Bolzau. Vilhelmina.
_Vilhelmina_ (tulee hyvin liikutettuna keskiovesta). Mutta kuuleppas,
ukko, mitä sinä olet taas tehnyt?
_Bolzau_. Minäkö?
_Vilhelmina_. Otat ihan tuon tuosta, omin päin, vieraita taloon.
_Bolzau_. Tällä haavaa ainoastaan yhden.
_Vilhelmina_. Mutta hän on ihan nuori mies —
_Bolzau_. Sitä hauskempi.
_Vilhelmina_. Etkö sinä sitten ollenkaan muistanut Ludmillaa. — Ei, se
ei käy laatuun.
_Bolzau_. Eihän tuo vaara, mammaseni, niin suuri ole.
_Vilhelmina_. Minä varjelen Ludmillaa kuin omaa silmäterääni, en laske
häntä edes seuroihinkaan — ja nyt tämä kutsuu nuoren miehen meidän
taloomme, meidän luoksemme asumaan.
_Bolzau_. Mutta niinhän sinä pauhaat, mammaseni, kuin minä olisin
päästänyt suden lammaslaumaan.
_Vilhelmina_. Ties' mitä. — Minä en voi käsittää sinua, Bolzau!
_Bolzau_. Mutta eihän tässä enää voivotukset auta, muoriseni, — ja
pitihän minun tehdä Schefflerille mieliksi.
_Vilhelmina_. Minä en saa hetkeksikään lepoa! Mutta sen minä teen kuin
teenkin: minä en laske tuota herraa hetkeksikään silmistäni. Tänään
olen minä pyydetty everstinna Sporneelle — lapasin kaikin mokomin —
mutta nyt minä riennän sinne kieltäytymään. Vaan ties mitä kaikkea voi
neljännestunnissa tapahtua.
_Bolzau_. Mutta — jäänhän minä kotiin —
_Vilhelmina_. Sinähän sitä paljon näet.
_Bolzau_. Niin — toisinaan enemmän kuin sinä.
_Vilhelmina_. Minä riennän niin nopeasti kuin suinkin voin — mutta ole
nyt, ukkoseni, hyvä — minä pyydän sinua — pidä ankara vaari heistä.
_Bolzau_. Tietysti, tietysti.
_Vilhelmina_. Ottaa nuoren miehen taloon — sehän on oikein hirveätä!
(Pois oikeanpuolisesta ovesta.)
_Bolzau_. Mutta missähän tuo vaarallinen mies lieneekään — kas tuollapa
hän jo tuleekin.