(Katu Hämeenlinnassa. Iivari pohmeloissa, istuu eräällä porttikivellä).
IIVARI. Mikä päivä lienee tänään? Luulen, maanantai, ja huomenna on Esko
vaimonensa kotona häistä, ja täältäpä pöhnää tuliais-kestiksi varrotaan,
mutta hukkaan. Kaikki on juotu, niin nauriskuorman hinta kuin sekä kodon
että kylän säntirahat, ei äyriä jälellä löydy. Tyhjä on kukkaro, mutta
täynnä on pää täynnä myrkkyä ja kirousta!--Nyt perkele on irti ja
helvetin porstuassa seison minä ja rautahaaruin kilinän kuulen sieltä
kuumasta tuvasta. Uh! Tämä ompi ilkeätä! Sentähden kaik' katseleminen ja
aatus pois, ja tahdonpa elää sen hyönteisen eloa, joka, tuskin syntynyt,
poikia tekee ja kuolee, huolimatta, kuinka on talossa toimi. Maata
silmäni katselkoon, katselkoon se tuota sannan-jyvää tuossa tuon toisen
sannanjyvän vieressä!--Ken tulee? Hyvä enoni, Sakeri, juomatoverini
tällä onnettomalla retkellä. Hän on paljon syypää siihen, että näin on
nyt miehen laita. (Sakeri' tulee).
SAKERI. Kuinka jaksat poika ja mitä arvelet tässä?
IIVARI. Arvelenpa selvän miehen elon tässä mailmassa parhaaksi! Nyt
koittaa mulle taase raittiuden päivä, mutta kauhistunpa nähdäkseni
kaiken viheliäisyyteni tämän päivän täydessä valossa. Peijakas! Olis
raittiuden liitto tässä, niin kohta pyhän lupauksen tekisin ja uutta
uskallusta saisin, pukea taasen päälleni ihmishaamun!
SAKERI. Olin minäkin kerran jäsen raittiuden liitossa, mutta paninpa
sisään apskeetin.
IIVARI. Olittepa kerran polisikin, mutta panitte myös sisään apskeetin!
SAKERI. Teinpä pienen, ihan viattoman sommauksen ja sen melkein ehdolla,
koska ei miellyttänyt minua polisin virka.
IIVARI. Minä tiedän asian.
SAKERI. Sanoppas, mitä tiedät!
IIVARI. Te vaan vähän ryypiskelitte luvattomasti pois otettua viinaa sen
miehen kanssa, joka viinan luvattomasti ottanut oli, ja jota junkkaria
juuri teidän oli määrä kiinnisaattaa.
SAKERI. Niinpä tapahtui leppyisän sydämeni tähden! Taisinko kiristää
kruunun hanskoilla häntä, joka mulle ystävällisesti ryypin tarjoi?
IIVARI. Ei kernaasti se, joka niin paljon ryypistä pitää!
SAKERI. En tehnyt sitä itse ryypin tähden, vaan sen ystävyyden, sen
hyväntahdon tähden, jota hänen tarjomuksensa osoitti.
IIVARI. Yhden ryypin ainoastaan saitte?
SAKERI. Sainpa, että olin aika tellukassa, sain vielä täytetyn matin
taskuunikin!
IIVARI. Mitä on se, että luvattomasti jotain pois-otetaan?
SAKERI. Varastamista!
IIVARI. Mikä on hän, joka jotain luvattomasti pois-ottaa?
SAKERI. Varas.
IIVARI. Mikä on hän, joka varkaan kanssa yhtä pitää?
SAKERI. Varas! Mutta tässä on perin toinen laita.
IIVARI. Yleinen totuus on tämä: joka varkaan kanssa yhtä pitää, hän on
varas! Mutta teidän asianne, niinkuin sanoitte, on perin toista laatua;
niinmuodoin näin: te varkaan kanssa yhtä piditte, sentähden ette ole
varas!
