language: Finnish
VALKEA HUVILA
Novelli
Kirj.
MAILA TALVIO
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.
Eräänä ihanana kevätiltana tapahtui se rautatieonnettomuus,
joka pariksi päiväksi antoi sanomalehdistölle aihetta laajoihin
artikkeleihin ja sittemmin viranomaisille tutkintoihin useiden
kuukausien aikana. Järkytetyin mielin lukivat kansalaiset pitkin
maata kuvauksia ihmisistä, jotka olivat menettäneet kätensä tai
jalkansa, tai tykkänään henkensä. Parin päivän aikana oli asianomaisen
pienen maaseutuaseman nimi kaikkien huulilla, jopa toistettiin
uhrienkin nimiä. Ne olivat tuntematonta väkeä, työmiehenvaimoja,
joku vaihdemies sekä eräs leskirouva ja hänen kuusitoistavuotias
tyttärensä. Viimemainituista puhuttiin enimmän senvuoksi, että
he, ollen samaa perhettä, herättivät enimmän sääliä. Äiti, Maria,
kolmekymmentäkuusi-vuotias, kuoli asemahuoneella ennenkuin lääkäri ehti
paikalle, tytär, Saima, oli niin vaikeasti ruhjoutunut, ettei hänen
henkiinjäämisestään saattanut olla paljon toivoa. Syystä huusi yleisö
kuohuissaan viranomaisten huolimattomuutta ja leväperäisyyttä.
Surullisen näköistä oli onnettomuusyönä todella ollut sillä
pienellä asemalla, jonka nimeä yleisö seuraavina päivinä toisteli.
Särkyneen vaunun ympärillä makasivat avuttomina ihmisten vaatteet,
eväät, kopat ja jäähyväiskukkaset. Ja siellä oli myöskin verta ja
silpoutuneita jäseniä. Joku utelias paikkakunnan tyttölapsi oli ollut
pyörtymäisillään, kun sattui kompastumaan jalkaan, joka oli linkoutunut
pitkät matkat kiskojen taakse. Jalassa oli siisti maalaiskenkä ja
harmaa villasukka. Kauheaa se oli! Ne onnettomuusuhrit, jotka pääsivät
liikkeelle, huusivat julki hätänsä, hajaantuivat nukkuviin asuntoihin
ja vastaanottivat siellä kanssaihmisten säälin ja virvoituksen.
Vaikeammin haavoittuneet makasivat asemahuoneen pienissä suojissa,
voihkien ja valittaen. Eihän täällä ollut edes lääkäriä, ei mitään
valmista rautatieonnettomuuksia varten. Kuolleet olivat vaiti —
hekin olivat vielä elävien mukana, nimittäin se rouva, jonka nuoren
tyttären ukko Trast oli asettanut pöydälle muun paikan puutteessa,
ja se vaihdemies, jonka kuiskailtiin olevan syypään onnettomuuteen.
Vaiti oli myöskin kuolleen rouvan tytär: hän ei ollut vielä tullut
tajuihinsa, ja ukko Trast, eläkettä nauttiva vaihdemies ja vanhin
junavirkailija näillä mailla, arveli itsekseen, että olisikin parasta,
jos hän seuraisi äitiänsä eikä enää palaisi tähän pahaan elämään. Niin
kaunis lapsi hän oli, olisipa suonut hänen pääsevän pois ennenkuin
maailma ehti häntä tahria. Ukko Trast oli jo käyttänyt trasselit, joita
hän iänikuisesta tottumuksesta aina piti taskussaan, asemahuoneen
pyyhinliinat ja mitä ikinä liinavaatetta löysi, hiljentääkseen
peloittavaa verenvuotoa. Tyttö oli jo valkoinen niinkuin tuomien
kukkatertut, jotka riippuivat alas räystään yli. Paras oli lapsen
kuolla, paras. Ukko Trast oli nähnyt paljon, mutta nyt hän nieli
kyyneliä. Hyvän aikaa hän sai liikkua yksikseen siinä keskellä
hävitystä — kenenkäpä olisi tehnyt siihen mieli! Makasiinimies kiroili
kanniskellessaan tavaroita onnettomuuspaikalta korjuuseen ja herrat
soittelivat konttorissa telefonia.
Vihdoin tuli siihen sitten paikkakunnan naisia, ja yrittihän joku
heistä ruveta panemaan vesikääreitäkin. Mutta heissä ei sattunut
olemaan sellaisia, joiden luonto olisi kärsinyt nähdä näin pahoja
verihaavoja ja niin säälittiin ja valiteltiin ja päätettiin lopuksi
odottaa tohtoria.
Yksi haavoittuneista huusi lakkaamatta, kysellen huutojensa välissä
lapsiaan. Hänelle sanottiin, että ne ovat hyvässä turvassa, kaikki
terveinä ja vahingoittumattomina. Silloin rupesi sairas haromaan
päätään, voihkimaan ja puhuttelemaan miestään, joka ei ollut täällä.
Hetken perästä hän taas kyseli lapsia. Paikkakunnan naiset tahtoivat
hautoa hänen päätään kylmällä vedellä, mutta hän työnsi kovakouraisesti
kaikki auttavat kädet luotaan. Hänessä ei näkynyt mitään vikaa, mutta
hän ei päässyt pystyyn ja vakuutti, että hänen selkärankansa on
katkennut. Köyhille aina tapahtui onnettomuus, sellaista oli maailman
meno — rikkaat hienoissa rautatievaunuissa säästyivät nytkin. Ja vielä
puhuttiin Jumalasta!
Sairaan huudot kajahtelivat läpitunkevina yöhön, joka lemusi nuoria
yrttejä ja kukannuppuja.
— Minä kuolen... menkää hakemaan lapsia... ai jäi! Menkää hakemaan...
Ei parempaa sijaa... lattialla köyhä kuolee... Selkä on poikki...
Rikkaitten vaunuissa ei taittunut yksikään selkä, sellaista se on
oikeus. Janne auta, kyllä minä niin monet askeleet olen ottanut
puolestasi... Eikös nyt ole tohtoria... Minä kuolen... Oiii... voiii!
Vaimo hänen vierellään äänteli toiseen nuottiin:
— Älkää... älkää... mitä se siitä paranee... Kyllä tässä on kärsimistä
muillakin... Vertako mahtanee olla tuolla jalkapäässä, kun tuntuu
niin märältä... Sinne menee kyllä lanka sinne koululle, jos niinkuin
koettaisi soittaa, että tulisivat vielä katsomaan... Ei, en minä ole
koululta, mutta ne tietävät minun kotini. Älkää, hyvä ihminen, huutako,
ei se siitä parane... Mikähän minussakin oikein on poikki ja puhki.
Kuolema tästä tulee... Kuinkas kaukana se on täältä pappi...?
Paikkakunnan naiset tarttuivat kiinni tilaisuuteen ja riensivät
joukolla konttoriin soittamaan rovastille. Ukko Trast seisoi yksinään
nuoren tytön ääressä, hihat käärittyinä kuin teurastajalla, ja ajoi
vaatetta kuolevan jalkapäähän, mistä hiljalleen valui verta alas pöydän
syrjiä.
Keskellä voihkinaa, jossa molempien äskenmainittujen vaimojen äänet
vuorottelivat pitkinä puheluina, vaikeni tyttö ja ainoastaan heikkojen
veriaaltojen kulku hänen kasvoillaan osoitti, että hän oli hengissä.
Sattui niin, että ukko Trastin oma tytär oli sairastunut tällaisena
kesäyönä, samanikäisenä kuin tämä lapsi, vaikka kauan sitten. Ukko
Trast muisteli noita menneitä ja jo unohtuneita öitä ja tämä sairas oli
ensi hetkestä joutunut hänen mielessään toiseen asemaan kuin nuo muut.
