-- Nyt ne menevät! ilmoittivat ikkunoissa vahdissa olleet lapset
poliisien lähdön.
Tuvassaolijat työntyivät heti oven täydeltä ulos seuratakseen
poliisikoiran esiintymistä ja puuhia.
Poliisit olivat jo veräjällä menossa, kun huomasivat jäljessään tulevan
mies- ja poikajoukon.
Makkonen huusi tämän nähtyään:
-- Mikäs kansainvaellus tämä on? Ei saa tulla perässä!
Joukko pysähtyi vähän hämillään, jääden katselemaan, miten poliisit
Jykkälän isännän kanssa kääntyivät koululle menevälle tielle.
Mutta Kuorelammin kestikievarin isäntä, joka oli noussut kärryilleen,
huomautti halveksivasti:
-- No on siinä miestä koko läjä -- hyvääkin ihmettä töllistelemässä!
Ja käänsi hevosensa kotimatkalle.
Väkijoukko tunsi itsensä loukatuksi, mutta ei kukaan keksinyt sopivaa
vastausta, ennenkuin kuorelampilainen jo oli kuulomatkan ulkopuolella.
Koulun lähellä tuli proviisori Löfman vastaan koirineen, pyssy
olkapäällä riippuen.
-- Sieltäpä se näyttää tulevan se toinen poliisijoukko, sanoi Jykkälän
isäntä Löfmanista ja hänen koiristaan.
-- No jos nuokin ovat poliisikoiria, niin kyllä ei sitten tällä kylällä
paljon muita koiria olekaan, kun nytkin tulee samalla kujalla kolme
vastakkain, arveli Ratilainen.
-- Hyvää päivää! sanoi Makkonen Löfmanin kohdalle tultuaan.
Löfman pysähtyi ja vastasi tervehdykseen.
-- Koulultako herra tulee? kysyi Makkonen vähän epäröiden ja luoden
vieraaseen tutkivan silmäyksen.
-- Koulultahan minä.
-- Taitaakin herra olla se sama, joka siellä kuuluu poliisitutkintoa
pitäneen? jatkoi Makkonen tiedusteluaan.
-- Minähän se olin! naurahti Löfman. Tai oikeastaan opettaja, kuinka
sen nyt vain ottaa.
-- Niin, me vain kuultiin tuolla naapurissa, jatkoi Makkonen. Mistä
kaukaa tämä poliisi on tullut?
-- Ei etempää kuin Savonlinnasta.
-- Jokos sitä sielläkin on poliisikoiria? kysyi Makkonen epäilevästi.
-- No siellähän nyt vasta onkin vaikka mitä...
Nyt katsoi Makkonen parhaaksi pamahduttaa valttinsa pöytään:
-- Saisikohan nähdä herran poliisikortin?
Löfman ihmetteli:
-- Mitä kuulustelijoita te oikeastaan olette?
-- So, so, sanoi Makkonen kylmästi. Taidatte ollakin joku petturi.
Näyttäkää vain paperinne rimpuilematta!
-- Onpas tämä nyt juutas! ällisteli proviisori. Mitäs väkeä te itse
olette?
-- No me ollaan kyllä poliiseja kaupungista... ja tämä tässä on
poliisikoira, esitteli Makkonen Bellan.
-- Vai olette te poliiseita, sanoi Löfman. No on tässä sitten
järjestysvaltaa liikkeellä yhden Kytölän kylän osalle.
-- Mitenkäs se on niiden papereiden laita? kiirehti Makkonen.
-- Menkää hiiteen papereinenne! sanoi Löfman suuttuen. Mitä tekemistä
teillä on minun kanssani? Alkakaa hyvän sään aikana laputtaa, ennenkuin
tässä tulee toinen ääni kelloon!
-- Pidä varasi Ratilainen! sanoi Makkonen juhlallisesti. Tämä näyttää
olevan vakava asia.
-- En minä mikään poliisi ole! ärjäisi Löfman kiukkuisesti.
-- No sitähän minäkin olen koko ajan epäillyt, riemastui Makkonen.
Kuulkaa vieraat miehet päältä, että hän on itse tunnustanut, ettei hän
ole poliisi.
-- Milloinkas minä olen itseäni poliisiksi väittänyt? sanoi Löfman
edelleen kiukkuisessa äänilajissa.
-- Sepä ihme! vastasi Makkonen arvokkaasti. Mies pitää
poliisitutkintoja ja nyt on tässä meille puolen tuntia vakuuttanut
olevansa poliisi, mutta nyt sitten pölähdyttää päin naamaa, ettei hän
muka ole poliisiksi itseään väittänytkään. Herra ei taida tietää, että
laittomasti poliisina esiintymisestä on iso edesvastuu.
