Ja nuorikko yrittää. Kaikki vääntelevät naurusta, vain arkaverinen
Annikki kiljahtaa pelosta.
Pian ovat lastenkin hetaleet päällä. Mari lukitsee oven, sillä eno on
kaupunginmatkalla, ja vallaton seurue huitaisee Kruusimäelle päin.
Ulkona on hiljaista ja villan pehmeää. Lunta on paljon: pimeys lepää
kuin untuvaisessa sängyssä. Unisesti putoilee yksinäisiä hiutaleita,
puilla on himmeät, valkoiset hatut, pirtit paistavat kuin hautovat
joutsenet.
Heidän edellään kulkee reki. Aisakellot kumisevat. Se kumina on vieno,
kuin olisivat läpät kiedotut silkkiin. Ja lumi ei natise jalasten
alla, kyytimies edessä ja herra takana häämöttävät mykkinä, ikäänkuin
pilvenlonkare yli mäenselänteen.
Sarvipää istuu lumeen. "Taivaallinen sohva -- en minä nouse tästä!"
Ja lumeen istuvat toisetkin. Karjahiisi pitää majaa lakeudella.
Mutta kaikki ovat jälleen jaloillaan ja juoksevat meluten pois, kun
tuulenhenki lehtimetsikössä alkaa soittaa.
Ja heidän siellä hökkeleissä tehdessä Katrin eleitä, syö Kremerin
herra poikamiehen yksinäisyydessään illallista. Mutta hän voi hyvin,
härmäinen mieli haihtui Särgveressä, mieli on herkkänä onnenlämpöisestä
toivosta, kaikki ajatukset pyörivät tehdyn päätöksen ympärillä.
-- Mitä hän vastaa minulle?
-- Todennäköisesti "kyllä", mutta mahdollisesti myöskin "ei".
Ulrik astuu saliin pöydästä noustuaan, ja punnitsee vielä kerran
ehdotustaan.
-- Hänen pitäisi kyllä suostuman, jos hän vähänkin ajattelee! Työn
vaivoista joutilaana, murheista vapaana, elämä vakaasti järjestettynä
-- hänenhän täytyy olla sokea, jollei hän suostu! Ja Ulrik uskoo hänen
vastaavan myöntäen. Ja huomenna on hänellä se vastaus kädessään.
Hän astuu ympyrää pysähtyen vähä väliä. Milloin koettelee pöytää,
milloin sohvaa tai seinää, ja nyt katselee kynttilän läpättävää liekkiä.
-- Ei enää jakaa -- tämä on korkeampi aste. Korkeampi kummallekin.
Vielä korkeampi on yksi ainoa aste. Sitä astua -- niin -- Ulrik von
Kremer huokaa.
Hänen selkänsä takana risahtaa akkuna kevyesti. Kolme kertaa käy
sormirivi kynsillä kilistellen ruutuun. Merkinanto on oikea, mutta
akkuna on väärä. Ja hämmästynyt ukko kääntyy äkkiä ympäri.
Mutta samassa pääsee hänen suustaan raikuva kiljahdus, kädet kaappaavat
ilmaa, silmä turtuu, hän peräytyy horjuen. Jollei eräs nojatuoli olisi
hänen jaloissaan ja ottaisi häntä syliinsä, hän kaatuisi selälleen
permannolle.
Pari minuuttia kuluu, joina on kuin elämä olisi paennut. Kaikki
pysähtyy, ajatus, suonentykintä, liike. Silmäluometkin ovat kiinni ja
kuolema tekee posket vahankarvaisiksi.
Mutta Kremerien henki on tunnetusti sitkeässä. He vanhenevat hitaasti
ja kuolevat myöhään. Yhtäkkiä tuntee Ulrik lämmintä surinaa povessaan,
sieltä se valuu käsiä ja jalkoja myöten alas, päässä alkaa naksuttaa,
silmä syttyy näkemään. Mies tarttuu koetellen polveensa, päähänsä,
sitten painaa molemmat kätensä sydäntään vastaan ja rajaton riemu
nostaa veren hänen poskiinsa.
"Es schlägt! Es schlägt! Herrgott, es schlägt!"
Nyt toistuu akkunassa se kolmenkertainen kolina. Ulrik nousee ja
lähestyy, joka nykäyksessä on uljuutta. Saatanan kasvot ruudun takana
ovat huomattavasti kirkkaammat, sarvet ovat kadonneet, suusta ei leisku
enää tulta ja käsi, mikä tyynnyttää, näkyy pitkine kynsineen.
Ulrik uhkaa tätä nauraen, sitten rientää hän nuorikkoa vastaan. Niin
nuorekkaat eivät hänen askeleensa ole vielä milloinkaan olleet!
"Viimeinen hassutukseni! Melkein olin tappaa ihmisen!"