SAKERI. Sinä nokkaviisas nallikka, tiedä, että olen enos, että lepää
kiireelläni enemmän kuin viisikymmentä talvea, ja sinä tahdot toki
tutkistella minua, tahdot minua varkaaksi soimata. Mikä hävyttömyys!
IIVARI. Eno! Olemmehan olleet tähän asti oikein hyvät ystävät, ja
yhdessä juoneet kaikki rahani, ja yhdessä, kuin porsaat pahnoissa,
kieriskelleet ylisniskoin krouvin nurkissa. Pitäiskö siis nyt meistä
tuleman vihan veljet jonkun sopimattoman sanan kautta, pikaisuudessa
sanottu?
SAKERI. Sinä olet suuri kanalja; mutta minä en koskaan rakenna
eripuraisuutta.--Ystävät siis vielä eteenpäin!--Sano minulle vakaasti:
käskikö isäs minua Eskon tuliais-pitoihin?
IIVARI. Sen teki hän, mutta äiti kielsi.
SAKERI. Hyvä! Minä tulen kanssas, ja vietämmepä iloista tuliais-juhlaa
maakyläisessä majassanne siellä nummella!
IIVARI. Mutta jos äiti ajaa teidän maantielle?
SAKERI. Ole sinä surematta siitä! Me olemme veli ja sisar, ja vaikka
riitelemmekin, vaikka tappelisimme kuin koira ja kissa, niin olemme
kuitenkin veli ja sisar!--Minä tulen kanssas. Nyt riennämme matkalle
vaan. Missä on hevoises?
IIVARI. Porvari Nyylunnin kartanolla seisoo se luukasa, ruskea nahka
päällä.
SAKERI. Se seisoo kuitenkin vielä!
IIVARI. Seisoo ja liikahtaakin välillä, josta nähdään, että kurja elää.
Peijakas! sydäntä nipistelee, katsella eläintä korvat lotkassa ja
roikkuvalla alihuulellaan, jota ei ketun kauvan vartoa tarvitse.
SAKERI. Minä annan sille uutta vireyttä; heiniä ja kauroja sen saaman
pitää!
IIVARI. Onko teillä rahaa?
SAKERI. Vähän taisin itselleni toimittaa tuhansilla vaiheilla ja
koukuilla.
IIVARI. Sitten teemme ne tärkeimmät ostokset!
SAKERI. Ei yhtään varaa ostoksiin, ei yhtään! Näillä rahoilla saamme
vaan kaasia hevoiselle ja tuopin viinaa tiellä, jonka ostamme
Puol'matkan krouvissa.
IIVARI. Kaikki hyvin, mutta minun ei kotiin lähtemistä!
SAKERI. Miksi haastelet lapsikkaita? Vikkelä mies itsensä suorittaa
vaikeammastakin tempusta kuin tämä.
IIVARI. Mahdotonta tästä kiikistä päästä! Kuorman hinta on juotu, juotu
on säntirahat, ja tässä toimessa olette te olleet minulle hyvin avulias!
SAKERI. Ja olenpa avulias vieläkin sua päästämään tästä pulasta!
IIVARI. Taidatteko saattaa minulle kymmenen riksiä?
SAKERI. En äyriäkään, siinä keinossa olen perin voimaton!
IIVARI. Ja ainoastaan tämä keino minun pelastaa taitaa!
SAKERI. Yksi toinen on jälellä vielä.--Kuule minua! Kotimatkalla ryöstit
meidät ryövärit perin pohjin ja löit meitä pahoin, että täytyi meidän
viipyä jonkun päivän jossain metsätorpassa ja parannella haavojamme, ja
niitä lahjoja on, Jumalalle kiitos, molemmilla meillä tarpeeksi sekä
päässä että kasvoilla.
IIVARI. Sanokaat: viinalle kiitos!
SAKERI. Mutta mitä meinaat tuumastani?
IIVARI. Epäilenpä, että uskovat tämän historian.
