Muurari Kinnari oli liikkeellä jo aamulla ani varhain.
Koululla vielä kaikki nukkuivat. Sentähden meni hän saunaan, jonka
kiukaan korjaamisesta eilen illalla oli ollut puhe, ja toimeenpani
alustavan tutkimuksen.
-- Huononlaiseksipahan on mennyt, murahti Kinnari tutkittuaan kiuasta.
Eikä noista kivistä enää ole paljon mihinkään. Mutta mistäpä ne nyt
uudetkaan otti... Pitää koetella entrailla ja lajitella näitä nyt vain
ja vasta keväällä tehdä koko kiuas uudestaan...
Kinnari otti päreeseen tulta, laskeutui polvilleen kiukaan eteen ja
alkoi tähystellä sen sisäpuolta.
Samassa kuului helähdys, lasinpalasia lensi ympäri saunan, ja lyhyt
koivuinen halko mätkähti Kinnarin selkään.
Päre putosi uunin tuhkaan muurarin kädestä ja sammui. Kinnari nousi
ylös sadatellen ja yrittäen hieroa selkäänsä sekä lähti ulos etsimään
ilkityön tekijää. Pimeässä löi hän otsansa matalan oven kamanaan,
mikä ei suinkaan ollut omiaan saattamaan häntä paremmalle tuulelle,
kompastui saunan eteisessä vesisoikkoon ja oli vihdoinkin ulospäästyään
kypsynyt murhaan.
Pihalla ei näkynyt ketään.
Saunan kupeella olevasta seiväsläjästä tempaisi raivostunut muurari
vankan aidanseipään ja kiiruhti sitten juoksujalkaa saunan taakse.
Sielläkään ei ollut ketään. Kinnari huimasi seipäällä seinustalla
kasvavaa katajapensasta ja lähti etsiskelemään tuntematonta
vihollistaan muualta pihasta.
Kaikki sopet ja loukot tyystin tutkittuaan ei hän voinut muuta kuin
todeta, ettei ainakaan mitään muuta ruumiillista olentoa kuin hän itse
ollut pihassa eikä sen läheisyydessä. Hän purki tunteitaan iskemällä
seipään poikki veräjänpieleen ja palasi takaisin saunaan, jossa alkoi
hajoittaa kiuasta. Silloin tällöin pysähtyi hän kumminkin epäluuloisena
kuuntelemaan ja pienimmänkin risauksen kuultuaan hyökkäsi halko
kourassa ulos, tapaamatta siellä kuitenkaan ketään.
Puolen tunnin kuluttua alkoi pihalta kuulua liikettä. Mannilan
Ate ja Jolpin Mikko, jotka olivat järjestäjinä, olivat saapuneet
virkavelvollisuuksiaan suorittamaan ja alkoivat vetää kelkalla halkoja
luokkahuoneisiin. Muurari meni heiltä tiedustelemaan, olisivatko pojat
sattuneet näkemään mitään epäilyttävää, mutta pojat sanoivat, etteivät
he ole mitään nähneet. Juuri äsken olivat muutoin saapuneetkin koululle.
Aamu rupesi vähitellen valkenemaan, ja koululaisia alkoi keräytyä sekä
yksitellen että joukoittain.
Kinnari meni ilmoittamaan opettajalle seikkailustaan.
V
Proviisori Löfman, joka on Kytölän opettajalle sukua "väärän koivun
takaa", oli lähtenyt koirineen kaupungista Kytölän jänisrikkaille
maille metsästysonneaan koettelemaan.
Metsästäjä saapui koululle samoihin aikoihin kuin Kinnari antoi
opettajalle raporttia saunan ikkunan rikkomisesta ja sen yhteydessä
olevista asianhaaroista.
Opettaja kuunteli kertomusta miettiväisenä ja myönsi, että tapaus oli
hieman kummallinen.
-- Mutta ehkä se sentään selviää, kun ruvetaan selvittelemään, lausui
hän kumminkin.
-- Kunpahan selviäisi, niin kyllä minäkin koettaisin, miten se
koivuhalko lähimmäisen selkään mätkähtää... ilmaisi muurari hartaana
toivomuksenaan.
Proviisori, joka juuri oli tullut sisään, halusi tietää, mistä oli
kysymys, ja sai muurarilta kaunopuheisen esityksen asiasta.
Opettajalla oli omat epäilyksensä, jotka pitkäaikaisen kokemuksen
ja suuren paikallistuntemuksen johdosta itsepäisesti suuntautuivat
koulupoikiin.
