Sit' en ma sure, armas, että sun
ma kadotin,
en sure sitäkään,
ett' tuli lempemme niin pian sammui...
Ma sitä suren, ettet ollut se,
kuin minä lemmen silmin sinut näin,
en minä se,
miks rakkaus mun nosti.
Ma sitä suren, että alenin
niin matalaksi, köyhäks, aren-valjuks,
ett' aukenivat silmät rumuudelle:
sen sinuss' näkemään, mi korkein olit
päiväini katoovaisten kauneus,
ja itsessäni, joka pyysin olla
kauneuden papitar...
Ma sitä suren, että Herran henki,
jot' ennen uskoimme me omaksemme,
ol' lainaa kosmoksen,
vain ohipuhaltava jumalmyrsky,
mi rakkauden siivin sipas meitä
matkalla toisten luota
toisten luo...
Ma sitä suren, että voimamme,
veremme kuuman puna-aurinko,
mi purppuroitsi puheemme ja työmme,
mi kalleint' olevaisest' oli ennen,
sen syvin totuus,
ja jota kutsuimme me elämäksi,
vain oli kahden pienen orpolapsen
kuningas-unelma,
min kulta arkeen havatessa haihtui...
Siin' oltiin taas me,
oudot onnellemme,
vaill' arvon merkkejä ja mantteleita,
vain mieron maantien hiekkaa,
alhaista alhaisemmat,
alasti...