"Äiti, mihinkä uusi lakkini joutui, en löydä sitä mistään ja hevonen on
jo valjahissa, istutko, Riitta, sen päällä?"
"Äiti, Toppo tuuppasi minua."
"Olkaa nyt kauniisti, kun matkalle pääsette. Tässä, Toppo, on lakkisi,
taluta kauniisti Riittaa ulos, minä tulen oitis Jaakon kanssa." Martta
oli pukenut nuoremman poikansa Jaakon valmiiksi ja pani nyt kiinni oman
sadetakkinsa. Puvusta ja koko komennosta näkyi, että perhe nyt oli
hyvissä voimissa. Severistä oli tullut raittiuden harrastaja ja
Sairiossa oli hänellä pieni punaiseksi maalattu asunto, sekä vieressä
oleva perunamaa. "Kaarperissa" hän kävi työssä. Siellä maksettiin hyvä
päiväpalkka eikä sallittu viinaan meneviä.
"Tulkaa nyt jo, että ennätämme ajoissa perille", huusi Severi.
"Tuossa paikassa." Eväskoppa ja tuliais-mytty siepattiin kainaloon
vielä, ja sitte Martta läksi Jaakon kanssa ulos, lukitsi ovensa, antoi
avaimen Severille sekä hyppäsi rattahille. Severi nosti Jaakon äidin
syliin, Topon ja Riitan taka-istuimelle, ja käski Topon pitää kiinni
sisarestaan. Itse tarttui hän ohjaksiin ja sitte lähdettiin ajamaan
Jylhämäkeä kohti, tuolle matkalle, jolle Martta 9 vuotta oli toivonut,
jota varten hän oli säästänyt ja koonnut rahoja, jotka eivät
milloinkaan riittäneet tähän tarkoitukseen. Hänen mieleensä johtui se
aika, jolloin hän 18-vuotiaana tyttönä tätä tietä ensi kerran läksi
maailmaa koettelemaan; silloin oli tulevaisuus hämäränä hänen
edessään, nyt oli hän jo paljon kokenut, ja tiesi paremmin kuin ennen,
että kun hätä on suurin, on apukin lähellä. Iloisella mielellä katsoi
hän tulevaisuutta kohti, olipa hän kovin nuori vielä, vasta
seitsemänkolmatta-vuotinen, -- kyllä sillä iällä toivovalla mielellä
eteen päin katselee.
Vähän matkaa olivat ennättäneet kaupungista, kun lapset, jotka eivät
kotona jaksaneet syödä, rupesivat taka-istuimelta hiljaa sipisemään:
"Äiti, meidän on nälkä." Äiti ei ollut tuota ensin kuulevinaan,
ajatteli vain, että mennäänhän lähemmäksi syöttöpaikkaa, sillä välin
kuin odottavat. Mutta nyt rupesivat kilvan laulamaan: "Äitii, on
nälkää, äitii, on nälkää -- ää -- ää."
"Noita lapsia, täytyyhän niille taittaa vähän ohrakaakkua." Martta
antoi kumpaisellekkin palasen ja lapset olivat tyydytetyt. Nyt he vain
katselivat kauniita kartanoita, niityillä olevia suuria heinäkekoja ja
jos jonkinlaisia esineitä. Äiti ei ennättänyt vastata heidän
kysymyksiinsä, sillä niin taajaan niitä tuli, ja esineitten ohi
ajettiin, ennen kuin hänelle selveni, mistä kysymys oli.
Tunnin aika kului syöttöpaikalla ja sitte matkaa jatkettiin taas. Nyt
oli jo poikettu metsätielle eikä siis näkynyt paljon uusia esineitä
enään, lapset kävivät unisiksi ja haukottelivat tavan takaa, mutta
Martan sydän sykähteli kummanlailla, kun hän kotipaikkoja läheni, noita
kauan kaivattuja eikä koskaan unohdettuja. Mikä lieneekään vaikuttanut,
että häntä oikein vavistutti, jota lähemmäksi tuli. Jo näkyi
Jylhävuori; juhlallisen synkkänä sen kanervainen harja kohosi salosta.
Jo pilkoitti sivulta päin, vienossa tuulessa väreilevä lammen pinta.
Metsän pihkainen tuoksu oli niin tuttu ja raitis... "Oi Severi, jospa
sentään tänne voisimme asettua", sanoi Martta, "metsämaan elämä on kuin
pyhäpäivän rauha. Täällä voisimme lapsinemme paremmin säilyä maailman
kiusauksista."
