Turun syysmarkkinat, jotka vanhastaan pidettiin Maarian
syntymäpäivänä eli syyskuun kahdeksantena, muodostuivat vuonna 1596
tavallista vilkkaammiksi ja väkirikkaammiksi. Pitempään kestäneet
kauniit ilmat olivat houkutelleet kaupunkiin väkeä läheltä ja
kaukaa. Joki oli sulloutunut niin täyteen aluksia, että Katinhännän
poikaviikarit juosta vilistivät niitä myöten Samppalinnan alta
Aningaisten puolelle. Kauempana linnan alla liehuivat niiden uusien
sota-alusten viirit, jotka marski muutama päivä sitten oli tuonut
Pikkalasta tänne. Siellä peilailivat Auran veteen vasta tervattuja
kylkiään amiraalilaivat "Suomen Jalopeura" ja "Suomen Joutsen",
kaleerit "lohikäärme", "Merenneito" ja "Karhu". "Flemingin parkki",
"Innamaan haaksi", y.m. ja rannalla linnan ulkovarustusten edessä
tungeskeli niitä ihailemassa parvi joutilaampaa markkinarahvasta.
Vilkkain oli liike ja hyörinä kuitenkin ahtaalla kauppatorilla sekä
rannassa sillan kummallakin puolen. Harmaakuosisen talonpoikameren
keskellä vilahteli siellä mustapukuisia pappeja, töyhtöpäähineisiä
vapaakartanoiden isäntiä sekä nahkahousuisia, ylimielisesti teiskuvia
sotilaita. Viimemainittuja olikin nykyään kaupungissa tavallista
enemmän, sillä marski oli koonnut heitä tänne kokonaista kolme
joukkokuntaa, jotka oli leiritetty kaupungin lähimpään ympäristöön.
Torin kulmassa, lähellä sillankorvaa, oli Sihveri Porsaanjalan lesken
avara krouvitupa, jonka ovensaranat kitisivät yhtä menoa, alemman
markkinarahvaan suoltuessa sisään ja ulos. Siellä tyhjennettiin
pienistä tinakulhoista viime vuosikymmeninä käytäntöön tullutta
paloviinaa, samalla kun kymmenissä katajahaarikoissa läikähteli
vanha Turun olut. Huoneen täytti korvia huumaava äänten sorina.
Tuolla juteltiin markkinakaupoista ja täällä kiisteltiin valtakunnan
asioista: toiset, etupäässä vakaisemmat talonpojat, pitivät ääntä
Kaarlo-herttuan puolesta, samalla kun huovit ja löysäläisväki
esiintyivät tulipunaisina kuninkaan miehinä.
Mutta yhtäkkiä vaimentui rähinä ja kaikki kääntyivät kuulemaan erästä
huovinpukuun puettua nuorta miestä, joka oli hypännyt lavitsalle
seisomaan ja kilistäen kookasta rahakukkaroa huusi:
"Hei miehet, täss' on poika, joka kykenee tarjoamaan jokaiselle puoli
tusinaa viinaryyppyä ja pari haarikallista olutta päälle! Ei muuta
kuin ojentakaa astianne muorille täytettäviksi!"
Toiset tuijottivat häneen epäillen, toisten huutaessa:
"No tuo joltakin kuuluu!" -- "Onpas siinä reilu poika!" -- "Se mies
ei olekaan Kitulasta kotoisin!"
Huovi hyppäsi lavitsalta alas ja maksoi kukkarostaan krouvarimuorille
sikäli kuin astiat täyttyivät. Silloin lähenivät myymäpöytää
epäilevimmätkin.
Mutta huovi oli jälleen noussut lavitsalle, josta hän täysi
oluthaarikka kädessään puhui:
"Ja nyt me juomme kuningas Sigismundin ja vanhan katolisuskon maljan.
Eläköön Sigismund ja katolinusko!"
"Eläköön! eläköön!" hoilasi joukko hänen perässään.
"Ja nyt marskin malja!" huusi huovi ja rahakukkaroaan helistä en
riensi hän jälleen maksamaan täyttyviä tuoppeja.
Kun kaikki olivat osansa saaneet, juotiin marskin malja huutaen ja
hoilaten.
