Kaksi pitkää päivää Kristofer makasi Petran navetassa, tämä maalasi
parhaillaan taloaan eikä voinut sijoittaa häntä muualle; Petra kävi
aina välillä katsomassa lehmää ja poikaa ja pani ruokaa ja juomaa
kummankin eteen. Sitten tuli vihdoinkin Aanan Torvald, joka oli oleva
hänen ensimmäisenä huoltajanaan ja jonka oli määrä ottaa hänet heti
mukaansa.
Torvaldilla oli hevonen ja rattaat matkassa, Kristofer kuuli hänen
kääntyvän pihalla, hän taisteli juuri silloin surullisten ajatusten
kanssa ja oli täynnä pelkoa ja levottomuutta. Missä hän on, kysyi
Torvald — kahvia, ei kiitos, minulla ei ole aikaa, minun täytyy lähteä
heti takaisin. Vähän sen jälkeen he tulivat hakemaan häntä, Kristofer
näki karkeapiirteiset kasvot ja terävät tikansilmät, jotka katsoivat
häneen hetken — sitten he olivat jo liikkeellä vuodepenkki välissään.
— Hän näyttää heikolta, virkkoi edellä kulkeva.
— Niin, eikä kai kauan sitäkään, vastattiin takaa välinpitämättömästi.
— Oletko siistinyt hänet?
— Minä vaihdoin heti, oljet ja panin hänelle toiset lakanat, mutta ne
minä tahdon takaisin —
Penkki nostettiin rattaille ja sidottiin kiinni kytkyellä ja köydellä,
sitten Torvald maiskutti hevoselle ja ajoi hitaasti kylän läpi, ja
ihmiset tulivat ulos ovilleen ja töllistelivät heidän jälkeensä.
Tielle oli keräytynyt nuorta väkeä, ja kun rattaat menivät ohi,
kumartuivat he Kristoferin puoleen ja katsoivat häneen uteliaasti. Ja
Kristofer makasi hiljaa penkillään ja katseli ympärilleen, hän näki
silmiä, jotka tuijottivat häneen ja sitten taas vetäytyivät arkoina
pois, aivan kuin paeten tehtäväänsä. Ja Torvald itse istui edessä leveä
selkänsä Kristoferiin päin ja kääntyi tuskin kertaakaan katsomaan häntä.
Päivä oli tuulinen, olkien läpi kävi veto, ja Kristofer paleli peiton
alla, samalla kuin rattaiden täristessä pompahteli edestakaisin. Jonkin
ajan kuluttua hän veti peiton korvilleen ja koetti nukkua hetken, häntä
vaivasi katkera tunto, että hän oli omalla hautausretkellään, matkalla
maan poveen ja tiesi sen itse —
He saapuivat Aanaan puolenpäivän tienoissa. Torvald riisui hevosen
valjaista ja vei talliin, kaviot iskivät kovasti permantoon, ovi
paiskautui kiinni hänen jälkeensä.
Hetken kuluttua hän seisoi pihalla poimien heinänkorsia mekostaan,
sitten hän meni naputtamaan ruutuun:
— Nyt saat tulla vähän nostamaan!
Kristofer raoitti silmiään — jälleen uusi ihmispää hänen edessään,
jälleen uudet kasvot, välinpitämättömät, kovat ja kylmät, niinkuin vain
ihmiskasvot voivat olla.
— Mutta Herran nimessä, mitä sinä tuosta tahdot, eikö hän mieluummin
olisi saanut kuolla sinne, missä oli?
Vuodepenkki kannettiin tupaan, missä Torvald ja hänen vaimonsa
nukkuivat yöllä, ja asetettiin ulkoseinän viereen. Siinä Kristofer
sitten taas makasi seljällään ja katsoi kattoon ja laski parruja ja
ihmetteli, miten pitkää elämä oli.