Mietiskeltyään hiukan aikaa asiaa meni hän luokkahuoneeseen, missä
Kytölän kylän miespuolinen toivo paraikaa kiihkeästi pohti vieraan ja
hänen koiriensa ilmestymistä koululle.
Yleinen mielipide oli alunpitäen selvillä siitä, että Löfman oli
salapoliisi ja hänen koiransa poliisikoiria. Mutta miksi hän ei ollut
mennyt suoraan Jykkälään, vaan poikennut koululle, se antoi paljon
päänvaivaa. Aamurukousten jälkeen aloitti opettaja ankaran kuulustelun.
Huomautettuaan siitä tunnetusta tosiasiasta, että eräät pojat --
hän mainitsi muutamia nimiltään -- saapuvat usein tarpeettoman
varhain koululle saadakseen telmiä ja tapella toistensa kanssa,
kysyi hän, kutka tänä aamuna olivat tehneet itsensä syypäiksi tuohon
epäjärjestykseen.
Kukaan ei ilmoittautunut syylliseksi.
Järjestäjät, Jolpin Mikko ja Mannilan Ate, todistivat virkansa
puolesta, ettei pihassa enempää kuin sen lähitienoillakaan ollut heidän
saapuessaan ollut ketään.
-- No milloin te sitten tulitte?
Pojat ilmoittivat tulleensa tavalliseen aikaan kello seitsemän
tienoissa.
Opettaja tuumi hetkisen. Kinnarin ilmoituksen mukaan oli ikkunan
särkeminen tapahtunut ainakin puolta tuntia aikaisemmin.
Järjestäjien puheissa ja käytöksessä oli kuitenkin jotain epäilystä
herättävää. Mutta toiselta puolen piti heidän ilmoituksensa yhtä
Kinnarin todistuksen kanssa, Kinnari kun oli tavannut pojat seitsemän
tienoissa.
Opettajan kasvot kirkastuivat äkkiä, ja hänen päähänsä juolahti
onnellinen ajatus.
Hän ilmoitti, että saunan ikkuna oli puoli seitsemän tienoissa
aamulla rikottu ja muurari Kinnaria samalla heitetty halolla selkään.
Opettaja sanoi, ettei hän tietänyt, mistä tuo rikos johtui, mutta
lausui aavistuksenaan, etteivät hänen omat rakkaat oppilaansa olleet
siihen niin viattomat, kuin miltä he tällä hetkellä näyttivät. Muissa
olosuhteissa olisi hänen ollut ryhdyttävä mutkalliseen ja aikaa vievään
tutkimukseen, mutta tällä kertaa oli sattunut niin onnellisesti, että
syyllinen, jos se oli koulun oppilaitten joukossa, kohta voitiin saada
ilmi.
Luotuaan ankaran silmäyksen oppilaisiinsa käski hän heidän istua hiljaa
paikoillaan ja poistui pahaenteisesti hymyillen omiin huoneisiinsa.
-- Tiedätkö sinä, mikä sinä oikeastaan olet? kysyi hän proviisorilta,
joka Kinnarilta urkki tietoja paikkakunnan parhaista jänismaista.
Löfman ajatteli ensin vastata: proviisori Kalle Löfman Savonlinnasta,
mutta kun sen seikan muutenkin piti olla opettajan tiedossa, joten
ei voinut otaksua hänen odottavan niin yksinkertaista vastausta
kysymykseen, piti hän parempana vaieta ja odottaa vastausta kysyjältä
itseltään.
-- Sinä olet salapoliisi, sanoi opettaja juhlallisesti, ja nuo koirat
ovat poliisikoiria.
-- Älä peijakas! ihmetteli Löfman. Sitä minä en ole tullut ennen
havainneeksikaan.
-- Niin, koulupoikain piireissä on sellainen käsitys lujasti vallalla.
Ja kun niin on, niin sopii sitä tässä nyt käyttää tämän Kinnarin
saattamiseksi oikeuksiinsa...
Asiasta syntyneen keskustelun lopputuloksena oli, että opettaja meni
luokkahuoneeseen ja komensi kaikki pojat ulos pihalle riviin.
-- Jako kahteen! karjaisi hän sitten synkästi.
-- Yks, kaks, yks, kaks... jakoivat pojat.
-- Kakkoset neljä askelta eteenpäin! komensi opettaja.
Syntyi kaksi riviä.