"Ei, ei, sinä tuotat minulle sanomatonta riemua -- todellakin
sanomatonta riemua! -- Ajattele, sydämessäni on toinen läppä viallinen,
varjelen sitä jokaisesta kiihoituksesta. -- Pelkäsin, että yhtäkkiä se
seisahtaa ja olenkin kylmä! -- Mutta nyt -- -- mutta nyt -- --" hän
taluttaa vieraan kädestä takahuoneeseen, sillä salin akkunassa ei ole
kierrekaihtimia niinkuin siinä -- -- "nyt vasta tiedän, että elän vielä
kauan -- vielä sangen kauan elän -- -- Mutta istu toki -- tuon sinulle
leivoksia ja viiniä!"
Ja kiirehtiikin tuomaan. Mutta on hyvin kiihoittunut. Tuo kyllä
lasit, mutta unohtaa pullon -- tuo kyllä kaakun, mutta veitsen
jättää tuomatta. Ja lakkaamatta puhuu viallisesta läpästään ja
tämänpäiväisestä ratkaisevasta säikähdyksestä. "Sillä koska tämä kesti
senkin, kun hän vielä sitäkin voi vastustaa -- toisen kerran pääsi
voitolle -- kuin hän ei pelkää härkää eikä piruakaan -- --"
Nuorikko kuuntelee häntä hymyillen rauhallisesti, karvaiset käsivarret
ristissä rinnalla. Lumella pestyt kasvot ovat vielä juovikkaat, sarvet
sidenauhojen päässä riippuvat hänen sivuillaan.
"No istu toki, vallaton Katri, ja juokaamme sinulle punaa poskiin
ja minulle terveydeksi! -- Tai otatko ehkä ensin turkin yltäsi ja
puhdistat itsesi liasta?"
"Ei, lähden pian."
"Et jää kauemmaksi aikaa?"
Mari pudistaa päätään. "Tulimme kylältä, lapset lähetin edellä -- ne
tahtovat vielä syödä."
"Mutta minulla on sinulle puhuttavaa -- -- hyvin tärkeätä puhuttavaa
-- -- en malttaisi odottaa päivääkään."
"Senhän voitte heti tehdä" -- hän nojautui leposohvaan -- "tärkeät
asiat ovat lyhyimmät puhua."
Kremer istuu häntä vastapäätä ja täyttää lasin. Hänen kätensä vapisee,
viikset värähtelevät ja suun ympärillä väreilee jotakin ainaisen
lapsellista.
"Sitä ennen juomme terveydeksemme?"
"Terveydeksemme ja rohkeudeksemme!" Nuorikon huulten välistä välähtävät
harvat hampaat.
"Miten nyt käy sitten Kurun ja maidonajon?" alkaa Kremer, kun lasit on
pantu pöydälle. "Sukulaisesihan on vain tilapäinen auttaja."
"Minun puolestani voitte saada kummatkin ensinmainitut."
"Vai niin!" Kremerin olkapäät hiukan kohoavat. "Et siis jää odottamaan
ketään toista Tönun sijalle?"
Mari mutustaa kaakkua ja pudistaa kieltävästi päätään.
"Ja mikä tulee sinulle neuvoksi?"
"Lähden kaupunkiin."
"Lähdet kaupunkiin -- --? Lasten kanssa vai yksin?"
"Annin otan mukaani, poika lähtee enon kanssa -- alkaa paimentaa hänen
karjaansa."
"Mutta sinä sen toisen kanssa -- -- mitä sinä sitten aiot -- --"
"Eiköhän aina jotakin saa toimeksi. Minulla on voimaa ja kaupungissa
on paljon kansaa. Ajattelen aina, mitä kaikkea siellä voikaan sattua
ihmiselle!"
Marin äänessä ja katseessa on jotakin, mikä pakottaa Kremerin hetkeksi
vaikenemaan. Hänen kasvojensa ilme on tylsä.
"Ja minä -- -- ja minä -- --?"
"Mikä teitä sitten vaivaa? Teillä on jo terve sydämenne."
"Niin, mutta -- ajattelin kokonaan toisin -- -- ajattelin, että
kaupunkiin lähdet kyllä, ja lapset jätät omaisten luo, ja alat elää
itseäsi varten, pieni ja soma ja rauhallinen asunto -- ja kaiken, mitä
tarvitset, saisit minulta -- --"
"Ei, tahdon olla vapaa." Mari ryyppää lasista.
"-- -- Ja Prillupin velan lahjoittaisin -- --"
"Siitä kiittäisivät teitä Prillupin lapset. Minä sitä en jouda
korvaamaan enkä tahdokaan."
"-- -- Ja asemasi olisi suloinen ja siitä mitä saat, riittäisi
lapsillekin -- --"
Mari panee lasin pöydälle ja nousee ylös pyyhkien suutaan. "Tahdon
kaupungissa olla varpusena, enkä kanarialintuna."
"Mutta ajattele toki -- -- mieti toki hiukan -- -- etkö sitten minua
lainkaan -- --"
Mutta nuorikko nousee, nostaa sarvet päähänsä, puskee niillä ukkoa
kohden, nauraa ja lähtee.