SAKERI. Muuta eivät taida, kuin ohjat vielä leikkaamme poikki, ja
teemme veitsellä Ruskon reiteen pienen viilloksen, jonka sai hän
kärhämässä, koska tappelimme ryövärten kanssa. Kaikki tämä tekee asian
hyvin uskottavaksi, ja omat ruvettuneet arpemme lyövät viimein naulaa
kantaan, ole varma siitä!--Se on sanottu, ja hyvin kaikki onnistuu.
Vakaalla mielellä lähemme nyt matkaan kotoas kohden!
IIVARI. Olkoon menneeksi! Juoneen suostun, onnistukoon tahi ei. Hiiteen
menköön kaikki!--Eno, kuinka saisimme korttelin viinaa?
SAKERI. Ei enään pisaraakaan, ennen Puol'matkan krouvia!
IIVARI. Riennetäänpä sitte. Huikeasti, Eno! Mitä huolin minä!
SAKERI. Me lähemme, mutta muista, että käytät itses siivosti tiellä
matkustavia kohtaan. Sinulla on äitis kuraasi ja mielenlaatu; hyvä
kuraasi, mutta eipä hänen leveitä hartioitansa, voimaa ei enemmin kuin
kärpällä, ja vaaralliset ovat semmoisen miehen retket. Ei ketään, jota
hän ei päällensä ärrytä, ei ketään, joka pelkäisi päällensä karata eikä
ketään, jonka käsivartensa pitäisi matkan päässä; jaa, Iivari, sinun
seuras on vaarallinen!
IIVARI. Lupaanhan olla siivo kaiken tien!
SAKERI. Ole aina niin; usko minua, se on sinulta viisaimmasti!--Heikko
tekee kaarroksia, nielee monta karvasta marjaa, monta huutisanaa,
mitaten aina herjaukset vähäväkisyytensä mukaan, ja niin hän pujoo läpi
mailman ehjemmällä nahalla kuin jättiläs, joka voimaansa luotti.
IIVARI. Mutta kas kuin sappi karvastelee!
SAKERI. Heikolla sekä on että ei ole sappea. Hän vasta silloin sen
katkeruuden tuntee, koska hän tietysti on herra mielensä ylitse ja
silloin on hän perkele; eikä ihme, hän ottaa vahinkonsa takaisin.--Usko
mitä sanon: heikkous on onni, kuin vaan oikein sitä lahjaa käyttelemme.
IIVARI. Onni suurempi vielä, jos voima ja tarkkuus yhtä seuraisit.
Olisin vahva kuin kontio, siivo kuin lammas ja viisas ja varova kuin
kettu, pensaston tulisilmäinen heilahäntä, niin koskematta kuin noidan
vasama kulkisin halki tuhannet mailmat.
SAKERI. Niin monta hyvää ei kernaasti yhdelle jaeta; se on elon
laki!--Mutta tielle nyt, ja olkoon siunaus kanssamme! Vähän pelkään,
kuinka matkamme päättyy!
IIVARI. Saisimme vaan tytön korean rattaillemme!
SAKERI. Mitä vielä, sinä könsikkä! Kuin ei olisi meissä kahdessa jo
kuormaa hevoiskaakillesi. Ei yhtään narssua rattaillemme, poikani, ei
yhtään! Nyt menemme! (Menevät. Niko tulee vasemmalta, Eerikki oikealta).
NIKO. Terve, vanha toverini! Mitä uusia teidän kylästä?
EERIKKI. En tunne teitä!
NIKO. Vaikka yhdessä savikukkoja tehneet olemme varastelleet mäkimuijain
kananpesiä ja niinkuin suokukot toinentoisemme tukkaa kiskoneet,
tapelleet kuin aika pojat. Tunnenpa sinun, vanha kelmi.
EERIKKI. Kuka olen?
NIKO. Se suuri kanalja, Keihäskosken Eero!
EERIKKI. Kuka olet sitte sinä?
