Synkkä vieras oli maassa käynyt,
tuttu vanhastaan ja aina uusi,
tuskaa, kuolemaa ja tulta kylväin:
sota oli käynyt yli Suomen.
Enemmän kuin tehtiin vuosisataan
poies pyyhki yksi vainon vuosi.
Musta karsi oli kyläin herra,
piilopirteissänsä eloon jääneet.
Maa ei saanut siementä, vain verta
monen kalliin kylvöajan mittaan.
Vielä tohtiako elää, elää
ehkä uutta vainon vuotta varten?
Kevät sentään vielä tohti tulla
kysymättä asehilta lupaa.
Nosti hennon taimen keskeen karren,
silmut koivuhun ja urvut leppään,
nurmetutti hautakummut, jotka
kansan parhaan elinvoiman kätki.
Kevään kanssa tuli vanha Markku
pakopirtistänsä, missä yksin
perhekunnastansa eloon jäänyt
oli talven tautituhon jälkeen,
niinkuin metsäpalon jälkeen joskus
harmaa honka seisomahan jääpi,
missä kulo kaataa nuoren metsän.
Kylää etsi -- rauniot vain löysi,
löysi paikan, missä muinoin seisoi
Ison-Markun talo, kylän vankin,
löysi navetan ja aitan sijan,
pihan löysi, missä muinoin leikki
suvun kymmenkunta nuorta vesaa.
Nokkosia kasvoi saunan kiuas,
kumollansa oli kaivon kehä.
Entisellään yksin humalisto,
upeana, niinkuin uhallakin.
Seisoi raunioiden kesken Markku,
jalallansa siirsi hiiltä, missä
kerran kodin liesi lämpis. Kaikki
oli hajoitettu tuuleen, tuhkaan.
Eipä liioin surrut vanha Markku,
suri sitä yksin, ettei hänkin
maannut mullan alla muiden kanssa.
Tuolla pisti esiin sahran kynnet.
Vielä peltohonko kiinni käydä,
kyntää, kylvää -- ketä varten? Vanhus
oli valmis kuolemalle, niinkuin
sirpille on tuleentunut tähkä.
Siellä täällä raunioilla liikkui
joku rauhatonna haeskellen
niinkuin varjo vainajien mailta.
Väsyneitä vanhuksia taikka
vaimoja ne oli.
Markku istui
kaivon kannelle ja katsoi peltoon,
joka tallattuna lepäs. Päivä
loisti leppoisasti raunioihin.
Kiurun laulu kuului korkealta
niinkuin kaukahisen toivon ääni.
Vielä menneist' elämäänkö oisi?
mietti Markku.
Samassapa juoksi
häntä vastaan pieni liinatukka,
poika, huoletonna risoissansa,
kädessänsä rukiin siemeniä,
joita pureskeli. Lapsi niitä
ojenteli myöskin vaarin nähdä.
Luojan ihme -- puhtahinta viljaa!
Nosti Markku polvellensa pojan.
Tunsi vielä lämmön veressänsä.
Viel' ei ollut kaikki toivo mennyt.
Oli siemen, oli lapsi vielä.
Nousi paikaltansa vanha Markku,
kävi kiinni sahraan kaksin käsin,
väänsi raudan raunioiden alta,
seisoi ase kädessänsä hetken
kodin pihamaalla, katsoi peltoon,
joka vanhaa vaalijaansa vuotti.
Tunsi kotiin tullehensa Markku,
tunsi, että vielä elää tahtoi.
Oli siemen, oli lapsi vielä.
Korkealla, kaartain kylän yllä,
lauloi kiuru kevään kyntövirttä.