Poliisit tulivat Jykkälään takaisin huonolla tuulella, ja perillä
he moitiskelivat sitä, että jäljet oli sotkettu. Mieliala lauhtui
kuitenkin jonkin verran, kun emäntä tarjosi ruokaa.
-- Pitikin sen Juuson telläytyä minun perääni! päivitteli emäntä.
-- Noh, eihän tuossa vielä kovin suurta väärää tullut, lohdutteli
Makkonen viimein.
Aterioitua päätettiin tehdä uusi yritys. Bella vietiin kylmän tuvan
ikkunan taakse, josta se alkoi johtaa etsiviä aivan päinvastaiseen
suuntaan kuin mihin ensin oli lähdetty.
Matka veti tällä kertaa pellon pientaria pitkin kylän laitaan, missä
Bella alkoi kulkea pitkin Kytölän joen vartta. Joen törmällä olevien
mökkien ikkunat ilmestyivät täyteen lasten kasvoja, ja Kinnarin
mökiltä kuului poliisien korviin poikien kimeä kiljunta: poliisikoira!
poliisikoira!
Kylän toisessa päässä vie joen yli sillan virkaa toimittava hirsi- ja
lautarytiskö, josta alkaa Törölän salolle vievä tie.
-- No jo nyt joutuvatkin oikeille jäljille, kun Törölään läksivät!
ihastuttiin mökeissä. Sieltä ne olisivat Jykkälän sapuskat koirittakin
löytyneet!
Törölän rappeutunut talo on Törölän salolla noin puolen peninkulman
päässä Kytölästä. Törölän väki oli huononlaisessa maineessa, ja kun
ei sillä puolen maailmaa muita ihmisasuntoja ollutkaan, niin levisi
Kytölän kylälle heti sanoma siitä, että poliisikoira johtaa poliiseita
Törölään.
-- Hyvähän se olisi, jos kiinni joutuisivat, toivottelivat
kytöläläiset. Sata vuotta on siinä paikassa rosvojen pesä ollut.
Sillä aikaa taivalsivat poliisit Törölään päin.
Puolimatkassa, sakeimmalla salolla, tuli heitä vastaan Törölän ukon
vävy Kusti Nieminen.
-- Päivää! tervehtivät poliisit. Minne tämä tie viepi?
-- Eipähän tämä sen etemmäksi kuin Törölään, vastasi Kusti ja katseli
uteliaana pitkää nahkavyötä, jonka toinen pää oli kiinni Bellan
kaulanauhassa ja toinen pää kääritty Ratilaisen käsivarren ympäri.
-- Eikö siitä enää mene mitään tietä etemmäksi? tiedusteli Makkonen.
-- Taitaahan siitä jokin jalkapolku oikaista salon läpi sinne Sorjolan
järven puolelle -- mutta muita teitä siellä ei enää ole. Minnekä ne
nämä vieraat ovat menossa?
-- Eipähän siitä ole itselläkään tietoa... minne tämä koira vienee...
-- Vai niin, vai koirako se...? Mikähän koira se sitten on? kysyi Kusti.
-- Ka tämähän se on se tämän läänin poliisikoira...
Kusti hätkähti.
-- Virkamatkallakos sitä sitten...?
-- Ka virka... Olisi kysymys muutamasta varkaudesta tuolla Kytölän
kylällä.
-- No kyllä on sitten tullut koiralle erehdys... ei täälläpäin asu
muita kuin se Törölän joukko, ja se on hyvin rehellistä väkeä, eivätkö
liene uskovaisiakin, niin ettei niitä voi ensinkään epäillä, ilmoitti
Kusti kiireesti.
-- Emme me ketään epäilekään, selitti Makkonen. Me vain kuljetaan tämän
koiran perässä, ja kehen se käy kiinni, niin sille me pistämme raudat
käsiin. Vaikka alkaisi piispaa haukkua, niin me kohta niskaan...
-- Vai niin on kovat järjestykset...
-- Niinhän ne ovat. Jassoo, ettei tänne päin ole muuta kuin se... mikä
se nyt olikaan?
-- Törölän talo. Eihän täällä muita... Jos tuo koira on rosvon jäljillä
ollut, niin ovat ne rosvot sitten painuneet siitä Törölän sivuitse
Sorjolan järven puolelle. Siellähän ne kuuluvat olevan Sorjolan järven
takana oikein rosvojen pesät.
Poliisit lähtivät jatkamaan matkaansa.
Kusti katseli heidän jälkeensä, ja kun poliisit olivat ehtineet
ensimmäisestä tien mutkasta kääntyä, läksi hän juoksemaan halki metsän
oikotietä Törölään päin, niin että risut jaloissa räiskivät.
* * * * *
Kytölän Mönkkösessä oli samana päivänä iltapuolella raamatunselitys.
Leipuri Issakainen Sorjolasta oli ilmoittanut puhuvansa aineesta:
"Kansat ovat juopuneet vääristä opeista", ja koska oli tunnettua, että
Issakainen oli yhtä onnistunut saarnamies kuin epäonnistunut leipuri,
niin oli odotettavissa, että tilaisuuteen saapuisi kuulijoita se
tavallinen määrä, joka kytöläläisten hartauskokouksissa aina nähdään,
kun joku paremmista puhujista on sanaa selittämässä ja veisuuta
johtamassa, nimittäin parikymmentä akkaa ja pari kolme ukkoakin.