NIKO. Se vielä suurempi kanalja, Järvelän Niko, jos muistat häntä!
EERIKKI. No terve miestä!
NIKO. Tässä kopero, sinä mannermaan turvikko!
EERIKKI. Elä helkkonas likistä niin kovin!
NIKO. Nyt on maamyyrin kääppä merikravun saksissa. Jaa jaa, opetanpa
miestä tuntemaan entisiä ystäviä.
EERIKKI. Ken peijakas olis tainnut nähdä Nikon muotoa tuon partavihon
takaa?
NIKO. Tämä on vaan turha ripsu sen suhteen, jota pari vuotta sitten
kannoin, ja joka ulettui aina polvilleni ales. Se naiset hulluiksi tehdä
tahtoi; käydessäni kaupunkien kaduilla olipa heitä aina jälesssäni
ääretön liuta, niinkuin lukematon lauma pientä kalaa, valaskalan
pyörrevettä seuraa, koska meren jättiläs, kuin kumottu laiva, laineita
kyntelee. Olipa se parta, ja katkerasti kadun vielä, että niin
kevytmielisesti siitä erosin. Mutta mitä ei tehdä rahan tähden?
EERIKKI. Mitä teit sinä rahan tähden?
NIKO. Myin soman partani hatun-töyhdöksi Turkin sulttaanille, ja sataan
piastiin, mieletön, sen mennä annoin.
EERIKKI. Mutta toivothan sen kasvavan ja ehtivän saman mitan kerran
vielä?
NIKO. Ei kasva se enään tätä pidemmäksi, sen kauppa pilasi; sillä
lahja-kalua ei myydä saa, ja parta on pyhä lahja, jonka alku ja juuri on
ylhäällä; korkeudesta sen kasvanto riippuu, päinvastoin esimerkiksi
pilviä tuolla taivaan alla, joiden karttuminen riippuu siitä kohdasta,
kuinka paljon sumua, josta pilvi syntyy, nousee alhaalta ylös. Ei,
entistä partaani en takaisin enään saa; mutta lohdutanpa itsiäni toki
sillä kunnialla, jossa hän nyt heiluu. Tiedäthän mua ahneeksi kunnialle,
ja aatteles: miljoonittain päitä nyt kumartelee partaani, joka Turkin
keisarin kiireellä keikkuu!
EERIKKI. Sano minulle vakaasti, oletko ollut sinä Turkin maalla?
NIKO. Sen pääkaupungissa hummannut olen kuukausia kolme, ja iloinen,
peijakkaan iloinen oli se aika. Joka päivä siellä uhrijuhlaa
vietettiin, ja siinäpä kaikkia yltäkyllin; siinä sianlihaa, peloittavan
lihavaa, syötiin ja kalliita viiniä juotiin niin paljon kuin kutakin
miellytti. Öisiltä taasen naisten kanssa tanssittiin ja kaikenlaista
uisakkaa lyötiin, ja pulskeita ovat Turkin tytöt. Pää ja rinta on
heillä aina peitossa, mutta rinnasta polviin ovat he ihan paljaat.
EERIKKI. Paljaat?
NIKO. Alastomat juuri; mutta polvista alespäin alkaa taasen mustat
sukat, ja jaloissaan on heillä punaiset kengät.--Juuri niin, niin
eletään Turkin maalla, eletään, kuin vuohet huhdassa; ja ikäväksi pisti
sieltä seilata pois. Roomiin sieltä seilasimme, mannaa ja hunajaa
lastina, ja tultuamme tähän mailman-kaupunkiin meitä kohtasi kova
pauhina ja ryske. Tiedä, että vietettiin siellä paavin häitä, ja juuri
täksi juhlaksi oli manna- ja hunajalastimme tilattu itäisiltä mailta.
Sentähden olimmekin hyvin tervetultuja vieraita, paavi itse ja
morsiamensa kiitit meitä sydämellisesti ja käskit meitä kaikella muotoa
vaan pysäymään häihinsä. Otimmepa käskyn hyväksi ja hummasimmepa nytkin
aika tavalla, kunnes viimein taasen tuli meille aika purjehtia pois.