Hänen ajatuksensa ottivat yht’äkkiä, ties mistä syystä, uuden suunnan,
hän sanoi Jumalalle, että lapsi tarvitaan maailmassa ja että Jumala ei
ottaisi häntä pois.
— Sinä otit Elli vainajan... Mutta silloin oli enemmän hyviä
ihmisiä. Nyt on paljaita pahoja. Jätä tämä. Sinulla on siellä valoa
ylenpalttisesti. Syytät sitten, että maailma on pimeä, kun otat kaikki
hyvät pois.
Ensin hän itsekseen ajatteli, mutta lopulta hän jo puhui. Miehenä, joka
luki läpi raamattuaan kolmattakymmenettä kolmatta kertaa, seurusteli
hän Herransa kanssa kuin toverin kanssa ikään, lähestyen häntä
luottavasti ja avonaisesti.
— No, Isä meidän, joka olet taivaassa, tarvitaanhan maailmassa
hyvyyttäkin eikä ainoastaan käsiä ja jalkoja.
Ikäänkuin Jumala olisi vastannut hänen yksinpuheluunsa, avasi kuoleva
yht’äkkiä silmänsä ja ne loistivat niinkuin valkoinen helmiäinen
kaikkien niiden köyhien, verentahrimien repaleiden keskeltä, joissa
tyttö makasi.
— No niin, arvasinhan minä sen, puhkesi vanha vaihdemies puhumaan. —
No, no, no... tohtorille on soitettu, tohtori tulee... Kyllä, kyllä,
kyllä kaikki käy hyvin.
Tytön sinertävän valkoiselta otsalta puhkesi esiin hiki, alkaen valua
alas ohimoja. Ukko hääri hänen ympärillään, lohdutteli, peitteli, kävi
akkunassa, taittoi tuomenkukkia, viskasi ne samassa pois, palasi ja jäi
vihdoin hihallaan pyyhkimään omaa otsaansa, jolta hiki valui virtana
yli kasvojen.
Muut sairaat voihkivat ja huusivat. Tämä vaikeni. Olisi ollut helpompaa
kuulla valitusta kuin katsella tuota mykkää tuskaa.
Äännähtikö lapsi?
— Mitä? Sanoitteko jotain?
Ukko Trast laski kätensä olkapäälle, jota peitti kostea, siniraitainen
kesäpuku. Tyttö lausui selvästi kysymyksen, jonka hän nähtävästi oli
tehnyt jo äsken. Hän lausui kuivalla, karhealla äänellä:
— Ovatko... ovatko... — minun molemmat jalkani poikki?
Ja kysyjän silmät katsoivat vanhan miehen kiihtyneihin kasvoihin niin
hellittämättä, että hiki yhä uusina suihkuina tunki esiin vanhuksen
otsalta. Jalatko poikki? Eivät suinkaan ne poikki olleet... Saattoi
tuntua siltä, mutta eivät suinkaan ne sentään olleet poikki...
— Kyllä ne ovat poikki, sanoi tyttö liikkumattomin huulin. — Ovatkohan
molemmat? Onko minun äitini kuollut? Hänellä on musta hame... pitkät
hopeakäädyt... harmaa sadetakki... Onko hän kuollut?... Sanokaa vain...
Missä hän on? Minä tahtoisin nähdä hänet. Ettekö voi vähän kääntää
minua...
Sinä hetkenä, jolloin ukko Trast kohotti häntä harteista, sammuivat
silmät. Joko henki meni? Tuskako lapsen tappoi? Vai oliko hän huoneen
kulmassa nähnyt ruumiin, jonka yllä oli harmaa sadetakki? Vanha mies
puhui hänelle hätääntyneenä, harmitteli tohtorin viipymistä ja löi
uudelleen ja uudelleen pään poikki toivolta, joka kaikkien tosiasiain
uhallakin yritti vakuuttaa, että tyttö elää ja jää eloon. Trast seisoi
taasen ikkunassa ja silpoi nuorta tuomenoksaa, kun hän yht'äkkiä
voihkinan keskeltä eroitti tytön äänen.
— Mitä... mitä sanotte? Niin, tiesinhän minä: kyllä te paranette!
— Me olemme... nyt... sitten... kaikki kuolleet, kuului luonnottomana
äänenä kuolevilta huulilta.
— Kaikkiko?... Eikö teitä ole sisaruksia kotona...?
— Isä... äiti... minä... kaikki olemme kuolleet. Muita ei ole...
Kaikki... kuolleet.
Kyynel, joka vieri tytön poskea alas, oli kuin hyvästijättö elämälle.
Se raivasi raskaana tiensä läpi hikipisaroiden, jotka kauttaaltaan
olivat kostuttaneet tytön kasvot.
Vanhus tunsi oman elämänsä lahjan tuiki ansaitsemattomaksi tällä
hetkellä. Hän ei jaksanut katsoa tuon nuoren ihmisen lähtöä. Ja taas
seisoi hän ikkunassa, pyyhkien kyyneliään, huojutellen päätään ja
hirvittävällä levottomuudella tuntien ytimissään ristiriidan kuoleman
hävityksen ja heräävän luonnon elonhuuman välillä.
Salo helähteli ikäänkuin kevät yhtäkkiä olisi muuttanut sen ainoaksi
kanteleeksi, jonka kielet ulottuvat idästä länteen asti. Aamun
rusotuksen mukana olivat linnut heränneet ja kukunta, raksutus,
vihellys ja onnellinen piipatus täyttivät maailman taivaan ääriä
myöten. Maa hengitti autuaana ilmoille nuoren vihantansa lemua,
ylhäällä selkeni selkenemistään yön hämärästä sini ja joku pieni
punertava pilvi astui esiin kuin airut, joka helmassaan kantaa ruusuja
siroitellakseen niillä valtiaansa tien, valtiaansa, joka voitollisena
tekee tuloaan. Aurinko lähestyi lähestymistään. Idän taivas syttyi
nopeasti ja kukkulat, vuorenharjat, laaksot ja notkot alhaalla
vaihtelivat yhtä nopeasti väriä, valoja ja varjoja. Keltaiset kukat
vesiojien varsilla ja tuomipuiden valkoiset tertut, nämä ensimäiset
maan yrteistä, jotka täällä olivat ehtineet kukkaan, tuntuivat puhella
hymistävän jotakin hyvää, iloista asiaa hyönteisille, jotka unisina
pyrähtivät ylös onnelliseen päivään.
— Näin köyhä kuolee... Koko elämänsä on raatanut... Kyllä tohtoreille
maksetaan kalliit palkat... mutta ei missään heitä ole...
— Oi... voi... Eikö täällä ole ketään joka auttaa...
— Minun selkäni... aijai!... Herra Jeesus...
— Tässähän oli äsken ihmisiä... minne he menivät... Vettä...! Eikö ole
vesipisaraa...?
Naiset saapuivat pian kaikki ja ilmoittivat, että rovasti lupasi heti
panna hevosen valjaisiin. Myöskin ruustinna oli luvannut tulla ja tuoda
mukaansa pitäjän diakonissan, tohtorin taas täytyy heti olla täällä,
tunti sitten jo häntä dresiinalla oli lähdetty tuomaan.
Hetkiseksi taukosi voihkina ja kevään huuma tulvi sisään ikkunasta,
jota vanha vaihdemies piteli auki. Kevään voitollinen mielialako
lieneekin vaikuttanut, että hän mielessään taasen asetti nuoren tytön
parantuvien lukuun ja taasen rakensi hänen tulevaisuuttaan. Entä jos
ottaisi hänet yksinäiseen mökkiinsä? Tyttö oli ehtinyt sanoa, ettei
hänellä ollut ketään omaisia. Päivänsäde oli tämä tyttö. Mutta jos
hänen jalkansa todella ovat poikki? No niin, onhan pitäjässä hyviä
ihmisiä ja rikkaita ihmisiä, joilla on varaa palkata hoitaja. Niinkuin
maisterin herrasväkikin. Lapsettomat ovat lisäksi maisteri Kannisto ja
hänen rouvansa.
