Jakopäivä on ohi, lauma on pirstottu ja hajoitettu ja kadonnut,
omistajat ovat tulleet paikalle ja poimineet eläimen toisensa jälkeen
itselleen — sulloneet ne yhteen pieniin aitauksiin ja vihdoin vieneet
kukin taholleen. Mustanaamat ja sheviotit ja typyhäntälampaat,
vähitellen niistä on saatu selvä, toinen toisensa jälkeen ne on
kuljetettu lammaslaumasta pois ja koottu pieniin aitauksiin. Kovat
kourat ovat tarttuneet villaan ja laahanneet toisen toisensa
jälkeen pois — seiso siinä, kunnes luku on täysi! Se on ollut kuin
markkinapaikka, ihmisiä on tullut ja mennyt, kaikenlaista kansaa
on tungeksinut, rahalla varustautuneita ostajia, kulkukauppiaita,
kellonvaihtajia —ja Per Syrdalen etsi tietysti vaihtomahdollisuuksia
silmät pystyssä ja nenä ikään kuin kynnellisenä. Ja keskellä melua ja
tohinaa ja hälinää ovat lampaat seisoneet ja odottaneet ja käyneet yhä
enemmän pyörälle päästään, tietämättä, mitä tehdä, ja käsittämättä,
mitä tämä kaikki merkitsi. Ja tavan takaa ne ovat muistelleet
ylänteitä, soita, kanervikkoa ja tunturiruohoa, tunturiruohoa — ja
sitten ne ovat tunteneet olevansa nälkäisiä, voi miten nälkäisiä ja
raihnaita ja kuluneita, ja nuuskineet maata ja ynisseet ja itkeneet
epätoivosta ja surusta. Niiden valitus kuulosti niin alakuloiselta ja
lohduttomalta, oli kuin lampaat olisivat rukoilleet, ne ovat seisoneet
ja katsoneet aidan yli — paimen, eikö paimen mahda tulla? Ei, paimen ei
tule, vieras tulee sen sijaan ja tarttuu siihen raaoin käsin ja vetää
sen kovakouraisesti pois. Tänään on vain outoja, melua ja kiirettä
kaikkialla, kaikki on toisin kuin ennen, joka suhteessa kerrassaan
murheellisesti...
Kristoferistakin on tuntunut siltä, hän on koko päivän käyskennellyt
edestakaisin jäsenissään merkillinen levottomuus ja seurannut mellakkaa
raskain silmin ja katsellut tapausten kulkua mieli raskaana. Nyt hän
istuu kivellä tuijottaen erään sinisen lampaan jälkeen, jota ne juuri
vievät pois, se näyttää menevän niin vastahakoisesti, niin hyljättynä
ja alakuloisena, että tuntuu oikein surkealta. Kun hän aamulla otti
tiuvun sen kaulasta, täytyi hänen silittää sen selkää, oli kuin
hän olisi pettänyt sen jollakin tavoin, luovuttanut sen vieraisiin
käsiin, jättänyt sen kovan kohtalon kouriin — se oli katkera hetki. Ja
tuolla lammas nyt taapertaa tiehensä, hänen ystävänsä, hänen kesäinen
ylpeytensä tunturilla, ja Herra tietää, mitä siitä tulee ja minne se
joutuu.
He tulivat aamulla Vatneen, missä pomon koti oli, sinne he jättivät
lehmät ja hevosten kuormat, pieni sinisilmäinen äijä oli pihalla ja
otti ne vastaan. Oli helppo nähdä, että siinä oli veli, hän oli vain
paljon vanhempi, iho oli ikään kuin löyhemmällä ja syvemmissä rypyissä
ja laskoksissa, ja tukka oli pitempi ja valkeampi. He puhuivat vähän
aikaa yhtä ja toista, sitten veli ikään kuin huokasi:
— Minä käyn nyt vanhaksi, poika, olisi selvintä, että sinä lopettaisit
paimentamisen!
Pomo pudisti päätään.
