa paistaa omaan
sänkyynsä.
Minuutin kuluttua touhusi hra Kenonen pihalla palokuntalaisten ja
poliisien joukossa ja antoi neuvoja ja rähisi ja joutui riitaan
palomestarin kanssa, joka ei tiennyt, että hänen edessään oli kuoleva
ihminen, vaan väitti hra Kenosen olevan koko lailla juovuksissa. Ja kun
hra Kenosen tuttavat, jotka seuraavana aamuna lukivat sanomalehdestä
hänen kuolinuutisensa kauniine muistosanoineen, näkivät hänen tulevan
vastaan kadulla paltto auki, hattu takaraivolla ja sikari hampaissa,
luulivat he näkevänsä aaveen ja pelästyivät pois suunniltaan, ja eräs
heistä, jolla oli heikot hermot, meni niin sekapäiseksi, että häntä oli
hoidettava kaksi viikkoa sairaalassa.