"Kyllä kiusauksia aina tapaamme, mutta kentiesi täällä paremmin
saattaisimme opettaa lapsillemme, _kenen_ avulla kiusaukset voitetaan."
Nyt ajettiin Jylhävuoren mäkeä ylös, jo oltiin mäen päällä ja tuolla
laaksossa lammen rannalla oli Jylhämäen torppa. Joka vain on ollut
vuosia poissa kodistaan, johon hän ensi kerran palajaa, käsittää Martan
tunteet. Jokainen vanha puu, jonka hän muisti, jokainen kivi, kaikki
olivat hänelle rakkaita, vanhoja tuttavia. Eräs suuri petäjä, jonka
tuuli entis-syksynä oli kaatanut, oli poissa, ja sitä hän kaipasi,
ikään kuin tuoni olisi häneltä ystävän riistänyt.
Pihaan tultiin, hevonen seisahtui, Severi katsoi ympärilleen, mutta ei
näkynyt ketään. Hän nosti puoli-uniset lapsensa maahan ja otti Jaakon
syliinsä, jotta Marttakin alas pääsisi; riisui hevosensa ja meni sitä
kaivolle juottamaan. Pihassa ei ollut muuta elävää olentoa, paitsi
kaksi porsasta, jotka tulivat vieraitten eteen ja ikään kuin kuunnellen
katselivat heitä, mutta kun lapset kurkottivat kätensä koskeaksensa
niitä, röhähtivät ne ja juoksivat hännät sikkarassa hakaan päin.
"Missä väki lienee?" sanoi Martta. "Eivät he ainakaan kaikki saata
kaukana olla." Samassa tuvan ovi kävi, vanha mummo tuli portahille.
"Mistä kaukaa ollaan?" kysyi muori.
"Hämeenlinnasta."
"Hää, kuuloni on käynyt huonoksi."
"Hämeenlinnasta ollaan", vastasi Severi lujemmin.
"Hämeenlinnasta! -- Ettehän vain ole..."
"Äiti, tässä nyt olemme, Severi ja minä joukkoinemme." Siinäkös riemu
syntyi ja lapsen lapset, ne nyt muorin silmien ilona olivat.
Muori kertoi, että lapset ja lasten lapset olivat heinää tekemässä
takaniityllä. "Mutta kyllä he sieltä pian tulevat", lisäsi hän. "Maalun
täytyy ainakin tulla illallista valmistamaan."
"Ei sanota Maalulle, keitä ollaan, saa nähdä, tunteeko hän?" sanoi
Martta, jonka leikkisä luonto jälleen pääsi valloilleen.
"Ei maarin Maalu teitä tunne, hän oli sentään hyvinkin lapsi,
12-vuotias vain, kun lähdit."
Severi pisti tupakkaa piippuunsa ja muori toi voita, juustoa ja
viilipiimää pöydälle; kalaa ja leipää siinä oli entiseltään jo. "Syökää
nyt, kyllä maar teidän nälkä on. Jahka Maalu tulee, niin hän panee
olkia lattialle ja tuo vaipat ja raidit lutista, että lapset pääsevät
maata."
Siinä kun syötiin, tulivat entiset naapuritkin puheeksi. Pieniä
muutoksia oli tapahtunut, torpista oli jostakusta mennyt henkilöitä
naimisiin, toisista muuanne muuttanut, ja Kontiosta olivat vanhukset
kuolleet.
"Vai ovat kuolleet, no Kustu on sitte yksin tiemmä", virkkoi Severi.
"Yksin on. Hm, onhan tämä ikään kuin Jumalan sallima, että tänne
tulitte. Kas, se nyt on sillä tavalla, että Kustun tarvitsisi lähteä
naimaan, mutta sitä hän ei tahdo tehdä, sanoo vain, että Kallu tulkoon
Miinan kanssa Kontioa hoitamaan, ja ottakoon Maalu miehen tänne, mutta
kun totta puhuu, on Maalusta paisunut komea likka ja eräs lampuodin
poika on nyt häneen silmänsä iskenyt, hän on vanhempiensa ainoa poika
ja tahtoo Maalua emännäksi taloonsa. Tässä sitte sanoimme juuri
tuonaan, että tarvitsis kirjoittaa Martalle ja Severille, että
tulisitte ottamaan tätä torppaa haltuunne, kontrahdit käyvät vielä
minun nimessäni, ei teidän tarvitsisi muuta kuin tulla vain tänne ja
myydä kampsunne kaupungissa. Kontiossa on Kallulla kaikki valmista,
ettei täältä mitään tavaroita suuriakaan sinne muuteta. Tästä aioimme
jo aikaa teille kirjoittaa, sillä ovathan ne vanhukset jo puoli vuotta
olleet kuolleena. Ukko kuoli jo tuossa joulun edellisellä viikolla ja
Ulla sitte Kynttilänä, mutta ei kirjettä saatu toimeen, kun ei täällä
kukaan oikein osaa panna asioita paperille, sikseen se jäi. Olihan
Kustu kaupungissa, mutta ei hän saanut selkoa asunnostanne ja tuli
sitte kiire kotiakkin, työn-aika kun oli parhaallaan juuri, ja sillä
tapaa se sitte on jäänyt. Yhdessä viljelyksessä ovat nyt vain molemmat
torpat olleet."
