XLI.

Se tapahtui merkillisesti. Kristofer istui illalla majassa ja

lämmitteli leimuavan kanervatulen ääressä ja näki varjojen häilyvän

ympärillään ja seurasi liekin leikkiä seinällä — silloin kuului

pimeästä käyntiä, reippaita askelia, jotka lähestyivät majaa, nyt

korkorauta kilahti kiveen. Nils, hän heti ajatteli ja luuli olevansa

Mydanin ylänteellä ja aikoi avata oven, ei, siinä olikin vain

kanervasäkki, hän istuikin yksinään Helluntaikukkulalla eikä odottanut

kenenkään vierailua, ennen kuin hevosmies tulisi avuksi tavaroita

kuljettamaan — ja siihen oli vielä monta päivää.

— Onko siellä joku, kysyi hän ääneen ja tempasi kanervasäkin puoleensa,

jotta valo pääsi vapaasti virtaamaan ulos.

Kukaan ei vastannut, kukaan ei tullut, siellä oli vain pimeys ja

yksinäisyys, vain tuuli, joka kahisi kanervikossa, ja vesi, joka mutisi

hiljaa rannassa — ja tunturi peninkulmamäärin kaiken ulkopuolella.

Sitten hän istui ajatellen Nilsiä ja muisti hänen rautakorkoisen

enteensä, muisti, mitä Tarje oli kertonut, ajatukset kiertelivät hänen

päässään eivätkä ottaneet rauhoittuakseen. Tahtoikohan Nils hänestä

jotakin, vaelsikohan hänen mielensä tunturilla, ja olikohan sillä

jotakin asiaa hänelle? Ahdistava raskasmielisyys valtasi hänet, se

tuli hiipien majan ylitse ja loi varjonsa suoraan seinän läpi, hän

kohotti monta kertaa katseensa, hän pani enemmän kanervia tuleen ja

yritti karkoittaa ikävyyden. Kokonaisen tunnin hän istui kuunnellen —

sitten hän laskeutui hiljaa makuulavalle ja koetti pakottaa ajatuksensa

lepoon, se ei ollut mitään, se ei ollut mitään, vesi se vain tuolla

aaltosi hiljaa rantaan, laine se vain loiskahti kiveä vasten... Vihdoin

uni tuli, hän alkoi torkkua — silloin hän kuuli askelten jälleen

tulevan. Kristofer ponnahti pystyyn, hän oli heti ihan hereillä, minä

lähden huomenna, hän ajatteli ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan ja huomasi

olevansa märkänä hiestä.

Hän jätti majan ja lauman sikseen ja pääsi iltapäivällä Ruglandiin —

siellä hän sai kuulla, että Nils oli sairas. Ja vaikka hänelle ei ollut

lähetetty sanaa, sopi hän erään talon miehen kanssa siitä, että tämä

kävisi hakemassa karjan, ja meni itse edeltäkäsin niin nopeasti kuin

saattoi. Hän tapasi sanantuojan matkalla — mies, jonka oli määrä auttaa

häntä tavaroitten kuljetuksessa — ja sai terveiset Nilsiltä itseltään.

Nils oli todellakin sairastunut ja oli maannut jo useita viikkoja,

oli vain kysymys siitä, ehtisikö Kristofer ajoissa perille. Sanomatta

sanaakaan Kristofer otti hevosen ja ratsasti edelleen suoraan Vatneen.

Nils makasi vuoteessaan, kun hän tuli, merkillisen vanhentuneena,

merkillisen valkeana, Kristofer ähkäisi nähdessään hänet, kasvot olivat

käyneet niin pieniksi, ihan kuin veljellä kuollessaan, oli kuin veli

olisi vieläkin maannut siinä.

— Sinä tulit nopeasti, sanoi sairas hiljaa.

Kristofer ei voinut heti vastata, hänen täytyi ensin rohkaista mielensä.

— Mi-minä otin hevosen, niin se kävi nopeammin.

Siniset silmät katsoivat häneen, oi miten hyvinä ja viisaina ja

lempeinä:

— Minä arvelin sinun viipyvän kauan tänä syksynä, sen vuoksi lähetin

sinulle sanan, ettet tulisi liian myöhään. Minä olen maannut ja

pysytellyt hengissä, minä en näet tahtonut kuolla ennen kuin sinä

tulit. Se tuli perille, eikö niin?

