Se sun on, laps,
maan ajan kultaisemman kultahaps.
Sa avaat aatosteni aarnion,
sen salat saatat alle auringon
ja nouset taivahalle kirkkain sulin,
jotk' karkaistu on vaikein kiirastulin,
öin yksinäisin, kuolonkamppailuin
ja rukouksin, vietein ruoskituin.
Laps auringon,
arvoitus syntymätön kohtalon,
sa meitä kaikkia, ah, kaunihimpi,
jonk' eessä kukkaan peittyy elon rimpi,
min täällä matkaa tein, sun vuokses tein,
sun tulemuksees uskoo sydämein
vaikk' ajastaikain jälkeen tuhanten!
Ja silloin lahjani sa löydät sen.
Se helmahas
kuin kruunu putoo, jos oot ruhtinas,
se vyöttää vyös laill' aamusätehen,
jos sukua sa olet enkelten,
se rinnassasi puhkee kukoistukseen,
jos uskot unten ylösnousemukseen,
se nostaa päänsä alta roudan, jään,
kun hetki lyö ja aika täytetään.
Ah, silloin, niin,
kun sielus kohoo sini-eetteriin,
sa muista: siinnoss' siipeis valkeain
pien' säen tulta on mun tuskastuin,
ja tielläs vapahalla, valoisalla
ma paasi pieni olen jalkais alla,
ja lohdun-vuot sun silmäis Jordan-veen
on lähteest' ammoin juosseen kyyneleen.