"Eikö teidän, miehet, täydy tunnustaa, että vanha usko, jota Herrassa
kuollut kuningasvainaja sekä nyt hänen poikansa, jalo Sigismund, ovat
koettaneet jälleen voimaansa saattaa, on paljon parempi kuin tämä
uusi kerettiläissotku? Laulakaapas suunne puhtaaksi, miehet! Mutta
sitä ennen ryyppy viinaa ja uudet oluthaarikat."
Kunkin saatua osansa huudettiin jälleen entistä innokkaammin vanhan
katolisuskon hyväksi.
Kun pahin remakka oli vaiennut, kuului torilta kapakan edustalta
torventoitotusta.
"Kuuluttaja! Avatkaahan, miehet, ovi, että mekin saamme kuulla, mitä
siellä julistetaan", huusi huovi.
Kun ovi oli työnnetty auki, kuului karkea miehen ääni, joka puhui
kuin ulkoa opittua läksyä:
"Klaus Fleming, Viikin vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan neuvos,
valtakunnan marski ja yliamiraali sekä kenraali-sotaeversti ynnä
käskynhaltija yli kaiken Suomenmaan kutsuu täten kaikkia läsnäolevia,
niin ylhäisiä kuin alhaisia, niin vapaamiehiä ja hengellisen säädyn
jäseniä kuin porvareita ja talonpoikiakin nyt heti saapumaan
kapitulihuoneelle, lukeakseen ja selittääkseen siellä kaikille
hyville miehille erinäisiä kuninkaalta saapuneita kirjeitä."
Jälleen kuului torventoitaus ja kuuluttaja etääntyi torilta.
"Vielä kerran haarikat täyteen ja sitten miehissä kapitulihuoneelle
kuulemaan, mitä kuningas meille kirjottaa", huusi huovi.
Itse asiassa oli hän saapunut kapakkaan vartavasten värväämään väkeä
tuohon marskin kuuluttamaan kokoukseen sekä valmistamaan viinalla ja
oluella markkinarahvaan mieltä. Hän oli vasta Pohjanmaan voudiksi
nimitetyn Abraham Melkiorinpojan miehiä ja oli isäntänsä toimesta
tullut markkinarahvasta yllyttämään. Nyt saattoi hän olla varma
herransa kiitoksesta, sillä muutamia varakkaamman näköisiä isäntiä
lukuunottamatta lähtivät kaikki kapakassa olleet meluten hoippumaan
hänen jälessään kapitulitaloa kohti.
* * * * *
Marski oli vasta saapunut kapitulihuoneeseen parin seuralaisen
kanssa, joista toinen oli Abraham Melkiorinpoika. Hän oli näiden
kanssa juuri tehnyt ratsastusretken kaupungin ulkopuolelle
sijotettujen sotaväkiosastojen luoksi ja sen vuoksi hänellä oli
jalassaan raskaat ja pölyiset ratsusaappaat. Ruoskansa hän oli
viskannut pöydälle sekä sen viereen mustan nahkalippaan, jossa oli
kuninkaalta saapuneita kirjeitä.
"Hö! hö!" -- naurahti hän yhtäkkiä lyhyeen ja karkeaan tapaansa,
lyöden samalla kämmenensä pöytään, "saapas nähdä, minkä karvaista
kansaa sieltä sinun huovisi tänne raahaa!"
"Käskin hänen kerätä mahdollisimman oikeita talonpoikia", vastasi
Abraham-herra hiukan pelästyneenä, "ja uskon, että hän siinä
suhteessa täyttää toiveemme, sillä ei hän ole ensi kertaa..."
Hän keskeytti lauseensa ja kurottausi ahtaaseen ikkunakomeroon ja
alkoi tirkistellä ulos.
"Sieltä tulee, luulen minä, hengellisten herrain pää ynnä joukko
muita pienempiä hengellisiä", jatkoi hän hetken päästä.
"Hyvä on, kyllä minä heidän käpälänsä kuumennan", murahti marski ja
kourasi pari kertaa harmahtavaa leukapartaansa.