Kristofer pakotti itkunsa takaisin.

— Kyllä, se tuli perille.

Hän alkoi vavista koko ruumiiltaan, kädet hapuilivat peittoa pitkin,

silmät olivat tulvillaan kyyneliä.

— Sinä et voi tarkoittaa sitä, sinä et voi ta-tarkoittaa sitä —

— Älä välitä, kuului vuoteesta — minä makaan tässä niin kuin minun

tuleekin, minulla ei ole mitään hätää, puhukaamme sinusta, mies, sen

vuoksi minä lähetin sanan. Onko sinulla ollut hyvä kesä — onko sinun

käynyt hyvin, tarkoitan?

— Kiitos, on, kaikki on käynyt hy-hyvin.

— Ja eläimet, miten niiden laita on, et ole ehkä kadottanut monta?

— En ole kadottanut yhtään, minulla on ka-kaikki jäljellä.

— Sinulla on kaikki jäljellä?

Siniset silmät kirkastuivat, koko kasvot kirkastuivat.

— Minä olen muuten kuullut, että sinä olit ilman paimenpoikaa, minähän

saan aina hiukan tietoja, vaikka makaan kuin rasiassa, se on niin

somaa, tutut pistäytyvät väliin katsomassa ja istuvat ja puhelevat

vähän aikaa, no, sinä selviydyit siitä huolimatta?

— Si-siellä oli tavattoman helppo paimentaa, niin hienoja laitumia,

lampaat eivät juuri voineet eksyä.

Nils makasi vähän aikaa hymyillen.

— Sinä olet siis tyytyväinen, sinä tahdot edelleenkin paimentaa? Et ole

vihainen Nilsille, joka sai sinut aloittamaan omaan laskuusi?

Kristofer siveli jälleen peittoa, hänen silmistään tippui kyyneliä.

— Minun on ollut niin hyvä olla tunturilla, minä en tahtoisi

lo-lopettaa mistään hinnasta!

— No, sitten on kaikki hyvin, sitten on kaikki juuri niin kuin minä

olen toivonut, poika, kuulehan sitten vähän minua. Näetkös, Kristofer,

veljeni ja sitten tämä Nils — — — niin, he eivät aina eläneet sovussa,

kumpikin veti omaa köyttään, ja ehkä Nils veti enemmän. Mutta eräästä

seikasta he olivat yhtä mieltä, he eivät tahtoneet päästää taloa

käsistään, ennen kuin kumpikin olivat kuolleet. Veljeni toivoi aina

— no, se riittää, mutta sitten minä olen järjestänyt niin, että sinä

saat kaiken, mitä minulta jää, luulen, ettei sinulla silloin tule

olemaan puutetta. Tahdon vain sanoa erään asian — sinun pitää myydä,

Kristofer, sinä et saa istua täällä, niin kuin veljeni vaati minulta,

hän ei ymmärtänyt, mitä teki, vaikka hän oli kuin vuona, niin hyvä.

Sinun pitää luvata minulle, että myyt, sinun pitää paimentaa edelleen,

niin kuin minäkin halusin. Tunturi, katsos, tunturi, Kristofer,

ei mikään ole niin kuin tunturi, sinä et pääse siitä irti, vaikka

pakenisit maanääriin, kun kerran olet löytänyt sen. Tunturi — minä olen

siellä joka-ainoa yö, kuljen siellä ylt'ympäri suossa ja kanervikossa,

minä makaan majassa ja kääntelehdin lavalla ja katselen hiirtä, joka

kapuilee hyllyllä, minä istun aamulla kanervikossa ja lypsän ja

kuulen, miten maito ruiskuaa sankkoon, minä käyn reunaa myrskyssä

ja rankkasateessa ja minusta tuntuu kuin kuulisin virren, minä näen

lampaat ruohikossa ja se on minusta kovin kaunis näky! Sinä et saa

lähteä tunturilta, sinun pitää vain myydä talo, sitten olet vapaa ja

voit tehdä niin kuin tahdot. Lupaathan sen minulle, Kristofer?

Vapiseva käsi työntyi esiin.