Mutta kun tämä uskollinen seurakunta käveli kujosia pitkin Mönkkölään,
niin ei sen hämmästyksellä ollut rajoja, kun heidän ohitsensa
ajaa karahdutti pari hevoskuormaa Sulkkilan kylän väkeä, Tujulan
viinaanmenevä isäntä Kuorelammilta ja kokonaista kolme hevoskuormaa
Särkijärven suruttomuudestaan tunnettuja asukkaita. Sitäpaitsi näkyi
kytöläläisiäkin olevan tulossa enemmän kuin koskaan ennen.
-- Siellä taitaakin tänä iltana olla uusi saarnamies sen Issakaisen
mukana, arveli Malisen Riitta.
-- Niin, ei tiedä vaikka olisi oikea lähetyssaarnaajakin, lisäsi
Miinalan vanhaemäntä jaksamatta kuitenkaan oikeastaan itsekään uskoa
moista onnenpotkausta mahdolliseksi.
Mutta jos Malisen Riitta ja Miinalan vanhaemäntä olisivat kuulleet sen
keskustelun, mikä neljännestunti takaperin oli tapahtunut maantiellä
Tujulan isännän ja Sulkkilan kylän "navan" Tahvo Koposen välillä, niin
olisi asia esiintynyt hieman toisessa valossa.
Tujulan isäntä oli tapansa mukaan ajanut kuin jehu, hevonen melkein
vaahdossa, ja tavoittanut edellä ajaneet sulkkilalaiset sekä yrittänyt
ajaa ohi, mutta onnistumatta tien kapeuden vuoksi. Samassa oli hän
tuntenut Tahvo Koposen ja huutanut tälle:
-- Ka, Koponenhan se on! Kirkollepäinkö sinä olet menossa?
-- Enkä kun tuonne vain Kytölän Mönkköselle.
-- Raamatunselitykseenkö?
-- Ka... niin, sinnehän minä... kun tuo eukko tahtoi, myönsi Koponen
hieman vastahakoisesti.
-- No, sinnehän minäkin, huusi Tujulan isäntä, joka oli jonkinverran
maistanut ja puheliaalla tuulella. Vaikka luuletko sinä Koponen, että
minä sinne niiden Issakaisen lorujen tähden... ee-ho! Vai minä antaisin
sen Issakaisen sieluani höylätä -- ei tule ne kalat! Vaan minä läksin
kuulemaan siitä poliisikoirasta. Ptruu-perr! Kuule, tule sinä Koposen
Tahvo tänne minun kärryilleni, niin on rutompi ajaa kahden. Onhan sillä
sinun konillasi vetämistä sinuttakin.
Koponen noudattikin kehoitusta ja muutti Tujulan isännän rattaille.
Viimemainitulla oli taskussaan puolen litran konjakkipullo, ja kun
Koponen oli saanut ryypyn, tunnusti hän:
-- Sitähän minäkin läksin oikeastaan kuulemaan, mitä ne siitä
poliisikoirasta hölyävät... Eikös se Mönkkösen emäntä ole sen Jykkälän
Paavon sisar?
-- Onhan se... kyllä se tietää Jykkälän asiat.
Issakainen oli ihastuksissaan kuulijain paljoudesta. Tuskin oli
hänellä koskaan ollut niin paljon sanankuulijoita. Isäntämiehiäkin oli
kymmenittäin. Tämä innostutti hänet saarnaamaan erinomaisesti, mutta
kuulijakunta oli koko ajan hyvin rauhaton. Kamarissa tarjottiin näet
toimituksen kestäessäkin kahvia parhaille vieraille, ja isäntäväellä
oli paljon kertomista poliisikoirasta, joka kiinnitti mieliä
verrattomasti enemmän kuin Issakaisen kaunopuheinen esitys vääristä
opeista ja niiden turmiollisista vaikutuksista. Kun yksi kamarintäysi
oli kahviteltu ja palannut kuulemaan, vieläkö Issakainen puhui vääristä
opeista, työntyi kamariin heti toinen ahdos, ja puheen sorina oli niin
äänekäs, että se vaikutti häiritsevästi ohjelman suoritukseen tuvan
puolella.
Mutta äkkiä tuli suuri hiljaisuus.
Issakainen oli ruvennut puhumaan poliisikoirasta.
Kamari tyhjeni silmänräpäyksessä. Kaikki tunkeutuivat tupaan.
-- ... ja eikö se todellakin, todellakin, rakkaat veljet ja sisaret,
ole surullinen todistus siitä, miten kauas me ihmiskurjat olemme
eksyneet oikealta tieltä, kun armollisen esivallan täytyy käyttää
järjettömiä luontokappaleita, sieluttomia koiria apunaan taistelussa
rikoksia, pahuutta ja syntiä vastaan! Eikö meidän sydämemme täydy
itkeä verta ajatellessamme, että ihmiset ajavat vääryyden ja perkeleen
asioita ja koirat ajavat oikeuden ja rehellisyyden asiaa!
Issakainen puhui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja hänen
saarnansa loppuosa teki tärisyttävän vaikutuksen.