— Minä en voi lopettaa.
— Et, et, sanoi veli hiljaa — niin kai se on. Sinä näyt saaneen uuden
paimenpojan?
— Niin, se on muudan, jonka minä tunsin ennestään, olen luvannut
opettaa hänet.
Veli ojensi kätensä.
— Et kai viivy kauan poissa?
— Aion tulla takaisin ensi viikolla, minun täytyy vain pikimmältään
käydä kylässä.
— Tervetuloa sitten!
Sitten hevosmiehet hyvästelivät ja jatkoivat matkaansa hevosten
keralla, iltapäivällä menivät Jon ja Tarje. He olivat aikalailla
hämillään, he olivat tavanneet sukulaisiaan ja kiiruhtivat lähtemään
— voi hyvin, he sanoivat ja ojensivat hiljaa kätensä. Sitten oli vain
Kristofer jäljellä, hän kulki ja vilkuili pomoon, ei tiennyt, mitä
tehdä, ei tiennyt, mihin ryhtyä, hänellähän ei ollut mitään paikkaa,
minne mennä. Vielä oli joitakin lampaita jäljellä, muuten olivat ha'at
ja aitaukset tyhjiä, maa poljettu ja alaston ja musta. Mutta ihmisillä
oli yhä kiirettä, heitä oli kokoontunut pomon ympärille puhelemaan,
muutamilla oli paloviinaa, ja he olivat kohtalaisesti humalassa.
Kristofer meni lampaiden luo ja jäi katsomaan niitä miettiväisesti.
Käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
— No niin, poika, nyt me olemme kahden jäljellä.
Pomo seisoi ihan hänen takanaan hämärässä ja katsoi häneen
vaaleansinisillä silmillään.
— Sinä pysyttelet aina lampaiden luona, näen minä, niin, eikä se juuri
tyhmintä olekaan, lammas voi olla viisaampi kuin ihminen.
Hän nyökkäsi päällään joukkoa kohti, joka räyhäsi ja lauloi kuorossa.
— Niin, mitä minun pitikään sanoa: tältä kesältä on nyt homma lopussa,
ymmärrätkö, minä en tarvitse paimenpoikaa ennen kuin kesäkuussa
tulevana vuonna, jos sinä sitten tahdot jälleen lähteä paimeneen.
Siihen on runsaasti kahdeksan kuukautta, pitkä aika, Kristofer, ja
paimenpojan palkka ei ole iso.
Siniset silmät katsoivat katsomistaan.
— Onko sinulla paikkaa, missä voit olla, oletko sinä ajatellut
itsellesi jotakin?
Kristofer kostutti suuta kielellään.
— E-en, en ole ihan, tai kyllä minä olen a-ajatellut —
— Mutta et ole keksinyt mitään, tarkoitat, niinpä niin.
Kristofer rohkaisi mielensä.
— Niin, kun ne o-ottivat talon, muuten olisin ehkä voinut mennä kotiin.
— Minä ymmärrän hyvin.
Pomo seisoi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena.
— No niin, Kristofer, enpä sitten tiedä muuta neuvoa kuin että sinä
saat jäädä minun luokseni — minä tahdon toki nukkua yöllä, minua
ei huvita maata valveilla, on ikävää maata valveilla, aika matelee
käsittämättömän hitaasti —
Kristofer katsoi häneen viattomasti:
— Minä luulin sinun nukkuvan hyvin?
Pomo hymyili.
— Niin, ei minulla ole mitään valittamisen syytä, mutta jos me nyt
eroaisimme näin, jos minä menisin matkoihini, tarkoitan, ja jättäisin
sinut tähän seisomaan — mitenkähän unen silloin kävisi? Minä tunnen
Nilsin, tiedä se, hän valvoisi ja ajattelisi sinua koko yön ja
miettisi, miten sinun olisi käynyt. Mahtaakohan Kristoferilla olla
kattoa päänsä päällä, jospa hän näkee nälkää ja palelee — ja millainen
paimen sinä oikeastaan olet, kuu saatoit sillä tavoin jättää hänet? Ei,
saatpa säästää Nilsin siitä, saatpa mieluummin lähteä hänen kanssaan,
kyllä me neuvot keksimme.
