Hra Kenonen päätti lopuksi toteuttaa kauan hautomansa suunnitelman
ja muuttaa Fredrikinkadulta Liisankadulle, ja kun hän meni sanomaan
asuntoaan irti, niin tuli isännöitsijä niin iloiseksi, että pisti
palavan paperossin väärin päin suuhunsa ja tarjosi hra Kenoselle
kahvit, jotka juotuaan hra Kenonen sanoi, ettei häntä tosin voida
pettää kahdella kupilla kahvia ja viiden pennin korpulla, mutta
erotkaamme kuitenkin ystävinä.
Sitten kulki hra Kenonen ympäri kaupunkia polttelemassa tuttaviensa
sikareita ja kertomassa, että hän muuttaa ensi kuun ensimmäisenä
päivänä, ei pakosta, vaan aivan vapaaehtoisesti, ja sanoi, ettei hän
tiedä mitään kamalampaa kuin majanmuutto on. Hän sanoi, että jos hän
saisi valita majanmuuton ja pienen maanjäristyksen välillä, niin
valitsisi hän mieluummin maanjäristyksen, sillä maanjäristyksessä _voi_
joku osa omaisuutta jäädä eheäksi, mutta majanmuutossa on sellainen
mahdollisuus yksi sadasta. Hra Kenonen kysyi, eivätkö hänen ystävänsä
surkuttele hänen kohtaloaan, ja kun ystävät vastasivat, etteivät he
sääli häntä, koska hän saa vain töittensä ansion jälkeen, niin sanoi
hra Kenonen, etteivät he ole sellaisia ystäviä, joiksi hän on heitä
luullut, vaan valkeiksi sivuttujen hautojen kaltaisia, jotka ovat
täynnä kuolleitten luita. Jonka jälkeen hra Kenonen mutisi, että
hyviä sikareitapa sinulla onkin, ja pisti niitä hajamielisyydessään
pari kolme kappaletta taskuunsa, lähtien sitten seuraavaan paikkaan
onkimaan itselleen osanottoa ja ymmärtämystä häntä kohdanneessa kovassa
koettelemuksessa.
Ja hra Kenonen kierteli majanmuuttoliikkeissä hintoja kysymässä ja
tinkimässä, selittäen tällöin omaisuutensa niin köykäiseksi ja helpoksi
kuljettaa, että sen muuttaminen oli oikeastaan nautinto ja virkistys,
eikä mikään varsinainen työ, ja kuultuaan hinnat sanoi hän olevansa
huonokuuloinen ja kysyi uudestaan, jolloin liikkeen omistaja huusi
saman asian toistamiseen hänen korvaansa ja hra Kenonen sanoi, että
hra majanmuuttaja on nähtävästi käsittänyt hänet väärin ja ettei hänen
aikomuksensa suinkaan ole muuttaa Mesopotamiaan, vaan ainoastaan
Liisankadulle. Mutta kun majanmuuttaja ei helpottanut, niin painoi hra
Kenonen hatun päähänsä sanoen, että hevoskaakkeja ja laiskoja miehiä on
toki muuallakin maailmassa, ja lähti tiehensä.
Kaikki tämä oli kuitenkin hyvin vähäistä sen rinnalla, mitä hra
Kenonen kotonaan majanmuutosta saarnasi. Hän oli vakuutettu siitä,
että jos nuoret miehet tietäisivät, mitä perheellisen miehen
majanmuutto merkitsee, niin eivät he koskaan menisi naimisiin,
vaan ottaisivat pestin retkikuntaan, joka lähtee puolen vuosisataa
kestävälle tutkimusmatkalle kaukaisiin maihin, kootakseen pussillisen
harvinaisia jäkälöitä ja puolenkiloa erivärisiä maakirppuja. Hra
Kenonen sanoi, että lähestyvän majanmuuttonsa jälkeen istuu hän
maallisen onnensa ja omaisuutensa raunioilla, muistellen kaihomielin
mennyttä aikaa Fredrikinkadun varrella, jolloin hänelläkin oli vielä
joku ehyt kahvikuppi ja joku tuoli, josta eivät jalat olleet poikki.
