Juhlan jälkeen.
On olemassa maa, jossa miehen, voidakseen elää, täytyy olla mies. Se
on graniitin, marmorin ja kullan maa — ja siellä täytyy miehellä olla
alkuvuorien voima. Se on tammien ja setripuiden ja mäntyjen maa — ja
miehellä täytyy olla taipumattomien puiden ryhti. Se on korkealla
kulkevien tahrattomien pilvien maa, missä tuuli puhaltaa vapaana ja
taltuttamattomana ja ilma on niin puhdas kuin se on vain siellä,
missä luonto on pysynyt sellaisena kuin Jumala sen loi. Ja miehen
sielun täytyy olla kuten tahrattomat pilvet, kuten taltuttamaton
tuuli ja puhdas ilma. Se on avaroiden, aaltoilevien laidunmaiden ja
muokkaamattomien niittyjen maa. Siellä miehellä täytyy olla vapaus,
joka ei ole aran ja pikkumaisen orjallisuuden kahlehtimaa.
Tässä maassa on jokainen mies oma kuninkaansa, hän on oma
neuvonantajansa, oma arvostelijansa, oma tuomarinsa ja tarpeen tullen
oma rankaisijansa. Ja tässä maassa, missä miehen voidakseen elää täytyy
olla mies, on nainen, jollei hän ole oikea nainen, varmasti surkastuva
ja menehtyvä.
Tämä on kertomus miehestä, joka sai takaisin sen, minkä nuoruudessaan
oli menettänyt, se on kertomus siitä, kuinka hän, vaikka olikin
löytänyt sen, mikä häneltä oli riistetty, kaikesta huolimatta maksoi
menetyksensä hinnan. Se on myös kertomus naisesta, joka pelastui oman
itsensä kourista, joka oppi pitämään kiinni siitä, minkä menetyksen
mies oli saanut maksaa kalliisti.
Kertomus alkaa Prescottissa Arizonassa heinäkuun neljännentoista päivän
vuosijuhlan jälkeisenä päivänä, eräänä vuonna, jolloin kaukainen länsi
näki viimeisten intiaanien häviävän ja auton ilmestyvän sen teiden
herraksi.
Eräällä niitä harvoja teitä, jotka johtavat pienestä kaupungista
maalle, vuoristorotkojen ja solien kautta laajoille, asumattomille
harjanteille ja laaksoissa ja lakeuksilla sijaitseville yksinäisille
karjakartanoille, kulki muuan mies. Päättäen siitä, että hän kulki
jalan maassa, missä välimatkat ovat niin pitkiä, että ratsastaminen
on tavallisin ja miltei ainoa matkaamistapa, ja kaikista niistä
merkeistä, joita ympäristö ja kasvatus meihin painaa, saattoi huomata,
että kulkija oli muukalainen näillä seuduin. Hän oli parhaassa
nuoruuden kukoistuksessa, pitkä ja vartaloltaan sopusuhtainen, ja hänen
kulkiessaan pölyistä tietä ilmaisi hänen ryhtinsä ja kävelytapansa,
että hän paremmin oli tottunut tasaisiin katuihin kuin karkeaan ja
kiveämättömään vuoristotiehen. Hänen pukunsa oli ilmeisesti ensiluokan
räätälin tekemä. Koko hänen olemuksessaan vallitsi se yksityiskohtien
sopusointu ja huolellisuus, jonka vain ne saattavat sallia itselleen,
joilla on siihen sekä varaa, aikaa että varma maku. Hänen liikkeensä
ja olemuksensa todistivat myös, ettei hän kuulunut niihin, jotka
Prescottin vuoristoilmasta etsivät uuden terveyden lähdettä. Mutta
kaikesta huolimatta ilmaisi jokin hänessä sen miehekkään voiman ja
jäntevyyden puutetta, joka hänen olisi tullut omistaa.
Ihmistuntija olisi sanonut luonnon määränneen tämän miehen
ruumiinvoimiensa ja sielunkykyjensä puolesta miesten toveriksi ja
johtajaksi, mieheksi miesten joukossa. Mutta sama ihmistuntija olisi
häntä lähemmin tarkasteltuaan lisännyt, että hän jostakin syystä,
kohtalon julman oikun takia, oli menettänyt tämän oikeutensa.
