Scheffler. Sitten Bertha.
_Scheffler_ (Keskiovesta, asiakirjoja kainalossa). Kas niin —
päivätyöni on nyt päättynyt (katsoo kelloansa). Minulla on vielä yksi
tunti aikaa miettiä puhettani. (Panee asiakirjat käsistään ja istahtaa
pöydän ääreen). Katsoppas vaan kuinka täällä kaikki on järjestyksessä,
näkee heti emännän käden täällä liikkuneen (ottaa paperia ja kynän).
Nyt ryhdyn puheesen. (Kirjoittaa). »Hyvät herrat» (puhuu) alku on hyvä
— »tänään on tuon tapauksen vuosipäivä» —
_Bertha_ (vasemmalta). Hyvää huomenta Bruno!
_Scheffler_ (nousten ylös kynä kädessä). Terve, oma Berthani, terve!
Tänä aamuna virkatoimiini mennessäni sinä uinailit vielä, armas
unikekoni.
_Bertha_. Torutko jo aamutervehdykseksi?
_Scheffler_. Minä toruisin — ikäänkuin minä milloinkaan voisin sitä
tehdä.
_Bertha_. Ken ties?
_Scheffler_. Eipä toki, Berthaseni; minulta sinä et kuule koskaan kovaa
sanaa.
_Bertha_. Silloinpa itkisinkin silmät kuiville, Bruno.
_Scheffler_. Nuoko ihanat silmäsi — eipä toki, nuo silmät eivät saa
koskaan itkeä — minun tähteni ei koskaan — (suutelee Berthaa).
_Bertha_. Rakas mieheni — mutta näenpä kädessäsi taasen tuon kynän,
tuon ilkeän kynän.
_Scheffler_. Vielä hetkinen vaan käpyseni — (menee kirjoituspöydän luo)
juuri näinä päivinä on minulla tavallista enemmän työtä. Sillä ajalla
saisit tehdä minulle mieliksi ja — — (hakee pöydältä) mutta missä se
nyt onkaan —
_Bertha_ (syrjään). Hän hakee lipastansa. (Ääneen). Enpä tahdo häiritä
sinua —
_Scheffler_. Sinä et ollenkaan häiritse minua. — Sepä kummallista
(hakee).
_Bertha_. Luultavastihan emme näe toisiamme ennen päivällistä (on
lähdössä).
_Scheffler_ (yhä hakien). Sehän on peräti kummallista — — Bertha!
_Bertha_ (palaten). Mitä nyt Bruno?
_Scheffler_. Täällä pöydällä oli pieni lipas ja siinä kaikellaisia
muistonauhoja ylioppilasajoiltani sekä muutamia muita viime
yhdistysjuhlasta — lipas oli aina tässä näin — (hakee). Sehän on
ihmeellistä (on istahtanut).
_Bertha_ (syrjään). Kas niin, nyt sitä seistään tykin suun edessä —
mutt' rohkeutta vaan!
_Scheffler_. Sinä kenties tiedät, missä lipas on?
_Bertha_ (vakavasti). Kyllä — tiedänpä niinkin.
_Scheffler_. Vai niin. No sehän on hyvä juttu se.
_Bertha_. Tahi oikeammin: minä tiedän mihin se täältä joutui.
_Scheffler_. Mihinkä joutui —
_Bertha_. Niin, mihinkä se täältä joutui — sillä minä — minä heitin
tuon lippaan uuniin. (Syrjään). Hyvä juttu, nyt se on sanottu.
_Scheffler_ (pyörähtää hämmästyneenä ympäri). Uu-uuniin sanoit sinä?
_Bertha_. Niin, palavaan uuniin.
_Scheffler_. Tietystihän vahingossa, Bertha kulta — (nousee ylös)
varomattomuudessa.
_Bertha_. Eikö mitä, ihan tahallani ja täydessä järjessä,
_Scheffler_. Sepä on toki vähän liikaa, se — kaikki nuo muistonauhat,
jotka johdattivat mieleeni niin monta kelpo miestä, niin monta ihanaa
hetkeä? Saanko luvan kysyä, miksikä sen teit, Bertha?
_Bertha_. Siksi, kun et niitä enää tarvitse.
_Scheffler_. Niin muka, mutta minä tarvitsenkin niitä juuri huomenna
yhdistysjuhlassa.
_Bertha_. Niin, mutta ethän sinä mene sinne, minä pyydän, minä rukoilen
sinua: ole menemättä.
_Scheffler_. Ensin poltat sinä lippaan, — ja sitten — minä sanon
sinulle: huomenna menen minä uhallakin yhdistysjuhlaan — ja siitä
saamme puhua jälestäpäin.
_Bertha_. Bruno, ethän sinä sitä todella sanone?
_Scheffler_. Sanon kun sanonkin: minä menen huomenna yhdistysjuhlaan.
_Bertha_. Voi — tämä on liian ankaraa. (Itkee).
_Scheffler_. Äläkä luule minun kyynelistä sulavan.
_Bertha_ (voimistuneena, vakavasti). En, enpä aiokaan sinua kyynelillä
pehmittää, en; minulla on vaan puolustuksekseni sanottava muutama sana
— me olemme kahden kesken — sinun ei tarvitse siis olla milläsikään.