Pitäjän lohduttavat naiset kertoivat sairaille, että vielä muuan
neitikin oli lähtenyt tohtorin mukana, joku, joka ymmärsi haavojen
hoitoa. Hän oli kai sairaanhoitajatar.
Hetken kuuntelivat sairaat, sitten alkoi voihkiminen taasen.
— Oi voi, täällähän on ruumiita elävien joukossa, parkaisi äkkiä joku,
joka oli jaksanut kääntyä katselemaan ympärilleen. — Eikö nyt niitä
kanneta pois? Emme vielä kaikki ole kuolleita. Eroittakaa toki elävät
kuolleista.
Ukko Trast kuuli yhtäkkiä radalta tutun äänen, loi katseen pöydälle,
minne oli asettanut holhokkinsa, ja kiiruhti ulos. Hän odotti
asemapäällikön kanssa laiturilla, kun dresiina pysähtyi, otti
tohtorin laukun ja piti huolen siitä, että tohtori ensinnä tuli sen
haavoittuneen luo, joka oli hänen sydäntään lähinnä.
Hyvä oli, että tohtori oli sallinut erään pelastusarmeijalaisen
dresiinassa seurata itseään onnettomuuspaikalle. Tämä
pelastusarmeijanainen oli onnettomuuden tapahduttua heti neuvokkaasti
ryhtynyt keräämään rahoja onnellisempien kanssamatkustajien kesken
eteenpäin jatkavassa junassa, ja saatuaan pienen säästölaatikkonsa
täpötäyteen tarjoutunut palaamaan haavoittuneiden luo. Hän avusti
äänettömänä ja jäntevänä lääkäriä eikä säikkynyt sitä kauhistuttavaa
näkyä, joka karkoitti useimmat paikkakuntalaiset huoneesta. Naisten
piti suorastaan istuutua portaille, sillä he olivat pyörtymäisillään.
Pelastusarmeijalainen nukutti haavoittuneen ja ukko Trast
avusti tohtoria. Siinä ei ollut aikaa puheiden pitoon, tuskinpa
ajattelemiseenkaan. Sekä ukko Trast että pelastusarmeijalainen
tiesivät, mistä ihminen saa voimia kestämään, kun niitä tarvitaan
eivätkä ihmetelleet, että pysyivät pystyssä ja saattoivat toimia. Hiki
valui vanhan miehen otsalta, mutta laiha armeijatar toimi huulet kokoon
puristettuina, tyynenä ja hiljaisena.
Runsas tunti oli kulunut, kun nuori Saima Aalto lepäsi paareilla
asemahuoneen edustalla, ympärillään utelias kansanjoukko ja takanaan
valittavat ja voihkivat onnettomuustoverit. Tiedettiin jo hänen ja
hänen äitinsä nimi ja ihmiset, jotka aamuyöstä olivat lähteneet
liikkeelle vuoteistaan, toistivat toistamistaan näitä ja muita nimiä.
Tyttönen oli kuin kuollut. Ääneti katselivat jurot sydänmaan miehet
hänen viatonta kauneuttaan ja heidän vaimonsa ja sisarensa itkivät,
tukahuttaen kyyneleet esiliinaansa, kuin omaista. Joku kirkonkylän
neitonen kuiskasi ystävättärelleen, että täytyy nopeasti harjoittaa
kuoro hautajaisia varten, ja postinhoitajatar toi kimpullisen
tuomenkukkia ja laski ne haavoittuneen rinnalle, ikäänkuin hän jo olisi
ollut vainaja. Kaikki silmät välttivät näiden paarien jalkapuolta ja
kaikkia silmiä veti tämä sama jalkapää puoleensa sillä vetovoimalla,
jolla kauhu vaikuttaa. Kaikki tiesivät, että tuon kauniin ihmislapsen
molemmat jalat heti polven alapuolelta juuri olivat sahatut poikki.
Onni olisi hänelle saada kuolla — mitäpä sellaisesta elämästä!
Ainoastaan vanha Trast hääräsi ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä
iloinen ja valoisa nuori elämä, jota hänen oli suotu jollakin tavalla
edistää. Hän oli käynyt telefonoimassa ja tuli nyt tarmoa höyryten ja
hymy huulilla alas portaita, työntäen ihmisiä syrjään paarien ympäriltä.
— Maisterille me mennään, Lepolaan, sanoi hän. — Sinne vain, sinne.
Sainhan minä rouvan telefoniin ja selvitin asian. Eivät tietäneet
onnettomuudestakaan mitään, sentähden kestikin ennenkuin tulin
puhuneeksi kaikki juurta jaksain. Panihan hän vastaan, tietenkin. »Ei
Trast tuo häntä tänne... minä kiellän sen... Trast on jo lähettänyt
niin monta ihmistä meidän niskoillemme.» Kyllä, kyllä rouva niin
puhui, mutta sinne me sentään mennään. Kyllä hänellä siellä tilaa on.
Ja heiliä on varaa. Voivat tilata hoitajattaren, ja tilaavatkin. Ei
Trast antaisi lasta pois, jos Trastilla vain olisi varoja. Mutta ne
laupeudensisaret ovat kallista väkeä. No, kuka tarttuu toiseen päähän?
Ukko laski jo kätensä pääpuoleen paareja ja nyökkäsi vastapäätä
seisovaan miesjoukkoon. Silloin nousi naisten puolelta melu.
Postinhoitajatar otti tuomenoksat maasta, jonne ukko Trast ohi
astuessaan oli ne pudottanut ja puhkesi kiihkeästi puhumaan:
— Vai sinne te kiskoisitte tuon kuolevan raukan, te julma ihminen.
Ei ikimaailmassa. Ylös sellaista mäkeä! Ja sellaisten ihmisten luo.
Jollei hän nyt jo ole kuollut ja jollei hän kuole matkalla, niin siellä
hän varmasti kuolee. En olisi uskonut teistä, Trast, että olette niin
sydämetön!
— Vai sydämetön, hymähti ukko ja nyökäytti miesten puolelle, kädet yhä
kiinni paarien käsipuissa.
— Sehän on kuin hautaholvi tai perunakuoppa tai mikä muu pimeä luola
hyvänsä...
— Tuo kaunis valkea huvila! keskeytti ukko, — kylläpä se neiti osaa. No
sittenpä sinne nyt tulee päivänsäde...
— Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin. Eikö nyt ole mitään
muuta keinoa? Sellaista se on, kun ei ole saatu toimeksi sitä
sairastupaa...
— Päivänsäde...! kuiskasi joku joukosta ja kaikki silmät seurasivat
pientä väristystä, joka väänsi tytön puoleksi verhottuja kasvoja.
Kuoleman varjosta olisi saattanut puhua, mutta ei päivänsäteestä.
Kuin lakastuva liljankukka makasi hän siinä keskellä luontoa, joka
kukkui, raksutteli, piipatti, solisi ja lemusi taivaan ja maan
täydeltä. Hän oli mykkä kuolema keskellä kylläistä elämää.