Päivä oli juuri koittanut, kun muukalainen saavutti ensimmäisen
harjanteen huipun, mistä tie kääntyi jyrkkänä ja mutkittelevana
alaspäin yksinäisten mäntyjen ja tiheiden tammien lomitse Burnt Ranchia
kohden.
Hänen takanaan alkoi pieni kaupunki — maalauksellisena muokkaamattoman
metsämaiseman keskellä, joka ulottui sen kynnyksille saakka —
vähitellen herätä juhlayön jälkeen. Torin reunoilta alettiin korjata
pois telttoja, joissa mauttomat ilveilyt olivat hauskuuttaneet
väkijoukkoa, ja lautakojuja, joissa kovaääniset kuuluttajat olivat
houkutelleet kansaa arvottomien lelujen tai kirjavan rihkaman toivossa
koettamaan pelissä onneaan. Torilla, joka on kaupungin keskus ja
tavallisesti hyvin hoidettu, näytti uljaan ratsastajan O'Neilin ja
hänen ratsunsa pronssipatsas olevan väärässä ympäristössä monivärisen
paperisilpun, laukaistujen ilotulitusainesten ja juhlivien kansalaisten
sekä heidän vieraidensa nauttimain ateriain jäännösten keskellä.
Köynnökset ja liput, jotka ovista ja ikkunoista, katoilta ja tangoista
liehuen olivat antaneet juhlapäivälle värikkään ja hilpeän leiman,
riippuivat räsyisinä ja liikkumattomina ikäänkuin tuntien hilpeytensä
aiheen ja tarkoituksen olevan mennyttä ja odottaen joutumistaan uuniin
tai rikkaläjälle.
Mies pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.
Hän seisoi hetkisen kuten ihminen, joka tehtyään päätöksen vieläkin
epäröi — empien ja katuen — uuden elämänvaiheen alkaessa. Sitten hän
kääntyi ja lähti kulkemaan edelleen huolettoman ripeänä, aivan kuin
lopullisesti olisi kääntänyt selkänsä sille, joka nyt jäi taakse.
Näytti siltä kuin tällekin miehelle juhlapäivä hälisevine riemuineen ja
hilpeine huvituksineen olisi häipynyt menneisyyden varjoon.
Puolimatkassa selänteeltä johtavalla tiellä mies jälleen pysähtyi,
tällä kertaa puoliksi kääntyen ja kallistaen päänsä kuuntelevaan
asentoon. Tieltä, jota hän oli tullut, sattui kärrynpyörien ratina
hänen korvaansa.
Kavioiden kapseen ja pyörien ratinan käydessä kuuluvammaksi levisi
hänen kasvoilleen omituinen epävarmuuden ja päättäväisyyden sekainen
ilme, ja hänen katseensa kävi miltei pelokkaaksi. Hän astui pari
askelta eteenpäin, epäröi, katsoi taakseen ja kääntyi sitten tien
vieressä kasvavia puita kohden. Sitten hän viimein näytti tekevän
päätöksensä, astui tieltä ja hävisi tiheään tammipensaikkoon juuri
ennen kuin parivaljakon vetämät kärryt ilmestyivät näkyviin tien
käänteen takaa.
Mies, jonka ulkomuoto ilmaisi hänet karjanomistajaksi, ajoi tulista
parivaljakkoa. Hänen vieressään istui kookas nainen ja pieni poika.
Tammipensaikon kohdalla teki toinen hevonen äkkinäisen hyppäyksen
sivulle. Ensimmäistä hypähdystä seurasi salamannopeasti toinen,
ja pelästyneenä vierushevonen yhtyi leikkiin. Mutta niin nopea
kuin tämä liike oli ollutkin, oli ajajan harjaantunut käsi samassa
silmänräpäyksessä tarttunut ohjaksiin ja pakottanut hevoset pysähtymään
tielle.