Kristofer tarttui siihen, hän kykeni tuskin vastaamaan itkultaan:

— Kun si-sinä niin tahdot, Nils — minä en vain ymmärrä — minä en o-osaa

sanoa — sinä olet ihan liian hy-hyvä minulle — minä en käsitä, että

sinä voit keksiä semmoista —

Käden ote kävi lujemmaksi, sitten kuului hiljaa ja pehmeästi:

— Minä pidin sinun äidistäsi, Kristofer.

— Sinä pidit äidistä?

Kristofer kohotti päätään, hänen silmistään ikään kuin putosivat

suomukset.

— Mutta hyvä Jumala —

— Siitä ei voinut tulla mitään, minä olin jo niin vanha, minä olin

kaksikymmentä vuotta vanhempi, minä en edes koskaan maininnut siitä.

— Hän ei ti-tiennyt mitään?

— En tiedä, minä olen sitä usein pohtinut, sepä siinä oli, että hän

tuli uudelleen.

— Tuli uudelleen, sinä sanot?

— Kolme vuotta peräkkäin tapasin hänet ylhäällä tunturilla — no, sehän

saattoi olla sattumaa — juuri Helluntaikukkulan kohdalla, missä sinä

paimennat, hän oli siellä marjassa.

— Etkä sinä sanonut mitään?

— Minä en katsonut voivani puhua mitään, hän oli niin nuori ja viaton,

kahdeksantoista vuotta ensimmäisenä kesänä, arvelin, että minun oli

vaiettava, jätettävä hänet rauhaan.

— Entä si-sitten, miten sitten kävi?

— Minä näin hänet ensimmäisen kerran Ruglandissa, hän tuli sinne

tanssimaan paimenpoikien kanssa — — — ehei, ei siitä olisi voinut tulla

mitään.

Silloin Kristofer puuskahti:

— Voi, oli paha, ettei siitä tullut mitään!

Hän kumartui sairaan puoleen ja puristi molemmin käsin hänen kylmää

kättään:

— Nils, Nils, si-sinä et olisi saanut vaieta — äiti piti myöskin

sinusta!

Ja sairaan katsellessa hämmästyneenä ja käden vavistessa Kristoferin

käsissä virtasi sanoja hänen ylitseen:

— Se ei ollut sattumaa, että ä-äiti oli silloin tunturilla, hän odotti

siellä sinua, tiesi, että sinä tulit sitä ti-tietä — voi, että sinä

et sitä ymmärtänyt! Äiti ei koskaan unohtanut sinua, Nils, äiti oli

tunturilla joka vuosi, kun hän vain pä-pääsi lähtemään, hänen piti

poimia ma-marjoja, hän sanoi. Oli vain niin merkillistä, että hän

viivytteli sitä niin kauan, kaikki muut olivat jo po-poimineet, kun

hän vihdoin jouti lähtemään. Minä ymmärrän nyt paljon sellaista, jota

en e-ennen ymmärtänyt, minähän olin kerran mukana, me seisoimme suolla

ja näimme, kun sinä tulit, minä sanoin vielä äidille, että hänen olisi

pitänyt ottaa sinut, en ti-tietänyt, miten totta minä puhuin —

Pielukselta kuului nyyhkytyksenä:

— Ei, ei, Kristofer — niinkö sinä sanot.

Sitten levisi kasvoille kalpeus, silmät sulkeutuivat jälleen.

— Jätä minut nyt vähäksi aikaa yksin.

Kristofer nousi hiljaa:

— Ethän to-toki käynyt kipeäksi?

Silmät avautuivat raolleen, oli kuin niistä olisi säteillyt valoa.

— Minun tuli vain niin hyvä olla — minä tulin vain niin iloiseksi —

sinä olet antanut minulle äitisi takaisin — minä olen saanut semmoisen

rauhan — minä unohdan nyt tunturin ja kaikki, poika — —

Nils kuoli päivää myöhemmin, Kristofer istui hänen luonaan loppuun

asti, ja hänen piti vain kertoa äidistä — yhä uudelleen. Oli kuin hän

olisi istunut pienen lapsen luona ja puhunut sille niin kauniisti kuin

saattoi ja täyttänyt sen mielen sanomattomalla ilolla, ennen kuin se

sulki silmänsä ja nukahti kiitollisesti hymyillen.