Mutta pieni postinhoitajatarpa oli saanut rohkeutta senjälkeen
kuin hän oli joutunut kihloihin Allani Soivion, rikkaan maisteri
Kanniston sukulaisen kanssa. Allani Soivio, metsäherra, oli riidassa
tätinsä ja hänen miehensä kanssa, senpätähden tämä morsiankin nyt
sätti maisterin väkeä! Eipä siltä, että hänen väitteensä olisivat
olleet aivan aiheettomia. Kyllä Lepolassa sellaista kylmää oli, muut
palvelijat eivät siellä pysyneet, paitsi se Kaisa, joka siellä oli
ollut niin kauan. Syytettiin aina tämän Kaisan olevan niin häijyn,
ettei kukaan tullut hänen kanssaan aikaan, mutta taisipa talossa olla
jotakin muutakin syytä, niin hyvältä kuin kaikki näyttikin ulospäin.
Toiselta puolen ei voinut kieltää, että maisterin herrasväki todella
harjoitti hyväntekeväisyyttä — heidän kuolemansa jälkeen saattoi
lisäksi odottaa suuria lahjoituksia yleisiin tarkoituksiin. Niin
että ei kuitenkaan olisi ollut lupa puhua sillä tavalla kuin neiti
Erkkilä puhui. Näin ajattelivat kirkonkylän emännät. Sydänmaan äänetön
kansa muisti toiselta puolen, että Lepolasta oli lohjennut ilmaiseksi
lääkettä monelle sairaalle, toiselta puolen, että siellä maksettiin
munista ja marjoista huonommin kuin missään. Sillä ei siis ollut mitään
muuta mielipidettä kuin että parasta oli viedä haavoittunut maisterin
herrasväen luokse kuolemaan. Niilläpä oli varaa haudata hänet, tai
hoitaa, jos hän kitumaankin jäi. Kukaan muu ei kuitenkaan puuttunut
väittelemään innokkaan Trastin kanssa, paitsi neiti Erkkilä. Hän asteli
paarien vierellä ja puhui miltei sopimattoman lujalla äänellä näin
kuoleman läheisyydessä, lakkaamatta pinoten tuomenoksiaan punaiselle
huopapeitteelle, joka verhosi onnetonta neitoa.
— Mahdan minä tietää mitä puhun! Kysykää pastorilta, jonka nuorena
ylioppilaana toimititte Kannistoille lukemaan. Kysykää tylsämieliseltä
pikku Miialta, joka oli itkemäisillään itsensä kuoliaaksi... Niin,
niin, tohtori vainaja itse sanoi minulle, että hänen silmänsä olivat
tulleet kipeiksi pelkästä itkemisestä... Minun sulhaseni sanoo, että...
Mutta mitäpä minä puhun teille, te kannatte lapsiraukkaa yhä likemmä
hänen vankilaansa...
— Mutta, hyvä neiti, keskeytti Trast vihdoin kuiskaten, — sanokaa nyt
mihin minä hänet vien? Postikonttoriinko?
— No vaikka minne...
— Siinä se: vaikka minne. Sanokaa te maisterin herrasväestä mitä
tahansa, niin sieltä se apu sittenkin aina lähtee. Siellä muristaan,
mutta sieltä lopulta autetaan. Kyllä meidän pitäjässä on rikkaita,
mutta kuka ottaa kuolevan luoksensa? Maisterin rouva, jota te kaikki
olette valmiit moittimaan...
Neiti Erkkilä nosti pudonneet tuomenkukat maasta, pysähtyi ja puheli
tiepuolessa, itkusta puolitukahtuneena:
— Kysykää herra Lagerspetsiltä, kysykää herra Lassénilta, kysykää Ida
Saleniukselta... Minun sulhaseni sanoo... mutta mitäpä minun kannattaa
siitä puhua! Tulkaapa vähän tänne, Trast, niin sanon jotakin: sulhaseni
sanoo, että he ovat niin kylmiä, ettei hän tahdo nähdä heitä edes
häissään. Päivänsädekin kuolee sellaisessa kylmyydessä...
— Mutta mitä minä teen? sanoi ukko Trast avuttomana.
Ja hetken perästä kulki saattue huolestuneen neiti Erkkilän ohitse
kohti valkoista huvilaa, joka valkoisen aidan ja hoidettujen
pensasryhmien takaa hohti korkealta, kummulta. Tämä huvila vaikutti
satumaiselta ylhäisyydessään ja suorastaan eteläisessä rehevyydessään
saloseudun karun, kainon asutuksen keskellä. Ei missään ollut sellaista
vihantaa, niin moninaista, vaalean keltaisesta tumman vihreään ja
harmahtavasta sinervään asti. Pensasaidat olivat leikatut, tiet
peitetyt punaisella hiekalla ja hehkuvat jättiläiskukat nostivat
tupsumaisia tai kellonmuotoisia teriään lihavasta mullasta. Aurinko
hohti tänne joka taholta. Kun huvila oli yksinään kummulla, ei auringon
säteitä pidättänyt mikään, vaan vuotivat kultaiset lämpöaallot
runsaampina kuin minnekään juuri tähän valkoiseen kotiin ja sen
ihmeelliseen puutarhaan. Päivänsäteistä ei täällä ollut puutetta.
Kaikki lämpö mitä pohjoinen taivas saattoi lahjoittaa, vuoti tänne.
Kukkulan alle portin eteen pysähtyivät paarit ja kantajat seisahtuivat
kokoamaan voimia nousua varten. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja
katselivat ääneti eteensä. Kiviportaiden kahden puolen versoi
tuoreesta, muokatusta maasta suitsuttamalla sinistä, keltaista,
valkoista kukkaa ja mehiläiset täyttivät ilman kuumalla, hekumallisella
surinallaan.
Yht’äkkiä kajahti ankara koiranhaukunta. Spireapensastosta tuli
näkyviin leijonankarvainen koira ja heti senjälkeen ilmestyi portaille
kaksi naista, toinen valkoisissa, toinen tummissa vaatteissa,
kaikesta päättäen rouva ja palvelijatar. Toinen oli sirorakenteinen,
valkokätinen herrasnainen, toinen raskasliikkeinen, kolea työjuhta.
Molemmat olivat kasvoiltaan harmaan ankarat ja luoksepäästämättömät.
Ukko Trast lähestyi heitä lakki kourassa, hymyillen ja kömpelösti
kumarrellen. Syntyi pitkä keskustelu, tai oikeammin sanoen väittely.
Kukaan ei huomannut, että sairas koiran haukahtaessa oli vavahtanut ja
alkoi selvitä pitkästä, piinallisesta unestaan elämään, joka ehkä ei
ollut helpompaa. Ihanan puutarhan portilla väiteltiin siitä, saisiko
hän tulla sisäpuolelle vai oliko hänen mentävä kerjäämään turvaa
muualta. Väittelyn tulos oli niinkuin niin monasti ennen, että vanha
Trast voitti ja paarit kannettiin ylös valkoiseen huvilaan, jolle sen
isäntäväki oli antanut nimen »Lepola».
Saima Aalto jäi taloon vastaiseksi, päättelivät rouva Kannisto ja hänen
palvelijattarensa.
Hän tuli tajuihinsa jossakin, jota hän luuli laivaksi ja jossa kaikki
oli sinistä, seinät, sohva, peite hänen yllään. Hänen ruumiinsa
tuntui olevan köytetty kiinni johonkin, jossa sitä venyteltiin,
viileskeltiin ja poltettiin. Pää lepäsi alhaalla raskaana kuin vuori,
jalat olivat pingoitetut ylhäälle ja niissä kirveli, nyki, kolotti
ja kuumotti. Tuntui siltä kuin pää olisi ollut halkeamaisillaan, ei
mitään hän voinut selvittää itselleen, ainoastaan sen, ettei hän
ollut koskaan ollut näin sairas. Eikä apua kuulunut, ei lievennystä
silmänräpäykseksi. Poltti ja pakotti. Ei mitään paikkaa voinut
liikuttaa. Joka jäsen tuntui olevan poikki. Eikö sitten ollut yhtään
ihmistä, eikö mitään apua? Ei hikipisaroita hän jaksanut pyyhkiä
otsaltaan. Vai oliko hänen otsansa veressä? Käsi ei noussut, ei
yhtäkään jäsentä voinut kohottaa. Oliko hänestä enää mitään jäljellä?