»Hätähousut», kuului ajaja hyväntahtoisesti nuhtelevan hevosiaan
kärryjen hävitessä näkyvistä, »olette kasvaneet karjakartanossa ja
pelästytte pensaikossa märehtivää vasikkaa.»
Muukalainen astui verkalleen esiin tiheiköstä. Hän palasi varovasti
tielle. Hänen huulilleen levisi omituinen ivahymy. Mutta hän näytti
ivaavan itseään, sillä hänen tummissa silmissään hehkui katse, joka
kuvasti itsehalveksuntaa ja häpeää.
Vaeltajan saapuessa tienkäänteeseen Burnt Ranchin luona tuli Joe Conley
suuresta veräjästä taloon vievää tietä taluttaen hevosta lassonuorasta.
Tultuaan tallirakennusten kohdalle hän meni sisään pienestä ovesta
pitäen yhä talutusnuoraa kädessään ja pakottaen hevosen odottamaan
ulkopuolella hänen paluutaan.
Nähdessään paimenen muukalainen jälleen pysähtyi ja jäi epäröiden
seisomaan. Mutta Joen palatessa tallista suitset, loimi ja satula
mukanaan hän kuin välttämättömyyden pakosta otti pari askella eteenpäin.
»Hyvää huomenta», sanoi muukalainen kohteliaasti, ja hänen äänensä
vastasi hänen pukuaan ja olemustaan ja hänen ilmeensäkin muuttui hiotun
maailmanmiehen hillityksi tyyneydeksi.
Katsahtaen muukalaiseen nopeasti ja arvostelevasti Joe vastasi
tervehdykseen ja lähestyi hevostaan. Eläin hypähti taaksepäin leimuavin
silmin ja pystypäin, mutta sen oli pakko alistua, sillä sen isäntä,
jolle vastarinta nähtävästi oli varsin luonnollinen ja jokapäiväinen
tapahtuma, ei ollut siitä millänsäkään, vaan heilautti tottuneella
liikkeellä raskaan satulan paikoilleen.
Paimenen kiinnittäessä satulavyötä häilähti muukalaisen kasvoilla
miltei intohimoisen harras ilme — katse, jossa kuvastui kaipausta,
ihailua ja kateutta.
Päästäen jalustimet riippumaan katsahti Joe jälleen muukalaiseen,
tällä kertaa kysyvästi ja avomielisin, rohkein ilmein, joka on
hänenlaisilleen miehille luonteenomainen.
Muukalaisen jälleen puhuessa oli hänen äänessään omituinen sävy,
ikäänkuin hän olisi menettänyt äskeisen tyyneytensä. Se kuului miltei
anteeksipyynnöltä, ja hänen silmiinsä palasi jälleen häpeää ja
itsehalveksuntaa ilmaiseva katse.
»Suokaa anteeksi», hän sanoi, »mutta olkaa hyvä ja sanokaa, viekö tämä
tie Williamson Valleyhin?»
Muukalaisen ääni ja ilme oli niin ilmeisessä ristiriidassa hänen muun
olemuksensa kanssa, että paimen ei kyennyt salaamaan hämmästystään
vastatessaan kohteliaasti:
»Kyllä, herra.»
»Ja minä pääsen siis suoraa päätä Risti-Kolmio-Kartanolle?»
»Kyllä, jos kuljette laaksoa kohden. Jos poikkeatte oikeanpuoleiselle
tielle vuohikartanon yläpuolella kulkevaa selännettä, tulette
Simmonsille, josta myös vie tie Risti-Kolmio-Kartanolle. Metsärajan
huipulta saatatte nähdä laakson ja kartanon.»
»Kiitos.»
Muukalainen aikoi kääntyä, kun paimen uudelleen puhutteli häntä.
»Rovasti ajoi Stellan ja pikku Billyn kanssa kärryissään tästä ohitse
noin tunti sitten matkalla kotiin juhlasta. Kas kun he eivät ottaneet
teitä kärryihin, jos kerran olette matkalla sinne.»
Muukalainen vaikeni hetkisen, kysyen sitten:
»Rovasti?»