Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin olla se voi,
joll' on vain yksi aatos
ja yksi sävel, mi soi.
Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin on ihminen,
joll' oli vain yksi onni
ja yksi unelma sen.
Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin olla se voi,
joll' on vaan yksi murhe
ja yksi muisto, mi soi.
44.
Minä luulin sun eloni onneksi,
sinä olitkin elämä itse,
joka kuljetit kautta riemujen,
mut kuljetit myös murehitse.
Minä luulin sun henkeni herättäjäks,
sinä olitkin unhotar unen,
joka lahjoitit ruusut laaksojen,
mut myöskin vuorien lumen.
Minä luulin sun yöni salamaks,
sinä olitkin itse yöhyt,
min kupeilla mantteli musta on,
mut otsalla tähtivyöhyt.
45.
Mitä on tää? Mistä on sunnuntai
tää mieleni pyhäköissä?
Miks metsä hohtavi hopeissa
ja kuuset on kultavöissä?
Miks aika seisoo ja arvelee?
Miks viikot niin vitkaan mataa?
Minä yhdessä yöss' elän enempi
kuin ihmiset vuosisataan.
Mun aatteeni liitää ja laatelee,
multa haihtuvi paikka ja aika!
Oi, ethän sa, tyttöni kultainen,
myös lie vain haihtuva taika?