Oliko Jumala kokonaan ylenantanut? Mitä oli tapahtunut?
Kesken kuumaa piinaansa kuuli hän korvissaan outoja ääniä. Oli kuin
olisi sahattu, jossakin likellä, aivan hänessä kiinni, sahattu hänen
kenkiään. Tärisi ytimiä myöten. »Hän jää elämään», sanoi joku. »Hän
kuolee», sanoi toinen. »Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin»,
sanoi taas joku. »Kääntykää takaisin vain, tästä portista ette tule
sisään... olette tuonut tänne tarpeeksi monta.» »Olette laupiaita
ihmisiä... Hyvyyttä tarvitaan maailmassa yhtä paljon kuin käsiä
ja jalkoja.» »Viekää hänet köyhäintalolle kuolemaan... Ei, Trast,
sanoinhan teille jo telefonissa...» »Kuulkaas, hyvä rouva, vastaiseksi
vain. Otan hänet omaan mökkiini, hän on samanikäinen kuin meidän
Elli-vainaja, kyllä minä pidän hänestä murheen...» »Mitä te sitten
häntä tänne tuotte... Ei, porttia ei avata... Trasti tottelee vain ja
paikalla, kyllä jalatonta ihmistä tulee surko, mutta lasarettiin se
kuuluu. Vaivaistalollahan on lasaretti!...»
Jalatonta ihmistä!
Nuori tyttö toisteli viime sanoja ääneen. Yhtäkkiä hän käsitti niiden
sisällön ja muisti mitä oli tapahtunut. Hän käsitti myöskin, ettei
hän ole kuollut, vaan että hänet on palautettu elämään. Yhdessä
silmänräpäyksessä johtui hänen mieleensä miten he äidin kanssa juuri
olivat asettuneet yölevolle penkeille. Äiti oli pannut hänen päänsä
alle kantohihnansa ja koreiden kukkien päälle levittänyt nenäliinan,
hän oli peittänyt hänen hartiansa ja sitten itse kääriytynyt
sadetakkiinsa. Saima oli vielä penkiltä ojentanut hänelle kätensä.
Äiti oli sanonut: hyvää yötä, lapseni, niinkuin hän aina sanoi illoin.
Silmät puoliummessa oli Saima nähnyt, että hän otti esiin kellonsa
ja kyynärpäihinsä nojaten asetti sen ikkunan valoa vastaan ja sanoi:
yli yksitoista... Kellonvitjat helähtivät seinää vastaan. Niin he
olivat nukkuneet, koko vaunu jyrisi ja rytyytti. He heräsivät johonkin
hirveään tärähdykseen, jotakin vuorenraskasta putosi alas...
Äiti on kuollut.
Ja häneltä, Saimalta, ovat jalat poikki. Molemmat jalat...
Isän tytöllä ei ole jalkoja. Isän tyttö ei voi kävellä. Ei koskaan. Ja
isä kun tahtoi, että hänestä tulisi opettajatar. Ja sitähän hän itsekin
tahtoi... Ei koskaan hän voi juosta eikä tanssia, ei edes kävellä.
Kun muut nauravat ja siirtyvät paikasta toiseen, niin hän makaa
paikallaan kuin kivi. Anni tahtoo kirjan ja menee hyllyn luo ottamaan,
— hänen, Saiman, täytyy pyytää, että joku sen hänelle toisi. Miinan on
jano, Miina menee vesisaaville... Kuinka he ovat onnelliset! Hänkin,
Saima, on ollut. Ja nyt hän on tässä, tällä tavalla...
Kaamea ruumiillinen poltto esti häntä ajattelemasta ja vielä täysin
tuntemasta onnettomuutta, mikä oli häntä kohdannut. Kuin laineet
kaukaisilta vesiltä tulivat muistot menneestä elämästä.
Siellä kotona odottavat Musti ja Mirri ja puutarhamaa ja tupa — äiti ei
tule sinne koskaan. Ja pääseekö sinne hän, Saima, milloinkaan?
Näin surkeaksi hän on tullut, ettei hän voi kyyneliään kuivattaa.
Onnelliset ihmiset voivat kävellä, kävellä kotiin, nostaa jalkansa,
astua alas vuoteesta... Jumala... mitä Jumala on tahtonut ja
tarkoittanut? Isä, joka nyt on Jumalan luona, hän käski aina etsiä
Jumalan johtoa kaikessa — nyt ei isän pieni tyttö näe mitään johtoa.
Jumala on kova, Jumala on julma. Hän ei tahdo, hän ei tahdo olla näin
onneton...!
Hän oli saanut päänsä ylös tyynyltä senverran, että saattoi sitä
ravistaa. Se oli suuri ja ontto ja hän paiskeli sitä ja tunsi polton
ruumiissaan siitä kiihtyvän. Valkoinen päänalainen oli jo kuuma ja
märkä ja virtanaan valuivat yhä hänen kyyneleensä.
Yht'äkkiä näki hän edessään harmaat kasvot ja ruskeiden silmäluomien
alta katsoi häneen kaksi harmaata silmää. Ne olivat kuin jää. Hänen
piinansa hiljeni hiukkasen ja hän jäi tuijottamaan jäisiin silmiin.
Hänen mieleensä johtui, että hänen edessään oli onneton ihminen. Hän
tuli siitä varmaksi, kun kuuli tämän ihmisen puhuvan. Ääni oli jäätävän
kylmä.
— Ei saa sillä tavalla. Ole hiljaa nyt. Kukaan ei tee sinulle pahaa...
Se oli rouva hienossa valkoisessa puvussa. Hänen sormissaan kimmelteli,
kun hän lusikalla pani vettä potilaansa huulten väliin. Hän toi
jotakin juomaa, jossa oli jäätä ja joka tuoksui raikkaalta, ja antoi
sitäkin tuntemattomalle tytölle. Ja hetken perästä oli pöydällä suuri,
ihmeellinen, punainen kukka, sellainen, jommoista ei sairas koskaan
ollut nähnyt. Hän oli siis kuitenkin hyvin hyvä, tuo kylmä rouva. Tai
ehkä tämä kaikki olikin unta. Ehkei mitään ollut tapahtunut, ehkei
ollut vierasta rouvaa, kukkaa ja sinistä laivaa, ehkä kaikki oli
ennallaan, äiti varmaan eli ja Saimalla oli jalat, hän saattoi nousta
vuoteesta ja juosta. Ehkä hänellä oli siivet, ehkä hän oli kuollut...
Tuli uusia kasvoja. Eräät olivat harmaat ja neliskulmaiset kuin sudella
kuvissa. Nämä kasvot kuiskasivat:
— Rouva ei vain taivu. Trast on hyvä puhumaan. Kyllä hän lupaa ottaa
tytön sinne — millä hän sen elättää ja hoitaa? Eikö meillä ole väkeä?
Ruutokin palaa koulusta. Yhden sokean ja yhden vähämielisen rinnalla
pitää tässä katsoa rampaa. Kuka hoitaa hoitajattaret? Minä vain en.
Tuli vanhat, sinipunertavat, parroittuneet kasvot, joista katsoi
säikähtynyt silmäpari. Tuli kaksi nuorta herraa, joista toinen oli
punaposkinen, punahuulinen ja päälaelta kalju, toinen kalpea, laiha,
joka piti kädessään savuavaa paperossia. Tuli myöskin pieni tyttö
valkoisessa esiliinassa. Hänellä oli silmälasit. Kaikki olivat
onnettomia ihmisiä. Sen näki heti.