Täydessä tohussa jätimme Roomin ja kovin oli laivamme lastattu,
synti-kuiteilla ja sideavaimilla. Kirjeet tuli meidän jättää Hispanian
maahan, mutta avaimet viedä Englantiin. Niin teimme myös ja Englannista
purjehdimme taasen pohjaan, sen napaan kivihiili-tervaa kaatamaan; sillä
se on Englanti, joka maan akselin tervassa pitää. Laiva, jolla
seilasimme, mailman hirvein oli; sen kromeli, tervaa täynnä, kuin puinen
jättiläis-linna meressä uiskenteli ja maston kärjet pilviä
piirsit.--Mutta onni kova meitä kohtasi toki. Jäävuorten keskellä pohjan
synkeillä merillä eräs valas-kala, mailman hirvein, meitä tervehtimään
kävi ja hännällänsä laivamme kyljen auki löi, jotta rupesimme vaipumaan,
ja juuri tätä peto tavoittikin häntä-iskullansa, sillä vaipuessamme hän
miehistä yhden toisensa perään nielasi, mutta pelastuinpa minä. Ylös
mastoon kiipesin kuin orava--laiva oli herennyt vaipumasta, ehkä tervan
tähden--huipun ehdin viimein ja pilvien rajalla istuin, sallimustani
vartoen. Ja niin lähestyi mua musta ukon-pilvi, minä loiskasin sen
niskaan, ja jyristen ja tulta iskein se minun Englannin kliituvuorille
takaisin vei. Läksinpä sieltä kotimaahan taasen, ja tässä seison nyt!
EERIKKI. Mutta merimiestä, joka laivastansa karkaa, uhkaa kova
rangaistus!
NIKO. Sen olen kärsinyt; kymmenen päivää vettä-leipää Turun linnassa
söin.
EERIKKI. Se ei tyijä; kovemmat ovat asetukset siinä kohdassa!
NIKO. Mitä? Luulenpa, että olet tullut oikein lakimieheksi!
EERIKKI. Tunnenhan, mitä yleisesti lautamiehen tuntea tulee!
NIKO. Sinäkö lautamies? Suurin hulivili nuorna ollessamme, eikä
maa-lappua omaa jalkamme alla sinulla enemmin kuin minullakaan!
EERIKKI. Ystäväni, siitä asti, koska erosimme, on elämäni kertomus
lyhyesti tämä: Eräs tyttö, talon perillinen, korea ja nuori, taisi
ihastua minuun, hurjapäähän. Niinpä tapahtui. Minä nain hänen, unohdin
lasin, tein ja toimitin ja parhaaksi kääntyi kaikki. Arvoni pitäjässä
eneni päiväpäivältä, ja lautamieheksi määrättiin poika viimein, josta,
ymmärräthän, pöyhistyin kuin kalkkuuna-kukko!
NIKO. Sinulla on liian paljon järkeä kalkkuunaksi.--Siis tuli sinusta
mies, ja, niinkuin tuntuu, oiva. Hyvin sinulle! Minä myös yhtä ja toista
kokenut olen, olenpa monessa huhmarissa pehmitetty, josta kaikesta
pitäisi seurauksen oleman: perään-aatus, mutta Jumal' tiesi toki, missä
nahkani viimein naulitaan!--Kuitenkin, neuvot eivät ole kaikki vielä, se
muuttumaton, vakaa aika mittailevi vielä sylihini ijäisestä langastansa,
vielä nousee päivä toisen perään ja sydän raikkaasti rinnassa lyö;
kaikki taitaa hyvin päättyy vielä! Seisonhan taasen isänmaani kamaralla,
ja onneani kiitän tällä hinnalla päästyäni sen turvetta polkemaan vielä.