-- Kuulkaas nyt hyvät miehet, sanoi Löfman koettaen rauhoittua.
Koettakaahan toki käsittää, etten minä ole nyt enempää kuin
muulloinkaan itseäni poliisiksi väittänyt...
-- No kukas sitten?
-- No kukas sitten? Tietysti te itse!
-- Mekö itse? Älkää nyt helkk...
-- Te juuri. Tehän minua rupesitte poliisiksi tituleeraamaan. Minä en
kieltänyt enkä myöntänyt. Luulin teidän leikkiä ymmärtävän.
-- Laki ei leikkiä ymmärrä, sanoi Makkonen painavasti.
-- Ei näy ymmärtävän, myönsi Löfman.
-- Ja olkoonpa kuinka tahansa, niin olette te myöntänyt pitäneenne
koululla poliisitutkintoa.
-- Sekin oli leikkiä.
-- Vai oli sekin leikkiä. Te taidatte olla hyvin leikkisä mies? lisäsi
hän ivallisesti.
-- Juuri kotitarpeiksi, myönsi Löfman.
-- Se on vaarallista leikkiä, huomautti Makkonen vakavasti.
-- Tokkopa tuo nyt niin vaarallista lie, väitti Löfman vastaan.
Sitäpaitsi oli koko juttu opettajan keksintöä. Hän pelotteli saunan
ikkunan rikkojat tunnustamaan sillä, että uskotteli koulupojille minun
olevan salapoliisin ja näiden koirien poliisikoiria. Mitäs pahaa siinä
nyt oikeastaan oli?
-- No eihän siinä nyt juuri lainrikosta tainnut tapahtua, myönsi
Makkonen vihdoin armollisesti ajateltuaan asiaa. Kun nyt vain juttu on
sillä lailla, kuin te kerroitte.
-- Kyllä se sillä lailla on.
-- Ka, sittenpä meillä ei taida koululle muuta asiaa ollakaan, päätti
Makkonen kuulustelun. Jäniksiäkö se herra on menossa säikyttelemään?
-- Niitähän minä.
-- No onnea ja lykkyä nyt sitten vain! toivotti Makkonen vilpittömästi.
Me käännytäänkin sitten Jykkälään. Ollaan tässä lähdössä rosvojen
jäljille, lisäsi hän selitykseksi Löfmanille.
Ja molemmin puolin erottiin sulassa sovinnossa.
X
Poliisit palasivat takaisin Jykkälään, ja Makkonen, vanhempi
konstaapeli, sanoi, että on tässä jo päivää alkuhommiin tarpeeksi
hukattu. On aika ryhtyä varkaiden takaa-ajoon.
Väkijoukko seisoskeli vielä pihalla, ja heille konstaapeli Ratilainen
antoi ystävällisen huomautuksen:
-- Mitä te kaiken päivää turulla joutilaina seisotte? Menkää
viinamäkiinne ja muille töillenne!
-- Eikö tässä enää rauhalliset ihmiset saa siivolla olla? kuului
kapinallinen kysymys miesjoukosta.
-- Tarsitte siinä ja sotkette jäljet! kiljaisi Makkonen kiivastuen.
Mikä koira niistä sitten enää selvän saa, vaikka sillä olisi elehvantin
nokka!
-- Ei suinkaan ne rosvot ole pihan halki kulkeneet, kun kerran ovat
pellon piennarta myöten päässeet tuvan ikkunaan ja siitä ulos, vastusti
toinen ääni joukosta.
-- Suu kiinni! sanoi Makkonen jyrkästi, kun ei keksinyt muutakaan
vastausta tähän huomautukseen.
-- Jos mentäisiin katsomaan sinne, missä varkaus on tapahtunut, ehdotti
hän sitten isännälle.
Ja väkijoukolle ilmoitti hän:
-- Asiattomilta on pääsy laillisen edesvastuun uhalla kielletty!
-- Maltetaanhan me pysyä täällä pihallakin, vakuutti eräs joukosta.
-- Eikä ne kaiketi poliisitkaan siellä sisällä ikäänsä ole, lohdutteli
toinen. Jos nimittäin aikovat rosvot kiinni saada, lisäsi hän varmuuden
vuoksi.
Mutta isäntä meni poliisien kanssa kylmään tupaan.
-- Onko täällä nyt kaikki siinä kunnossa, mihin rosvot tämän huoneen
jättivät? kysyi Makkonen.
-- No ihan siinä samassa, vakuutti isäntä. Ei ole mitään liikuteltu
-- ja akkoja kielsin täällä käymästä muuta kuin minkä ihan
välttämättömimmällä asialla.