Saima Aalto sulki silmänsä ja jokin tukala tuska nousi rinnasta
kurkkuun ja ajoi kyyneleen silmiin. Kauhea täällä oli olla, vaikkei
kukaan tehnyt pahaa. Ihmisten onnettomuus täällä oli liian suuri. Miksi
he olivatkin niin sanomattoman onnettomat?
Nähtävästi ihmiset luulivat hänen nukkuneen, kun he taas alkoivat puhua
kuiskaten.
‒ Menkää syömään, ruoka on pöydässä. Ei nyt talon koko järjestystä saa
rikkoa senvuoksi, että uusi vaivainen on tuotu taloon. Kyllähän niitä
tänne on tulijoita... Papi, taas olet pannut yllesi likaisen paidan.
Kyllä sinä olet! Puhtaan paidan laskin tuolille vuoteesi ääreen ja tämä
ottaa likaisen...
‒ Mistä minä tiesin.
— Mistä minä tiesin? No siitä, että puhdas oli vieressäsi! Viljele
silmiäsi, sanon sinulle. Ja hyvänen aika sentään mitä sinulla on
housuillasi! Mihin oletkaan istuutunut? Tietysti maalatulle penkille!
Puutarhassa on viisi kuivaa penkkiä ja yksi maalattu, mutta tietysti
sinun pitää istua maalatulle! Kaisa, ota nyt heti tärpättiä. Anna
hänelle housut... anna hänelle housut, sanon sinulle. Ota päällesi
vanhat harmaat... Menkää syömään, menkää, hermostutatte kokonaan tämän
raukan.
— Kuka sen penkin sitten maalasi? Mistä minä tiedän, että penkki on
maalattu?
‒ Sanoinhan sinulle, kymmeneen kertaan sanoin sinulle: penkki lähteen
luona on maalattu. Oi, hyvänen aika...
— Ruoka jäähtyy...
— Minä maalasin penkin. Täti oli siitä monta kertaa puhunut. Ostin
purkin ja pensselin ja maalasin. Ja maalaan vielä muutkin penkit jahka
ehdin.
— »Jahka ehdin»... Niin, sinullahan on niin paljon työtä...
— Mutta sano silloin minulle, muuten tärvelen kaikki vaatteeni.
Tiedätkö mitä vaatteet nykyään maksavat?
— Mitäs hän. Toisen kukkarosta menee. Etkö olekin tahrinut omiakin
vaatteitasi. Älä koetakaan sitä peittää minulta, näen, että olet
koettanut bentsiinillä ottaa pois tahraa — etkö sinä tiedä, että
maali lähtee tärpätillä? Bentsiini sen vain levittää. Ja pitääkö nyt
käyttää valkoisia housuja sellaisessa työssä! Oi, hyvänen aika. Miia,
sano Kaisalle, että hän yht'aikaa puhdistaa herra Lagerspetsin takin.
Oi, hyvänen aika. Tai saat itse puhdistaa, Janne. Ehkä sitten muistat
paremmin varoa. Kaisalla on sitäpaitsi työtä yllin kyllin. Ja kun
maalaat toiset penkit, niin merkitse ne, muuten saamme aamusta iltaan
puhdistaa vaatteita.
— Olkaa hiljaa, ei hän nuku...
— Nukkuu, on tainnoksissa. Hänhän sai kloroformia. Menkää nyt syömään,
vihdoinkin...
‒ Kyllä sinäkin, Lassén, saisit olla polttamatta.
— Älä sinä pyhäile, savu tekee hänelle vain hyvää. Jos hän tuosta
herää, aion ensi työkseni opettaa hänet polttamaan. Muuten hän täällä
menehtyy...
— Ja sillä sinä luulet hänet pelastavasi.
— Tiedänpä millä olen itseni pelastanut...
— Nyt minä olen tuonut pöytään puuron ja lähden mansikkamaahan. Ei ole
minun syyni, jos kaikki on kylmää...
‒ Kuinka monta kertaa olenkaan teitä käskenyt.
— Mikset sitten itse tule?
‒ Vai voisin minä jättää sairaan? Ukko Trast lupasi varmasti tulla
häntä noutamaan mökkiinsä ja tuoda mukaansa diakonissan, mutta — eipä
häntä kuulu! Saan kauniisti istua tässä. Päällisetkin minun tänään piti
saada saliin, aurinko hävittää tykkänään uudet huonekalut. Mutta istu
tässä.
— Täti menee, minä istun tässä.
— Vai luulet minua niin kovaksi, että heittäisin sairaan sinun
haltuusi. Et tunne minua. Ei, menkää te vain ja syökää.
— Luuleeko täti sitten minua niin kovaksi, että saattaisin istua
syömässä, kun tässä vieressäni nuori elämä riutuu pois. Täti ei tunne
minua.
— Olkaa hiljaa, hän kuulee kaikki.
— No, ja entä jos kuulee: emme ole sanoneet mitään pahaa.
— Tulee olemaan hauskaa nähdä milloin Trast saapuu...
‒ Sitä saamme odottaa.
— Älä sinä siinä pyhälle, lähde pois aamiaiselle...
‒ Pane toki pois tupakka, etkö näe, että se koskee hänen silmiinsä...
-— Hänen pitäisi jo herätä... Hänellä on edessä kauheat tuskat...
— Raukka... raukka...
‒ Ja mitä se valittamisesta paranee... Menisitte nyt... No, nyt tulee
papikin takaisin — se vielä puuttui.
— Missä te viivytte kaikki? Ei ole suolaa pöydässä.
— Etkö sinä tiedä omassa kodissasi missä suola on? Kyökin
nurkkakaapissa heti oikealla, kolmas hylly alhaalta. Etkö sinä tiedä
kyökin nurkkakaappia? Et kai ole koskaan sitä nähnyt.
— Saisi Kaisakin sellaiset toimittaa.
‒ Hän nyt on kerta kaikkiaan huolimaton. Ida... missä Ida on? Anna
sedälle suolaa, Kaisa on unohtanut... Vihdoinkin. Ah... oh... Oi
hyvänen aika... No, tyttö, oletko valveilla? Kuuletko mitä puhun?
Voitko nähdä minut? Niin, koeta kestää, tekeehän tietysti kipeää. Mutta
olisi voinut käydä pahemminkin. Täällä meillä on sokea poika. Se sama
ukko, joka sinutkin toi, toi hänetkin. Ajattele vain sitä, ettei näe
mitään. Sinä sentään näet. Oletko jo valveilla? Näetkö minut?
— Näen.
Saima Aalto oli kiinnittänyt silmäteränsä kylmiin harmaisiin silmiin
ja hänen kyyneleensä olivat pysähtyneet. Poika joka ei näe — mikä on
parempi: olla ilman näköä vai ilman jalkoja? Valkopukuinen rouva toi
taasen raikasta, tuoksuvaa juomaa ja pani sitä hopealusikalla tytön
huulten väliin.
— Maistuuko hyvältä? Tätä sinä varmaan et ole koskaan juonut. Se on
shamppanjaa. Eräs hyvin varakas herra lähetti sitä tänne, annettavaksi
vaikeimmin haavoittuneille. Ja tässä saat viinirypäleen. Katso nyt,
sinä näyt pääsevän nukutuksesta varsin helpolla, tavallisesti seuraa
jälkeenpäin vaikea pahoinvointi. Sinähän voit varsin hyvin. Niin, no
tietysti sinä olet sairas... Mitä? Nyt hän kuolee...!
Rouva Kaunisto huusi niin, että koko talonväki kokoontui paikalle.