-- Etumainen rivi, täyskäännös vasempaan! Molemmat rivit katselivat
toisiaan silmästä silmään.
Kukaan ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
-- Nyt pojat, sanoi opettaja uhkaavasti, astuvat ulos riveistä ne,
joilla saunan ikkuna on omallatunnollaan!
Kukaan ei liikahtanutkaan. Nenät kelmeinä ja pelon vallassa seisottiin,
mutta kukaan ei näyttänyt erikoisemman syylliseltä.
-- No niin; koska ei tämä asia muuten selviä, niin täytyy ryhtyä
laillisiin toimenpiteisiin.
Samassa aukeni opettajan eteisen ovi, ja Löfman astui ulos taluttaen
vitjoista Dianaansa.
Perässä tuli Kinnari.
Vavahdus kulki läpi rivien, ja kuului kauhistuksen suhahdus:
_poliisikoira!_
Kunnioittamatta poikia yhdelläkään silmäyksellä talutti proviisori
koiransa saunaan.
Kului pari minuuttia, jotka pojista tuntuivat yhtä monelta tunnilta.
Vihdoin tuli vieras koirineen ulos saunasta ja pysähtyi sen portaille.
Hän oli saunassa salaa usuttanut koiraansa poikia vastaan, niin että
Diana saunan ovelle päästyään teki vimmattuja yrityksiä päästäkseen
poikien kimppuun, jotka sekavin tuntein katselivat sen kitaa.
-- Missä se halko on? huusi Löfman tiukasti hilliten muka parhaansa
mukaan koiraa.
Kinnari lähestyi kädessään lyhyt koivuhalko, jonka kunnioittavasti
ojensi Löfmanille.
-- Nuuski! sanoi tämä lyhyesti ja käskevästi pitäen halkoa Dianan
kuonon edessä.
Diana nuuhkaisi hieman halkoa, mutta riuhtaisi sitten äkillisellä
ja odottamattomalla tempauksella itsensä irti ja syöksähti ilosta
kiljahtaen poikarivejä kohti.
Noin viidestäkolmatta kurkusta kuului kauhun huuto; sotilaallisen kurin
kahleet katkesivat, ja rivit hajosivat silmittömän pelon vallassa
kaikkiin ilmansuuntiin.
Ainoastaan pieni Kalle Kettunen ei paennut. Hän oli tottunut
noudattamaan annettuja määräyksiä ja seisoi paikallaan kalmankalpeana
ja paikatut ruskeat housunlahkeet lepattaen säärien ympärillä, säärien,
jotka olivat laihat kuin piipunvarret. Mutta hän seisoi kuitenkin
paikallaan, vaikka housut tutisivatkin.
-- Diana! huusi proviisori ankarasti.
Diana ei ollut kuulevinaan huutoa, vaan jatkoi hauskaa metsästystään.
Kettusen Kallesta se ei tietysti piitannut mitään.
-- Diana! karjaisi Löfman uudelleen.
Koira huomasi, ettei enää maksanut vaivaa teeskennellä
huonokuuloisuutta, jos mieli säästyä ikäviltä jälkiselvityksiltä.
Vastahakoisesti, häntä koipien välissä palasi se saunan luo takaisin.
Opettaja sai pojat vihdoin jälleen riveihin ja piti heille lyhyen,
mutta valaisevan luennon urhoollisuudesta, esittäen Kettusen Kallen
tämän hyvän ominaisuuden ruumiillisena esikuvana. Pojat taas loivat
Kalleen silmäyksiä, jotka eivät ennustaneet hyvää urhoollisuuden
perikuvan lähimmälle tulevaisuudelle.
Proviisori talutti nyt koiraansa saunan ympärillä. Pojat seurasivat
jännittyneinä tätä tärkeää toimitusta.
-- On parasta antaa sen nuuhkia Kinnariakin, huusi opettaja.
Kinnari lähestyi heti koiraa, alttiina palvelukseen.
Diana nuuhkaisi hänen lapikkaanvarsiaan, mutta haju ei kai
miellyttänyt, koska se kääntyi heti pois ja näytti kyllästyneen koko
kujeiluun.
Proviisori vilkaisi opettajaan odottaen lisäohjeita.
Opettajaa alkoi harmittaa. Hän oli odottanut, että koiran pelkkä
läsnäolo olisi saanut syyllisen tai syylliset tunnustamaan. Kun niin
ei ollut käynyt, niin oli mahdollista, ettei kukaan koululaisista
ollutkaan rikkonut ikkunaa.