EERIKKI. Sitähän ihmettelen, ettäs pulasta itsesi niin helposti
suoritit.
NIKO. Tämä on asia: Tuli minun kertoa oikeuden edessä retkistäni ja
menoistani karkutiellä, ja kerroinpa tuomarille, ihan samoin kuin
äsken sinulle, matkani merellä, ja tämä ilautti ankarasti koko
oikeus-kuntaa, ja olenpa varma siitä, että juuri tämä juoni nahkani
pelasti; sillä panipa tuomari esiin kaikenlaisia lievittäviä kohtia
asiassani ja, niinkuin sanoin, kymmenen päivän vesileipään karkurin
tuomitsi vaan.
EERIKKI. Nytpä taidat sanoa sitäkin leipää syöneekses, ja likistipä,
luulen, nämät päivät vähän miehen kärsimystä.
NIKO. Ei yhtään hätää, Eero!
EERIKKI. Olethan harras tupakkimies!
NIKO. Siihenkin seikkaan neuvo pian keksittiin. Palanutta leivänkuorta
rikki jauhettiin, siihen puoliksi tuhkaa sekaan, ja nuuska oli valmis,
oiva vapsriikin nuuska. Talvista aikaa taasen ei ensinkään hätää sen,
joka mälliä pureksii; joutuupa sisään haapanen halko, sen kimppuun kohta
miehet niinkuin jänikset, ja pian on jokaisen poskessa aika märepala,
ja käypä se laatuun tupakin puutteissa. Sanalla sanoen, koko elämä
vesikoijussa käy laatuun, vaan että kaasi on joteskin tiukka. Olinpa
valmis toki kärsimään enemmän, paljon enemmän päästäkseni kurjan
tyttäreni luoksi, joka, niinkuin kuullut olen, on nyt suojaton, ilman
äitiä ja isää.
EERIKKI. Olet siis kuullut vaimos kuolon?
NIKO. Albionin rannalla sanoman sain, muistelin, mitä tehnyt olin, ja
kotimaahani kohta purjehdin.--Eerikki, sinä kaiketi tiedät, missä ja
kuinka tyttöni nyt elää!
EERIKKI. Äitinsä kuoltua, perintönsä, niin huone kuin irtain tavara,
myytiin huutokaupassa; suutari Topias, lähin naapuri, esimieheksensä
joutui, ja haltuunsa otti hän sekä tyttärenne että tyttären rahat.
Kuinka rahat ovat käytetyt, sitä ei tietä, mutta niinkuin orja on
tyttö raiska saanut työtä tehdä suutarin huoneessa.
NIKO. Tulenpa kohta ja sun pelastan ja suutarin tilintekoon vedän.
--Muistatko jotain kummallista jälkeensäätöstä siltä vanhalta
korpraalilta, säätöstä joko tyttären tahi suutarin pojan hyödyksi,
aina ken ensin heistä joutuisi naimisiin?
EERIKKI. Asian tiedän! Kaikki näyttää toki käyvän suutarin pojan
hyväksi. Hän on nyt parhaillaan naimaretkellänsä, jonne vanhempansa
kiivaasti joudutit häntä, estäin tytärtäsi saamasta Kristoa, eräs nuori
seppä, oiva mies. He tiesit, kuinka toimitit.
NIKO. Sen tiesit; mutta kulta on multa. Sinä Kristos saat; naittajas on
tässä. Sua himoon nähdä, Jaana-kynäsein.
EERIKKI. Seuraa minua, niin pääset kyydillä, mutta tiellä viivymme toki
kaksi tahi kolme päivää. Asiaini tähden täytyy mun koukku tehdä!
NIKO. Suoraan kotokylää kohden koukkuja tekemättä!--Nyt, toverini,
hyvästi!
EERIKKI. Pian taasen toinen toisemme kohdataan!
NIKO. Niiden tuttavien mäkien, kivien ja kantoin vaiheilla.--Hyvästi
jää! (Menevät kumpanenkin eri haaralle).