Mutta pieni Saima Aalto ei kuollut. Hän oli vain yht’äkkiä tuskissaan
mennyt tajuttomaksi. Ja kun hän heräsi, oli aurinko huoneen permannolla
ottanut toisen asennon ja valaisi parveketta, jonka katoksesta riippui
heleää vihantaa ja jonka reunalta hohti jotakin punaista. Taasen tuntui
hänestä, että hän oli laivassa. Sitten hän jälleen muisti mitä oli
tapahtunut, illan rautatievaunussa, onnettomuustapauksen, sen, että
äiti oli kuollut ja sen, ettei hänellä ollut jalkoja. Nämä tosiasiat
putosivat kuin jyrisevät kiviröykkiöt hänen tajuntansa ylle samalla
kuin ruumista raatelivat tuhansien taittuneiden hermojen ja lihasten
poltot. Hänen ei kuitenkaan enään hetkeksikään tullut mieleen, että hän
kuolee tai että hän tahtoo kuolla. Jos hänen sielussaan kesken piinaa
oli jokin pyrkimys, niin oli se: tietää mitä Jumala tarkoittaa. Mutta
se ei mitenkään ollut selvä. Hänen koko tarmonsa toimi siihen suuntaan,
että hän jaksaisi kärsiä. Ensimäinen valonpilkahdus tuli hänen
sieluunsa, kun hän huomasi, etteivät hänen käsivartensa olleet poikki.
Hän saattoi nostaa kätensä peitteen alta ja puserrella niitä. Siitä
tuli lievennystä. Ja ehkä oli onnettomampaa olla ilman näköä. Varmaan
kuitenkin siihenkin murheeseen oli annettu lievennys. Hän puri yhteen
hampaansa ja sai pidätetyksi huutonsa. Ihmiset täällä olivat muutenkin
tarpeeksi onnettomat. Ei ikinä hän ollut nähnyt niin onnettomia kasvoja.
Tuli uusia ihmisiä. Pitäjän rovasti ja ruustinna tulivat ystävällisesti
häntä katsomaan. Ruustinnan silmissä oli kyyneliä, Saima huomasi, että
hän kääntyi pois ja itki. Jalattoman nuoren tytön onnettomuutta hän
itki. Saima purskahti itsekin itkuun. Nyt kun toinen ihminen totesi
miten suuri hänen onnettomuutensa oli, tunsi hän sen entistä selvemmin.
— Niin, lapseni, nyyhkytti ruustinna ja painoi hänen kättänsä, —
Jumalan tiet ovat käsittämättömät, mutta ei hiuskarvakaan putoa
päästämme ilman hänen tahtoaan. Uskotko sen?
Oli kuin tähti olisi syttynyt lapsen pään päälle ja hän virkkoi täynnä
luottamusta:
— Uskon.
— Niinkö, lapseni, iloitsi ruustinna. — Sitten olet onnellinen.
Oli kuin sairaan olento olisi ollut kahtena. Toista puolta hänessä
raateli tuska. Siellä vallitsi pimeys. Toisella puolella kirkastui,
siellä valvoi tähti. Hän omisti yhtäkkiä niin paljon: isä ja äiti eivät
enään koskaan jätä häntä, kuolleina ovat he aina täällä.
Tyttö lepäsi kädet ristissä ja ruustinna ja talon rouva seisoivat
parvekkeella auringonpaisteessa. Ruustinna sanoi:
— Olette te sentään siunattuja ihmisiä te Lepolan asukkaat, kun näin
voitte uhrata koko elämänne toisten hyväksi. Onnellisia te olette.
Ajatelkaa kuinka moni onneton on tullut luoksenne ja saanut avun. Rakas
Roora, minä iloitsen teidän kanssanne. Saatte pikku Saimasta suloisen
lapsen, jos hän vain jää eloon. Hän on orpo, hän antaa teille koko
rakkautensa.
— Niin... kuka sitä tietää, kuiskasi talon valkopukuinen rouva, —
jääkö hän eloon... ja antaako hän rakkautensa... ja ansaitsemmeko sen.
Koetamme tietysti parastamme. Mutta eipä sitä juuri näe tyytyväisyyttä.
Kiittämättömyyden saa palkakseen.
Kun naiset taasen tulivat vuoteen ääreen, katsoi sairas heihin suurin,
vakavin silmin ja kysyi:
— Onko minun äitini jo haudattu?
Ruustinna taisteli kyyneliään vastaan.
— Ei ole vielä, lapseni. Vasta äskenhän tuo hirveä onnettomuus oli...
Rovasti näki hänet... minun mieheni nimittäin... ja hän oli ollut niin
rauhallisen ja onnellisen näköinen.
Tyttönen sulki silmänsä. Ruustinna itki hiljaa.
— Saako... virkkoi tyttönen ja katsoi arasti uuteen ystävättäreensä, —
saako minun äitini kauniin arkun?
— Saa toki, lapseni... sen lupaan sinulle!
Ruustinna hymyili kyyneltänsä lomitse ja laski hellästi kätensä tytön
vaaleille hiuksille.
— Saako hän valkoisen arkun?
— Niin, en tiedä... valkoinen arkku kuuluu aivan nuorille... Mutta...
— Minun äitini oli nuori! pääsi kiihkeästi sairaan huulilta ja
hikipisarat valuivat alas otsaa.
— Jos sinä tahdot, lapseni, niin hän saa valkoisen arkun...
— Minä tahtoisin, että minun äitini haudattaisiin sinne missä minä
olen...
— Ja niissä sinä tahtoisit olla? Tahdotko kotipuoleesi vai jäätkö tänne?
— Jos minut pidetään täällä...
— Olet tullut hyvien ihmisten luo. Tästä talosta ei kukaan ole lähtenyt
ilman apua.
— Jos minun äitini haudattaisiin tänne...
— Teemme niin, kaikki tehdään, lapseni, niinkuin sinä toivot. Ja
tiedätkö: ehkä sinä vielä tulet kävelemäänkin. Nykyään voidaan tehdä
keinotekoisia jalkoja niin hyvin, että ne miltei ovat kuin omat... Se
on kyllä hyvin kallista, mutta... olet tullut hyvien ihmisten luo,
jotka myöskin ovat rikkaat.
Tyttönen ei sittenkään vielä ollut täysin käsittänyt, että hänellä
todella ei ole jalkoja, vielä vähemmin hän oli tottunut tähän
ajatukseen. Ja kuitenkin alkoi hän nyt kesken väsymystään ja uuvuttavia
tuskiaan suunnitella tulevaisuutta keinotekoisin jaloin. Ajatusten
tomuhiukkasina sekaantui asia kärsimykseen, joka piti häntä vallassaan,
ja hetkittäin hän sanoi itselleen, että hän on tullut hyvien ihmisten
luo, hän on heille kiitollinen, hän voi ehkä sittenkin ruveta
opettajaksi.
Punertava kajastus lankesi ulkoa huoneeseen, kun lääkäri ja ukko Trast
tulivat. Edellinen totesi sairaan tilan odottamattoman hyväksi ja
jälkimäinen luki sen miltei omaksi ansiokseen. Eikö hän ollut uskonut
ja luottanut tytön parantumiseen, kun kaikki huusivat hänelle kuolemaa?
Eikö hän ollut toimittanut tohtoria ensiksi hänen luokseen? Ja nyt hän
tuli hakemaan tyttöä kotiinsa. Pelastusarmeijalainen oli luvannut jäädä
tänne ensimäisiksi viikoiksi, hänellä oli myöskin rahaa tarkoitusta
varten. Ukko oli oudon vakava ja juhlallinen tätä kaikkea esittäessään.