Liisankadulla hän tuntee olevansa kuin Babylonin vankeudessa ja saa
ripustaa kanteleensa pajuihin. Hra Kenonen sanoi, että lähestyvään
onnettomuuteen on oikeastaan syypää se henkilö, joka aikoinaan
lupasi jakaa hänen kohtalonsa myötä- ja vastoinkäymisessä, sillä rva
Kenonen on kuiskutellut hänen korvaansa ja lietsonut hänen herkkään,
vastaanottavaiseen mieleensä tyytymättömyyttä nykyistä asuntoa
vastaan, jossa hra Kenonen kuitenkin on viettänyt ne muutamat harvat
levon ja onnen hetket, jotka hänelle on tässä elämässä suotu. Hän
huomautti, että tämä loppumaton muuttaminen muuttaa heidät kaikki
ennemmin tai myöhemmin mustalaisperheeksi, joka kodittomana ja
yhteiskunnan hylkimänä kiertelee pitäjästä toiseen, perässään lauma
laihoja, vinkuvia sianporsaita, ja hra Kenosen hankkiessa niukan
toimeentulonsa hevosten puoskaroimisella ja kattiloiden paikkauksella.
Muuttokustannukset nielevät kaikki hänen tulonsa, joten hänen täytynee
varustaa sängyt ja kaapit ja pöydät ja sohvat pyörillä, kytkeä ne
toisiinsa junaksi ja ruveta itse veturiksi.
Tällaista motkotusta kesti aamusta iltaan, vaikka muuttoon oli vielä
viikkokausia aikaa, joten koko perhe alkoi lopuksi hermostua siihen, ja
rva Kenonen sanoi, että jos moinen asia sortaa hra Kenosen epätoivon
yöhön, niin on hänen paras jättää koko muutto rva Kenosen huoleksi
ja keksiä vaihteeksi jotain muuta puheenaihetta. Siitä hra Kenonen
loukkaantui sydänjuuria myöten ja väänteli viiksiään ja sanoi, ettei
hän kohta uskalla puhua totuttuun tapaansa vertauksilla eikä lausua
vaatimatonta mielipidettään mistään asiasta edes kuiskaamalla, ilman
että koko perhe heti hyppää hänen nenälleen. Värähtelevällä äänellä
lisäsi hän, että koska hän nyt joka tapauksessa on ainoa näiden seinien
sisällä, joka kykenee tämän majanmuuton suunnittelemaan, järjestämään
ja hoitamaan, niin ei hän tahdo vetäytyä pois velvollisuuksiensa
suorittamisesta, vaikka liivin selkä ponnistuksista ratkeaisi.
Näinä aikoina kuultiin hra Kenosen usein syvissä ajatuksissa hyräilevän
virttä "Minä vaivainen mato ja matkamies", mutta muutamaa päivää ennen
muuttoa lähti hän käymään pikipäin Jyväskylässä, ja rva Kenonen soitti
heti sen Liisankadun varrella olevan talon isännöitsijälle, kysyen,
joko heidän uusi huoneistonsa olisi vapaa, ja isännöitsijä vastasi,
että herrasväki voi muuttaa siihen koska tahansa. Silloin soitti rva
Kenonen lähimpään muuttoliikkeeseen, tilaten sieltä miehet ja hevoset,
ja hra Kenosen omaisuus muutettiin puolessa päivässä Fredrikinkadun
varrelta Liisankadun varrelle, eikä koko hommassa mennyt edes yhtä
teevatia rikki. Rva Kenonen maksoi muuton talousrahoistaan ja alkoi
sitten järjestää asuntoaan kuntoon.
Kun Kenosten entisen asunnon isännöitsijä näki ja kuuli Kenosten
muuttaneen aikaisemmin kuin oli puhe ollut, niin ilmoitti hän lehtori
Lokerolle ja hänen rouvalleen, että heidän uusi asuntonsa on jo nyt
käytettävissä, ja lehtori muutti siihen heti lehtorittarineen ja muine
irtaimistoineen, niin että kun hra Kenonen mistään tietämättä saapui
kotiin seuraavan päivän yöjunalla, oli kaikki jo reilassa ja lehtori
istui tapansa mukaan kapakan yksityishuoneessa laulaen Härmän poikien
laulua, ja lehtorinrouva lepäsi sikeässä unessa Kenosten entisessä
makuukamarissa.