(Istuikse oikealle.) Ole hyvä, istahda hetkiseksi minun viereeni.
(Osoittaa vieressä olevaa tuolia).
_Scheffler_ (menee kirjoituspöydän luo ja istuikse kauemmaksi Berthaa).
Minä istun jo!
_Bertha_. Muistathan tätä samaa päivää juuri vuosi sitten, jolloin
niinikään vietettiin tuota teidän yhdistysjuhlaanne?
_Scheffler_. Kas niin (puoliääneen) sitäkö virttä nyt? (Katsahtaa
ympärillensä). Emmekö jätä tuota historiaa toiseksi kerraksi.
_Bertha_. Eipä jätetä — sinun ei tarvitse siitä olla milläsikään —
eihän ketään ole täällä kuuntelemassa.
_Scheffler_. No, puhu sitten — mutta hiukkasen hiljemmin vaan. (Vetää
tuolinsa lähemmäksi Berthaa).
_Bertha_. Päivää ennen lähetit sinä minulle sanan, ettet tule muka
päivällisille kotiin.
_Scheffler_ (puoliääneen). Niin tein ja minä luulin —
_Bertha_. Me olimme vasta naineet, siihen asti en minä ollut vielä
yhtenäkään iltana yksin. Sinä sanoit tulevasi kotiin vähää myöhemmin.
Minä odotin sinua kello yhteentoista.
_Scheffler_. Mutta eihän sinun olisi tarvinnut odottaa, sinun olisi
pitänyt mennä levolle.
_Bertha_. Voiko niin tehdä, kun tietää miehensä olevan ulkona —
synkkänä yönä — alttiina kaikille vaaroille? Minä odotin kello
kahteentoista — sinun ei kuulunut — päähäni lensi kolkkoja ajatuksia
— minä arvelin sinulle jo ties mitä tapahtuneen, luulin sinun ehkä
joutuneen riitaan — toisten karanneen päällesi — sinun jo makaavan
haavoitettuna kadulla — verissä — kello löi yksi.
_Scheffler_. Jospa se olisi jo lyönyt neljä.
_Bertha_. Pelkoni suureni suurenemistaan — kello loi kaksi — minä
tahdoin mennä ulos sinua hakemaan — kello oli jo kolme — minua
värisytti — minä olin ihan tuhostuksissa — silloin kuulin askeleita —
koko komppania miehiä marssi hohottaen pitkin katua niiden joukossa
minun aviomieheni — karjuen huutavat nuo hänelle hyvää yötä! — ja minun
mieheni tulee kotiin — näkee murheeni ja nauraa katkattaa — minun
kalpea katsantoni naurattaa häntä — minun kyyneleeni saattavat hänet
nauramaan! Minä riensin ovelle, suljin sen kiinni ja vietin lopun yötä
nyyhkien — seuraavana aamuna tapaan minä minun mieheni juuri tuolla
samalla tuolilla nukkumassa. (Nousee ylös.)
_Scheffler_ (nousee ylös). Ihan niin — minäkin muistelen jotain
sellaista — taisinpa kyllä olla vähän iloisella tuulella, mutta minun,
näet täytyi juoda niin monta maljaa sinun terveydeksesi, Bertha kulta'
(Hemmottelee).
_Bertha_ (poistuen hänen luotansa). Minä en sanonut silloin ainoatakaan
nuhdesanaa, enkä ole sittemminkään siitä koskaan puhunut, mutta sen
lupauksen minä silloin tein, etten enää milloinkaan tahdo kuulla tuota
kamalaa naurua ja sentähden toivon minä — uskon minä, ettet sinä mene
yhdistysjuhlaan. Jääthän sinä kotiin, Bruno — jääthän?
_Scheffler_. Sitäpä minä en voi tehdä. Kuka pitäisi minun puolestani
juhlapuheen?
_Bertha_. Mene sitten, mutta minäkin pysyn päätöksessäni. Minä olen
sinun vaimosi — mutta en sinun alamaisesi. — Minä olen nyt oikeassa ja
aion nyt tätä oikeuttani puolustaa. — Ethän sinä mene yhdistysjuhlaan?
_Scheffler_. Mutta minun pitää, minun täytyy mennä.
_Bertha_. Onko se viimeinen sanasi. Bruno?
_Scheffler_- Mutta kuulehan toki —
_Bertha_. Onko se viimeinen sanasi, Bruno?
_Scheffler_. Onpa sitten kuin onkin — on — on — on.
_Bertha_ Hyvä, minäkin pysyn sitten päätöksessäni — minä en aio enää
viettää toista sentapaista yötä — minä lähden myöskin ulos.
_Scheffler_ (hämmästyen). Lähdet ulos —
_Bertha_. Niin!
_Scheffler_. Ja minne?
_Bertha_. Samahan se minusta on, minne — minun sisareni luo Emsiin,
veljeni luo Rosendorffiin sama se — vaikka Hamburgiin — mutta pois
kotoa — etten saisi taas nähdä sinua tuolla iloisella tuulella. (Menee
vasemmanpuolisesta ovesta).