Tuokion kuluttua astui sisään iäkäs Turun hiipan haltija, Ericus
Erici Sorolainen. Hänen laiha ja kumaraan painunut vartalonsa peittyi
mustan kauhtanan poimuihin ja hänen parrattomat kasvonsa näyttivät
valkoista röyhelökaulusta vastaan kalpeilta ja riutuneilta. Kirkkaat,
harmaat silmänsä kiinnitti hän hitaalla varovaisuudella ensin
marskiin ja sitten hänen seuralaisiinsa, minkä jälkeen hän tervehti:
"Jumalan rauha, jalot herrat!"
"Jumalan rauha!" kuului marskin parrasta murahdus.
Piispan mukana saapui huoneeseen kolme tuomiokapitulin jäsentä sekä
puolikymmentä maalaispappia. He sijottuivat istumaan esimiehensä
ympärille päinvastaiselle puolelle pöytää kuin missä marski istui.
Syntyi kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä marski, saappaan
kärkeensä tuijottaen, naputti oikean käden pikkusormella pöydän
reunaan ja Abraham Melkiorinpoika hiiviskeli kuin kissa varpaillaan
akkunan luota toisen luo.
Asentoaan muuttamatta ja päätään kääntämättä katsoa mulautti marski
piispaa. Heidän katseensa yhtyivät pikimmältään, piispa vilkasi
pöydällä olevaa ruoskaa ja nosti jälleen katseensa marskiin, jolloin
hänen silmänsä pohjalla vilahti kaukainen hymy. Marski tuhahti
sieramiinsa ja alkoi jälleen tuijottaa saappaansa kärkeen.
Ulko-oven takaa rupesi tällöin kuulumaan sekavia ääniä, askelten
töminää ja häijynkurista rykimistä. Hetken päästä nykäistiin ovi
epävarmasti auki ja näkyviin tulivat markkinarennosti puetun rengin
juopuneet kasvot. Kun hänen sinne tänne harreilevat silmänsä
pysähtyivät huoneen perällä olevaan seurueeseen, yritti hän
vetäytymään takaisin. Mutta nähtävästikin häntä työnnettiin takaapäin
sisälle, sillä vastaanpanostaan huolimatta retvalehti hän kynnyksen
yli, samalla kun hänen takaansa tulivat näkyviin toiset juopuneet
kasvot toisensa jälkeen. Koko joukko, jonka keskellä Abraham
Melkiorinpojan huovi puikkelehti, sijottui rykien, lakkireuhkojaan
käännellen ja oluen katkua huokuen yhteen ryhmään lähelle ovea.
Ilmettään muuttamatta silmäili heitä marski eikä Abraham-herra
kyennyt hänen katseestaan lukemaan, mitä hän pohjaltaan ajatteli
noista hänen esiinloihtimistaan "kansan miehistä".
"Hyvät ystävät, piispa, papit jäte rahvaan miehet!" katkaisi marskin
karkea basso äkkiä hiljaisuuden, "kun viime aikoina on esiin
tullut kaikenlaisia häiriöitä ja kinasteluja uskonasioissa ja kun
minun luonani juoksee lakkaamatta valittajia niin puolelta kuin
toiseltakin, niin olen minä kutsunut teidät koolle, tulkitakseni
teille kuninkaalta äsken saapuneen kirjeen, joka sisältää ohjeita
juuri näihin riitakysymyksiin nähden. Ja kun meillä kenelläkään,
olimme sitten piispoja tai vaikka suorastaan herttuoita (tässä kohti
heitti marski nopean syrjäkatseen pappeihin päin), ei ole mitään
oikeutta juonitella hänen majesteettinsa kuninkaan selviä käskyjä
vastaan, niin toivon minä, että kaikki kinat ja valitukset tämän
jälkeen lakkaavat."
Hän silmäsi ympäri huonetta, otti sitten lippaasta kuninkaan kirjeen
ja levitti sen auki, niin että nauhasta riippuva vahasinetti
kalahteli pöydän laitaan.
"Ensinnäkin ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti", jatkoi
hän kirjettä silmäillen, "että hän ei ole käskenyt vähentää niitä
kirkonmenotapoja ja käytöksiä, jotka vanhastaan ovat tässä maassa
olleet käytännössä, ja että mitä siinä suhteessa on päätetty Upsalan
kokouksessa, se on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan."