Hra Kenonen tuli väsyneenä ja nälkäisenä, eikä huomannut eteisessä
mitään merkillistä, vaikka se olikin jonkinverran muuttunut sitten
viimenäkemän, vaan meni suoraan ruokasaliin katsomaan, oliko illallinen
määräyksen mukaan pöydässä, ja alkoi syödä lehtorille varattuja kylmiä
lihapullia ja ihmetteli vähän, huomatessaan pöydällä olutpuolikkaan,
minkä hän kuitenkin muitta mutkitta mielihyvällä tyhjensi.
Sammutettuaan siten nälkänsä ja janonsa alkoi hän katsella ympärilleen
ja ajatella, että ruokasalin tuolit ja pöydät ja astiakaappi näyttivät
näin keskiyöllä koko lailla toisenlaisilta kuin tavallisesti, ja
nähdessään nurkassa vanhan taalalaisen kaappikellon mutisi hän, että
jollei hän tietäisi olevansa selvä ja kotonaan, niin voisi hän melkein
vannoa olevansa juovuksissa ja jossain hänelle tuntemattomassa paikassa.
Sitten siirtyi hän makuuhuoneeseen, väänsi sähkön palamaan ja alkoi
kiskoa kenkiä jaloistaan ihmetellen, miten rva Kenonen näytti
laihtuneen näin selkäpuolelta katsottuna. Samassa heräsi lehtorinrouva
ja kysyi unisena, päätään kääntämättä:
-- Joko sinä olet kotona?
-- Jo, vastasi hra Kenonen.
Kuullessaan hra Kenosen miehekkään bassoäänen nousi lehtorinrouva
istumaan sängyssään, ja nähdessään hänelle tuntemattoman lihavan miehen
vetävän juuri toista kenkää jalastaan alkoi hän huutaa ja potkia ja
painaa soittokellon nappia, joka ei kuitenkaan soittanut mitään,
koska Kenosen pojat olivat sen aikoja sitten rikkoneet, ja huutaa hra
Kenoselle, mitä hänellä oli tekemistä vierasten ihmisten makuukamarissa
kello puoli yksi yöllä?
Hra Kenosen tukka nousi pystyyn kauhusta ja hämmingistä, ja hän alkoi
huutaa lehtorinrouvalle, mitä _hänellä_ oli tekemistä hra Kenosen
makuukamarissa klo puoli yksi ja mihin rva Kenonen oli joutunut?
Täten huusivat molemmat pari minuuttia yhtä aikaa, niin kaikuvalla
äänellä, että seinäntakana asuvat naapurit alkoivat jyskyttää seinään,
ja hra Kenonen ja rva Lokero alkoivat vähitellen päästä selville siitä,
miten tällainen erehdys oli ollut mahdollinen, ja rva Lokero alkoi
rauhoittua ja hra Kenonen alkoi vetää kenkiä takaisin jalkoihinsa.
Sillävälin tuli lehtorikin kotiin, sisässään kolme puolikasta punssia,
ja nähdessään eteisen naulassa hra Kenosen päällystakin ja hatun
ja huomattuaan ruokasalin ovesta, että hänen kylmät lihapalleronsa
olivat syödyt ja hänen olutpuolikkaansa oli juotu, nousi veri hra
Lokeron entisestäänkin vähän kuumaan päähän, ja hän tarttui keppiinsä
ja tempaisi makuuhuoneen oven auki ja näki hra Kenosen naperoivan
kengännauhojaan kiinni sen näköisenä kuin ainakin rikoksellinen, joka
on tavattu lämpimiltään itse teossa, ja lehtori Lokero pyöritteli
silmiään ja huusi "haa!" aivan niinkuin onnettomat aviomiehet
romaaneissakin huutavat -- mistä nähdään, etteivät romaanit ole niin
epätodenmukaisia kuin jotkut väittävät -- ja alkoi kääriä hihojaan ylös
ja ilmoitti siten varustautuvansa repäisemään hra Kenosen keskeltä
kahtia.