-- Tuosta ikkunasta ne ovat sitten tulleet, totesi Ratilainen ilmeisen
tosiasian katsellen rikottua ikkunaa.
-- Siitä kai ne ovat tulleet, vahvisti isäntä, ja siitä myöskin
menneet, senkin korvennettavat!
-- Tässä on tyhjä tikkuaski ikkunan luona, ilmoitti Makkonen, joka teki
tarkkoja tutkimuksia. Onko tämä talon tavaroita?
-- Ei, sanoi isäntä, meillä käryytetään vain niitä tavallisia
Hallmannin tikkuja. Nämä mitä lienevät olleet mäntsäläläisiä -- tai
muita ulkomaalaisia.
-- No sitten se on jäänyt tänne rosvoilta. Ne ovat tehneet tikuilla
tulta täällä hamuillessaan.
Todistuksena tämän väitteen uskottavuudesta oli ympäri lattiaa lyhyeksi
poltettuja tulitikunpäitä.
-- Ne ovat vääntäneet tuon tiinunkin kellariluukun päältä --
paholaiset, lausui isäntä.
-- Se on hyvä juttu, sanoi Ratilainen. Sitten niiden on pitänyt
enemmältä kävellä tämän tiinun ympärillä, niin että siinä pitäisi
jälkien hyvin tuntua.
Bella sai tutustua permantoon tiinun luona. Se nuuhki sitä tarkasti, ja
Makkonen yllytti:
-- Hae rosvo, Pella, hae rosvo!
Sitten alkoi koira nykiä talutusnuoraansa ja Makkonen hellitti sitä
senverran, että Bella pääsi vapaasti liikkumaan.
Koira alkoi kulkea ympäri: lattiaa kuono maassa, meni uunin luo ja
pyrki sitten ovelle päin.
-- Jopas taisi saada jäljistä kiinni, iloitsi isäntä. Ovella koira
haukahti lyhyesti.
-- Se tahtoo porstuaan, tulkitsi Ratilainen.
-- Olisivatkohan ne porstuassa käyneet? arveli Makkonen.
-- On ne voineet käydä, päätteli isäntä. Ja ovat voineet sitä kautta
poiskin mennä, jos niikseen tulee. Mukavampihan se oli porstuan kautta
iso kantamus viedä kuin ruveta sitä ikkunasta laahaamaan.
-- Niin, ja kun tiesivät koko talon nukkuvan, lisäsi Ratilainen.
Asia tuntui olevan selvä.
Mentiin porstuaan, koira edellä, miehet perässä, koira aina vain
kuono permannossa ja miesten suurella mielenkiinnolla seuratessa sen
pienimpiäkin liikkeitä. Porstuasta siirryttiin kuistille ja siitä
pihalle.
-- Nyt sen näkee, ovatko nuo toljakkeet saaneet sotketuksi jäljet,
sanoi Makkonen, pihalla seisoskelevaa joukkoa tarkoittaen.
-- Jokos se sai koira jäljen päästä kiinni? kysyi eräs joukosta.
Poliisit eivät vastanneet. Isäntä vain yliolkansa murahti että:
-- Pianhan sen näkee...
Koira kääntyi kuistilta heti vasemmalle karjapihaan päin, kulki
nuuskien pitkin pihaton aitaviertä saunan eteen ja poikkesi siitä
karjatielle.
Isäntä pysähtyi saunan luona ja sanoi:
-- Minulla ei ole aikaa tulla pitemmälle, mutta selväthän tässä ovat
tiet. Ja kun ei tiedä, miten pitkäksi teille se matka tulee...
-- Niin, eihän sitä tiedä, myönsivät poliisit, vaikka tässä saisi
juosta siihen maailman toiseen laitaan. Minne tämä tie oikein viepi?
-- Se menee tästä ensin meidän karjamaille, mutta sitten tulee sieltä
kyllä Korven kylä vastaan... ja sitten koko muu maailma...
-- No osataanhan tässä sitten.
Isäntä toivotti onnea matkalle ja kääntyi takaisin pihaan, missä
paikalle saapunut Kinnari nauravalle väkijoukolle teki selkoa Löfmanin
"poliisikoiran" urotyöstä.
-- Mutta kyllä tässä on toinen koira, vakuutti isäntä. Se kun kerran
vain nuuhkaisi, niin kohta oli jäljen päässä kiinni, ja niin läksi
rohkeasti kuin olisi syntymästään asti sitä tietä kulkenut...
Naapurit alkoivat hajaantua kukin taholleen, koska ei ollut luultavaa,
että poliisikoirasta toistaiseksi pitkään aikaan mitään kuuluisi.
Poliisit sillä aikaa painuivat karjatietä myöten edelleen ja katosivat
lopuksi metsikköön.