"Mutta Upsalan kokouksen päätöstä tekemässähän ovat olleet kaikki
valtakunnan säädyt ja itse kuninkaallinen majesteetti on vahvistanut
saman päätöksen", keskeytti piispa yhtäkkiä marskin.
Marski kääntyi häntä kohti äkkiä ja vihaisesti, niin että tuoli
risahti, mutta samassa aukeni ulko-ovi jälleen ja sisään astui kolme
aatelismiestä. Etummainen heistä, huolella puettu, viittäkymmentä
alotteleva mies, jonka ryhdissä ja käytöksessä ilmeni sekä oppineen
arvokkuutta että hovimiehen siroutta, oli marskin sukulainen ja
kaima, Klaus Fleming nuorempi, Kaskisten herra. Häntä seurasivat
hänen veljensä, Louhisaaren herra Lauri sekä lankonsa, Kankaisten
herra Kaarlo Horn.
Kaimansa nähdessään synkkeni marskin katse huomattavasti. Oli
yleisesti tiettyä, ettei hän voinut sietää tätä sukulaistaan ja
siihen vaikutti osaltaan se, että Kaskisten herra veljineen oli,
samoinkuin Kankaisten Hornitkin, lähempänä Kaarlo-herttuan leiriä,
osaksi taas se, että tuon hänen kaimansa ulkomainen oppineisuus ja
hieno käytöstapa omituisella tavalla ärsyttivät marskia. Sen vuoksi
hän aina, milloin he sattuivat samaan seuraan, tahallaan käyttäysi
tavallistakin töykeämmin ja raaemmin, ikäänkuin osottaakseen, että
hänen ei tarvitse ketään kursastella.
Fleming-veljesten ja Hornin sisään astuessa nielasi marski alas
piispalle aikomansa sapekkaan vastauksen. Sen sijaan rykäsi hän
tuolla yli valtakunnan kuululla tavallaan, niin että seinät
kajahtivat ja arkahermoisemmat läsnäolijoista hätkähtivät, minkä
jälkeen hän sormin niisti nenänsä, viskasi hyppystensä sisällön
viereensä lattialle ja huitasi samettisen mekkonsa hihalla nenänsä
alustaa. Vasta tämän jälkeen ärähti hän piispalle:
"Mutta kun kuninkaallinen majesteetti kerran tässä kirjeessään sanoo
niin ja niin, niin sen pitää oleman niin, olkoot sitten säädyt ja
Upsalaa kokoukset päättäneet mitä tahansa. Vai mitä yhteisen kansan
miehet tähän sanovat?"
Tässä kääntyi marski silmäilemään ovinurkkaan ryhmittynyttä
miesjoukkoa.
"Niin on!" -- "Kyllä me ollaan kuninkaan ja marskin puolella!"
-- "Vanhan Ruotsin uskon me tahdomme pitää!" -- kuului joukosta
rähiseviä ääniä.
Marski silmäili jälleen kirjettä ja puhui:
"Edelleen ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti, että jos täällä
Suomessa on muutettu vanhoja uskonnon menoja, niin hän suvaitsee,
että sellaiset muutokset peruutetaan."
"Koska kuninkaallisen majesteetin kirje sisältää niin tärkeitä ja
seurakuntamme elinkysymyksiä koskevia asioita, niin rohkenen minä
pyytää kopiota siitä", lausui piispa, joka nähtävästi alkoi epäillä,
että marski lasketteli omiaan kirjettä vapaasti tulkitessaan.
"Joka ei usko minun tulkintaani, hän saa milloin hyvänsä itse lukea
kuninkaan kirjeen", mörähti marski, mutta ei kuitenkaan tehnyt
pienintäkään liikettä, jättääkseen kirjettä käsistään.
"Kyllä se uskotaan sillä, mitä marski sanoo!" -- "Papit vain ilman
juonittelevat!" -- kuului rahvaan joukosta rähinää.
Piispa ja Kaskisten herra katsahtivat toisiinsa ja tästä katseesta
rohkaistuneena lausui edellinen:
"Kun nyt kerran on kysymys kirkkoa ja papistoa koskevista seikoista,
niin katson minä soveliaaksi saattaa maamme ylimmän käskynhaltijan
tietoon sen raa'an häväistyksen, joka viime sunnuntaina on kohdannut
Räntämäen kirkkoherraa, jonka joukko kirkkopihassa juopuneina
reuhaavia huoveja oli viskannut muurin yli, kun hän saapui heidän
jumalatonta menoansa asettamaan. Harras ja oikeutettu toivomukseni
on, että herra marski saattaa syylliset rangaistukseen, jotta
sellaiset väkivallanteot eivät vasta uusiinnu."
Piispan puhuessa kuului rahvasjoukosta naurun rähinää ja
huudahduksia: "Olipa ne poikia!" -- "Ei muuta kuin yli muurin vain!"
Kaskisten herra kavahti vihaisesti seisoalleen ja lausui tulisella
kiivaudella:
"En voi kauemmin olla minäkin puolestani tähän seikkaan sekaantumatta
ja lausumatta julki, kuinka tuiki sopimatonta on, että huuditonta
roskaväkeä ja juopuneita tyhmyreitä haalitaan kokoon häväisemään
sielunpaimeniamme ja oppi-isiämme ja väittelemään muka uskonnon
asioista. Tällaiselle kokoukselle minä en tunnusta minkäänlaista
arvoa!"
"Olen täydellisesti yhtä mieltä veljeni kanssa!" huudahti Louhisaaren
herra heti perään.
"Ja minä!" lisäsi Kankaisten herra.
Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten naurahti marski
väkinäisesti ja aivankuin ei olisi lainkaan kuullut sukulaisensa
paheksumislausuntoa, vastasi hän piispan kanteluun:
"Siihen asiaan minä en totisesti tiedä parempaa keinoa kuin että
asianomainen pappi viskataan muurin yli takaisin kirkkopihaan ja
entistä lujemmin."
Aivan kuin merkin saatuaan rähähti rahvasjoukko nauramaan.
"No se oli paikalleen sanottu! Niin sitä, pojat, pitää tehdä!" --
kuului huutoja.
"On itsensä alentamista viipyä hetkeäkään enää tällaisessa
kokouksessa!" huudahti Kaskisten herra.
Hän nousi ja lähti vihaisesti huoneesta. Hänen veljensä ja Kankaisten
herra seurasivat hänen kintereillään.
Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi piispakin paikoiltaan
ja lausuen: "Pidän turhana pitemmät keskustelut tällä kertaa", --
lähti marskille kumarrettuaan huoneesta. Kaikki papit seurasivat
hänen esimerkkiään.
Heidän mentyään tuhahteli marski hetken aikaa sieramiinsa ja tuijotti
saappaansa kärkeen. Sitten kääri hän kuninkaan kirjeen kokoon, pisti
sen takaisin lippaaseen ja sen tehtyään ärähti vihaisesti ovinurkan
joukolle:
"Ei teitä, tolvanat, täällä enää tarvita!"
Pelästyneinä alkoivat silloin "kansan miehet" sulloutua ovesta ulos.
"Vietävän risajaakot!" murahti marski itsekseen, työnsi kirjelippaan
vyönsä alle ja ruoskaansa tarttuen lähti astua tömistelemään ulos.
Kirkkotorilla piteli ratsurenki suitsista marskin kuuluisaa
mustaa oritta, joka levotonna pärskähteli sieramiinsa ja kuopi
etukavioillaan maata. Ähkäisten nousi marski rengin avulla satulaan
ja lähti Kirkkokatua pitkin ratsastamaan kauppatorille.
"Tehkää tietä, marski tulee!" kuului markkinaväen keskeltä häädettyjä
huudahduksia.
Kansanjoukon keskelle aukeni laaja kuja sikäli kuin Musta notkuvin
seljin kuletti herraansa eteenpäin. Mutta marski ei katsonut
sivuilleen eikä ollut tietävinään, kun lakit molemmin puolin kujaa
lensivät miesten päästä. Tömisten ajoi hän sillan yli Aningaisten
puolelle, räpsäytti piiskalla oritta ja alkoi hattutöyhdön liehuessa
hölkkäjuoksua ratsastaa alas linnaa kohti.