Kristoferin kasvot värähtelivät, hän ei antanut leikin johtaa itseään
harhaan, hän käsitti heti.
— Kiitos, sanoi hän lämpimästi ja haparoi kädellään Nilsiä kohti — sinä
olet vain ihan liian hy-hyvä.
— Ei mitään kiittämistä, Kristofer, minulla on kyllä työtä sinulle,
ja, älä luulekaan muuta — — no, meidän täytyy lähteä, minun on vietävä
nämä jäännökset kylään; minä harjoitan sivussa hiukan kauppaa, paimenen
ansiot eivät näet liikoja lihota, ja syksy ja talvi ovat pitkät —
He vaelsivat hitaasti hämärän halki, eläimet olivat nälkäisiä ja
nykivät suuhunsa syysheinää ja pysähtyivät joka kohdassa, missä näkivät
ruohoa. Ihmeellinen, pienikumpuinen pimeä maisema lähestyi heitä joka
taholta, pienet kukkulat estivät näkemästä, tammivesakko tuli ihan
tielle asti, välistä oli kuin he olisivat kulkeneet jonkinlaisessa
kuilussa, jonka vuori sulki syleilyynsä. Sitten se ikään kuin päästi
heidät ja madaltui — ja Kristoferin ihmettelevien silmien eteen avautui
laaja lakeus, joka kaukana yhtyi taivaaseen ja häipyi sinisenä sen
tummaan piiriin. Se lepäsi siinä viettävin mäin ja kummuin, pelloin
ja vainioin ja ruskein mätässoin, pitkiä kiviaitoja kulki sen poikki
jakaen sen pitkulaisiin kaistaleisiin, pieniin nelikulmioihin niin
kauas kuin hänen silmänsä kantoi. Mutta yli mäkien, yli kumpujen vaelsi
illassa raskas kohu — aivan kuin avaruuden akkunasta virraten.
Nils pysähtyi käsi korvan takana.
— Kuule merta, Kristofer, tulee varmasti myrsky, meidän täytyy kulkea
niin nopeasti kuin voimme ja katsoa, että saamme yöksi katon päämme
päälle.
* * * * *
Viikon kuluttua he tulla rämpivät Vatneen, koko heidän matkansa ajan
oli satanut, ja he olivat märkiä ihoon asti.
— Tervetuloa, kuului ovelta, veli seisoi siellä sukkasillaan,
liidunvalkea pää kallellaan, pienenä ja raihnaana ja väljäihoisena.
— Olipa hyvä, että vihdoinkin tulit!
Pomo puristi lujasti hänen kättään.
— Olet ehkä odottanut?
— Niin, minusta sinä viivyit melko kauan.
Tuokion kuluttua kuului taas:
— Sinä jäät kai nyt vähäksi aikaa kotiin?
— Niin, se on aikomukseni — muuten meitä on tällä kertaa kaksi, minä
otin nuorimman paimenpojan mukaani —
Veli kääntyi Kristoferiin päin, silmät siirtyivät häntä tutkimaan
viisaina, arvostelevina ja valppaina.
— Hän on varmaan hyvä paimenpoika, kun et henno päästää häntä luotasi.
— Sinäpä sen sanot, sinäpä sen sanot —
Pomo rykäisi voimakkaasti.
— Mutta jos hän nyt suostuisi jäämään, mitä sinä siihen sanoisit?
Veli katsoi Kristoferiin, katse tutki häntä pohjaa myöten.
— Jos hän tahtoo olla, saa hän minun puolestani.
Niin oli Kristoferin elämä toistaiseksi turvattu eikä pomon tarvinnut
maata valveilla ja kääntelehtiä vuoteessaan ja pohtia unettomana hänen
kohtaloaan.