Hra Kenonen, jonka päässä silmät myöskin pyörivät, mutta ei vihasta,
vaan jostain muusta syystä, ja jonka hampaat löivät loukkua kuin
vilutaudissa, huusi hra Lokerolle, että miesmurha ja ihmisten
halkaiseminen on kielletty Suomen rikoslaissa, johon hra Lokero
vastasi antavansa palttua Suomen rikoslaille ja kysyi uhkaavasti, eikö
hra Kenonen ole jo kuulevinaan korvissaan kuolinkellojensa kolkkoja
kumahduksia.
Silloin käski rva Lokero miehensä pitää suunsa kiinni ja pyysi saada
esitellä herrat toisilleen sekä selitti, kuka hra Kenonen oli ja miten
hän oli tullut syöneeksi hra Lokeron kylmät lihapullat ja juoneeksi
hänen olutpuolikkaansa ja astuneeksi hänen makuuhuoneeseensa klo puoli
yksi yöllä, ja lehtori Lokero, joka ei ole mikään hunni ja jonka
luonnostaankin terve järki on saanut huolellisen yliopistollisen
kouluutuksen, tajusi helposti miten kaikki oli tapahtunut, ja sanoi
"errare humanum est", jonka johdosta hra Kenonen huolestuneena kysyi,
mitä se merkitsi, ja lehtori Lokero sanoi sen merkitsevän sitä,
että keittiössä on arvattavasti vielä jäljellä kylmiä lihapullia
ja olutpuolikkaita hänellekin, niinkuin olikin. Hän alkoi sitten
vuorostaan syödä, mutta hra Kenonen istui alakuloisena ruokasalin
sohvalla ja huokaili hyljättyä asemaansa, joka oli ollut muuttua
hengenvaaralliseksi, ja lehtori Lokero, joka on nuorempi lehtori eikä
siis aina noudata opettajalle tarpeellista arvokkaisuutta, kysyi,
vaivasiko hra Kenosta ähky, ja hra Kenonen vastasi, että mihin hän nyt
menee keskiyöllä, kun ei hänellä vielä ole uuden asuntonsa avaimiakaan.
Hra Lokero huitasi kädellään sanoen, että semmoiset asiat ovat vähimpiä
murheita tässä maailmassa, ja kysyi, miltä hra Kenonen arvelisi
pienen viskynaukun maistuvan näin aamupuoleen yötä ja arkaluontoisen
perhekohtauksen jälkeen.
Hra Kenonen ei pukenut vastaustaan sanoiksi, mutta hänen jossain
määrin surunvoittoinen myhäilynsä puhui jokseenkin ymmärrettävää
kansainvälistä kieltä, ja nuorempi lehtori löysi jostakin kaapista
tummemman pullon ja vaaleamman pullon sekä kaksi suurta lasia, ja,
kun rva Lokero aamulla heräsi yksinäiseltä vuoteeltaan ja kurkisti
varovaisesti sisään ruokasalin ovesta, niin tunki hänen nenäänsä
kirpeä sikarinsavun haju, ja hän näki miehensä nukkuvan istuallaan
pöydän ääressä, leuka pöytää vasten painettuna, ja hra Kenosen
nukkuvan ruokasalin sohvalla, niinikään täysissä pukimissa ja sammunut
sikarinpätkä suupielessä.
Tultuaan uuteen asuntoonsa kysyi hra Kenonen rva Kenoselta, saako
hän tulla sisään ja oliko ollut aikomus eksyttää hänet jäljiltä.
Rva Kenonen vastasi, että hra Kenonen oli nyt päässyt ainakin
majanmuuttohuolista, ja hra Kenonen sanoi, että jos hän saisi itse
hoitaa asiansa, niin säästyisi hän sellaisilta hirveiltä selkkauksilta,
joihin rva Kenosen kevytmielinen menettely oli hänet viime yönä syössyt.
Sitten soitti hra Kenonen lehtori Lokerolle ja sanoi:
-- Morjens! Minulta näkyy jääneen taskukello sinne. Vilkaiseppas, onko
se rouvasi yöpöydällä vai olisiko se pudonnut sohvan alle.
Rva Kenonen avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut.