Selma Patajoki

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Ahjo,

1920.

Ensimmäinen luku.

Tavallisesti noin kello yhdeksän aikaan haukottelee herraskartanon

päärakennuksen uninen ulko-ovi ja päästää herran ulos, sillä juuri

silloin, aamiaisen jälkeen, alkaa Ulrik von Kremer ensimmäisen

kiertokulkunsa omilla tiluksillaan asuessaan siellä kesäisin

Yrjönpäivästä Mikkelinpäivään -- yksin niinkuin ainakin.

Vaatetuksessaan ei Mäenkylän isäntä tarjoa näkijälle vuosimääriin

silmäähivelevää vaihtelua: sama muotonsa menettänyt tummansininen

sheviottitakki vaaleaksi istuttuine takamuksineen ja vanhuuttaan

kiiltävine hihoineen ja helmoineen, sama sininen liivi kuivine ja

tuoreine ruokatahroineen, jotka todistivat, etteivät herra Kremerin

aamiaispöydältä milloinkaan puuttuneet pehmeäksi keitetyt munat, sama

vanhuuttaan vihertävä musta lippalakki, jonka lipasta oli kiilto

hävinnyt ja jonka päällys oli edestä painunut notkoon, samaten kuin

vihdoin viimein nuo harmaa- ja ruskeajuovaiset englantilaiset housut,

joitten polvet ja lahkeet eivät puhu vähemmän harrasta kieltä kauneuden

ja hyvinvoinnin katoavaisuudesta eivätkä anna tuta herraa. Aavistuksen

varakkaasta ihmisestä antaa ainoastaan paksun sinettisormuksen

kilvenmuotoinen nasta etusormen suunnattoman suuren nystyrän takana,

liiveissä näkyvä punaiselta helottava töyhtöompeleinen panssari

samoinkuin vitjoissa riippuva, sangen harvoin näkyvissä oleva Genfin

kultakronomeetteri, mikä näyttää iänikuiselta perintökalulta, vaikkakin

kuviot sen lommahtaneesta kotelosta jo aikoja sitten ovat hävinneet.

Mutta mies itse -- ympäristön intelligenssi nimittää häntä Mäenkylän

Bismarkiksi, koska hän pilakuvan mukaan on yhdennäköinen Saksan

valtakunnankanslerin kanssa -- mies itse on siinä jo kestävässä

vanhuuden iässä, jolloin tusinakaan silmien ympärillä lisääntyviä

kurttuja ja jokunen uusi ryppy leuan alla ei muuta muotoa, yhtä vähän

kuin hiukan runsaampi parran kuurakaan, niskan käyryys ja polven

kankeus. Kremerit vanhenevat yleensä hitaasti -- saattaa olla, etteivät

he syntyissäänkään ole nuoria. --

Astuttuaan kapealta kivirapulta -- siinä on ainoastaan kolme astinta

-- nurmikolle -- nurmi, tasainen nurmi peittää tiheänä kaltevan

talonedustan siksi kunnes se häipyy rämeikköön -- asettaa herra

von Kremer kintaattomat kätensä, joista toinen pitelee jykevää

katajakeppiä, ristiin taakse ja alkaa verkalleen soutaa ankarana ja

aina samallaisena niinkuin liiallisesti lastattu purjevene rakennuksen

ympäri etelänpuoleiselle suunnalle. Rakennuksen ympärystää ja moision

pihamaata -- niin ainakin väittävät monet terävämmät huomioiden tekijät

-- hän tuskin milloinkaan katselee isännän silmin. Säännöllisesti

köntii se katse juuri saappaittenkärkien edellä. Ja jos se kuitenkin

joskus eksyy katsomaan jotakin rakennusta, niin mumisee vanha herra

jotakin, kohauttaa olkapäitään, nykii viiksiään ja ottaa kolme neljä

nopeampaa askelta.

"Verflixt -- der Dalles!"

Siellä on paljonkin sellaista, mikä pitäisi oleman toisin. On

sellaista, mitä moision pienuuskaan ei anna anteeksi. Puhumattakaan

navetasta ja tallista, jonka lähellä paimen ei enää uskalla puhaltaa

torveensa, puhumattakaan olkikattoisesta, orjuuden aikaisesta

väentuvasta, mikä moision portin edustalle ei todellakaan ole

koristeeksi ja kunniaksi, lainkaan puhumatta puutarhasta, johon hoidon

puutteessa kauan sitten on tunkeutunut metsää ja ryteikköä, jossa ei

useihin marjoihin ja matoisiin vaapukkoihin kasva mitään syötävää

-- eniten kuitenkin itse asuinrakennus panee Mäenkylän omistajan

mumisemaan, vaikkeikaan usein, sen kuvan on aika tykyttänyt ja Kremerin

herra ei ole juuri tunneihmisiä.

"Verflixt -- der Dalles!"

Rakennus, niin vähäpätöiseksi ja vaatimattomaksi kuin se onkin

suunniteltu, vastaten moision pieniä tiluksia, on keskentekoinen.

Jo toista vuosikymmentä sitten. Ja jolleivät ajat parane, josta

valitettavasti yhä vieläkään ei ole tietoa, niin se jääkin sellaiseksi.

Ja jos vieras sitä kauempaa katsoisi, voisi hän sitä pitää

sahalaitoksenakin, jollei se olisi joesta liian kaukana ja mäellä.

Valmista on tästä Tyrolin talonpoikaisrakennustyyliin suunnitellusta

huvilasta vain alimmainen kivikerros; valkeaksi kalkitussa muurissa

pilkottelevat ikkunat ilmaisevat rakennuksen rappeutuneisuutta.

Mutta koko puinen toinen kerros, joka vasta antaa rakennukselle

sen suunnitellun näön, on surullisessa tilassa: suuresta pyöreästä

kuistikosta ei ole siinä muuta kuin tukihirret, katon päätypuolesta

vain parrut ja räystäät, ovista ja akkunoista laudoilla harvaan tukitut

aukot sateen siniseksi huuhtomissa hirsiseinissä. Tänä vuonna paikattu

pärekatto ja juuri valaistut savupiiput tekevät kuvan katkonaiset

viivat vielä kirjavammiksi. Rakennuksessa on jotakin jättiläisen

luurankomaista, josta kotkat ovat kokonaan lihan raastaneet.

Ja kauniina rakennuksena voisi se olla maiseman keskikohtana, sillä

paikka on kauneusaistilla valittu: pitkän mäenseljänteen korkein

kohta ennen sen alenemista jokilaaksoon. Ylemmästä kerroksesta olisi

avara näköala toisella puolen vihannan suoniitun läpi kiemurrellen

juoksevalle joelle, toiselta puolen näkyy vesaikon reunustamia

nurmikkoja ja niittyjä ja niiden takana korkealle kohoava kirkko,

jonka akkunoihin näkyy pohjoisessa ja lännessä aaltomaisesti kohoava

maa, tammilehtoja ja mänty- ja kuusimetsikköjä sekä pähkinäpuita

ja nuoria koivikkoja vaihdellen, ja karjamaan kalpea kanervikkokin

tumman vihreine happomarjapensaspilkkuineen tekee maiseman erittäin

vaihtelevaksi.

Ja siinä olisi rakennuksen pitänyt olla valmiina! Kaikki Särgveren

sisarukset olivat olleet harvinaisen yksimielisiä: Ulrik saa herttaisen

asumuksen, Ulrik saa rakennuksen, jota voi näyttää! Ja nyt -- --.

Tämän kyllästyttävän ja Baltian ritaristossa harvinaisen jäsenen, jonka

niskoille Mäenkylän isäntä panee syyn, sanotaan eläneen jo kolmatta

polvea sitten Kremerien suvussa. Oli tullut pienoisena poikasena ja

aikaa myöten kasvanut täydeksi mieheksi. Otappa tieto, mistä hän

oikein tuli. Tuhlareita ja mässääjiä sanan täydessä merkityksessä

ei ole perheessä ollut. Jää jäljelle moision pehtoorien selitys:

kiittämätön pellonpinta, laiska ja pitkäkynsinen rahvas ja liian

runsas syntyväisyys herraskartanossa, erittäinkin tyttäriin nähden.

Mutta mikä kaikki ei estänyt herroja pehtoreita itseään lihomasta eikä

liian pitkän uskollisen palveluksen jälkeen moisiota vuokraamasta tai

omistamasta kaupunkitaloja.

Kuitenkin -- eräästä edellisen polven Kremeristä, joka oli kuluttanut

paljon rahaa, joka oli auttanut Dallesta mieheksi, tiedetään paljon

puhua. Hänessä oli ilmennyt yllättävää kavaluutta kortinpeluussa,

jonkavuoksi hänet pyhitettiin diplomaattikutsumukselle. Tietysti

uskossa, että hän tuottaisi kunniaa sukukunnalle ja isänmaalle.

Kunnianhimosta ei Kremerejä voi sentähden moittia. Sitä on heillä niin

niukasti, etteivät he tavallista "kelpo maamiehenkään" nimeä suuren

vaivankaan jälkeen milloinkaan ole saaneet, ja ne harvat, jotka heistä

koettivat onneaan sotaväessä tai valtionpalveluksessa, päästivät

yhä toiset liikuttavalla epäitsekkyydellä ohitsensa. Myöskään ei

muistella heidän sitkeitä yrityksiään päästä ritarikunnan hallinnon

kunniavirkoihin, vielä vähemmin luonnollisesti pyrkimyksiä tieteen ja

taiteen kautta tulla huomatuksi. Mutta kun nyt ei moneen sukupolveen

ollut syntynyt ainuttakaan, johon Kremerien nerous niin sanoaksemme

olisi keskittynyt, ei ainuttakaan sotamarskia, ei komentavaa kenraalia

eikä ritariston esimiestä! Ja kun yhtäkkiä oli lapsonen, jolle

korkeampi ura niin selvästi viittoi -- -- kullanmurunen, miksikäs ei

siis! Ja niin oli siitä Kremeristä tullut diplomaatti.

Mutta pian oli tullut ilmi, että portaitten, jotka vievät ministeriön

virastosta konsulaattien ja lähetystöjen kautta toivottuun

päätekohtaan, täytyy olla paljon paksummin kullatut kuin mitä

Särgveren metsäkylässä asuvat omaiset olivat kyenneet arvioimaan.

Lähettiläs ja ministeri in spe oli valittanut rahanpuutteen ehkäisevän

virka-uraansa, etenkin päästyään vihdoin viimeinkin Lontoossa

attaché-asteelle, ja raha-asioista huolimatta onnistuttuaan erittäin

hyvin kosionimispuuhissaan vähän ennen sitä. Vanhemmat kotona ja

likeisimmät sukulaiset tekivät ihmeteltäviä uhrauksia, Särgveren ja

Mäenkylän luottokassojen alle oli yhä enemmän laskettu miinoja, mutta

Lontoon attachean mielestä siinä kuitenkin oli liian vähän avustusta.

Ja niin hän oli jäänytkin attacheaksi, kunnes hänelle oli erään

Englannin hovia lähellä olevan Tory klubin korttipöydässä rahapulan

vuoksi sattunut jotakin, josta Kremerien sukuhistoria vaikenee,

mutta mikä yleensä oli lopettanut Götz von Kremerin diplomaattiuran.

Omalle lapsuudenaikaiselle rakkaudelleen, neljän kuninkaan kirjalle,

oli diplomaatti ollut koko virkapalvelusaikansa aivan intohimoisen

uskollinen.

Missä määrin vanhat haavat, joita Särgvere ja Mäenkylä potevat,

ovat syynä nykyisten Kremerien asemaan, ja millainen osa kuuluu

herrasväen personallisen tunne-elämän laskuun, on syrjäisen vaikea

eritellä, ja olettaa täytyy, ettei se heille itselleenkään ole

syitten säikeitä myöten selvillä. Tyydyttäköön sentähden pelkkään

tosiasiaan, että kaikki kuusi Kremeriä, jotka omistavat moision --

kolme sisarta ja kolme veljeä -- elävät naimattomina. Paitsi Ulrikia,

jota pieni Mäenkylä imettää, ovat kaikki toiset Särgveren utarilla,

vaikkakin kaikkein vanhin veli Adalbert nimellisesti sen moision

omistajaa edustaa. Huolimatta Kremerien miltei pikkuporvarillisen

yksinkertaisista elämäntavoista tuntuu heruttaminen tuollaisessa melko

suuressakin utaressa, kun sen antimien pitää riittää niin monelle, että

Henrik von Kremerin, veljeksistä nuorimman, täytyy parantaa tulojaan

kauppiaan tavoin -- hänellä on virka moisionherrojen lainanantoyhtiössä

kaupungissa. Muuten voisi ehkä kysyä, joutaako hän kylliksi

tyydyttämään kahta vanhaa rakkauttaan: harvinaisia sikaari-imukkeita,

tuhkatoosaa, lautasliinarenkaita ja taskuveitsiä keräilemään ja

pitämään huomattavasti helpomman palvelijattaren sijasta kuvankaunista

pulskaa kamaripalvelijaa sisäkkönä.

Kun nyt Mäenkylän Kremer on aamukävelyllään, pysyy hän tavallisesti

uskollisena omalle periaatteelleen, mahdollisimman paljon varoen

kaikkea, mikä panisi veren nopeammin kiertämään, sillä hän tahtoo

elää kauan ja hänen vasemmassa sydämenläpässään on vikaa. Senvuoksi

liikkuu hän hitaasti ja tasaisesti ja luovii kauempaa sellaisten

ihmisten ohi, jotka voisivat häntä loukata -- enimmäkseen pehtorinkin,

jonka niskoille hän oli vierittänyt kaikki taloushuolet, sillä sen

miehen tyynellä otsalla on aina niin paljon uusia aatroja, äkeitä,

vankkureita ja paljon kalliimpiakin tarvekaluja luettavissa. Ja

tupakanhimoa vastaan, jonka orjuuden lääkäri hänen sydämensä vuoksi on

kieltänyt, taistelee hän kuivin vehnäleivin, joita hän ulos lähtiessään

ei unohda panna pitkän takin takataskuun, ja ajatukset pysyttää hän

huolella rauhallisissa, iloisissa, viattomissa asioissa, erittäinkin

Särgveressä. Sillä talvinen ja kesällä pyhäpäiväinen oleskelu yhdessä

sisarten ja veljien kanssa Särgveressä -- myöskin kaupunkilaisveli

kuluttaa siellä joutoaikansa -- on oikeastaan koko hänen maailmansa.

Siinä maailmassa vallitsee vähintään kuusi mieltä ja yksi ajatus,

kuusi sydäntä ja yksi lyönti. Aiheen puoluemuodostuksiin ja sitkeisiin

kamppailuihin voivat antaa sellaisetkin kysymykset, jotka eivät juuri

koskettele Europan eikä suvunkaan kohtaloita -- kuten esimerkiksi:

oliko liian vähäinen sokerimäärä vai huono säilytyspaikka syynä siihen,

että Jakoba-sisaren marjakeitokset alkoivat käydä? ja kuinka monta

kanaa kohden pitää olla kukko, jotta ne hyvin munisivat? ja voiko

kissaa niinkuin koiraakin pestä lämpimällä vedellä ja saippualla?

Puolueitten jäsenmäärä vaihteli kahdesta aina kuuteen asti --

senmukaan, kuinka päivänmittaan pysytään samoissa puheenaiheissa tai

saadaan uusia, ja ottelu loppui säännöllisesti niin, ettei yhtään

sotijaa ollut taistelukentällä: yhtaikaa hypättiin pöydästä ja

kadottiin läiskis kukin omaan huoneeseensa, josta sitten aikojen takaa

-- tuo aika saattaa vaihdella hyvin erilailla luonteenlaatujen mukaan,

se voi kestää tunnista aina kahteen päivään asti, -- yksitellen jälleen

tultiin näkyviin öljypuun oksa kädessä.

Kuitenkin on Ulrik von Kremerin viallinen sydämenläppä tottunut

sellaisiin veren liikehtimisiin. Niin tottunut, että sille epäilemättä

olisi ollut sangen vahingollista olla ilman niitä. Mistään hinnasta ei

Ulrik vaihettaisi niitä tunteeseen, mikä hänen poveaan kalvoi, kun hän

kerran oli Särgverestä kauemmin poissa kuin viikonpäivät -- tunteeseen,

mikä kiertää ja kaivelee ja väliin nostaa vedetkin silmiin, erittäinkin

iltaisin hiljaisuuden painostaessa ja väijyvien varjojen piirittäessä

akkunoita. Niinä kertoina tulee vanhanherran tunneihminen syvästi

liikutetuksi.

Tavallisesti valitsee herra von Kremer aamuiseksi jalottelukseen,

päästyään portista pajan eteen tienhaaraan, kaikkein pisimmän tien

-- sen, mikä vie karjakartanolle. Sama tie, -- huonosti hiekoitettu

niinkuin kaikki muutkin Mäenkylän tiet, syväkuoppainen, kivinen ja

savinen -- kulkee mäenrinnettä myöten vaihtelevan vesaikon läpi silloin

tällöin väläyksittäin muodostaen aukeamia, joista katse voi ulottua yli

koko moision ahteen ja notkoisten nurmikkojen. Ja sitten tulee sorja

hiekkakangasmännikkö ja lopuksi karjakartanon tasainen mäennyppylä,

kuvastuen toisella puolen vasten turvesoita, toisella puolen vasten

pientä kyläkuntaa ja pellon- ja karjamaan äärellä hajallaan olevia

mökkejä.

Sillä tiellä pysähtelee jaloittelija usein hengähtämään. Hän istuu

mättäälle tai heittäytyy nurmelle, ojentaa jalkansa suoraksi,

heiluttelee keppiä, mumisee, haukottelee ja iloitsee tietäessään,

että elää, että on olemassa, eikä vain ole olemassa, vaan on olemassa

Mäenkylän kartanonherrana. On olemassa henkilönä, jolla on vielä osa

maapellosta, jonka kyljenalunen on oma, vastaansanomatta oma, ja missä

vielä voi vaatia ja käskeä. Ja jota vielä kunnioitetaankin. Ja jonka

ei ketään tarvitse pelätä. Ja heinä kasvaa, vilja kypsyy ja lehmät

lypsävät. Ja isännät maksavat vuokraa ja kuudennusmiehet tekevät

kaiken työn. Ja -- niin -- -- hoh hoo! -- Mäenkylän herran makeaan

haukotteluun sisältyy kaikki, järjestelmä ja ohjelma.

Enimmäkseen pysähtyy herra von Kremer karjan luo, kun se sattuu olemaan

hänen tiensä varrella, ja silloin hänen silmänsä saavat isällisen

ilmeen ja isällisesti liikkuvat hänen pitkät viiksensä. Sillä nuo

sataneljäkymmentä utaretta siellä -- enemmän niitä valitettavasti ei

ole, ja kaikkein parasta rotua eivät ne ole -- ne ovat hänen taloutensa

elonsuonet, hänen herrallisen itsenäisyytensä päätuet; vasta paljon

niiden jälkeen tulevat perunat ja vasta paljon jälkeenpäin vilja, jos

sitä liikeneekään myytäväksi. Ja Mäenkylän herra kyhnyttää Laatikkia

ja Kyytikkiä sarvien välistä, ojentaa Punikin suuhun vehnäleipäpalasen

ja kunnioittaa karja-Tuomasta luottavaan sävyyn tehdyin kysymyksin.

Sillä Tuomasta hän ei pelkää. Siinä miehessä ei ole mitään, mikä

sydämenläppää jotenkin uhkaisi. Tuo pieni, sitkeähkö räppäsilmä

tuijottaa isäntää silmiin, niinkuin seisoisi hänen edessään itse vanha,

äkkiä pilvistä tipahtanut ukko yli-jumala. Lakinkin sipaisee hän

päästään vasta sitten, kun toinen on jo kääntänyt selkänsä. Hänellä ei

ole mitään valittamisen eikä tahtomisen syytä.

Ja kun siis vanhaherra karjakartanossa, jolla nimellä käsitetään vielä

yhteisesti moision riiheä, kivistä heinälatoa ja kahta turvelatoa,

pientä tarkastusta on pitänyt -- sillä nuo uudenpuoleiset ja senvuoksi

verrattain siistit huoneet eivät ole vastenmielisen näköiset, --

ja kun hän mäenpenkereeltä on ajankuluksi etsinyt mansikoita ja

silkkiäispuita, pannut lujille pensaikossa moniaan siilin, sisiliskon

tai tarhakäärmeen, kääntyy hän toista tietä, laitumen alatse, takaisin

kotiin, vieden mukanaan keittäjälleen päivälliseksi ruokahalun, joka ei

tee eroa pöydälle ladottujen parempien ja huonompien ruokien välillä.

Hän sammuttaa janonsa portviinilasilla, mikä ei ole varsin kallista, ja

nukahtaa pariksi tunniksi rehelliseen peltomiehen uinahdukseen.

Toisen hiukan pienemmän kaaren risteilee herra von Kremer

ehtoopuolella. Senjälkeen seuraa päivän kaikkein huvittavin kohta:

lehmänlypsyn tarkastaminen karjatarhassa. Kun hän näkee tuon eloisan

näytelmän: vetäviä käsiä, sorisevia nisiä ja kuohuvia kiuluja, vie se

hänet niin ylevään mielentilaan, että hän kamariin päästyään panee

kilisemään oman vanhan pelilaatikkonsa, joka vienolla äänellään

valmistaa häntä samalla kertaa iloisesti nautitsemaan illallisen.

Välistä laulaa syöjä leikillisiä lauluja paikkapaikoin sen mukana, ja

kuuluu se Reemerin emännän arvostelun mukaan siltä, kuin sahattaisiin

seinää seitsemin suurin sahoin ja sorkittaisiin lapioin vierinkiviläjää.

Kolmen kynttilän valossa -- lamppuöljyä kohtaan tuntee hän

vanhanaikaisen itsepäisesti vastenmielisyyttä -- lukee ritari von

Kremer ennen sänkyyn menoaan haukotellen vielä jonkun palstan Revalsche

Zeitungia ja pari lukua kirjojen kirjaa, enimmäkseen Salomonin

sananlaskuja, sillä muuta kirjallisuutta ei hänellä ole kotonaan. Niin

sammuvat kynttilät ja sammuu vanhanpojan päivä, mikä oli niinkuin

edellinenkin ja summaton jono edellisen edellisiä.

Toinen luku.

Eräänä keväänä yhdeksänkymmen luvun alussa tapahtui jotakin, mikä

tähän, niin rauhallisessa väreessä säilyneeseen elämään tuotti kiihkeän

virin. Hän huomasi, ettei hän enää ollut yksin itsensä kanssa.

Hänen mielestään oli, kuin olisi kaikessa, mitä silmä näki, korva

kuuli, nenä haistoi, keuhkot hengittivät jotain ennenaavistamattoman

vierasta. Se ei ollut aluksi ei kaunista eikä rumaa, ei hyvää eikä

huonoa, ainoastaan uskomattoman ihmeellistä ja uutta. Mutta sitten

selvisi epämääräinen ja sai medeksi -- medeksi, mikä on makeata aina

kitkeryyteen asti.

Ainoastaan harvoin kerroin valitsi Ulrik von Kremer jaloitellakseen

sen lyhyen, ruohottuneen tien, joka herraskartanon lounaisesta päästä

aitaa pitkin vei Kruusimäen mökille päin, sillä se peltojen välinen tie

vajosi siellä pian suohon, jossa vesi paikoin ulottui polviin asti.

Voisi kyllä päästä kuivinjaloin takaisin mökkien ympäri kiertävää mäen

ja suon välistä jalkapolkua pitkin ja matkaa sillätavoin pidentää,

mutta Kremerin herra ei rakastanut ahtaita polkuja. Eräänä ehtoopäivänä

sattui kuitenkin, että hän aitauksentakaisesta pähkinäpuumetsästä,

jossa hän lehteen puhkeavien pensasten alta oli kuunnellut moision

peltoa kyntävien häränajajien miellyttävää räyskimistä, sattui

Kruusimäen nurmelle. Hän astui vehnäleipää mutustaen veräjän luo, josta

jyrkästi alaspäin laskeutuva tie kävi märäksi ja liejupohjaiseksi, ja

kääntyi, lahjoitettuaan takanaan korkealle kohoavalle kirkontornille

tervehtivän silmäyksen, seiväsaidan viertä pitkin kaaressa sen

lepikkötyppään luo, josta moisioon menevä nurmikon ja niityn rajaan

tallattu tie alkoi.

Sen lepikön varjossa kyyköttikin nurmikon reunassa hämärtävistä moision

maatyömiesten hökkeleistä viimeinen, nojautuen sorakumpua vasten,

niin että moision puolelta katsoja saattoi nähdä siitä ainoastaan

katonharjan. Herra von Kremeristä näytti alati, hänen katsoessaan

sänkykamarin akkunasta, kuin ryömisi niillä paikoin suuri, pitkä

perhostoukka pellonpiennarta myöten. Ja joka kerran muistui muuten

hänen mieleensä pirtin yhtä karvainen omistaja, kuudennusmies Tönu

Prillup, jonka sukunimen mukaan mökillä oli nimikin.

Kun jaloittelija oli juuri kulkemaisillaan Prillupin pihan ohi,

johon keväinen aurinko hymyili, kääntyi hänen katseensa sattumalta

värilliseen varjoon, niin että hän käänsi päätään ja hiukan pidätti

askeleitaan. Varjo tuli vihannalla nurmella olevasta punaisesta

hameesta, sillä aidan luona pihamaan sopessa, loikoi muuan nainen

helakassa auringonpaisteessa silmät kiinni ja suu auki.

Ensimmäinen ajatus Kremerin isännänpäässä oli: Katsos, siinä perheessä

maataan arkipäivänä! Sitten selitti lähempi tarkastelu hänelle, ettei

hän tuntenut nukkujaa. Vieras? -- No, samantekevää! Ja hän astui

edelleen. Mutta vain kolme askelta. Mitähän, mitäpä jos maksaisi vaivan

katsoa vielä kerran, näkyi hänen mieleensä johtuvan, ja hän käänsi

päätään. Ja koska hän ei tuosta tarkoin ollut selvillä, astui hän ne

kolme askelta takaisin ja vielä yhden lähemmäksi pihamaata. Pihassa

ja mökissä ei näyttänyt olevan eloa, ainoastaan pari kanaa kuoposteli

maata riihen alaisen veräjän alla, ja keskellä pihaa kököttävän suuren

tunkion nenässä pitivät varpuset kokousta.

Nukkuva laiskottelija, muuten kissan tavoin keränä, piti vasemmalla

kädellään lepäävän päänsä niin pitkälle taaksepäin, että valkea,

päivettynyt leuka alas kaula-aukkoon asti oli näkyvissä. Kasvoilla

ja avonaisella suulla oli ilme, kuin kuuntelisi hän viekkaasti

myhäillen joitakuita hassutuksia. Herra von Kremer huomasi vielä, että

nukkujalla oli harvahkot hampaat, ja erittäinkin huomasi hän, että

hänen kaulassaan oli kaksi pientä vakosta, kaksi nuorta pulskuuden

kuoppasta valkean hammasrivin yläpuolella, ja äkkiä huomasi ukko, että

nämä vakoset -- juuri ne -- olivat herättäneet tuon hänen viattoman

uteliaisuutensa. Muuten oli nuorikko samanlainen kuin toisetkin

kylännuorikot, ja se, että hän oli nuorikko, eikä tytär, selvisi

hopeisesta vihkisormuksesta, joka kajasti hänen oikean käden sormessaan.

Kysyäkö, kuka hän on? -- Kremer tunsi kaikki oman alueensa,

täysikasvaneet, erittäin hyvin kuudennusmiesten perhekunnat aina

sylilapsiin asti, ja nyt oli siinä Prillupin pihassa ihminen

päältänähden kotioloissa, ja tätä hän ei tuntenut -- miksipä ei

siis kysyä, kuka hän on? -- Mutta Kremerin herra kääntyi mennäkseen

pois, koska ei viitsinyt herättää nukkujaa, ja kysymys olisi jäänyt

tekemättä, jollei Prillupin mökissä olisi ollut uutta ovea.

Mutta nyt jäi hän muutaman askeleen päästä silmäilemään sitä uhkeutta,

nojaten jalallaan veräjän riukuun ja ristiluitaan tukien katajakeppiin,

katseli mustaa majaa muualtakin, käänsi katseensa kaalitarhaan ja

pellonkaistaleeseen ja havaitsi, hm, ettei Tönu talonsa hoitajana

ole viimeinen kartanon pikku vuokralaisista. -- Mutta hän siellä

nurmikolla? Ja Kremerin katse meni viistoon kohden makaajaa. Ja sitten

hän ajatteli: _Missähän Leenu mahtaa olla?_ Kaksi -- kolme lastahan

heillä on? Akkunan silmä ei ilmaise sisälläolijoista -- Ehkäpä se on

heidän kotimiehensä? -- Punainen hame aidan vieressä houkutteli hänet

jälleen kääntämään kasvojaan. -- Hän huomasi lopuksi, että jotkut aidan

edessä olevat maitopytyt ja voivakkaset pesijätä odottivat, pienen

tulen suuren pajan luona ollessa sammumaisillaan, ja olisi tosiaankin

senjälkeen astunut edelleen -- jollei kaksi innostuneesti pälpättävää

ja iloisesti huudahtelevaa lasta, jotka heinämaan alta täyttä kyytiä

juoksivat mökille, olisi pakoittanut hänet vieläkin seisahtumaan.

"Mari, Mari, katsos mikä meillä on! Katsos, mikä meillä on!"

Poikanen kulki edellä kantaen löydettyä peukaloisen pesää, tyttönen

liehui hänen kannoillaan, molempien ympärillä pyöri himoitseva

koiranretukka -- aivankuin pientä tuulispäätä piiskattaisiin pihamaalla

nukkujaa kohti. Veräjän luona seisovaa ei nähnyt kukaan.

Näyttää olevan aivan nuori, ajatteli Kremer seuraten heräävän

liikettä. Kaikki hänen eleensä samoin kuin kasvot näyttivät

aikuisen verkkaisuudesta huolimatta salaa väittävän ruumiillista

täyskasvaneisuutta vastaan, tuo päännosto, polville pyörähdys,

seisomaan nousu, kaikki liikkeet, millä Mariksi mainittu nuori nainen

linnunpesää lähestyi, samoinkuin äänenvärikin, jolla hän pienelle

varkaalle totisesti ja opettavasti selitti, että hänen piti heti viemän

pesä kauniisti takaisin, muuten katoavat linnut Prillupin ympäriltä ja

menevät kaikki toisiin perheisiin.

Mutta munat?

Tietysti kaikkine munineen!

Mitä vielä! Niin kauniita pilkullisia ja pikkuruikkuisia! -- Pari

kappaletta voisi ehkä --

Ei, ei, lintu on ne laskenut niin viimeisen kuin ensimmäisenkin!

Kuitenkin näkyi ilmeestä, jolla nuhtelija pesästä otettuja munia

pivossaan katseli, kuin ei hän itsekään olisi varsin kaukana pojan

mielipiteestä.

Kaikki kolme näkivät yhtäkkiä herran, jota koiranturrikka alkoi

haukkua, ja väittely taukosi.

"Oletko siis talon ihmisiä?" kysyi Kremer, astuen likemmäksi, omalla

hyvällä viron kielellään, josta ei suinkaan puuttunut sointuvaa,

talonpoikaisen leveätä soreutta.

Nainen katsoi häntä rauhallisesti silmiin, mutta ei vastannut. Kremer

odotti.

"No, miksi et puhu?"

Häntä tarkastettiin lakinlipasta saappaisiin asti, mutta suut eivät

auenneet. Peukaloisen munat pani nuorikko hellästi pesään takaisin.

Tyhmä hän ei ole, ajatteli Ulrik naisen kovan katseen ollessa

suunnattuna häneen, hän tunsi poskiaan kuumottavan. Hän tepasteli

hiukan uutta tiedustelua muovaillakseen, mutta arveli sitten paremmaksi

kääntyä lasten puoleen.

"Asuuko Mari teillä?"

He seisoivat nyt kolmittain rivissä hänen edessään, nainen vatsa, poika

ja tyttö selkä vasten aitaa, kaikilla nenät pystyssä. Hänen kysyessään

vilkaisivat pienemmät suurempaan, ja kun tämän suu jäi kiinni, vain

suupielet huomattavasti värähtivät, niin oli näittenkin vastauksena

vahingoniloinen vaikeneminen. Molempien nenänalukset paistoivat märkinä.

"Pässinpäät!" mumisee herra von Kremer, mutta vasta käännettyään heille

selkänsä.

Tiellä, jopa muutaman kymmenen askeleen perästä, olisi hän heti

voinut saada perusteellisen selvän hämäräperäisestä Marista, jos

hän olisi vielä ollut utelias. Kyntömiehet olivat työssään ehtineet

pähkinäpuumetsikön äärestä Kruusimäelle, pellolle, jonka joukossa oli

myöskin Prillupin Tönu. Hän käänsi herran lähetessä parastaikaa aatraa,

kun toiset vaollaan kulkivat jo ylöspäin. Mutta Kremer otti hänen

tervehdyksensä vastaan häntä pysähdyttämättä; jokin, josta hän ei itse

ollut selvillä, pidätti häntä tutkimasta asiaa. Pian kajahteli hänen

korvaansa selän takaa Prillupin tummalta kumiseva ääni:

"Päits -- vaolle: -- Pugal -- vaolle! -- -- kas niin -- Päits! -- Kas

niin Pugal! -- -- Pugal -- Päits! Päits -- Pugal!" Ja vielä kovemmin

raikui Punusta ja Mustasta, Kirjusta ja Kyytöstä, ja sekaan sateli

piiskan läiskettä ja jokunen harvinainen piru ja perkele.

Tämän kyntöpastoraalin virkistävällä säestyksellä ehtii Mäenkylän herra

kotiin, kuitenkin hiukan väsyneenä, ja tuntien hämärästi, ettei ollut

täysin tyytyväinen itseensä.

Illalla tuli pehtoori jollekin selonteolle, ja Kremer aikoi jutun

loputtua kysäistä jotakin Prillupin pihassa olleesta äänettömästä

naisesta, kun samassa asia tuntui hänestä tyhjänpäiväiseltä ja hän

antoi vaikenemisella Raametille lähtömerkin.

Hän oli jo vuoteessa, kun hänelle muitten ajatusten lomassa pisti

mieleen, että Tönu Prillup oli ollut niitä, jotka Yrjönpäivänä

olivat jääneet hänelle ruplan velkaa. Se oli valitettavasti niin

usein toistuva ilmiö, että hän heidän anteeksipyyntöperusteluihinsa

tottuneena vain puolin korvin kuunteli niitä. Mutta eikös Prillup juuri

ollut sama, joka oli sillä kerralla sopertanut hautajaisista, vaimon

hautajaisista? -- Siis ehkä se muori oli --? Mutta Yrjönpäivästä ei

ollut kulunut kuin kolme viikkoa eikä hän ollut lausunut sanaakaan

häämenoista. -- Tai oliko se Kiilaste Rein, joka oli puhunut vaimon

kuolemasta, ja Tönu sittenkin sopertanut hautajaisten sijasta häistä?

Leenu olisi voinut jo syksyn tai pitkän talven kuluessa -- -- Mutta --

ja herra von Kremer tempasi peitteen korvilleen -- mitäpä se häneen

kuului?

Kuitenkin tuikahti hänen hämärtyvään mieleensä ennen nukahtamista

vielä: Mutta Prillupin lapset nimittivät tätä Mariksi. -- -- Ja

lopuksi hymähtäen jo silmät ummessa ja suu avautuneena kuorsaukseen:

Hassunkuriset hiukset! Takkuiset -- kuin huopa ja turpeen tuhan väri --

pääh! -- --

Pannessaan seuraavana aamuna kätensä portin hakaan pysähtyi Kremer

neuvottelua pitämään: "Minnekä siis tänään? Taasko karjakartanolle?

-- Hm, voisihan mennä Kruusimäellekin päin katsomaan kuinka pitkälle

miehet ovat ehtineet aamiaiseen mennessä kyntää!" -- Ja Kremer kulki

Kruusimäelle päin, katseli kyntöä isännän iloin ja tuli mökkien

kautta eilistä pellon polkua jälleen takaisin. Katseen sattuessa

Prillupin pihaan, näkyi siellä ainoastaan molemmat pienet "pässinpäät",

jotka istuivat aidan aukossa keritsimillä koiraa keriten. He olivat

toinen penistä kiinni pitäessään toinen keritsimiä käyttäessään

niin kiireisessä työssä, ettei kumpaiseltakaan liiennyt katsetta

ohimenijään. Mutta pirtistä kuului avonaisesta akkunasta kangaspuiden

läiske, akkuna vain oli niin pieni, ettei voinut nähdä, kuka sukkulaa

heitti.

Ilma oli sinä päivänä niin autereinen, että pirran säännöllinen loks

-- loks! etenevän korviin vielä pitkän matkan päähänkin kuului;

vieläpä tuntui Kremeristä, että hän kuuli sen huoneessakin. Hän astui

sänkykamariin, avasi akkunan ja jäi katselemaan -- ikäänkuin kyntöä

tarkaten -- sinnepäin, missä suuri perhostoukka ryömi pellonpiennarta

pitkin.

Parina seuraavana päivänä valui kylmää sadetta virtanaan, niin

että vanhaherra ei päässyt kävelylle. Ensimmäisen päivän sai hän

kulumaan kuljeskellen sinne tänne ja haukotellen, mutta toisena

alkoi hän jo noitua, vieläpä kiroillakin, mikä muuten ei ollut hänen

tapojaan. Kolmantena aamuna vielä pilvitteli ja sataa tihutti, tuli

sadepuuskakin, mutta se ei enää pelottanut kärsimätöntä, oikean lantion

ja vasemman nilkkaluun tuskallisesta repimisestä huolimatta. Ja niinpä

ohjasi askeleensa Kremerin herra, korkeat kalossit jalassa ja sadetakki

yllä, portille ja portista neuvotteluja pitämättä ulos ja suoraa päätä

karjakartanolle, mistä käy selville, ettei sateinenkaan ilma ole vailla

omia järkeviä puoliansa.

"Voih", sanoi kyökkipiika Fillemine Fahtrik, Kremerin yksinpalvelija,

hänen oman nimityksensä mukaan Mäenkylän "firtin" emännöitsijä, kun

herra parin tunnin perästä tuli takaisin, "herra on jo kotona ja Mari

ei ole vielä saanut akkunoita falmiiksi! -- Sanoin sille kyllä, että

koeta olla fiksu, mutta ne ovat kaikki niin hitaita -- niin hirveän

hitaita!"

Herra von Kremer vastasi kärsivällisesti mumisten ja vapautti itsensä

gummitakista ja päällyskengistä, mikä neitsyt Filleminelta, jonka

ruumis oli taipuvainen levenemään ja lainehtimaan, ei juuri käynyt

huristen. Mikähän Mari? ajatteli hän samalla, sillä akkunat ja lattiat

pesi tavallisesti paimenen Kai. Mutta hän ei kysellyt, vaan astui

eteisestä palvelijan avatessa ovea lähimpään huoneeseen, missä työ

nähtävästi oli juuri loppunut.

Hän istui siinä pari minuuttia levätessään, kiersi sitten muutamin

tarpeettomin pyörähdyksin permannon yli seisottuakseen viimeksi kädet

syvällä housujen taskussa milloin minkin ikkunan eteen ikäänkuin

tutkiakseen ruutujen kirkkautta.

Viereisessä työhuoneessa oli hiljaista.

Siis sekin ehkä oli jo valmis?

Hän painoi ovenripaa ja katsoi: oli.

Siinä siivessä ei ollut useampia huoneita; toiset kaksi hänen neljästä

huoneestaan olivat pienen eteisen toisella puolella.

Mikä Mari? -- Hän kääntyi takaisin, pani eteiseen vievän oven auki ja

kuunteli. Kyökkipiika kolisteli jälleen keittiössä. Muuta ei kuulunut.

Kremer astui senjälkeen eteiseen ja raotti vastapäistä ovea. Ja --

salissa oli joku, ja se joku vihelteli.

Kun vanhaherra ilmestyi saliin -- miksi ei hän katsoisi, kuka Kain

asemesta pesi hänen akkunoitaan? -- tunsi hän puvun erivärisyydestä

huolimatta jo ovelta Prillupin pihassa näkemänsä laiskan naisen -- jo

ennen, ennenkuin näki tämän pään ja kaulan, mitkä akkunan ristipuu

varjosti. Siinä nimittäin, miten ketteräluinen nuorikko istui ikkunan

laudalla ja työskentelevän käden varassa piti kiinni yläruumistaan ja

liikutti sitä, oli Kremeristä jotain epämääräisen tuttua ja Prillupin

nurmikkoa muistuttavaa.

Välimaankaan ei Mari kuullut herran tuloa, sillä hän vihelsi

rauhallisesti edelleen, aivan itsekseen ja heikosti, mutta taidolla,

mikä todisti harjaantumista. Kremerin herran harmaankirjavat viikset

riippuivat senvuoksi hiukan neuvottomina alaspäin, ennenkuin hän

astuessaan lähemmäksi rohkeni huomauttaa itsestään.

"Nooh", alkoi hän sitten, kädet lomittain ristiluulla, "minulla näkyy

jo olevan uusi akkunanpesijä. Mistä tämä siis tulee?"

Nuorikko veti päänsä verkkaan sisäpuolelle eikä kiirehtinyt

vastaamaankaan. Vastata hän kyllä tällä kertaa tahtoi, sen voi hänen

kasvoistaan nähdä, mutta oli kuin pitäisi hänen saada vastauksensa

esiin kaukaa muiden ajatusten takaa. Kremerin mielestä oli kuin

katsoisivat hänen silmänsä kieroon tenhoten sisäänpäin kääntyneellä

ilmeellään.

"Päivää!" vastasi hän vihdoin jyrkästi. "Paimenen vaimo on

lapsivuoteessa."

"Vai niin? -- Niin, oikein -- sitähän jälleen odotettiin. -- Mutta

mistäpäin sinä sitten olet?"

"No Prillupista."

"Prillupista -- niin -- --" herra von Kremer valmistautui leikinlaskuun

-- "onko siis Tönulla nyt kaksi vaimoa".

"Ei -- yksi; sisareni kuoli neljä viikkoa sitten."

"Prillupin Leenu oli sisaresi?"

Mari myönsi päätään nyökäten, hän oli yhä istuallaan akkunalaudalla

ja pani nyt märän rättinsä jälleen liikkumaan pyyhkien toisen

akkunanpuoliskon ulkopuoleista sivua.

"Neljässä viikossa hautasi vaimon ja otti toisen!"

"Eihän hän ilman tule toimeen."

"No, mistä hän siis sinut toi?"

"No metsästä."

Vastaus ei ollut leikinlaskua, sillä kuten Kremerkin tiesi nimitettiin

metsäksi erästä kirkon takana Särgverestä etelään päin olevaa

korpirikasta suurta kuntaa.

"Vai niin; niin, muistan, Leenuhan oli ulkopitäjäläinen. -- Teidän

häänne olivat siis pian jälkeen Yrjön päivän?"

"Nigulinpäivänä", vastasi nuorikko tehden vasemman käden seljällä nenän

alitse taitavan kierron.

"Mutta Tönun lapset eivät sano sinua lainkaan äidiksi?"

"Mikä äiti minä nyt niille -- --." Mari astui maahan ja kastoi rievun

ämpäriin; hänen turpeentuhan väriset hiuksensa, takkuiset kuten huopa,

tulivat näkyviin pois solahtaneen liinan alta, ja kun hän jälleen

nosti päätään, paistoi liinan solmun yläpuolella myöskin toinen hänen

kurkunvakosistaan.

Herra arveli nyt parhaaksi lopettaa juttelun ja tekeytyi kuin olisi

hänellä ollut asiaa seuraavaan huoneeseen ja hän vain ohi mennessään

olisi siihen pysähtynyt. Mutta kun hän takaisin tullessaan oli jo

ehtinyt salin läpi ja käsikin oli oven kahvassa, kääntyi hän kuitenkin

vielä ympäri.

"Kuule Mari, kun minä sinulta joku päivä sitten kysyin, kuka sinä olet

-- -- miksi et vastannut."

"En tahtonut."

"Et tahtonut?" Kremerin bismarckimaiset kulmakarvat nousivat hiukan.

"Vai niin -- et tahtonut. Miksi et siis tahtonut?"

"Muuten vain", sanoi Mari ja astui riepuineen ja ämpärineen toisen

akkunan luo.

Herra von Kremer hivuttautui oven edestä askeleen takaisin,

niinkuin tahtoisi hän ottaa tarkemman selon asiasta, mutta lopuksi,

maiskuteltuaan jonkun kerran suutaan otti kokonaan toisen asian

puheeksi:

"No onko hän myöskin hyvä sinulle?"

"Kuka?"

"Prillup kaiketi."

Nuorikko otti tikapuut seinän luota, asetti ne pystyyn pestävän akkunan

eteen ja astui ylös alkaakseen pestä korkeinta ruutua. Vasta sieltä hän

vastata tokaisi ja Kremerin käsityksen mukaan piti hänen silloin katsoa

kieroon:

"Tokkos hän on kenellekään paha?"

Mari pesi ja herra seisahtui vielä hetkeksi. Samalla kun Kremerin katse

lipui nuorikon vartaloa pitkin tallukan kantapäistä aina paljaisiin

käsivarsiin ja lakeen ulottuvaan päähän, huomautti hän sillä äitelällä

äänensävyllä, mikä on ominainen huumorittomalle humoristille:

"Mutta jospa nyt putoat sieltä maahan ja katkaiset kaulasi!"

Sanoilla oli aivan odottamaton seuraus. Kasvot, jotka nuori vaimo

käänsi laesta vanhan ritarin puoleen, olivat äkkiä vaihettaneet

naamaria, ne olivat alkaneet hytkähdellä, ja huulten välistä välkkyivät

harvat hampaat ensimmäistä kertaa.

"Kenelle siitä sitten vahinkoa olisi -- herralleko ehkä?"

Kremer nauroi lyhyesti ja läksi. Hän oli hyvillään jostakin, jota hän

ei huolinut selvittää itselleen. Astuessaan ruokasalista työhuoneeseen

ja sieltä takaisin venytti hän viiksensä pari kertaa aivan pitkiksi,

ja kun hän senjälkeen teki monta kierrosta pyöreän ruokapöydän ympäri,

piti hän peukaloitaan liivin kädenrei'ässä ja naputteli sormiaan.

Jotenkuten sattui hän sitten erään ikkunalaudan luo, johon oli jäänyt

tuskin huomattava töppösen jälki. Sitä hän ei voinut olla pitkän aikaa

mutta hyväntahtoisesti tarkastelematta, mutta lopulta hänen ajatuksensa

pysähtyi vihdoin ruutuihin, ja kun hän niiden selkeyttä nyt todemmasti

tutki, huomasi hän niissäkin merkkejä, jotka eivät olisi noudattaneet

kaikkia järjestyksen vaatimuksia ja joita tämän pesijän edelläkävijän

työssä tuskin oli havainnut. Mutta kyllä hän oppii, ajatteli

sovinnollinen isäntä ja jatkoi akkunoitten tutkistelua työhuoneeseen

asti.

Jonkun ajan perästä huomasi Kremerin herra, että hän oli unohtanut

kysyä Marilta jotakin, mikä isännän on tarpeen tietää, ja hän läksi

ja kysyi, kävikö Mari nyt ehkä myöskin lypsyllä paimenen vaimon

sijasta; kysyjä itse ei ollut parina viimeisenä päivänä joutunut karjaa

katsomaan.

Hän sai myöntävän vastauksen.

Oliko vouti tai voudin emäntä saattanut hänelle sanan?

Moisiosta oli saatettu -- ei tämä tiennyt, kumpi.

Oliko hän aikaisemmin pessyt jonkin herraskartanon akkunoita?

Ei, se oli ensimmäistä kertaa.

Oliko -- -- oliko Prillup häiksi tehnyt uuden oven mökkiinsä?

Herralla näytti olevan vielä muitakin vähemmän tarpeellisia kyselyjä,

mutta ne eivät tahtoneet tulla mieleen, niin että hän oli jo

menemäisillään takaisin edellisiin kysymyksiin tyytyneenä. Mutta

vihdoin hän kuitenkin yhytti jotakin.

"Jäikö sulle vielä toisia sisaria kotiin?"

"Jäi kaksi."

"Sinua nuorempia?"

"Toinen nuorempi, toinen vanhempi."

"No, kuinka hän sitten sinut otti heidän väliltään?"

"Liina ei ole vielä päässyt ripille ja Tiina ei lähtenyt."

"Mutta sinä läksit?"

"Jonkun piti lähtemän -- hänellähän oli jo Leenun lapset."

"Vai niin, vai niin", mumisi herra kuivasti ja asiallisesti.

Kun Ulrik von Kremer senjälkeen oli joutunut rakennuksen toiseen

siipeen, kiintyi hänen katseensa, hänen hieroessaan sormenpäillään

ohimoitaan, hetkeksi suureen kirjoituspöydän haalistuneessa verassa

olevaan mustetahraan. Ulrik von Kremerissä heräsi tunto, että on

tyhmyyksiä, joita ei kaksipäiväinen sadekaan voi huuhtoa pois,

varsinkaan kun ihminen ei ole vapaa "plebsillisistä taipumuksista".

Ja samassa nosti hän silmänsä mustetahrasta ja katsoi pienenlaista

mustunutta öljymaalausta, joka riippui siinä hiukan surkeassa

valaistuksessa toisen samanlaisen rinnalla. Tuo sana oli nimittäin

kerran livahtanut äidillisellä huolella tuon kunnianarvoisan, naisen

patriisimaisen korkean ylähuulen alta.

Puoli tuntia myöhemmin istui herra von Kremer ruokapöydässä ja neitsyt

Vilhelmina palveli häntä.

Yhtäkkiä jäi viimeksimainittu kuuntelemaan ja hänen kuunnellessaan

nousivat hänen hiuksensa pystyyn, ja huulet kuiskasivat: "Jeesus!"

Sitten mennä humisti hän pois lainehtiakseen hetken perästä takaisin,

kitisevä laatikko kädessä niinkuin suden kynsistä päässeellä karitsalla.

"Ne ovat nyt jo niin 'frekkiä', niin hirveän 'frekkiä!' Minä näin jo

kohta hänen astuessaan sisään, että se oli frekki ihmisenluoma! --

Tietääkö herra mitä hän teki? Istui yhtäkkiä soffalle, ojensi jalkansa

suoraksi, venytteli itseään ja sanoi: 'Oi jukoliste, kyllä siinä olisi

hyvä laiskotella! -- Minun nähteni, minun kahden silmäni nähden

istuu hän soffalle ja sanoo: Oi jukoliste, kyllä siinä olisi hyvä

laiskotella!'"

Kun onneton taloudenhoitajatar loukkaantuneena asettaa kilisijän taakse

nurkkapöydälle, liikuttaa hänen isäntänsä hitaasti leukaluitaan,

nielasee suuntäydellisen ja huomauttaa:

"Niin, ne ovat niin tyhmiä ne kyläläiset, niitä pitää opettaa."

Illalla karjatarhassa, kun Kremerin herra joutui voudin emännän kanssa

puheisiin, virkahti hän muun muassa: "No, meillä on jo nyt uusi lypsäjä

Kain sijasta --."

"Niin, annoin tuon tulla, on niinkuin siistimpi kuin joku muu", vastasi

lypsypäällikkö.

"Minun akkunani on se pessyt sievosen puhtaiksi, paremmin kuin Kai;

voitte vastakin kutsua hänet pesemään ja kuuraamaan." Ja herra von

Kremer johti jutun vasikoihin.

Kolmas luku.

Seuraavina päivinä on kuivaa ja Mäenkylän herra käy taas säännöllisesti

lypsyllä, väliin kaksikin kertaa päivässä. Hän ilmestyy aikaiseen

päästäkseen näkemään myöskin kaivonaltaalla tapahtuvan, lypsyn edellä

käyvän juottamisen. Kuinka ne veden paisuessa täyttävät sinne ja

toinen toistaan puskevat, kuinka ne kiskovat, kuinka vesi hulahtaa

alas niiden kaulassa, ja kuinka ne huitovat hännällään, miten niitten

sieraimet puhisevat, kellot kalkattavat -- tämä kaikki on hänestä kuin

eloisaa näytelmää, yhtä elävää kuin draama, johon hän ei hennoisi

vaihtaa niitä siellä kaupunginteatterissa, mihin hän pari kertaa

talven kuluessa eksyy, yhtävähän kuin möyryävää sonniaan kaikkein

parhaimpaan orkesteriin. Ja kun ne senjälkeen märehtien ja uneksien

seisovat hajallaan suuressa pihatossa, ja sinne ja tänne utarien alle

ilmestyy valkea kiulu ja kymmenen vapauttavaa, helpottavaa sormea, niin

kulkea viipottaa Kremerin herra ympäriinsä niitten välistä auttaen

lypsäjiä peloittelemalla kepillään kärpäsiä lehmien etulavoilta ja

vetää nautinnolla keuhkoihinsa tuoksua, mikä niitten suista, nahasta

ja lämpimästä maidosta imeytyy ilmaan. Kauemmaksi aikaa pysähtyy

hän lopuksi korvon luo, missä Reemetin emäntä istuu sukankutimineen

jakkaralla pitäen silmällä lypsyn kulkua, ja on valmis antamaan isännän

tiedusteluihin kaikkein laajimmat vastaukset. Ja kun he rupattelevat,

tulee Tiiu, tulee Truutu, tulee Madli, tulee vielä eräs mummo ja vielä

eräs nuorikko tyhjentämään kiulunsa vaahtoavan siivilävaatteen helmaan.

Eräs näistä on uusi, tämän käsiä katsoo herra joskus ja luo hänen

jälkeensäkin vielä tutkivan katseen.

He eivät sitä suuresti huomaa. Hän ei nähtävästi ole niitä saksalaisia

herroja, joita kohtaan tunnetaan oikeata saksalaisherran pelkoa. Sen

huomion näyttää uusikin palkkalainen tehneen, se sieltä Prillupin

mökistä, sillä karjapiika nauraa, että kun ukko eräänä päivänä oli

risteillyt ohitse, oli Mari pärskähdyttänyt hänen jälkeensä Kriimikin

utareesta maitosuihkun, josta oli pitkän takin häntään jäänyt kuin

valkea nappirivi. Hän oli kyllä kerran katsonut olkansa yli, että mikä

siellä purskahteli, mutta oli mennyt menojaan. Ainoa, joka herraa

pelkää, on paimen Toomas, mutta hänen vaimonsa onkin jo viidennessä

lapsivuoteessa.

Ja kun kiulut vaahtoavat, korvo täyttyy ja Kurun emäntä vetää tyttöjen

työntäessä takaa käsikärryillä puhtaita pyttyjä karjokyökistä

maitokamariin, alkaa karjamaan harjanteelta näkyä mies, jonka heikotkin

silmät jopa kaukaakin tuntevat. Sen miehen nenästä pitää nimittäin

näkymätön käsi kiinni ja sysää sitä säännöllisessä tahdissa ylös ja

alas, oikealle ja vasemmalle. Ja kauempaa katsoessa näyttää kuin olisi

kaulakin kulunut niin pieneksi, että sen yläpuolella olevan heiluvan

pään täytyisi pudota maiskahtaa maahan.

Samainen mies astuu väentupaan, jonka katon alle maitokamarikin on

sijoitettu, ja jos korvon tulo viipyy, niin ilmestyy hän myöskin väliin

tarhaan katsomaan lypsyn loppua. Se on Kremerin herralle merkkinä

ruveta lähtöä tekemään. Eipä juuri siksi, ettei hän tätä sietäisi

-- ei, hänhän on kaikin puolin tarpeellinen ihminen -- mutta hänen

tervehdyksessään on jotakin, joka mieluummin voi jäädä näkemättä.

Yhdeksän vuotta sitten, kun näkymätön käsi ei vielä ohjannut Kurun

Jaanin nenää, otti Kremerin herra hänet monta kertaa hyvällä mielellä

yksityisesti puheilleen; siis oli Jaanin tervehdys silloin vielä aitoa

sekä äänensoinnun että silmänäön puolesta.

"Kunpa minä tietäisin, mihin se mies rahansa kaivaa!" alkaa Jaan

emännälle kun oli "hyvän päivän" asemesta "terveeksi" sanonut. "Kokoaa

ja kokoaa -- eikä sitä missään huomaa! Muissa moisioissa, ystäväiseni

-- --."

Mutta Jaanin jutut, jotka rahasta alkavat ja rahaan loppuvat, tuntee

emäntä niin kylliksi, että hän kiittää onneaan, kun korvo nostetaan

olkapäille. Maitohuoneesta, jossa hänen on mitattava maito ja

kirjoitettava kirjaan tuoppimäärä, pääsee hän pian.

Ja niin lykkivät päivät toinen toistaan, ja Kremerin herra käy

ahkerasti lypsyllä, ja vanhojen lypsäjien joukossa näkee hän myöskin

aika-ajoin sen uuden, joka oli pessyt hänen akkunansa niin sievoisen

puhtaiksi. Mutta eräänä aamuna huomaa hän sen uuden sijasta toisen

lehmän alta: Pajusen Juulan, Marin naapurin.

"No, mikä Maria vaivaa?"

"Hyppyset sillä oli kipeät -- pyysi minun tulemaan tänään."

"Hyppyset -- vai niin? No, sepä on koko rouva!"

Iltapäiväisellä kävelyllään on herra von Kremer niin ajatuksissaan,

että hän yllättää itsensä Kruusimäeltä vaikka oli aikonut mennä

karjakartanolle. Vainiolla, Prillupin portin edessä pelataan keilaa.

Lyömässä ovat Tönun lapset ja näiden uusi äiti. Kaikki kolme, mutta

erittäinkin äiti, ovat täydellä todella antautuneet kiistasille.

Viimeksimainitun silmä mittaa joka kerta ajattelevasti matkan,

ennenkuin vauhtia ottava käsi päästää kepakon menemään ja kun joku

pulikka vierii ruudulta, saattaa sitä seurata itsetietoinen "kas niin!"

Herraa he eivät näe, eivät näkisi sittenkään, vaikka hän ei seisoisi

leppäpensaan takana piilossa.

Ja Kremerin herra ei häiritse heitä. Hän katselee hyvillä mielin

ottelua. Itse hän ei milloinkaan ole ollut urheilija.

Ja kun peli on loppunut, länsii hän samaa tietä hiljalleen takaisin

kostea himmerrys silmissä ja suun ympärillä värähtelee nuorekas piirre.

Seuraavana päivänä istuu Prillupin Mari jälleen moision tarhassa

lehmän alla työstä totisena ja vaiteliaana kuten ainakin. Kiulua

tyhjentäessään katsoo hän hiukan kieroon ja kääntää nytkähyttäen

päätään tenhoten kuten aina sisäänpäin kääntyneellä katseellaan. Ei

ole mahdotonta, että isäntä hetkistä myöhemmin näkee hänen valkeitten,

harvojen hampaittensa loistavan siitä ilosta, että Kirjak kaatoi

maitokiulun. Ja niin vierivät vielä monet lypsyaamut ja illat, kunnes

tulee päivä, jona Kremerin herra huomaa kiuluntyhjentäjien joukossa

hoikan, keltaisen naisen, jonka kädet ja jalat liioitellun nokkelina

ikäänkuin anovat jotakin hyvittää.

Sen päivän jälkeen alkoi Mäenkylän herran ajatus askarrella lypsyllä.

Heinä ja vilja kasvoivat -- niitty ja nurmi voittivat hänen rakkautensa

puolelleen. Hän tihensi ja loitonsi omia matkojaan, hän jatkoi

kulkuansa suota ja rapakkoakin pitkin aina pikimustalle joelle. Mutta

hän havaitsi pian, ettei se auttanut, koska hän ei huomannut mitään.

Hänen ja esineitten välille oli vedetty jokin huntu, joka heti jälleen

ehjentyi, jos se kerraksi rikkoontui. Kaikki, mitä hän katseli, solui

ohi ainoastaan epämääräisin ääriviivoin verhon takana. Heikosti tajusi

hän katselevansa, vaikka olikin tunnin ajan tuijottanut katajapensasta,

näki ja voisi luulla, että hän sille piti pitkää puhetta, olematta

selvillä oman tekonsa perusteesta tai tarpeesta, sillä ajatteleminen,

äkkiä yhyttävä ajatus siinä ei ollut. Ja kun hän jälleen joutui

kotiin, mieleltään rikkinäisenä, povessa jossakin salaa kirvelevän

rauhattomuuden tuntu, oli hänestä ikäänkuin jotakin olisi jäänyt

kesken, ja hän taisteli houkuttelua vastaan samassa kääntyä ympäri

solmiamaan kerrassaan tuota sitomatta unohdettua. Ainoastaan jotain

oikein joutavaa, mutta useasti toistuvaa jäi välistä hänen mieleensä

näiltä päämäärättömiltä kuljeskeluilta: hän oli peilaillut kauan

itseään pikimustassa suopurossa ja sen ohessa mumissut kerta kerralta

aina kovemmin: "Ulrik, Ulrik!"

Sitten tulivat helteiset päivät kirkkaine iltoineen. Taivas oli

korkealla, ilman täytti pörriäisten surina, puutarharyteikön alta

leijaili hajupilviä mäelle, ja kaikki näytti valuvan vetelänä niinkuin

sulatusuunissa. Hämärästä keskiyöhön asti kulki rämeikön kohdalla

sinervä, sees, kapea kuunsakara niinkuin taivaantaaton peukalonkynsi,

tämän alla rantaniityllä heittivät mustat vedensilmät valkeita säteitä,

koivikko kaalimaan takana pidätti henkeään, sillä satakieli lauloi.

Mutta harjanteen hökkelit, joiden ympäri yölepakot salassa lensivät,

paistoivat kuin mietiskelevät päät karkoitettuine murheajatuksineen.

Niinä ehtoina oli Ulrik ryntäillään avatussa akkunassa, katseli,

kuunteli, haistoi ja oli alakuloinen. Hänen paljas päälakensa paistoi

kuutamossa kalpeana ja houkutteli öisiä lentäjiä lähelle, niin että

hän sitä välistä kädellään vaistomaisesti varjeli. Hän oli vasta

toissapäivänä tullut Särgverestä, mutta kärsi jo yksinäisyyden

tuottamaa ikävyyttä ja vaipui yhä enemmän sieluntilaan, minkä

perussävynä oli hiljaa hivuttava laaja kaihontunne. Joka ilta yhä

selvemmin alkoi hän nähdä sen pitkän ja kapean tien, mikä tuli niin

suoraan autiolta nummelta ja hänen persoonaansa loppui. Ei ollut kiveä

eikä tolppaa sen vieressä, mihin jokin muisto olisi ollut kytketty --

jokin teko, hyvä tai paha, jokin tapahtuma, onnellinen tai onneton,

jokin nautinto, luvallinen tai luvaton. Ja kääntäessään päätään ja

katsoessaan eteenpäin yli kaihoisan lakeuden, jolle ainoastaan kirjava

lehmäparvi toi eloa, näki hän säikähtäen mustien katettujen vaunujen

lähenevän, auttamattomasti lähenevän, eikä enää olleet kaukana. Hän

sipaisi päälakeaan, ikäänkuin pyyhkien kylmää hikeä, vetäisi akkunan

kiinni ja kopeloi sänkyyn ottamatta raamattua käteensä. Mutta uni ei

tullut. Ja satakieli houkutteli ruudunkin läpi.

Koko yön moitti hän itseään. Hänessä itsessään, ainoastaan hänessä

itsessään oli syy. Olot vaikeuttivat asiaa, mutta eivät estäneet. Eikä

hän ollut haluja vailla eikä tilaisuuksia puuttunut. Mutta hän siirsi

sen tuonnemmaksi, yhä uudestaan tuonnemmaksi, toiseksi paremmaksi

kerraksi, ilman että se parempi kerta olisi milloinkaan tullut. Hän

epäili kun oli tartuttava kiinni, hän vastusteli kun oli otettava

vastaan -- onhan vielä aikaa, onhan vielä aikaa! Ja niin oli hän

vesissä suin, kun toiset nauttivat, sillä toiset olivat viisaampia.

Viisaampia? Johtuikohan se viisaudesta? Miksi salata, ettei hänen

suhteensa pitkiin hiuksiin ja leveisiin hameisiin ollut aivan tarpeeksi

oikea, tarpeeksi leppoisa? Ne vetivät häntä lähemmäksi, mutta työnsivät

myöskin pois. Hän salli näiden olentojen "puolueettoman vyöhykkeen"

rajoitetulla alueella, he olivat hänestä haluttavia ristikon takana;

mutta kun hän ajatteli jotakuta näistä ristikon sisässä -- kohta löi

sydän kuin peläten vaaraa, minkä piti sellaisessa yhdistymisessä

piilemän, kohta näki hän tämän leninginpoimuissa, tukanlaitteessa,

hatunsulassa jotakin salaperäisen kammottavaa väijymässä. Eikö

hän alkanut aikoinaan, ottaessaan moision vuokralle, pystyttää

rakennustakin tietyllä sivutarkoituksella? Voisihan ainakin jonkun

löytää, joka tyytyisi vähään tai toisi itse lisää. Mutta tuskin hän

hengessään pysähtyi jotakuta ajattelemaan, kun jo varoittava käsi

veti häntä takinliepeestä. Tietysti tämä hänen kykenemättömyytensä

huomattiin ja kohdeltiin häntä sen mukaan. Eräälle oli hän "vain

Ulrik", toinen piti häntä melkein naurettavana oliona, useimmille ei

häntä yleensä ollut olemassa. Mutta sen hän taas tunsi, niin että hän

veti tuntosarvet sisäänsä ja piiloutui koteloonsa. Ja siellä hän pysyi

hiottavina öinä elää kituuttaen niistä vähäisistä muiston muruista,

jotka hänelle oli jäänyt jäljelle nuoruuden ajalta, kun hän syyskuisin

ja maaliskuisin viinin liikuttamana toisten samanikäisten tiinasta teki

öisiä tyhmyyksiä, joita hän jäljestäpäin säännöllisesti katui.

Siis myötäsyntynyttä kytkytten pelkoa? Mene, tiedä. Muistojen hämärästä

tuli pieni Frieda hänen mieleensä. Hän rohkeni vielä tänäänkin olla

varma siitä, että olisi ottanut äidin ompelijattaren sisäpuolelle,

jollei päättävästä suusta olisi langennut tuhoavia sanoja: "Niin,

Ulrik, miksikäs ei; mutta ala siis opetella suutarinammattia, johonka

sinulla vielä on aikaa vuosiin nähden ja jonka sinun sielullesi

ja hengellesi pitäisi oleman huviksi." Ja jollei pieni Frieda sen

lisäksi olisi itse kirjoittanut: "Niin, Ulrik, mutta tiedäthän, että

minun työstäni maksetaan niin vähän..." Tähän katkesi vapaankin

liiton mahdollisuus, sillä Frieda-neito piti soveliaampana mennä

suutarismiehelle, joka jo osasi ammatin.

Oliko ehkä viimeksi -- autuaan leskirouva von Kremerin, syntyisin

kreivitär Lützenin sielutieteellisen otaksuman lujittamiseksi --

totta se, että hänen poikansa ainakin omien eroottisten tunteittensa

mukaisesti tunsi viihtyvänsä mieluummin alhaisten, kuin ylhäisten

kanssa. Ulrikin täytyi myöntää että siinä ajatuksessa piili totta,

että se karkea ja rivo pohjakerrosaines, jonka hän joka päivä tapasi,

häntä jollain tavoin veti puoleensa, ehkäpä juuri tuo ytimeltään

terve rivous häntä houkutteli. Mutta oliko hän siis jokin kummallinen

poikkeus? Voisiko olla paljonkin sellaisia, jotka esimerkiksi jättivät

muinoin käyttämättä oman ritarioikeutensa alhaison tyttäriin nähden

-- oikeuden, jonka keksijällä täytyi olla alituinen tarve? Ja kun

eräs Särgveren naapureita, vanha kunnianarvoisa Suurpalun Radeck,

matkusti kaupunkiin, niin voi sangen helposti sattua, että tietystä

maantien varrella olevasta talosta tulee paksu emäntä pysäyttämään

vaunut: "Oleppa hyvä ja tuo minulle Kurun puodista kolme naulaa mustia

villoja!" Ja entäs sitten Henrik-veli, josta sanottiin -- -- mutta ei,

tuo kelvoton ei kuulunut tänne --?

Oli miten oli -- mustat vaunut lähestyivät, ja aika oli pitää neuvoa,

miten tuli korvata itselle tehty vääryys.

Ja Ulrik piti neuvoa ja tuumaili -- yön toisensa perästä, loikoili

kyljellään ja selitteli. Yöpöydältä pisti hän vähän väliä palasen

vehnäleipää suuhunsa, -- myöskin rasia happamia karamellia oli siellä

varoilta -- ja kun päänalunen kävi kuumaksi, mikä tapahtui aina joka

kymmenes minuutti, käänsi hän sen ympäri, ja jäähdytti hiukan peitteen

alustaakin hyllyttämällä sitä jaloillaan.

Mutta ylhäällä laipiolla vikisivät hiiret ja kolusivat rotat. Niillä

oli siellä huoleton elämä kahdeksassa tyhjässä huoneessa, pehmeillä

hiekkapermannoilla, huoneissa, missä päivälläkin vallitsi puolihämärä,

koska akkunat olivat kiinninaulattuja -- -- yhtä huoleton ja hauska

kuin pehtoorin kanoilla, jotka siellä romuista kokoonkyhätyillä

orsilla pitivät yömajaa. Ja kun Ulrik vehnäleipää mutustaessaan,

karamellejä imiessään ja päänalusta käännellessään oman elämänsä

käänteitä sommitteli, kuulutti kukko hänelle ylhäältä joka kahden,

mutta vieressä oleva käki joka puolen tunnin jälkeen, kuinka paljon

tie hänen ja mustien vaunujen välillä oli jälleen lyhentynyt. Sama

käki istui nimittäin Reematin Schwarzwaldilaisessa kellossa. Tämän

äänen saattoi selvästi kuulla herrasväen huoneisiin senvuoksi, että

suuri liuskakivilattiainen sisäeteinen, joka jakoi rakennuksen kahtia,

ja jonka toisella puolella pehtoorin pariskunta ja keittäjätär elivät

vierekkäin, pani äänen kaikumaan -- niin kaikumaan, että Vilhelmina

neitsyeen öiset kiljahdukset -- tätä poloista vaivasivat lämpimänä

vuodenaikana kuumehoureiset unennäöt, kuuluivat sinne aivan keittiön

vierestä.

Unta sai Ulrik vasta kolmannen kukonlaulun perästä, kuun koitar jo

ammoin oli suudellut hämärikön posket tulenhehkuviksi ja uuden päivän

koitto hyväili salin haalistuneita huonekaluja.

Herra von Kremer oli niin hartaasti syventynyt omaan sisäiseen

murrosaikaansa, että hän pökertyi viikonpäivistä ja lauantaina, luullen

sitä perjantaiksi unohti matkustaa Särgvereen. Mutta sinä päivänä

pidettiin hänen asunnossaan tavallista suurempaa siivousta, käytettiin

näet hyväksi asukkaan poissaoloa, ja niinpä sattui, että pesijä joutui

perälle, kun Vilhelmina ei vielä ollut saanut käskyäkään antaa panna

hevoset valjaisiin.

"Ei", lasketteli Kremerin herra palvelijoille, "en ollut ajatellutkaan

mennä tänään Särgvereen, menen illalla junalla kaupunkiin. Mutta

Marin työ ei häiritse minua, voin mennä ulos, kun hän ryhtyy pesemään

viimeistä kamaria eikä ensimmäinen ole vielä kuiva."

Ja siten oli Prillupin nuorikko työssä sänkykamarissa, kun herra

työhuoneessaan pani silmälasit nenälleen ja kokonaan syventyi

talouskirjan numeroihin.

Heidän välillään oli kaksi suurta kamaria -- varmastikaan he eivät

häirinneet toinen toistaan.

Herra von Kremer työskentelikin jonkun aikaa täydessä rauhassa, sitten

nousi hän äkkiä ylös, otti nenälasit pois ja lähti päättävin askelin

Marin luo.

Mari oli polvillaan permannolla liikuttaen riepua tahdissa, minkä

saattoi sovittaa lauseeseen: jumalalla päiviä, isännällä leipää! Hän

ei viheltänyt tänään, vaan pureskeli nauhan pätkää, mikä lepatti

hänen leukansa alla. Ollen sivuttain oveen päin, piti hänen huomaaman

toisesta huoneesta tulija, mutta hän ei nostanut päätään eikä raottanut

suutaan tervehdykseen ikäänkuin peläten ajankulukkeensa putoavan

hampaista. Hänen päänsä, käsivartensa ja kaulansa olivat puolirintaan

paljaat, ruskealla ja valkealla iholla helmeili hiki, tappurainen

paidanjatko, joka näkyi koholle käännetyn hameen alta, jätti hänen

hoikat säärensä peittämättä.

Lähenijä, jonka valmiiksi suunnitellut sanat kieleltä katosivat, ojensi

äkillisen mielijohteen valtaamana kätensä nuorikon leuan alle. Niin

nopeasti kuin salaman leimauksen luuli hän tuntevansa kourassaan nuo

lihavat vakoset, ja peukalo kosketti hyllyvän leuanalusen pehmeyttä,

samalla kun ihmeellisen uusi, ihmeellisen nuori, ihmeellisen huumaava

hientuoksu nousi päähän. Kaikki se hiukaisi Ulrikia niin, että hän

avuttomana pysähtyi tempaisten kätensä takaisin, mutta paljon enemmän

vaikutti vielä päännytkähdys ja ilakoivaan voivotukseen yhdistyvä,

naurava katse, jolla hänen röyhkeyteensä vastattiin. Korvissa kohiseva

ja silmissä värähtävä veri antoi hänelle käsityksen löydöstä, mitä hän

oli himoinnut, mitä tutkien tullut etsimään, mutta nyt hänen ottaessaan

vastaan, pani säikähdys polvet notkumaan, ja sydän antoi neuvon paeta.

Sen hän tekikin. Tassutellen pesijän ympäri yli märän permannon,

kääntyi hän samaa tietä takaisin, kummankaan sanaakaan hiiskumatta.

Marin helmat olivat hullunkurisesti koholla ikäänkuin kätkisivät ne

voitetun saaliin, jota hän riensi saiturin tavoin piilottamaan.

Kremer istui senjälkeen ruokasalissa neljännestunnin aivan hiljaa,

kädet ristissä polvien ympärillä, silmänurkissa ja suun-juonteissa

aran salainen ilo, jäsenissä suloinen väsymys. Viimein alkoi hän

tylsänä toistaa ajatusta: Toisen kerran eteenpäin -- toisen kerran

paremmin! Ja seuraavan neljännestunnin kuluttua johtui hänen mieleensä:

"Siellä yöpöydällä on minulla läkkirasiassa happamia karamellejakin

-- olisinpa ottanut karamellin ja pidellyt sitä suun yläpuolella kuin

koiranpenikalle: hän olisi nauraen ottanut vastaan!" -- Ja Ulrik katui,

että se oli jäänyt tekemättä.

Mutta karamellit olivat siellä, ja Mari oli vielä siellä --?

Ei, mieluummin toisen kerran.

Ei muutosta siihen, mikä on -- ei rikkoa tunnelmaa.

Ja hän jätti karamellit ja jäi paikoilleen, alkaen hellästi katsella

oikean käden kämmentä ja peukaloa. Niin hyvä oli istua ja katsella

kouraansa, jonka ihossa tuntui yhä vielä lämmin hivelevä kosketus

ikäänkuin untuvia hyväillessä. Ja äkkiä haistoi hän jälleen sitä

hientuoksuakin ja pani silmänsä kiinni ja päänsä tuolin nojalle. Näytti

kuin tippuisi hänen viiksenpäistään onnea maahan, tilkka tilkan jälkeen

oikealle ja vasemmalle puolen.

Mutta yhtäkkiä tunsi Kremer voimakasta tarvetta saada liikkua. Hänen

mielestään oli kuin pitäisi hänen mennä saavutuksineen muuanne,

kauemmaksi, tarkastamaan sitä uudessa paikassa. Hänen kärsimättömästi

helistäessään kelloa ilmestyi Vilhelmina, kuivaten käsiään esiliinan

nurkkaan.

"Käske valjastaa hevosta!"

"Jo nyt? Herranhan piti mennä illalla asemalle --?"

"Ei, menen kuitenkin Särgvereen."

Mutta sanalla Särgvere oli tänään omituisen huono kaiku Ulrikin

korvissa, aivan kuin särkyneen lasin kilahdus. Ja samalla pisti hänen

päähänsä vanhemman veli Henrikin antama sisarien pilkkanimi "kolme

pingviiniä". Ja kummastakin nimestä syöksyi hänen poveensa kuin

harminsekaisen pelon ailahdus. Vilhelmina ei ollut vielä päässyt ovesta

uloskaan, kun Kremer peruutti Särgveren-matkansa ja valitsi jälleen

kaupungin matkan määräksi. Miksi rautatiellä, voihan hevosillakin --

tuskin kolmekymmentä virstaa! Ja vaunuissa olet yksin, istut itseksesi,

ajattelet ja päättelet suloisesti keinuessasi.

Mutta uudet vaatteet ovat kaapissa ja kaappi on sänkykamarissa.

Menisihän Mari siksi aikaa muualle.

Mutta ei -- ei tänään enää -- ei enää kohtausta.

Ja Vilhelmiinan piti tuoda puku työhuoneeseen, missä Kremerin herra

muutti vaatteet, vaikka kyllä sänkykamarikin jo oli valmis ja kuivakin.

Kun Mäenkylän herra tomukappa hartioilla ja musta huopahattu päässä

palvelijan saattamana astui avonaisiin vaunuihin, jonka jalkapeitteen

Vilhelmina tietyllä pyhyydellä, mistä hän itseään ihaili, pisti takaa

koukkuun, etsi herra katseellaan keskimäisestä salin akkunasta ihmistä,

joka painoi nenänsä litteäksi ruutuun. Kremerin katse ainoastaan

hipaisi häntä, mutta hän luuli kuitenkin nähneensä, että katselija

maiskutteli pientä pyöreätä törösuutaan.

Siis oli hän itsekin löytänyt rasian? -- Se oli onneksi menevälle. --

Siinä oli jotakin, joka heitä vielä lähensi. -- Siinä oli uskallusta,

tuttavallisuutta -- --

Ja yhtäkkiä uskoi Ulrik, että hän itse oli pudottanut ensimmäisen

makeisen tämän suuhun: pitänyt suun yläpuolella niinkuin sylikoiralle

sokeria -- -- mutta tämä vain nauraen sieppasi sen! Ja vaunujen

vieriessä akkunoitten ohi huoneen nurkitse, jäi menijä riemumielin

tuijottamaan oman kyytimiehensä selkää niinkuin olisi riemuisa matka

ollut kuvattuna Pietarin nukkavierun ajurintakin haalistuneeseen

olkapäähän. Hän ei huomannut, kuinka karja-Tuomaan likaiset lapset,

jotka jo varhain olivat odotellen seisseet, aukaisivat portin, hän ei

nähnyt, että hevosenkengittäjät tervehtivät häntä pajan edessä, ja

vaunut olivat jo vierineet virstan verran tienhaarasta Särgvereen päin

ennenkuin hän huomasi erehdyksen.

"Pidätä, Pietari, minähän matkustan kaupunkiin!"

Pietari antoi raudikkojen juosta hölkyttää jonkun matkaa tietä

eteenpäin, kiinnitti sitten ohjaksia ja päästi "tprr!" Kului vieläkin

hetken aikaa ennenkuin hän käänsi pitkän kaulan jatkona olevat laihat

parrattomat pojankasvonsa isäntään päin.

"Kaupunkiinko ehkä --?"

"Kaupunkiin, niin, -- matkustan hevosilla kaupunkiin."

"Ettäkö hevosilla --?"

"Niin, hevosilla, -- matkustan tänään hevosilla, kaupunkiin, en

junalla."

"Vai ei junalla --?" Ja Pietarin roikkuva leuka putosi vieläkin

alemmaksi, kun hänen pienenlainen, niskakuoppaan asti ulottuvan

huopahatun peittämä päänsä hitaasti jälleen kääntyi eteenpäin. Pietari

loi pitkän hyväilevän katseen pitkin ruunain teräviä selkiä -- ne eivät

olleetkaan ajo-, vaan ainoastaan paremmat työhevoset -- ja tokaisi

sitten hetken mietittyään:

"Mutta minulla ei ole kauroja mukana."

"Kauroja voit ostaa joko kaupungista tai matkan varrelta -- annan

sinulle rahaa."

Pietari alkoi jo kääntää hevosia, mutta viivytteli jälleen.

"Mutta minulla ei ole itsellenikään ei leipää eikä rahaa."

"Annan siis sinullekin hiukan rahaa."

"Vai minullekin?"

"No niin, -- etkä sinä jää yöksi kaupunkiin -- lepäät ja lähdet heti

takaisin."

Oltiin siis niin pitkällä, että matka voi alkaa oikealle tielle ja

sieltä kaupunkiin päin.

Neljäs luku.

Herra von Kremer viipyi Tallinnassa riemuisan pyhäpäivän, kävi

Katarinan puistossa jaloittelemassa, kuunteli musiikkia kylpylän

juhlasalissa, söi iltasta Hotel du Nordissa -- aina yksin, sillä

Henrik veli oli Särgveressä, ja vierasta seuraa ei hän kaivannut -- ja

nukkui molemmat yöt kuninkaallisesti hiljaisessa kaupunkiasunnossa,

minkä hän oli vuokrannut yhdessä Särgveren omaisten kanssa Suurkadun

varrelta. Mutta mitään suunnitelmaa ei hän saanut valmiiksi, niinkuin

hän tullessaan oli toivonut. Näiden suunnittelujen kävi aina niin,

että mitään päätöstä ei tahtonut syntyä, senvuoksi että vaivoin kootut

ajatukset, niitä lähemmin tarkastettaessa taaskin lähtivät lentoon

aivan kuin kiinnisaadut kärpäset kouraa raottaessa.

Ja Mäenkylässä aikoi hän jatkaa yritystä, ja niinpä liikuskeli hän

maanantaista alkaen jälleen siellä, istuen iltaisin entiseen tapaan

avatussa akkunassa. Satakieli oli lentänyt pois puutarha-aidan

takaa, mutta sen sijaan oli ilmestynyt käki, ja sen usein uudistuvat

yksinpuhelut kiihoittivat häntä suuresti: koivikossa eli nyt hänen

ajatustensa pieni päällysmies.

Hänhän kyllä tiesi, mitä tehdä, ja oli varma siitä, ettei se jäisi

tekemättä. Hän ei voinut enää peräytyä, tuo tunne oli hänessä todeksi

varmistunut.

Tietysti pitää hänelle antaa lahjoja, mutta sen luontoisten sylit

eivät ole vaativaisia, etenkään mökkiläisten, vielä vähemmän siinä

suonvierellä asuvien, jotka kirkkoon mennessään lainaavat toinen

toisiltaan lahjoja ja liinoja. Ei, se ei huolettanut vanhaa herraa.

Mutta siinä oli jotakin muuta, mikä himmensi näköalan, mikä hunnutti

päämäärän hämäryyteen, ja siitä hämäryydestä tuli väliin esiin kuin

pidättävä sormi -- pidättävä tai kerrassaan uhkaavako?

Kremer arveli ensin, että siinä oli jotakin korkeampien lain

käskyihin kuuluvaa, ja otti selvää asiasta. Mutta pian hän aivan

rauhoittui. Nitimur in vetitum (niin paljon oli hänellä vielä jäljellä

Tuomiokoulussa oppimaansa latinankielen taitoa) -- sillä se on

lihallista. Nekin siellä paksussa kirjassa, jota hän iltaisin luki ja

jonka hyvin tunsi -- nekin, ja kaikkein suurimmatkin ja voimakkaimmat

heistä, jotka olivat valitut vaeltamaan itse pyhimmän kasvojen edessä

-- nämäkin olivat ihmisiä, jotka käydessään kompastuivat -- miksi siis

puhuakaan heikoista sellaisista kuin joku Mäenkylän Ulrik von Kremer

-- miksi puhua maan matoisista! Sillä mitä varten oli siis usko ja

mitä varten katumus? Eihän kukaan kompastunut mielellään, eihän kukaan

langennut huvikseen. Sen, joka tarkasti Ulrik von Kremerin menneisyyttä

ja joka tuon pitkän koetusajan otti tutkiakseen, täytyi se havaita.

Enemmänkin. Hänen täytyi tunnustaa, ettei Ulrik von Kremer ollutkaan

heikointa ainesta, että hän oli kamppaillut kuin mies. Mutta kaikella

on rajansa tässä maailmassa. Yhtäkkiä ei voikaan enää. Ihmisen pitää

olla vain nöyrä eikä kadottaa näkyvistään pelastuksen ankkuria.

Ei, täältä päin ei noussut se häiritsevä sormi. Hän kertasi luvun

toisensa jälkeen omaa paksua kirjaansa, lukien toisen opinkohdan

toisensa perästä, ja huomasi joka taholta saavansa tukea omille

mielipiteilleen. Eihän voinut toisin ollakaan. Nekin lauseet, jotka

hän ennen oli käsittänyt hiukan toisin, vahvistivat nyt, hänen niitä

lähemmin ja syvemmin tutkiessaan, näitä hänen uusia ajatuksiaan.

Mutta mistä syystä se sormi siis nousi?

Käki kukkui ja aikaa myöten selvisi se Ulrikille.

Der Anstand. Der höhere Anstand. Olet Ulrik von Kremer. Ei sovi

salaisesti narrata köyhän mökkiläisen vaimoa, tämän selän takana. Niin

tehdään mutta sinä et ole niitä sellaisia. Miten se voisi mielestäsi

unohtua! Suurpalun Radeck'kin -- jonka kunniantunto tulenvalolla

tarkastettaessa ja ankarampaa mittapuuta käytettäessä ei ollut juuri

kehuttava -- hänkin oli antanut muorin mieluummin tunnustaa totuuden,

vaikka vasta myöhempään. Ei, Ulrik, sinun on toimittava kunnon miehen

tavoin -- mökkiläistäkin kohtaan tulee sinun toimia kuin todellisen

kunnian miehen! Eikä jäljestäpäin niinkuin Radeck, vaan edeltäpäin

sinun pitää aivan yksinkertaisesti sopia Tönun kanssa asiasta -- niinpä

niinkin!

Kremerin mieli keveni, hänen etsivä henkensä oli saavuttanut totuuden.

Ja hän oli ylempänä Radeck'ia.

Mutta niin oli muutenkin parempi. Hänhän oli näppärä tyttö eikä mikään

suupaltti. Mutta mene tiedä -- vahingossa -- joku joutava asia -- joku

syrjäinen tapahtuma -- -- salaisuudellakin on häntiä, joitten päät

joskus jäävät näkyviin. -- Ja tämäkin -- se mies: mene tunne ihminen!

Päältä katsoen vakainen ja ajattelevainen, mutta kun vihastuu, kun

ilkeys hiipii poveen -- kuka edeltäpäin voi tietää, kun itsekään ei

tiedä, mitä tekee! Mutta: joku kivi öisin akkunasta -- onni vielä,

jollei se ole lyijypalanen -- tai punainen kukko katolle! Niitä ei

voi milloinkaan uskoa, niihin ei milloinkaan voi täydelleen luottaa

-- niillä on sellainen kiukku meikäläisiä kohtaan! Mutta kun kaikki

on oikeudenmukaista ja laillista, kun koko suhde on laillistettu --

käyköönpä sitten kumpikaan toinen toistaan käsiksi. Siten voi kirkas

ase yöpöydän laatikossa jäädä lataamatta.

-- -- Tietysti täytyy hänen saada siitä korvaus. Hänen pitää saada

siitä tuloja -- tämän niinkuin toisenkin. Harrastusten tasapaino on

rauhan takeena.

Mutta Kremer ei ollut vielä lainkaan selvillä, miten järjestää se puoli

asiasta. Hän käytti taas jonkun aikaa neuvotteluun. Ja jälleen pääsi

hänen rinnassaan Ormus Ahrimaanista voitolle.

Lähtien siitä edellytyksestä, ettei korvauksen antaja ole rikas,

alkoi hän suunnittelunsa melkoisen alhaalta käsin. Lahjoittaako

vuokra, niinkuin Radeck puheitten mukaan oli tehnyt? -- Mutta siellä

oli täyden talon vuokra, tässä ainoastaan kuudennestalo. -- Antaako

kylästä kuusipäiväinen talo? -- Mutta niitä oli hänellä vain kolme eikä

yhdenkään vuokrasopimus loppunut niin pian. -- Ottaako kartanoon, --

Pietarin tilalle kyyditsijäksi ja tallimieheksi, -- tietysti maksaen

paremman palkan? -- Mutta ei ollut asuntoa naineelle miehelle, --

alatuvan pari kamaria on täpötäynnä pareja, naimattomia ja lapsia, ja

pesutuvassa, joka rannalla oli saunana, asui eräs poika äitinsä, erään

leskivaimon kanssa.

-- -- Vahinko, ettei ole kapakkaa -- niin, se on todellakin

vahinko! Mitäs puuttuisi: saisi lahjaksi tavallisen vuokransa --

ja olisi pomomies päällepäätteeksi! Mutta asiata ei voi auttaa

-- naapurikartanon kapakka on kylän toisessa päässä eikä kirkon

anniskelukaan ole toisella puolen kaukana!

-- -- Vai teemmekö ehkä pelkästään rahakaupat? -- Kaikkein

yksinkertaisinta, kaikkein selvintä -- mitä?

Mutta ei! Se ajatus oli kerrassaan vastenmielinen. Sehän näyttäisi

kaupalta -- olisi kuin öinen kauppa kaupungin kadulla tai tietyssä

laitoksessa. Ei, siitä ei tule mitään, ei kummallekaan rahaa -- ei

kummallekaan pelkästään sitä käteen, on toisiakin keinoja!

-- -- Ja yleensä, Ulrik, älä ole itara, älä tingi! Et ole rikas, mutta

et myöskään köyhä etkä saituri. Määrää heille jotakin, mikä tekee

heidät onnellisiksi -- onnellisiksi ja kiitollisiksi!

Mutta mitä siis esimerkiksi?

No niin, hm -- ilmoita talot syksyllä myytäviksi! Tahtoisit kyllä tehdä

sen vasta parin vuoden perästä -- antaisit heidän itseäsi palvella --

nehän ovat kaikki siinä niin huonovoimaisia, mutta voithan tehdä sen

hetikin, se on oikeutesi. Ja sitten lahjoitat niistä yhden nuorelle

parille -- vaikkapa vain niitä pienimpiä! Sillä ainakaan puolet

entisistä isännistä eivät pysty ostamaan.

Neuvo miellytti vanhaa herraa ja hetken aikaa ajatteli hän tehdä niin.

Mutta harkinta ehätti väliin. Entäpä jollei suhde kestäkään? Jos vuoden

tai parin perästä -- samantekevää mistä syystä -- tulee loppu! Heidän

tai minun puoleltani -- ihmisiähän olemme kaikki kolme -- --.

Samassa johtui jotakin Kremerin mieleen, jotakin, mikä sai silmät

suuriksi ja pani läiskäyttämään käden polvea vastaan. Hän hypähti

seisomaan.

Hyvä on. Aivan niin. Siinä on pohja, mikä kestää.

Ja hänen mielestään oli kuin olisi ovi avautunut, ja sisään olisi

astunut se suuri lapsi tuttavallisesti ja kotoisesti nauraen.

Tämä oli rehellistä. Teko oli yleväkin. Ei jokaisen haltuun jätetä

tällaista elämänsuonta, lisäksi ilman rahatakuuta, sillä mistä tämä sen

saisikaan. Vain onneen luottaen, täyden tappion uhallakin! Asia vaatii

enemmän lahjoja ja taitoa kuin mitä päältäkatsoen voisi luulla, ja

Tönu, tossana -- -- mutta olkoon -- me uskallamme ryhtyä siihen!

Ja heidän puoleltaan! -- Uskon (herra von Kremer nauroi ja katseli

hullunkurisesti oikealle ja vasemmalle) -- uskon, että he ovat

tyytyväisiä katsellessaan Jaania! He voisivat olla kiitollisiakin,

todellakin voisivat he olla sitä! -- --

Hän alkoi astua nurkasta nurkkaan totuuteen päässeen ihmisen innolla,

kädet housujentaskussa ja niska kenossa; tuulen liikutellessa

joitakuita yksinäisiä haivenia hänen päälaellaan. -- -- Tietysti;

aatteen toteutumisessa on omat väkänsä ja melkoisen jykevät. Jaanille

täytyy maksaa takaus takaisin -- sekä takaus että jo edeltäpäin

käytetyt rahat. Niitä voi ehkä jo piankin vähitellen ruveta vähentämään

ja jos syksyllä on runsaampi, antavampi syli, niin olemme Yrjönpäivään

kuitit. Mutta takaus -- se vaatii erityisen leikkauksen, eikä se ole

helppokaan -- valitettavasti ei helppo. -- -- Mutta olkoon -- otamme

kantaaksemme sen uhrauksen.

Hän pysähtyi peilin eteen ja katseli julkeasti toista Kremeriä silmiin.

Hän tunsi, että he nyt olivat yksimielisiä. Ja samassa asennossa

ollessaan täydensi hän oman ajatusten kiertonsa.

-- -- Jaan lähtee muutenkin pois, siispä annan Kurun kuudenneksen

näille. Sen saisi hän vielä kaupanpäällisiksi. Sitä on monikin

halunnut. -- Ja kun minä vielä eteenkinpäin lisään lehmiä, siis -- niin

sanalla sanoen: Der Vorhang kann aufgehen!

Hän otti kepin ja hatun ja lähti kävelemään.

Mutta esirippu ei noussut ja Tönu ei ilmaantunut. Puuttui kutsuja.

Kremer siirsi kutsun päivästä päivään tietämättä, mistä syystä, jollei

senvuoksi että huomenna näytti sopivammalta kuin tänään ja ylihuomenna

vieläkin sopivammalta.

Eräänä aamuna huomasi hän männikön luona Tönun ja huusi häntä. Mutta

miehen tultua ei huutajalla ollut mitään puhuttavaa.

"Hoh, joutavia -- unohtui jo mielestä!"

Tönu arveli, että ehkä velka, ja sanoi: "Enkö saa maksaa herralle

suvityöllä, mitä keväällä jäin velkaa."

"Ei, ei, se oli jotakin muuta", vastasi herra ollen jo menossa. "Ehkäpä

tulet joskus konttoriin, kyllä sitten puhun."

Tönu tuli "konttoriin" -- se on Kremerin herran työhuoneeseen --

seuraavana päivänä illalla, mutta tuli varmaankin liian varhain, sillä

herran täytyi ajatella ennenkuin hän osasi alkaa, ja sittenkin hän vain

kysyi:

"Niin niin -- puhuitko jo Reemetille heinäurakasta?"

"Puhuin kyllä."

"No mistä hän lupasi sinulle?"

"Suoltapa -- mistä muualtakaan."

Vanha herra katseli akkunasta ulos ja mumisi jotakin, mikä kuului

miltei kuin: "Voisit saada ylempääkin", mutta Tönu ei voinut vannoa

sanoiko hän todella niin. Ja sitten virkkoi hän yhtäkkiä:

"Kuule, Tönu, voisit heti syksyllä repiä pois kaikki happomarjapensaat

moision peltojen ääreltä. Särgveren herra luki eräästä kirjasta, että

ne ovat viljalle vahingolliset. Niistä tarttuu ruostetta korsiviljaan."

"Mutta syksyllä tulevat kaupunkien puutarhurit ja maksavat marjoista

herralle rahaa."

"Hoh, nekö kurkunsuolaajat? Mitä ne raadot maksavat minulle! Vahinko on

kymmentä kertaa suurempi. Voit ryhtyä työhön, kun he tänä vuonna ovat

käyneet. Vaot ota itsellesi."

Siinä kaikki. Ja syksyyn on vielä aikaa. Tönu ei käsittänyt, mikä kiire

näillä happomarjapensailla nyt juuri oli. -- --

Seuraavat päivät eli Ulrik velttona ihmeellisessä, hivuttavassa

tuskassa. Hän ei päässyt selvyyteen itsestään, tuntui kuin hänessä

olisi jokin ollut pois sijoiltaan. Kaikki oli järjestyksessä eikä

kuitenkaan mitään! Sydän oli valmis eikä kuitenkaan ollut! Hän ei enää

nähnyt mitään sormea, ei varoittavaa eikä uhkaavaa, ja pysyi kuitenkin

paikoillaan. Mitä sinä oli, mitä siinä vielä voisi olla?

Häpesikö hän heitä? Heitä molempia ja muita?

Ei, vastasi hän nauraen naurua, mikä ei ollut varsin kaukana

halveksunnasta. Nuo ja ne kaikki -- he saisivat ajatella hänestä mitä

tahtoisivat, se ei liikuttaisi häntä.

Heidän vuokseen oli hän ennenkin ollut ja tehnyt, kuten itse oli

parhaaksi katsonut, muutenhan pitäisi hävetä sekä hevosia että

variksiakin. Ainoastaan kolmen ihmisen ei tarvinnut sitä tietää --

niiden kolmen siellä Särgveressä -- niiden kolmen pingviinin, eikä

suinkaan ollut vaikeata pitää heiltä se salassa.

Mutta Kremerin herra istui avonaisessa akkunassa ja mietiskeli

edelleen, vaikka kyllä kaikki jo oli järjestyksessä, eikä näitä

ajatuksia enää kukaan ollut kiihottamassa, sillä käkönenkin jo vaikeni

kaalimaan takana. Varmaankin lensi se jälleen johonkin satakielen

sijalle laulamaan kiihoittavaa säveltään jollekulle toiselle visapäälle.

Mutta käkeäkin seurasi toinen.

Mutta se ei laulanut, vaan nauroi.

Se nauraa mäkätti suon alapuolella, niinkuin näkisi se sieltä jonkun

ennennäkemättömän narrin.

Mäenkylän herra piti sitä ensin lintuna, pukin äänellä mäkättävänä

lintuna, mutta uskoi viimein, että siellä on ihminen -- ihminen tai

jokin samantapainen eläin. Hän luuli näkevänsä sen pörröisen pään

ja pujoparran, sen tölppönenän ja kelminsilmät, ja teroittaessaan

katsettaan keksi hän vielä miehisen sorkan ja sarventöngät.

Nyt löi Mäenkylän herra nyrkkiään akkunalautaan ja nousi ylös, kumpikin

viiksenpää poskella päättäväisen kankeana. Leikkiä ei hän sallinut

itsestään laskettavan.

Mutta hän ei ollut vielä ryhtynyt toimeen, hän vasta vauhtia ottaen

mittaili neljän kamarinsa yhteistä pituutta. Jossakin kalistettiin oven

linkkua. Kremer meni avaamaan. Työhuoneen ovella seisoi Mari, pieni

koppanen käsivarrella.

"Toin herralle munia, mutta keittiössä ei ole ristinsielua, ovi on

lukossa."

Hän katsoi herraa vasten naamaa, tämän suu oli auki, mutta vastausta ei

kuulunut, senvuoksi jatkoi hän selitystä.

"Ehkä herra ottaa itse vastaan, minulla ei olisi aikaa odottaa, minun

pitää mennä kirkolle kauppapuotiin."

Vain kädellä viitattiin Maria astumaan sisään, ja sen tapahduttua

vaiettiin vieläkin.

Kremer oli todellakin hiukan pökerryksissä. Ensimmäistä kertaa näki

hän Marin paremmissa vaatteissa ja niin puhtaana, niin ihmeen puhtaana

kasvoiltaan. Erittäin selvästi tulivat silmät esiin noissa puhtaissa

kasvoissa, olisi voinut nähdä sinisiä kristalleja mustan terän

ympärillä. Päivettyneisyyskin oli pesty pois, niin että kaula ja pehmyt

leuanalus näytti ainoastaan hiukan verran valkeammalta. Jotakin villiä

täytyi olla väreissä, mitä nuorikolla oli päässään ja varrellaan,

vaikkakin ne näkijän silmissä sulivat epämääräiseksi uduksi. Selvimmin

huomasi hän ainoastaan tummanpunaisen myssyn tupsun, sillä se hehkui

kuin yksinäinen hiili kellertävän tuhan keskellä.

Jotain tehdäkseen otti Kremer koppasen Marin käsivarrelta ja jäi sitä

kahdella sormenpäällään pitelemään sangasta, aivankuin sisällön painoa

punniten.

"Tahtoisin saada korin takaisin", huomautti Mari omalla välkkyvällä

hymyllään, mikä kipinän tavoin pilkahti keskeltä keskeymätöntä

totisuutta ja jälleen katosi siihen.

"Takaisin -- -- vai niin -- -- no, siis ladomme ne tähän -- --."

Kremer pani kopan vasempaan käteensä ja alkoi oikealla latoa munia

parittain riviin kirjoituspöydälle. Mutta varmaankin oli tuo

työtätekevä käsi hätiköivä, sillä yksi muna putosi maahan. Molemmat

katsoivat sitä: jopa muodostui vanhanherran saappaan kärjen eteen suuri

kullankarvainen silmä.

Vain pudottaja nauroi, haihtuva puna poskilla, mutta katsoja jäi

vastoin odotusta totiseksi.

"Luvatkaa", huomautti nuorikko ottaen herralta korin ja latoen munat

tyynesti ja nopeasti vihreälle kirjoitusmatolle. "Viisitoista paria

-- -- tämän kokoisia." Hän osoitti sormellaan permannolle.

Sisäisesti vahvistuneena siitä, ettei Mari nauranutkaan, saattoi herra

von Kremerkin asettaa sanoihinsa jonkunlaista tiettyä leikillisyyttä

kun hän maahan katsoessaan kysyi: "Mutta mitä me tälle teemme?"

"Minä voisin sen pyyhkiä pois, jos -- --" nuorikko katsoi ympärilleen.

"Ei, ei -- sanoin niin vain suotta, -- kyllä Vilhelmina korjaa itse

pois sen."

"Ehkä hän pyörtyy nähdessään sen."

"Kyllä minä herätän hänet jälleen henkiin."

Marin kuvitellessa sellaista herättämistä alkoi hänen nauruhermojaan

nähtävästi hyvin kutkuttaa, sillä nyt valaisi salama laajasti ja

kirkkaasti joka viivan hänen puhtaiksi pestyillä poskillaan. Hänen

silmänsä sädehtivät, harvat hampaat näkyivät, ja upea rinta ilmoitti

kätkettyä eloa.

Mutta siinä oli jotakin, mikä hämmensi Ulrikin järkeä. Kuin unessa

muisti hän minuuttia myöhemmin tarjonneensa Marille suurempaa rahaa,

ja että tällä ei ollut antaa takaisin, ja että hän kuitenkin pisti

rahan Marin kouraan, änkyttäen, että nuorikko edelleenkin toisi munia.

Selvemmin muisti hän kuinka hän ovea avatessaan äkkiä kävi kiinni tämän

käsivarteen ja äänellä, mikä hänelle itselleenkin oli vieras, kovalla

ja korkealla äänellä, käski:

"Sano Tönulle, että hän tulee huomenna konttoriin -- -- sano, että hän

jo tänä iltana tulee!"

Viides luku.

Kun Prillup tuli 'konttorista', ei hän uskaltanut päästää villakoiran

naamalleen tunteitaan vastaavaa ilmettä, niin kauan kuin kartanon

akkunat katselivat liian läheltä hänen selkäänsä. Hän piti olkapäät

pystyssä, pää oli maata kohden ja pitkät koivet puikkelehtivat

eteenpäin. Vasta parin sadan askeleen perästä katsoi hän taakseen ja

nauroi. Astui sitten taas eteenpäin, katsoi jälleen taakseen ja nauroi

taaskin. Tuo tapahtui vielä kolmannenkin kerran ja perinpohjaisemmin,

Prillupin joutuessa pähkinäpuumetsikön laitaa myöten harjanteelle,

mistä alkoi Kruusimäen kukkula. Sitten ojentautui hän täyteen

pituuteensa, tunnusteli hetken aikaa totisena iltaruskon punaamaa

rakennusta, veti huuliaan purren suutaan virnistykseen ja päästi

sitten vapisten vallalleen jotakin, mikä suuresti muistutti siilin

murinata. Ja sitten nielaisi hän välistä, kädet kouristuksentapaisesti

lantioitten ympärillä:

"-- -- Hyvä pilajuttu! -- -- Pilajuttu! -- -- Pitää kaikille kertoa!"

Prillup astui edelleen, selviydyttyään täydelleen naurun ryöpystä

ja katseli mennessään kostein silmin ympärilleen nähdäkseen jonkun,

jolle alkaa puhua. Mutta tiellä ei ollut ketään ei edessä eikä takana.

Poskipäihin saakka ulottuvassa parrassa pysyi vielä kauan aikaa hymyn

väre naurun jäännöksenä, kunnes sen hetkeksi sammutti uusi ajatus.

-- -- Vai kujeili toinen? -- -- Tahtoi narrata. -- -- No, että liian

nuori oli vanhalle reuhkanalle? -- -- Että mitä hänen pitäisi vastata?

-- -- Ettäkö tallukkajalka, kun kuulee -- --?

Hän katsoi kieroon ja melkein varovasti tallukoitansa ja muistutteli

uudestaan kaikkea, mitä oli kuullut ja nähnyt. Mutta nähtävästi pääsi

hän päätökseen, minkä väliin vilahtanut ajatus oli karkoittanut, sillä

jo taas loistivat karvaiset kasvot ilosta. Yhtäkkiä työnsi hän sormet

partaansa, kohotti kosteita viiksiään ja tuuhisteli nenäänsä sitä

haistellen: "Äm -- -- äm -- -- mokoma ryyppy. On kuin siirappijuomaa,

mutta kappas vain, mitä renkaita tekee sydämen kohdalle!" -- Prillup

oli juonut konttorissa kaksi juomalasillista portviiniä ja unohtanut

pyyhkiä suunsa.

Kun hän nyt naurussasuin lönkytti porttia kohden, oikean käden peukalo

kohti sydäntä, johon isännän ryyppy teki hauskoja kuvioita, ollen

lujasti päättänyt kertoa heti lämpimältään lähimmälle vastaantulijalle

konttorissa kuulemansa hullun pilan, jotta toisetkin saisivat nauraa,

johtui äkkiä hänen mieleensä jotakin, mitä hän ei voinut selittää

itselleen. Hän poikkesi tien viereen, ja siellä, missä kolmetoista

kaharaista mäntyä kasvoi rinnakkain harjanteen hietikolla, siellä

tekivät hänen jalkansa yhtäkkiä tenän, niin että hän kaatui selälleen

täyteen pituuteensa kitukasvuiselle nurmikolle.

Maitotalous!

Prillup jäi katsomaan iltaruskoa, silmät selko selällään, hiljaa

kuin puukalikka, kädet ristissä pään alla. Taivaankaari hehkui vielä

punaisena ja keltaisena kaikissa eri vivahduksissa, eräällä keskellä

kaarta olevalla pilvenmöhkäleellä, joka näytti kaksipäisen mustan

vaakunakotkan muotoiselta, oli niin kirkkaan loistavat ääriviivat,

kuin seisoisi lintu aukeaman edessä, mistä taivaanvaltakunnan valo

hohti sen selkään. Vielä toisiakin taivaan eläviä liikkui hitaasti

etelästäpäin kuumotusta kohti, toiset samanlaiset kuin maisetkin,

jotkut ventovieraat alkaen reunoistaan loistaa heti kun joutuivat

kotkan kohdalle. Mutta vähitellen loisto himmeni, värit yhä enemmän

hämmentyivät, ja Tönun poski oli lopuksi sininen kuin paiseisiin

kuolleen ihmisen.

Mutta hän loikoi yhä jäsentäänkään väräyttämättä. Käsiä ja kaulaa

myöten vilisi pieniä mustia muurahaisia, sillä hän oli sattunut aivan

niiden rakoisen pesän lähelle, ja muuan vilisti juuri yli parran ja

huulten.

Vihdoin viimein Prillup kuitenkin tunsi kutituksen, raapaisi oikeaa ja

vasempaa kylkeä ja nousi istualle. Sitten heilutteli huolimattomasti

käsiään silmien edessä kuten sääskiä torjuessa, ja hypähti seisomaan.

Ja nyt leikki hänen karvaisilla kasvoillaan taas jotakin entisen naurun

häivettä.

Mutta kun hän tuli takaisin tielle ja näki Otsan vanhan miehen kömpivän

edellään kimppu haravanvarren puita olallaan, ei hän rynnännyt tämän

jälkeen, ja kun Pikku-Jüri-Krööt tuli vainiolla häntä vastaan, ei

Tönulla ollut tällekään mitään puhuttavaa. Hän asteli suoraa päätä

Prillupin portille, niin ajatuksissaan, että kulki sylin verran keinun

ohitse, huomaamatta Pajusen tytön tervehdystä.

Portilla hypähteli Kaaru häntä vastaan, ei ainoastaan häntäänsä

kieputtaen vaan puolta ruumistaan; se paljasti irvistäen valkeat

hampaansa, puuskuttaen koko sydämestään. Mutta tällekään ei tulijalla

ollut sanottavaa, ei sitä eikä tätä, muuta palkintoa se ei saanut

kuin että isäntä toisella puolen veräjätä jäi sitä katselemaan. Mutta

Kaarasta tuntui varsin oudolta tuo tuijotus ja jatkuva paikalla

seisominen, niin että se piti parempana kadota iltahämyyn, mikä tuhkan

hienona oli varissut yli pihan, tylsyttäen ääriviivat ja hämmentäen

esineitten muodot.

Prillup aikoi jo mennä tupaan, mutta huomasi kolme harmaata hahmoa

aidalla pihan päässä ja meni sinne. Niinkuin suuri yölintu poikineen,

toinen toisen siiven peitossa, toinen toisen, kaikki puristautuneina

toisiinsa, istui siellä Mari Jukun ja Annin kanssa kaikkien nenät suota

kohti.

"Mitä ihmettä te siinä oikein katselette?" nauroi isä.

"Me kuuntelemme Tapun väen puheen pakinata", vastasi Anni kuiskaten,

"mutta ole vaiti!"

Kuulakka, viileä ilma oli todellakin niin äänetöntä, että suonotkon

toiselta puolen, Kruusimäen tasalla olevalta pengermiköltä, jonka

aukeamassa vesaikon välistä hämärsi Tapun kylä, saattoi kuulla

ihmisääniä -- niin hämmästyttävän ja hullunkurisen selvästi aivankuin

seisoisi näkymätön puhelija lähimmän pensaan takana. Tosin jäivät

sidesanat enimmäkseen kuulumatta ikäänkuin olisi ajoittain pantu kansi

päälle, mutta myöskin varisi käsitesanoja, mikä kaikki teki lauseitten

sisällön varsin hullunkuriseksi.

Mutta nuo kolme kuulijaa eivät nauraneet ihmeellisille

yhteensattumille, kaikkien silmät ja suut olivat muuttumatta jännitetyn

totisina, toisinaan vain lapset katsoivat äitiä kasvoihin.

Nyt tömisivät näkymättömät vaunut ja näkymätön hevonen puhalsi

sieraimiinsa, jokin korskui ja joku vihelsi, lammas määkyi siellä

ja koira alkoi haukkua täällä -- ei voinut sanoa tapahtuiko se maan

pinnalla vai ilmassa, ilmisissä vai unessa. Ja kun aika ajoin kuului

jokainen kuiskauskin, niin oli kuin kuulisi omat ja toisten ajatukset.

-- "Ruoka on pöydällä -- me jo söimme", huomautti Mari kääntämättä

päätään.

"Ettekö te siis tule vielä?"

"Kyllä me pian tulemme."

"Olisi joitakin uutisia -- voittehan toisen kerran uudestaan --."

"Mutta mene, isä, -- sinä häiritset meitä", sanoi Juka. --

Prillup oli jo sängyssä, kun he tulivat, mutta vielä valveilla. Lapset

jäivät tupaan, he nukkuivat siellä. Mari alkoi siivota kamarin pöytää.

Kerronko vai en? häilyi Tönu täkin alla.

Tuvassa oli hiljaista, ovi vedettiin kiinni, Mari kömpi sänkyyn. No

nyt, ajatteli Tönu ja veti suunsa nauruun.

Mutta samassa hänen silmiinsä sävähti näky noista kolmesta, jotka

istuivat pihan perällä ja kuuntelivat Tapun kylän ääniä: jokin pelko

lukitsi hänen suunsa. Hän päätti odottaa, että tämä ehkä itse kysyisi,

mitä vanha mies tahtoi.

Mutta Mari ei ole utelias, hän tietää sen, ja niin odottaa hän

toivottomana. Hän kuulee tämän haukottelevan, huokaisevan ja tyyntyvän

-- lämmin selkä hänen lantiotaan vasten. Ja sitten alkaa yhtäjaksoinen

nohina, nuori ja makea. Ja Tönu jää yksinään koko yöksi omine hulluine

kaikille kerrottavine pilajuttuineen. Hän kierittää sitä päänsä ympäri

siksi kunnes aamu koittaa.

Mutta sitten nousee hän sängystä tehdyin päätöksin. Hän tahtoo puhua,

miten hetki on myötäinen, jos siltä näyttää, ettei pilaa pilaksi oteta,

vaan siksi, mikä se on, pilaksi kyllä, jos niin tahdotaan, mutta

todeksi, jos taas toisin tahdotaan.

Voihan todellakin ajatella molemmin tavoin. Jollei -- niin ei -- jos

niin, niin sitten kyllä! Vähätpä väliä -- kävipä miten tahansa, --

voihan sen käsittää niin tai näin.

Ja niin antaa hän päivän kulua miettien, miten olisi paras tehdä

ja valitsee aina sen, mikä sillä hetkellä parhaalta näyttää. Se on

nimittäin pyhäpäivä, lepopäivä. Levännyt ihminen on järkevä ihminen.

Ja kun he kahdenkesken syövät päivällistä -- lapset kipasivat syötyään

keinulle -- ja kun Mari on lopettanut jutun lehmästä, mikä piti

keväällä nostaa pystyyn, ja joka ei vieläkään tahdo antaa maitoa, sillä

laidunmaan kova savikko, hiekka ja sora ei kelpaa ruuaksi, niin vetää

Prillup partansa naurunvirnistykseen ja sanoo:

"No, kun meillä pitää olla paljon maitoa, niin tee, mitä vanha herra

himoitsee -- niin voimme maidossa uida ja voissa piehtaroida."

Mari nostaa kysyvästi silmiään, Prillup alkaa nauraa muristen:

"Niin, niin, totisen totta -- jumalan pyhässä nimessä! -- --

Perjantai-iltana -- tiedäthän -- -- itse toit vielä sanankin -- --"

"No, että hänkin on yksinäinen ihminen -- ei käy vieraissa eikä

puuhaile pyssyjen ja hevosten kanssa -- koiraakaan ei ole hänellä --

että illat ovat pitkät ja ikävät -- -- että olisikopa sillä sitten niin

väliä. Ja hän ottaisi Jaanin hallusta maitotalouden ja antaisi sen

meille --"

Mari on totinen, hän katsoo hiukan kieroon.

"Kontrahdin lupasi tuo hyvä mies heti kirjoittaa, kun sinä vain (Tönun

hampaat välkkyvät likaisten karvojen keskeltä) -- -- kun sinä vain itse

-- -- ja kuru joutuu heti meille -- --"

Mari ottaa kourallisen perunan kuoria edestään pöydältä ja heittää

vasten hänen kasvojaan. Hänellä ei ole mitään sanottavaa.

Siten on pila haudattu. Joka suhteessa.

Prillupin silmänvalkuaiset tummenevat, katse kostuu, hänen parrassaan

riippuu kaksi harmaata kuorta.

"Sinunhan piti tänään panna tuoppiin vanteet", virkkaa nuorikko lopuksi

ja nousee pöydästä.

Tönukin lopettaa. "Niin, niin, kyllä heti ryhdyn työhön." Hän pyyhkii

suunsa ja vetäisee kuoret parrasta. "Piru tiesi -- tarvitsisi jälleen

ajaa merenrannalle silakan hakuun -- -- nuokin ovat nahistuneita

ja hirveän suolaisia, eikä niitä siellä tynnyrin pohjalla ole enää

paljoakaan -- --."

"Eivätkös ne ole sopivan nahkeita."

"Nahkeita kyllä; mutta tuore on aina sentään tuoretta."

Prillup tassuttelee oven luo ja siellä venyttelee itseään

perinpohjaisesti. Hänen sydämensä on ihmeen kevyt. Ja nyt pääsee naurun

murina hänen kurkustaan, mikä on kova ja karkea kuin lähdevesi.

"On käynyt höpelöksi! -- -- Itsekin näet, että on käynyt höpelöksi!

-- -- Käskeepä sinun loukkaantua höperölle -- --."

Mari puuhailee rauhallisesti pöydän ääressä, selkä menijään päin.

Auringon säde kultaa hänen niskansa, hiukset heilahtelevat ja

punertavat heikosti.

"Ja minä -- -- katsos, vasta tänään -- vasta tänään aloin lörpötellä

-- muuten vain leikin vuoksi -- että mitäpähän siitä, -- onpahan nyt

asiakin -- Sanoin jo heti samassa hengenvedossa, että vai tahtoi siis

herra vielä vanhoilla päivillään -- -- -- Mokomakin säämiskäinen! --"

lopettaa Prillup ja astuu ovesta ulos.

On nimittäin hetkiä, jolloin ei kannata odottaa Marilta vastausta.

Mutta Prillupin ollessa jo pihassa, kuuluu avatusta kamarin akkunasta

huoleton laulun surina: "Kun meret jäässä talvell' on -- --."

Maanantaina alettiin niittää suota, heinä oli kovaa kuin lanka, ilma

värähteli viikatteen hijontaa. Prillup löi leveän kaaren, sillä hänen

käsivartensa eivät juuri olleet paljoakaan koipia lyhemmät, ja voimia

riitti ja hyvää tuulta myöskin. Tuntuihan hauskalta saada osansa

aikaisemmin valmiiksi kuin joku toinen ja mennä kotiin -- Päivänterän

vielä lämmittäessä selkää. Vasta tänä vuonna tunsi hän siitä nautintoa,

ja toiset miehet nauroivat, että näkeepä heti, että Prillupilla on

vielä hääpaita selässään (naisia ei suolla ollut, he tulivat vasta

jälkeenpäin vetämään luokoa). Ja Prillup nauroi vastaan ja kehuskeli

nuorikkonsa nuoruutta ja letkautteli pikku Yrjöä, jonka muorin kasvot

jo vetäytyivät kurttuun. Prillupista tuntui kuin ei hänen oma mielensä

olisi vielä milloinkaan ollut niin rauhallinen.

Mutta jonkun päivän perästä alkoi Tönun into vähetä. Hän hijoi usein

viikatettaan, pani kohtuuttoman useasti piippuunsa ja piti usein

väliaikoja, jotka eivät näyttäneet olevan tarpeen: suorastaan vain

katseli kosteikkoja ja ojia ja raapi niskaansa. Ja iltaisin veteli hän

jalkojaan niin hitaasti Kruusimäkeä ylös kuin olisi hänellä siellä

kotona Marin asemesta nainen -- ryppyinen kuin Pikku-Yrjön Krööt.

Ja sitten tuli ilta, jona hän ei mennytkään suoraapäätä kotia, vaan

pisti viikatteen mäenrinteen pensaaseen ja kiertäen aidan viertä ja

pellonpiennarta myöten hissutteli suurelle nurmikolle päin, jossa

moision takana sen ja niityn välillä tien toisella puolen moision

karjamaita vastassa, oli Kurun kuudennes.

Prillup ei tiennyt itsekään, mitä hän oikeastaan etsi sieltä, mutta

jalat näet veivät. Hän hiipi ensiksi pensaitten varjossa -- ilma oli

pilvinen, oli alkanut hämärtää -- kiertäen Kurun heinä- ja peltomaan

välistä, kömpi vihdoin yli kiviaidan karjamaalle, ja jäi siihen mäen

tönnäälle, mistä selvästi näki talon pihamaan, happomarjapensaan alle

kyljelleen loikomaan. Kädessään oli hänellä vielä kimppu reheviä ohran

oraita ja useita pitkiä, vihantia rukiinkorsia Kurun nurmikolta.

Talon pihassa liikuttiin ja touhuttiin: emäntä tuli tuvasta kantaen

leipäpussia, tytär aitasta tuoden maitoastioita, pikku poika

riihestä heinäkoppineen. Kaikki sijoitettiin maitokannuja täynnä

oleviin vankkureihin, jotka raudikko ruuna oli pysäyttänyt portin

taakse. Oli puuhaa saada kaikki sijoitetuksi, sillä paitsi voipyttyä

ja maitoastioita oli siinä vielä kaksi vasikkaa, joitten päät

suurine avuttomasti liikkuville korvineen näkyivät olkien keskeltä

takimmaisen laudan yli. Ja sitten ilmestyi Jaan itse keikkuvine

päineen, valkea liina kaulassa, mustat pitkävartiset saappaat jalassa,

kaupunkilaispiiska kädessään. Hän hyppäsi huolimattomasti kuormalle,

antoi vielä olkansa yli jonkun käskyn, ja vankkurit vierivät humisten

hiekkaista tietä pitkin.

Varhain aamulla on hän kaupungissa ja kuorma vaihtuu rahaksi. Maito,

voi, vasikat -- parissa tunnissa vaihtuu kaikki rapisevaksi paperiksi

ja heliseväksi hopeaksi. Ja se taika toistuu kolme ja neljä kertaa

viikossa. Ja sillä välin kasvaa kotona leipä itselle ja leipä

luontokappaleelle.

Prillup tuijotti vankkurien jälkeen, rukiinkorsi suussa, ohran

oras kädessä. Kortta hän purra nakerteli, orasta hieroa näperteli.

Oraasta hänen kätensä tulivat märiksi, niin mehevät olivat piikkiset

lehdykkäiset, ja tuntuva tuoksu tunkeutui nenään. Hän nousi seisomaan

vasta sitten, kun vankkurit olivat ehtineet kulkea läpi kadun

ulkoportin ja Kurun Jaanin musta lakki oli tutisten kadonnut suuren

tien notkoon.

Pari päivää myöhemmin ilmestyi Prillupin hoikka ja pitkä hahmo

maitokamarin avonaiseen akkunaan. Oikeastaan nimitettiin siten

kahta väliovella yhdistettyä kamaria: takimmaisessa hapatettiin

maito, etumaisessa valmistettiin voita. Nytkin pyöritti Kurun emäntä

kirnun kampia, samalla kuin Jaan takaa tyhjensi lämpimät korvot.

Keskenkasvuinen tytär ammensi hänen avukseen tuopilla maitoa pyttyihin

ja tämä asetti ne riviin avarille hyllyille, joita oli rakennettu neljä

kerrosta seinään kiinni. Reemetin emäntä ja korvon tuojat olivat jo

menneet pois.

"Hyvää ehtoota ja voimaa työntekoon!"

Jaan ei kiirehdi vastatessaan. Hän tuntee Prillupin tämän äänestä, ei

senvuoksi käännä päätäänkään, vaan tassuttelee pöydän luo, molemmat

likaiset peukalon päät maidossa. Vasta takaisin huopaillessaan

katsahtaa hän ohimennen akkunalle ilmestynyttä varjoa.

"Ehtoota! -- Liisu, ojenna tyhjä pytty!"

Tönu nojaa olkansa keskipuuta vasten ja silmäilee kahden- ja

yhdenkertaista pyttyriviä. Hänen karvaiset kasvonsa ovat hyväsellään

kuin kosijan.

"Katsos vain -- onpa sinulla yllin kyllin kaupattavaa!" hän nuuskii

kuultavasti, nenä pystyssä. "Sellainen hajukin, että hengen salpaa."

"Voisi olla enemmän -- voisi olla paljon enemmän."

"Onko menekki siis niin suuri?"

"Eihän sitä voi auttaa! Piimä -- ja Mäenkylän liiatenkin!"

"Vai ovat toiset niin halukkaita saamaan sitä."

Kuru kohottaa nenäänsä ja silmiään. Päivän polte on saanut nokan

punottamaan ja kesimään, se on ihmeen terävä, molemmat silmät hohtavat

sinisinä ja pieninä kuin pellavankukat.

"Etkö siis vielä tiedäkään, että Mäenkylän piimä on kuuluisata?"

"Katsos vain!"

"Torilla, hyvä mies, aina vain kuuluu Mäenkylä ja Mäenkylä! --

Mäenkylältä saa puuroa, toisilta hapanta vettä! -- kauppiaat tietystä

varsinkin -- Ei niin täyteen, Liisu!"

"Vai lähtee meidän viiksiniekan lehmistä niin hyvä maito?"

"Lehmistä? -- -- Muori, kuuletkos -- tämä luulee, että lehmistä!" Jaan

hymyilee pytyn yli voikamariin päin, se hymy on omituisen hapahko

niinkuin aina ja leveitten sileitten kasvojen ympäröimät sinisilmät

miltei vetäytyivät kiinni. "Niinkö vähän sinä miespaha ymmärrät

asioita!"

"Ei tietenkään, piimän pitää olla parahiksi hapanta ja mureata,

tiedänhän sen itsekin", parantaa Prillup, "eivätkä lehmät hapata, vaan

meijerikkö hapattaa".

"Sen mekin tiedämme." Jaan vie pytyn paikalleen, pyyhkii

paidanhihallaan juovikasta liiviä ja tulee nenäänsä kaivellen takaisin.

"Mutta eihän se piimä ole pääasia, jollei saisi tuota kullankarvaista

savea!"

"No niin, eikös sekin ole kuuluisata?"

"Ei sovi valittaa. Kylläpä on kaupungissakin suuta ihmisillä. Herran

palvelijoilla on varsin kova käsky: ruusuista voita -- naulassa olkoon

Mäenkylän ruusu nähtävissä! Siinä ei ole kirnupiimän eikä muutakaan

vierasta makua. -- -- Viiu, kun kuorit kermaa suuresta astiasta --

katso oikein tarkkaan, ettei siellä vain ole jotakuta hiirtä seassa,

näkyi aivankuin hännänpää!"

Hän pistää jälleen peukalonsa maitoon ja kääntyy hyllyihin päin. Hänen

naisellisen pyylevää takapuoltaan ja lyhyenlaisia reisiänsä peittää

suunnattoman laajat, poimutetut housut. Kotikulmilla pitää Mäenkylän

"voiherra" töppösiä jaloissaan.

"Mutta sinä sanot maitoa olevan liian vähäisen -- aina vain liian

vähäisen" -- -- Tönun katse tekee uuden osaaottavan kaaren pyttyriviin

päin ja hipaisee myöskin oven luona olevaa kermasaavia -- -- "mitäpä

siis muuta kuin anna ukon hankkia lisää utaria."

Kuru ei vastaa hetkeen aikaan; hän on löytänyt joistakin

seinänpuolimmaisista pytyistä russakoita ja onkii niitä sormillaan

pois; niitten maitoiset raadot putoavat hänen sadatellessaan

kuoppaiselle savipermannolle.

"Anna hankkia lisää -- hyvä sanoa, anna hankkia lisää, mutta

annetaankos lehmiä markkinoilta ilmaiseksi! Siis osta itse ja tuo tälle

lahjaksi."

"No puhuttiinhan jo niinkin, että hän alkaa runsaammin viljellä

peltoheiniä ja ostaa sitten lisää lehmiä."

"Niin, hyvä mies, miksikäs ei jos vain Kurun Jaanin luottokassasta

annettaisiin rahaa!" Hapan hymy, jonka hän lähettää emännälle yli

oven, on tällä kertaa laajempi ja paljastaa hänen valkeat terveet

talonpojanhampaansa sinertävien huulten välistä. "Sitten hän voisi

rakentaa uudet navetatkin ja tallit ja moisioon voisi tehdä toisen

kerroksenkin -- miksikäs ei -- miksikäs ei!"

Juttelu taukoaa, sillä väliseinän takana olevassa asumuksessa ryhtyy

paimenenvaimon "viimeinen" huutamaan, aivankuin sitä nipistettäisiin

tulisilla pihdeillä, ja pari viimeisen edellistä alkoi myötätunnosta

ulvoa joukkoon. Lisäksi sekoittuu väliin vielä vinkuva naisen ääni

aivankuin pitkänä ruoskana.

Prillup olisi nyt tahtonut katsella kirnua ja käydä vielä erikseen

tervehtimässä Kurun emäntää. Hän käveli nurkan ympäritse nähdäkseen

paremmin etuhuoneen tienpuolisesta akkunasta sisään, mutta havaitsee

sen suljetuksi -- varmaankin tomun vuoksi, siliä ohikulkijoita näkyy

usein. Hän voisi varsin hyvin lähteä jo poiskin -- hän on puutarhan

takana heiniä vedättämässä ja kuluttaa siten päivällistuntiaan -- mutta

ei näy hennovan ja pujahtaa puupinon ja turvekasan kohdalta takaisin

äärimmäisille ikkunoille.

Ulvominen ja kiljuminen alkaa siellä jo raueta. Tönu nojautuu

kyynärpäihinsä etsien puheenaihetta.

"Mutta kun sinulle joskus lämpimänä vuodenaikana -- sehän on aivan

suolatonta ja kuivaa -- kun sulle jää jäljelle näistä ruusu-nauloista,

siitä kullankarvaisesta savesta -- nimitys näytti miellyttävän Tönua --

kun sattuu jäämään myymättä joku neliskulmainen naula -- mitäs silloin

teet?"

"Hautaan kuolleen maahan."

"Hautaat kuolleen -- --?"

"No niin, hautaan maahan -- mitäpäs kuolleelle muutakaan!"

Tytär ja äiti alkavat nauraa. Äiti ilmaantuu ovelle.

"Älä välitä tuosta -- se on sellaista maitomiehen kieltä. Sen, mikä

jää jäljelle, he survovat pieniin pyttysiin, ja myyvät huokeammalla

ruokavoina."

"Vai niin, vai niin --" nyt on Prillupin vuoro nauraa -- "pöytävoi on

siis niin kauan pöytävoita, kun se kuuluu pöytävoin luokkaan; mutta

survopa se pyttyyn, niin siitä on yks kaks tullut ruokavoita -- --"

Ja Tönun kapeat, terävät olkapäät vapisivat, hänen karvainen suunsa

on aivan auki; kurulaiset eivät muista milloinkaan kuulleensa hänen

nauravan niin iloisesti.

"No mutta -- voihan sitä nyt sattua usein jokaiselle," kuuluu

Jaani senjälkeen pomittavan, hän pyytelee lämpimän maidon saavista

ensimmäisiä kärpäsiä, -- no, eihän sitä nyt kenellekään usein satu --

kuollutta hautaamaan joutuvat ne, jotka eivät osaa varjella kuolemasta,

ja Kuru luettelee ympäristöstä useita sellaisia, joitten joukossa

Mäenkylän voimies ei merkitse mitään.

Prillup pääsee naurunpuuskastaan, ääni on hiukan sortunut, hänen

jatkaessaan pienen väliajan perästä:

"No, mutta ne kolmepäiväiset vasikat, jotka sinä viet sinne -- toiset

ovat varmaan vielä märkiäkin -- -- et suinkaan sinä sellaisesta

joutavasta paljoakaan saa."

"Miksi?"

"No, eikös teurastaja näe --"

"Mitä hän näkee? Eikä vasikan otsaan ole kirjoitettu, onko se kolmen

tai kuuden päivän ikäinen."

"No, eikö hän tunnustele kädellään."

"Tunnustakoon, eipä hän päiviä saa kädellään lasketuiksi! Toiset

tekevät edeltäpäin kaupat jo matkalla, kapakassa, enimmäkseen pikku

hiprakassa, -- kunhan sinulla itselläsi vain on suu kohdallaan! Matka

-- ja saapasrahat tulevat -- voin väriaineen voi vielä panna lisäksi."

"No, sitä kai menee oikein paljon voimestarilta, varmaankin varsin

paljon?" Tönu kääntyy viisain hymyin emännän puoleen, joka vielä

seisoskelee ovella.

"Talvella, ei kesällä; liian keltainen voi peloittaakin ostajia!"

Nyt loppuu maitomiehen perheen hääriminen, kaikki olivat olleetkin

voita valmistamassa, ja vieras lähtee tällöin omille teilleen.

Huomattuaan varjon akkunalta kadonneen ottaa Kurun Jaani pitkävartisen

lusikan ja tekee kerman ja voin sekä maidon yllä kolme pyhää ristiä:

"Mene tiedä kenenkään silmiä -- -- olisi pitänyt pitää sekin akkuna

kiinni -- --"

Mutta Kruusimäen maitomiehen jaloissa on jotakin mikä vie niitä

puoliväkisin moision maidonvuokraajan puoleen.

Kun hän seuraavana pyhäpäivänä tulee kirkosta ja on menemäisillään

Kurun portin ohi, ei hän vitkastelekaan kauan, vaan astuu sisään. Hän

on hiukan hutikassa ja siitä syystä on suuresti pienentynyt välimatka,

mikä on häntä ja toisia hänen kaltaisiaan jo vuosia sitten erottanut

Kurun kuudennesmiehistä. Hänhän tietää, mitä puhua, jotta hän on

suvaittu vieras -- sen tietävät herraskartanon alueella kaikki, mutta

etenkin Kruusimäkeläiset.

Kurulaiset ovat päivällispöydässä. Isä ja äiti istuvat, poika ja tytär

seisovat. Isän tarina äidille on kesken, ja huomatessaan että vieras on

joku Kruusimäkeläinen, ottaa äiti tervehdyksen vastaan kuin kuuntelija,

samalla kun isä jatkaa keskeytymättömästi aivankuin puhuja:

"Hyvä mies, pidä huolta siitä, mitä päästelet suustasi -- pidä silmäsi

aina auki, kenen edessä seisotkin! Sen joka on toisen kerjäläisenä, ei

kannata nostaa kupuaan pystyyn ja levitellä jalkojaan. Kylläpä olisi,

jos jokainen kaukalonnuolija voisi tarttua kärsääsi! Sulla voi olla

kymmenesti oikeus, mutta jumala on luonut suun päähäsi eikä leukoja!

-- --- Niin, minä olin kerran lannansyöjä -- se on totta, enkä minä

sitä salaa -- mutta se, mitä on ollut, ei merkitse mitään, vaan se mitä

on! Mutta sinä, rakas veli, olet omastasi niin kaukana, ettei sinun

parane enää käydä tupasikaan takana -- sinulla ei ole kuitenkaan sinne

mitään viemistä!"

Ensin tyrskii tytär, sitten tyrskii poika, mutta emäntä jää totiseksi.

Hänen soikeissa kasvoissaan, joissa on vieläkin joitakin syksyisen

punan laikkoja jäännöksenä entisestä kauneudesta, liikahtaa ainoastaan

joku kurttu silmäkulmien kohdalla, kun hän kääntää silmänsä lusikasta

oveen päin. Mutta Prillup virkkaa:

"Kas vain! Millaiselle tollikolle sinä olet sillätavoin sanonut?"

Kurun isäntä syö hetken aikaa, jutustaa riidan lopun happamasti

hymyillen ja vasta sitten puuttuu yli olan puhumaan vieraalle

sanoen tollon nimen, joka ei tällä kertaa ole kukaan Kruusimäen

kuudennusmiehistä eikä mökkiläisistä, vaan muuan kunnan ainoan

varsinaisen kylän talollinen, eikä kaikkein köyhinkään. Nimen

kuullessaan kohauttaa Prillup olkapäitään ja hänen poskikarvoilleen

leviää puoleksi peittynyt hohde.

"Niin, etkös sinä mies olisi saanut itsellesi koota varoja -- sinun

olisi sopinut, -- mihinkä se kullankarvainen savi ja se lumenkarvainen

puuro jäävät!"

Jaan syö jälleen. Pöydällä on hernekeittoa ja sianlihaa. Hän leikkaa

vieteripäisellä veitsellä valkeata, yököttävää läskiä ja työntää

palaset veitsenkärjen ja peukalonsa välissä suuhunsa, jonka ympäryskin

kiiltää jo lavealta. Aina vieraan tulosta asti näyttää hänelle liha

erikoisesti maistuvan, sillä maiskuttaminen on huomattavasti enentynyt

ja kasvojen ilme on muuttunut paljon makeammaksi. Ja hikipisarat hänen

pienehköllä penninpyöreällä päälaellaan hymyilevät.

"On, mitä on", -- pureskellessaan -- "ja Jumala itse tietää, mitä hän

kullekin jakaa -- -- enkä minä sitä valita, mitä minun osakseni on

uskottu, itse kyllä en makeita maista" -- puoleksi huokaisten -- "mutta

ehkä lapset joskus saavat parempaakin -- --"

"Käy peremmälle, Tönu, ja paina puuta," kehoittaa emännän soinnuton

ääni väliin.

Kuru katsoo leuka kiiltäen ensimmäistä kertaa suoraan vasten naamaa

vieraaseen.

"No, mitä sinä sinne istut -- tule toki joukkoon ja ala popsia. Poika,

jos vatsasi on täysi, pane kätesi ristiin ja tee tilaa -- syömäpöytä

ei ole haukottelemista eikä maiskuttelemista varten! -- -- No, Tönu --

ehkä katsot, mitä pöydältä löydät, ja tyydyt siihen."

"Kylläpä minä tyydyn, emmekä me Kruusimäellä enää muistetakaan tähän

aikaan, mitä liha on, hyvä. kun saa kiinni silakanhännästä, mutta

katsos -- kiitos tarjouksestasi -- katsos -- mullakin on jo kolme lasta

kotona, jotka odottavat vehnäleipää --"

"Kolme? Kuka se sinun kolmantesi on?" hymyili emäntä.

"No eiköpä se kaikkein suurin! En osaa tuota vielä vaimona pitääkään,

pitää ensin tottua. Eikä hän vuosiltaan -- vaan olemukseltaan -- --"

"Et sinä siis olekaan tähän tyytyväinen, vai miten?"

"Ei no, tyytyväinen olen kyllä, emäntä, tyytyväinen olen kyllä --

eikä hän mitään pahaa minulle tee, muuta kuin että välistä ei osaa

erottaa häntä niistä toisesta kahdesta -- -- ja toisen kerran taas --

ne metsänpuolelaisethan ovat kaikki vähän toisenlaista ihmislajia,

millainen mikin sattuu olemaan -- toisen kerran huomaat, ettet häntä

oikein ymmärrä tai kuinka sen nyt sanoisi -- mutta tyytyväinen -- --"

"Mutta käy peremmälle -- yksi vatsa vain vaivaisellakin täytettävänä",

päättää talon isäntä, eikä Tönu enää rimpuile vastaan. "Mistä sinä

oikeastaan tulet? Kirkostako? Mätäkaulasta kuljetaan jo muuten paljain

paljoin."

"Kirkostapa kyllä", Prillup asettuu Villun tuomalle tuolille. "Mutta

Trummi-pappa otti kapakan edestä vankkureihinsa -- eikä siis tarvinnut

toista kertaa kiskoa jalan."

"Kävit aivan yksinäsi kirkossa?"

"Niinpä niinkin -- toiset kaksi eivät tahdo jäädä kotiin, jos Mari

lähtee -- luoja varjelkoon! -- Mutta nähkääs, toisella ei ole uutta

liinaa, toisella ei uutta lakkia -- -- eihän kaikkia saa niinkuin itse

haluaisi."

Syödään pitkän aikaa vaieten. Keiton hörppimisestäkin vie Kurun Jaanin

maiskuttaminen voiton. Ajoittain tuntee viinan tuoksun. Liisu huomaa,

ettei Prillup tahdo päästä alkuun. Hänen sormensa vapisevat, hänen

katseensa harhailee, puna hänen poskipäillään vaihtelee. Huomatessaan

Liisun katsovan häneen, tuijottaa hän silmät suurina yli pöydän tyttöä,

eikä tämä tiedä, onko siinä katseessa pelkoa vai ankaruutta.

Liisu lopettaa syömisen pannen kätensä ristiin sekä poistuu veljen kera

tuvasta. Ovea kiinni pannessaan vilkaisee hän vieraaseen takaapäin.

Hänestä näyttävät Prillupin hiuksetkin levottomilta.

Mutta Prillup alkaa äkkiä aivan rauhallisesti:

"Niin, kyllähän sen maallisen varan kanssa on niin ja näin.

Ajatelkaamme esimerkiksi tämänkin talon isäntää. Kylläkai on saanut

useinkin itsekseen ajatella, että mihinkä se viimein saa rahansa

sopimaan, jos sen vuoksi pitäisi raataa vielä yhtä kauan!"

"Yhtä kauan?" Jaan hymyili happamasti "Enkähän minä ole päästäni

pyörällä. Enkähän minä ole sekaisin, hyvä mies! Kykkiäpä puolen yötä

maitokannujen välissä, ja toisen puolen käppyrässä kapakanpenkillä

kyyröttää vuodesta vuoteen kuin iankaikkisessa kuormajonossa -- eipä,

veliseni! Tahtoisin pian panna kädet puuskaan ja leikkiä isäntää: antaa

palkkalaisten tehdä tuhertaa. Vuosi taikka pari vielä -- ei enempää --

niin tahdon nojata jalkani omaan peltooni, siis --"

"Ota toki lihaa, Prillup, miksi sinä otat niin niukasti siitä",

kehoittaa emäntä.

Mutta Prillup ei sitä kuule, hän kuuntelee vain tulevaa isäntää, joka

tahtoo panna kätensä puuskaan ja nojata jalkansa omaan peltoon.

"Jonkun sadan hehtaarin talon poimit varmaan itsellesi tuolta puolen

jokea -- eihän meikäläisistä ole yhdestäkään". -- Itse katsoo vatiin ja

ripottelee lusikalla ikäänkuin vastustelisivat herneet siihen menemästä.

Jaan ei heti vastaa, hän katselee ajattelevasti liemilautasta edessään;

sitten nostaa hän nenäänsä ja pyörittää päätään ja virkkaa nöyrästi

naurahtaen:

"Eipä tiedä, ehkäpä pystyy kahteenkin mokomaan -- ehkäpä pystyy

lopultakin -- mene tiedä nyt niin tarkalleen -- ehkäpä pystyy johonkin

pikku kartanoon pientä karjamoisiota ostamaan."

Ja Jaanin molemmat pellavasilmät siintävät hetken aikaa suoraan vieraan

silmiin.

Tämän lusikka pysähtyy avatun suun edessä, ja kuluu hetkinen, ennenkuin

sieltä pääsee hiukan umpinainen "katsos vain!"

Mutta sitä seuraa nopeasti: "No niin -- no niin -- siinäpähän,

kultaseni, näkyy, mihin se raha jää, mihin se kultaseni jää." Ja kun

hän on tyhjentänyt lusikan, tärisyttää hänen kapeata rintaansa ja

olkapäitään suuri riemukas naurunsorina. Hän katsoo toisesta toiseen,

ja nauru hänen karvaisilla poskillaan ilmaisee hyvänsuopeutta, missä ei

voi havaita kateutta.

Samassa on hänen vatsansakin täysi. Emäntä, joka pikkusormellaan

leikittelee leivänmurusilla, nostaa katseensa ja koettaa vielä

pakotella, mutta Tönu panee lusikan pois, kääntää veitsensä linkkuun

ja työntää tuolinsa edemmäksi pöydästä puristettuaan kummankin kättä.

Sormensa hän pyyhkäisee ryssänsaappaittensa rypyssä oleviin varsiin.

"Ehkä sinulla oli asiaakin, Prillup?" kysytään talosta.

"Asiaa? Kas vain, olinpa melkein unohtaa! -- Ajattelin vain vanhan

Tiitsun Mikklin kanssa mennä huomisiltana silakkarantaan silakoita

ostamaan -- saadakseni hiukan tuoreita Juhannukseksi -- -- ehkä

voisimme tuoda sinullekin, jos tahdot."

Mutta Kuru on tuonut niitä hiljattain kaupungista, hän tuo omat kalansa

aina kaupungista.

"No niin, niin -- -- Portilla juolahti äkkiä mieleeni: tulin oikein

kuulemaan -- -- Eikä se mitään tee -- --"

Ulkona väreili helteinen ilma, karjan-laitumen saviset könnäät

heloittivat palaneen nurmen keskellä ja Prillup astui jonkun matkaa

melkein silmät kiinni. Hänen jalkansa nousivat kerkeästi, lantiot

olivat notkeat ja pääkin jälleen selkeä ja lauhkea. Niin ehti hän ohi

pajan, vesaikon, puutarhan, pähkinäpuumetsän huomaamatta lainkaan,

miten oli tullut. Mutta lähetessään Kruusimäen vainion veräjätä

ja seisoessaan kolmentoista kähärä-männyn kohdalla, jossa varjot

häämöttävällä hiekkaharjanteella kuten kolme kättä haralla sormin

ojentuivat häntä kohden, ikäänkuin kaapatakseen hänet, niin pyrki

hänen sydäntään yht'äkkiä kiertämään. Hän istui tien viereen suurille

kiville, painoi päänsä käsiinsä ja vaikeroi hiljaa.

Kuudes luku.

Juhannusaamun aurinko katsoo jo korkealta Prillupin kamariin, mutta

havaitsee nuoren parin yhä vielä olevan vuoteessa. Hän ei ihmettele,

sillä yöltä hän kuuli, että he olivat olleet yhdessä lasten kanssa

vainiolla, siksi kunnes tervatynnyrin viimeisetkin rippeet ovat

hienontuneet tummanpunaisiksi helpeiksi. Hän ei ihmettele, vaan

myhäilee ja nousee korkeammalle.

Mutta ainoastaan Tönu makaa, nuorikko on hereillä. Nuorikko nojaa

kyynärpäitään olkimatrassiin, poskeaan käteensä ja katselee Tönun

makaamista. Tönu makaa selällään, kädet vatsalla, leukaperät korkealla,

nenä pystyssä ja suu auki. Rinta on miltei kokonaan paljaana, hihat

ylähällä, peitto työnnetty alas. Näkyvissä oleva iho on kauttaaltaan

karvaista -- rinta, kaula, leuka ja posket, käsivarret ja kädet.

Tuo likainen karvapeite, pehmeä ja kiiltävä, pitkin pintaa myötävä,

harvenee ainoastaan käsien kohdalta eikä laikollinen parta eikä

pörröinen tukka ole sen pitempää eikä tiheämpää. Parta ulottuu aina

poskipäihin asti, hiukset alkavat jo kulmakarvojen yläpuolelta.

Nenästäkin törröttää tupsuja ja korvasta yksinäisiä haituvia.

Nuorikosta on Tönu luonnollinen, turkki houkutteleva. Hänen katseensa

sivelee tämän rintaa ylhäältä ja alhaalta, pysähtyy käsivarsiin ja

kasvoihin, ja lipuu taas rintaa ylös ja alas. Ja sitten kohoaa hänen

kätensä peitteeltä ja liukuu pari kertaa yli tuon karvaisen poven,

hellästi ja varovasti, aivan samoin kuin pelokas lapsi silittää koiraa.

Ja kun hän tyynnytettynä vetää kätensä takaisin ja taas katselee,

sädehtii nauru hänen silmistään, sillä hänen mieleensä johtui muuan

koulukirjan kuva, ja hänen huulensa sopisevat kerta toisensa perästä;

orangutaja.

Ja äkkiä saa hänet himo valtoihinsa, intohimoinen halu, vastustamaton

himo: panna palamaan tuo pehmeä, läikkävä tiheikkö Tönun rinnalla ja

katsoa kuinka se alkaisi kohisten palaa kuin kulo! Tikkulaatikko,

piippu ja tupakkakukkaro on Tönulla aina sängynpäässä. -- Nuorikon

käsi nousee ja ulottuu sinne, hänen silmänsä kiiluvat. Mari pitkittää

leikkiä siksi kunnes hän on saanut tikun palamaan ja odottaa ainoastaan

tulikiveä sulattavan liekin suurenemista.

Mutta silloin liikahtaa nukkuja, maiskuttaa suutaan ja herää. "Mitä nyt

-- mitä nyt?" mumisee hän unenpöpperössä ja pyyhkäisee kädenselällään

hikistä päätään. Hänen toisiaan lähellä olevat silmänsä pälyilevät

sekavina sinne tänne, ja Marista näyttää kuin olisivat kuopat, mistä ne

vilkuvat, viimeaikoina suuresti syventyneet.

"Tahtoisin sytyttää tuleen rintasi", vastaa nuorikko.

"Tuleen minut -- -- vai niin -- -- miksi sitten?" Tönun katse on

keksinyt vaimon käden, missä sormien välissä palaa vielä tikku.

"Olet niin karvainen."