Sun ensi kerran lapsina me näimme,
kun päivä paistoi tuvan ikkunahan.
Sun kultakarkeloas katsomahan
me täynnä mykkää ihmetystä jäimme.
Ja elämämme keskipäivän aikaan
sa leikit ympärillä askartemme
ja kilvoitustemme ja taistojemme,
työn aikaan, tuskan aikaan, toivon aikaan.
Ja elämämme iltaa kohti mennen
sa rakkaat esineet ja muistot peitit,
sa harsos harmaan yli kaiken heitit,
jok' oli kallist' ollut meille ennen.
Niin olet liittynyt sa kohtaloomme,
niin olet pitkin elämämme teitä,
sa tomu, seuralainen, liki meitä,
siks kunnes itse tomua me oomme.