Mitä? Pitikö sairas siirrettämän täältä pois? Lääkäri ja ruustinna
nostivat päänsä kahvipöydän takaa ja katsoivat talon isäntään
ja emäntään. Herrat Lagerspets ja Lassén salasivat huonosti
vahingoniloaan, pieni Miia näytti pelästyneeltä ja keittiön puolella
alkoivat ovet paukkua. Maisteri Kaunistokin yskähteli punaisempana kuin
tavallisesti, mutta talon rouvan kasvoilla ei saattanut huomata mitään
outoa.
— Niin, sanoi hän, — tietysti meidän täytyy antaa hänet, jos Trast
tahtoo.
Jännitys Trastin kasvoilla laukesi. Hän oli laskenut oikein, nyt
niinkuin niin monta kertaa ennen! Ei vain saanut näyttää mitään, täytyi
hämmästyä.
— Minäkö tahdon? Trastiko tahtoo? Lapsen parasta Trast tahtoo. Voiko
verratakaan Trastin mökkiä rikkaaseen Lepolaan?
Herkullisen kahvipöydän ympärillä vallitsi ilkeä jännitys. Mikä katsoi
alas, mikä katsoi ylös. Talon valkopukuisen rouvan silmien alle
kohosi ikäänkuin punertava turvotus ja keittiössä kilisivät pahasti
kupariastiat.
— Meillä nyt on hiukan monta, sanoi rouva Kaunisto vihdoin. — Mitä
sanoo tuo papi? Mieheni on viime aikoina alkanut hermostua. Ei sitä
hyvästä tahdostaan saa osakseen kiitollisuutta, moitetta vain ja
tyytymättömyyttä. Mutta saattekin sitten lakata kuljettamasta tänne
väkeä, Trast. Ensi kerralla en minä avaa porttiani, tietäkää se.
Rovasti ja ruustinna päästivät seuran kireästä hetkestä. He puhuivat
siunauksesta, joka seuraa niitä, jotka tekevät hyvää, ja ylistivät
sairaan tytön suloisia kasvoja ja kärsivällistä mieltä. Olihan aivan
tavatonta, että hän sellaisen hirvittävän tuskan aikana oli jaksanut
pysyä näin reippaana ja rauhallisena. Mutta hän oli taistellut, sen oli
selvästi saattanut nähdä. Hän oli nähtävästi hyvästä kodista.
— No niin, papi, sanoi talon rouva pöydän yli miehelleen, — yritämmekö
taas? Sinä sen saat päättää.
‒ Kysytkö minulta? sanoi maisteri, huulet väkinäisessä hymyssä ja
kasvoilla sinervä puna.— Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?
Sekä rovasti, ruustinna että tohtori olivat verraten lyhyen ajan
olleet pitäjässä. Heidän oli mahdoton ratkaista, oliko keskustelu
aviopuolisoiden kesken häijyä kinaa vaiko jotakin kuivaa leikkiä,
jommoinen vanhoissa lapsettomissa perheissä ei ole harvinaista.
Molempien nuorten herrain huonosti salatuista eleistä päättäen se oli
ilkeää kinastelua, mutta nuori Ida Salenius, joka juuri oli saapunut
kotiin kylältä, johti vieraiden mielipiteen toiseen suuntaan. Tämä
kaunis ruskeasilmäinen tyttö meni ja laski kätensä kasvatusisänsä
olkapäälle, otti hänen edestään tyhjän kupin ja virkkoi hymyillen:
— Papi on aina niin vaatimaton, mamin aina pitää päättää. Kyllä te
molemmat olette niin herttaisia!
Seura purskahti iloiseen nauruun. Molemmat nuoret herrat nauroivat
niin, että heidän täytyi nousta pöydästä. Viereisessä huoneessa
toistelivat he kasvatusvanhempiensa viimeisiä vuorosanoja niin, että
miltei kuului ruokasaliin.
— »Yritämmekö taas, papi?»
— »Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?»
— »Sinä sen saat päättää, pani.»
— »Suloinen mami, sinä sen päätät.»
Ja nuoret herrat lepertelivät kuin lapset, jotka leikkiessään käyttävät
vanhojen ihmisten puhetapoja. Mutta ruokasalissa jatkui toivorikas
keskustelu ja kiitollinen ylistely talonväkeä kohtaan.
— Minä olen varma, sanoi ukko Trast, kumarrellen valkopukuiselle
rouvalle, — että olen tuonut Lepolaan oikein päivänsäteen.
Ja perinpohjaiseen tapaansa kertoi hän juurta jaksain, miten ensin oli
toivottanut tytölle pääsyä pahasta maailmasta parempaan, mutta kuinka
hän sitten oli sanonut Jumalalle, että hyvyyttäkin tarvitaan eikä
ainoastaan käsiä ja jalkoja. Hän oli niin pitkäpinnainen jutuissaan,
ukko Trast, vaikka hän muuten oli niin rehellinen mies ja vaikka hän
oli Lepolan väille suorastaan välttämätön, hän kun toimitti heille
kaikkinaista pientä, tärkeää palvelusta.
— Päivänsäde hän on...
— Se nähdään sitten...
‒ Hän on paras kaikista mitä olen taloon tuonut...
— Sillä totisesti ette paljoa lohduta.
— Hyvä rouva, se on kaikki junan syy, että herrasväkeä rasitan. Ne ovat
kaikki olleet junan tuomia. Juna tuo paikkakunnalle kaiken liikkuvan
väen...
— Mikä heitettiin alas vaunusta senvuoksi että hän oli humalassa, mikä
mistäkin syystä... Mutta seuraavalla kerralla käännän teidät takaisin
portilta.
— En tuo enää ketään. Mutta kun täällä Lepolassa oli hyviä ja
onnellisia ihmisiä, niin... Ei, en tuo enää ketään.
— Olen teille suuttunut, Trast.
— Rouva antaa anteeksi.
Vanhus seisoi yksinään sairaan vuoteen ääressä ja katseli häntä kuin
isä kaivattua vastasyntynyttään.
— Kyllä siitä hyvä tulee, tiesinhän minä sen, kuiskasi hän. — Hyviä
ihmisiä ovat Lepolan väet, ei pidä välittää jos hiukan murisevatkin,
eivät ne pahaa tarkoita. Ja täällähän vanha Trastikin saa teidät nähdä,
minähän täällä hakkaan puut ja toimitan yhtä ja toista muutakin pientä
palvelusta. On kaunis kevät, tulee kesä ja me paranemme.
Hänellä ei ollut aavistusta, kuuliko sairas hänen kuiskauksensa.
Kuitenkin hän lämpimän tunteen vallassa häntä lähestyi.
Isäntäväet eivät näyttäneet olevan hyvillään uudesta tulokkaasta, mutta
suorastaan närkästynyt oli Kaisa, Lepolan uskollinen palvelijatar.
Hän ei kolmeen päivään vastannut rouvansa kysymyksiin ja käänsi
hänelle selkänsä, kun hän tuli kyökkiin. Pelastusarmeijalainen,
joka harvasanaisena hoiti sairasta, kesti kärsivällisesti harmaan
palvelusneidin epäystävällisyyden, palkiten pahan hyvällä. Sairas
ei tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kamppaili
tuskiensa kanssa ja ajatuksen siemenet, jotka olivat kestäneet hänen
kärsimyksensä kuumuudessa, itivät ja varttuivat hiljaa. Ihmisiä ei
tullut hänen vuoteensa ääreen niin paljon kuin ensi päivinä. Hoitajatar
piti heidät loitolla. Ainoastaan hänen syödessään tai ollessaan
kävelyllä, oli joku huoneessa, istuen vuoteen jalkapäässä tai katsellen
ulos ikkunasta. Pieni Saima Aalto ei enää ollut siinä sinisessä
huoneessa, jossa oli parveke, vaan pienessä huoneessa samaa rakennusta,
missä pesutupa oli. Siellähän olikin rauhallista.