Severi ja Martta katsoivat toisiinsa. He eivät puhuneet tähän mitään,
mutta molemmat ajattelivat: "Meillä on edessä Jumalan viittaama tie."
Muorin puhuessa tuli Maalu kotia, hän tervehti, katsellen etsivästi
ympärilleen. Martta virkkoi: "Olemme täällä pyytäneet yösijaa ja ruokaa
muorilta, kun lapset olivat unissaan, ja itsekkin olimme väsyneet,
ettemme jaksaneet ajaa kauemmaksi; jos nyt saisimme olkia lattialle,
että lapset pääsisivät maata."
"Kyllä sitä saatte", sanoi Maalu, jonka toivova katse nyt muuttui
melkein alakuloiseksi, kun hän virkkoi: "Näin hevosen ja rattaat
pihalla ja ajattelin itsekseni: 'entä jos sisareni, joka on ollut
yhdeksän vuotta poissa Hämeenlinnassa, nyt olisi tullut;' mutta eipä
ollutkaan."
"Mutta entä jos sentään olisi tullut... Katsoppas, Maalu, nyt oikein
tarkasti, kyllä vielä verkkoja lammesta yhdessä pääsemme kokemaan."
"Hyvänen aika! Sinähän se oletkin, aivan varmaan, mitenkä en sinua heti
tuntenut?"
"Muistatko, kun lupasin tuoda sinulle kauniin huivin, jahka
rikastuisin? Kauan olet sitä saanut odottaa. Katso, tässä on minulla
mies ja kolme lasta, eikö siinä ole rikkautta kyllin? -- Ja kas tässä
on huivi, jonka olen ollut sinulle velkaa."
"Kiitoksia! Oikeinpa se on puolisilkkiä. Mutta juoksenpa puhumaan
Kallulle ja Miinalle myöskin, että olette täällä."
Maalu läksi ja hetken perästä oli koko perhe koossa. Miinallakin oli
kaksi tyttöä. Ensi iltana orpanukset katsoa tuijottivat toisiinsa ja
kun pikku Miina koski kaupungin tytön vyöliinaan, joka hänen mielestään
paistoi kumman hienolta, niin Riitta huusi: "ääh", ja veti vyöliinansa
niin äkkiä pois, että reunusta repesi. Siitä syntyi suru ja äiti käski
hänen olla kiitti sekä riisui sitte lapsensa maata.
Ei torpan vanhempi väkikään kauaa valvonut, heidän kun aamulla jälleen
aikaisin täytyi olla työssään, mutta suuruksen jälkeen juotiin
korppukahvia, kun Haalmannin olivat tuoneet kaupungin-nisusia, sekä
muutaman naulan sokuria ja kahvia tuliaisiksi.
Siinä sitte taas kun juttelivat, kehoittivat Severiä muuttamaan
Jylhämäkeen, ja tähän Severi suostui. Päätettiin, että mummolle
jättäisivät vanhemmat lapset ja lähtisivät itse kaupunkiin myymään,
mitä heillä siellä oli myytävää. Viikon viipyivät he Jylhämäessä, ja
ulkotyössä kävivät koko ajan, Martan mielestä se oli kovin hauskaa.
Sisarusten lapset olivat jo ihan tuttuja keskenään. Toppo ja Riitta
jäivät halusta muorin luo, mutta Jaakon Martta otti mukaansa. Ei nyt
ensinkään ollut ikävä lähteä, kun tiesivät pian palaavansa takaisin.
Syksyllä sitte muuttivat kotitorppaan, jossa Martta onnellisena rupesi
emännöitsemään. Severi osti jälleen torven entisen sijaan, jonka hän
ennen rappiotilassa ollessaan oli hukannut. Nyt hän jälleen saattoi
vaimonsa, lastensa ja koko ympäristönsä huviksi sitä soittaa, kun hän
pyhä-iltoina perheensä parissa lammella souteli. Neljä vuotta jatkui
tämän perheen onnellinen elämä, mutta sitte synkistyi jälleen taivas.
Soitto taukosi lammelta ja kirkkopihaan nousi uusi kumpu, jonka luona
Martta aina viipyi lastensa kanssa, kun hän pyhänä kirkkoon meni. Sen
kummun alla makasi Severi, hän oli terveytensä pilannut eikä jaksanut
enään entiselleen päästä; mutta vähätpä siitä, hän oli löytänyt
sielullensa pohjan.
* * * * *
Monet talvet ovat lumea tuiskanneet Jylhämäen torpan maille ja kevään
aurinko monasti sulattanut jään lammelta sitte kuin Martta
kotitorppansa muutti. Lapset ovat kasvaneet, Toppo on jo 14-vuotias ja
osaa hyvinkin äitiänsä auttaa.
On lauantai-ilta, Martta ja lapset ovat tulleet saunasta ja istuvat
tuvan portailla. Mummo veisaa tuvassa tärisevällä äänellä. Kontion
Kustu tuli rannasta päin, hän oli ollut kalassa. Kustu läheni Marttaa
ja sanoi:
"Tässä tuon sinulle kaloja pyhäksi -- tuoreita kaloja --"
"Kiitoksia! Tuleppa sisälle, että kahvia keitän."
Kustu katsoi ympärilleen ja meni sisään, mutta sanoi tupaan tultuansa:
"En minä kahville tullut, tahdoin vain kysyä, josko sinulle nyt
kelpaisin?..."
"Kustu hyvä, en minä enään naimisiin mene, rakkauteni hautasin turpeen
alle."
"Kyllä minä sen melkein arvasin, mutta ajattelin, että ehkä olisit
tarvinnut apua toimissasi..."
"Kyllä Toposta jo apua karttuu."
"Kyllä niinkin. Hyvästi nyt, Martta, jos apua tarvitset, niin kyllä
tullaan." Kustu lähti menemään kotia päin, ja Martta istui jälleen
portahille. Aurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja loi kultaiset
säteensä laaksoon ja Jylhävuoren harjalle.
"Äiti, katsoppas pian, tuolla vuoren harjalla on kovin paljon
röökinöitä ja herroja, katsoppas kuinka kauniita!"
Äiti katsoi vuorelle päin, ja siellä niitä todellakin oli kaunis joukko
nuoria, muutamilla oli tähystimet kädessä.
Hetken perästä tuli koko joukko alas laaksoon, tulivat torpan pihaan ja
kysyivät, saisivatko ruokaa ostaa. Martta lupasi. Samalla juoksi
joukosta esiin solakka, kirkas-silmäinen tyttö, laski toisen
käsivartensa Martan kaulan ympäri ja sanoi: "Martta, tunnetteko minua?"
Martta katseli hetkisen ja sanoi epävarmana:
"Inkeri?" Mutta samassa hän tunsi selvästi ja huudahti: "Hyvänen aika,
kuinka röökinä on kasvanut, olette ihan aikaihmiseksi tullut. Niinpä ne
vuodet menevät."
"Niin menevät", sanoi Inkeri ja loi veitikkamaisen silmäyksen
lähimmäiseen kumppaniinsa, erääseen nuoreen herraan, joka hymyillen
viiksiään väänteli, kuka lienee ollut, kentiesi joku sukulainen --
tuttavalta näytti...
Martta läksi asettamaan pöydälle ruokaa, joka nuorisolle hyvältä
maistui. Ruoalta päästyä kiirehtivät jälleen matkalle. Inkeri kuitenkin
ensin jakeli sokerileivoksia lapsille ja sanoi sitte jäähyväiset.
Martta katsoi hänen jälkeensä, kun tyttö kiipesi kevein askelin ylös
mäkeä, ja ajatteli: "Mimmoiseksika hänenkin elämänsä muodostunee..."
Ajatuksiinsa vaipuneena läksi hän hitaasti sisälle. Vanhat muistot
olivat heränneet, kun hän näki Inkerin. Hän istahti ääneti akkunan
ääreen, muutama kyynel vieri hiljaa hänen ahavoittuneille kasvoillensa.
Lapset panivat maata, mutta Martta istui vielä kauan yksin valveella,
mitä lienee ajatellut... Kun taivaanrannalta katosi viimeinen rusotus
ja lasten tasainen hengitys ilmaisi, että olivat uneen vaipuneet,
silloin Marttakin vihdoin meni levolle.
Kotitorpassaan, Jylhämäessä, elää Martta vieläkin, kasvattaen
lapsistaan kelpo kansalaisia.