Niin jos oisit lauluni
kuin on suuri metsä,
äänet kaikki kaiuttaisit,
kaikki sävelet sä.
Metsässä on suuret puut
ja metsässä on marjat,
metsässä käy kontiot
ja köyhän kotikarjat.
Kukat pienet kukoistavat
suurten puiden alla,
valkopilvet vaeltavat
suven taivahalla,
Hongat hiljaa humisee
ja käkö kukahtelee,
Köyhän sydän keveämmin
silloin sykähtelee.
Alla suurten surujenkin
kukkii kukat mieleen.
Köyhä kukan kuroittaa
ja pistää rintapieleen.
Kukka orvon kumppani
ja laulu köyhän liesi,
metsä meidän tuttava,
mut vieraan vihamiesi.
Tuttavalle metsän polut
itsestänsä aukee.
Vieras maita vierivi
ja rauhatonna raukee.
Tuttavalle "tervetullut!"
joka kuusi kuiskaa.
Vierahalle joka oksa
uhotellen huiskaa.
Kell' on rikos rinnassa
ja ken ei sitä kadu,
outo on se metsässä,
myös outo mailla sadun.
Sille siellä myrsky käy
ja korpikuuset ruskaa.
Katuvalle metsän huoju
huojentaapi tuskaa.
Paatuneelle pahat henget
metsän puista puhuu.
Itkevälle metsän immet
valkohunnut huhuu.
Viito, vieno Tellervo,
ja mulle tietä näytä,
piirrä puihin pilkkoja
ja lohdun kättä käytä!
Sull' on käsi valkea
ja sull' on sormi pieni.
Mull' on käsi mustempi
ja kova korpitieni.
Tahdoin kerran kätehein
sen käden pienen liittää —
Yö se hullun sydämessä
hourehia siittää.
Käsi pieni pelästyi
ja huntu kauas huiskas,
hullu henkäs, herasi
ja itseksensä kuiskas:
"Käsi pieni katoais
mun käteheni mustaan,
kauempata viitaten
se vaan luo lohdutustaan."
Yö-sonetteja.
(1898).
I
Yö.
Yö saapuu. Päivä on poissa.
Hämy silmiä hämmentää.
Jo kaukana korven soissa
tulet virvojen viriää.
Ypö yksin istun ma koissa,
ei armasta, ystävää.
Mut oudoissa unelmoissa
mun henkeni heläjää.
Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?
Kuka huntua huiskuttaa?
Kuva valkea vierii ja väikkyy,
tutut piirtehet pilkoittaa.
Mun aatteeni seisoo ja säikkyy.
Sumu silmiä sumentaa.