Niiden pyyntöesitysten joukossa, jotka valtiopäivillä ovat nostaneet
suurta huomiota ja antaneet paljon keskustelun aihetta, on
talonpoikaissäädyn anomus teatterin valtioavusta. Ääniä on kuulunut
monelta taholta, jotka ovat julistaneet tämän pyyntöesityksen
tarpeettomaksi ja naurettavaksi; ei säädyssä eikä sen ulkopuolellakaan
ole jäänyt unohduksiin tuo vanha virkavaltaisuuden mielilause, "että
talonpoikain ei pidä sekaantua asioihin, joita he eivät ymmärrä"; onpa
se synnyttänyt kaikua sanomalehdistössäkin. Se mielipaha, jopa vihakin,
jonka talonpoikaissäädyn anomus muutamilla tahoilla on herättänyt,
todistaa kylläksi, kuinka vaikea useain meidän maan sivistyneitten on
vapautua siitä mielipiteestä, että kaikki sivistyslaitokset ovat
olemassa ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja eikä koko
kansaa varten. Tälle katsomustavalle ei voi mitään. Se on kouluasiassa
ilmaantunut niin törkeänä itsekkäisyytenä, ettei Suomen kansalla ole
siltä odotettavana muuta kuin sortoa. Onneksi vain harvat ajattelevat
niin. Mutta useat muutkin -- tasamieliset, sivistyneet ihmiset -- eivät
talonpoikain anomuksessa näe mitään muuta kuin tarpeettomia houreita,
joita muka on aivan mahdoton toteuttaa. Tämä katsomustapa perustuu
osittain jonkunmoiseen epäluottamukseen kansamme sivistyskykyä kohtaan,
jota epäluottamusta löytyy monessa isänmaanystävässäkin, mutta joka ei
sittenkään ole isänmaallinen, osittain puuttuvaan maamme teatteriolojen
tuntemukseen.
Toimittaaksemme lukijalle arvostelemisen tilaisuutta, esitämme tässä
syyt säädyn anomukseen.
Vakinainen ruotsalainen teatteri Helsingissä saa Suomen valtiolta
24,000 markkaa vuotuista raha-apua (joista 12,000 menee
näyttelijäjoukolle ja 12,000 teatterin soittokunnalle). Välillisesti
tulee myös sen lainan korottomuus, jonka teatterihuone on saanut
valtiolta, ruotsalaisen teatterin hyväksi. Tämän valtioavun
hyödyllisyyttä ei talonpoikaissäädyn pyyntöesityksessä kielletä, vaan
toivotaan, että edes joku osa käytettäisiin kansallisen näyttämötaiteen
synnyttämiseksi.
Muukalaisen olisi helppo vastata kysymykseen -- onko kohtuullista, että
suostutaan tähän talonpoikaissäädyn anomukseen? Hän sanoisi: --
tietysti pitää Suomessa suomalaisella teatterilla oleman enemmän
oikeutta kannatukseen kuin vieraalla. Mutta meidän olomme ovat niin
sekavat, ettei tällä yksinkertaisella matemaattisella totuudella
useimpain ihmisten mielestä ole tarpeeksi todistusvoimaa; tahdomme siis
ottaa tarkastettavaksi tavallisimmat ja tärkeimmät niistä
vastaväitteistä, joita on tehty suomalaisen teatterin mahdollisuutta
vastaan, kunkin kohdan erikseen, ja osottaa niiden perättömyyden.
Yksi näistä väitteistä on se, ettei ole olemassa mitään suomenkielistä
näytelmäkirjallisuutta. Tämä on vain puoleksi totta ja siis väärin.
Niiden 12,000 näytelmän rinnalla, jotka muodostivat espanjalaisen
teatterin ohjelmiston sen loistoaikana, haihtuvat suomenkieliset
näytelmävarat melkein mitättömiin. Mutta niin huono kuin luullaan ei
kuitenkaan ole asian laita. Joka vähänkin on elänyt niissä piireissä,
joissa luetaan ja ajatellaan suomenkielistä kirjallisuutta, se tietää,
kuinka ilmeisesti nuorten suomalaisten kirjailijain mieli on kääntynyt
draamallisuuteen päin; sangen usein vasta-alkajat tarjoovat näytelmiä,
jotka todistavat luonnonlahjoja, mutta nämä lahjat eivät pääse
kehittymään, niinkuin muutoin olisi mahdollista, kun heiltä puuttuu
paras ja ainoa koulunsa, suomalainen teatteri. Ja eikö Suomen kansa
näissä epäsuotuisissakin oloissa ole kyennyt tuottamaan semmoista
dramatikkoa kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse hävetä, jos sitä
parhaimpiinkin verrataan. Sitten kun suuren mestarin, Runebergin,
kantele on vaiennut "Salaminin kuninkaissa", ei ole ruotsin
kielellä missään syntynyt draamallista tuotetta, joka olisi
"Nummisuutarien" taikka "Lean" vertainen -- eipä koko ruotsalaisessa
kirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa niin nerokasta, huumoria uhkuvaa
komediaa kuin "Nummisuutarit". Jos vielä lisätään useampia osittain
hyviä, osittain käytettäväksi kelpaavia originaaleja, jotka viime
vuosina ovat syntyneet, ne suomennokset, jotka on tehty ulkomaalaisista
näytelmistä, ja se helppous, jolla semmoisia voitaisiin saada aikaan,
jos teatterin käytännöllinen tarve niin vaatisi, niin olot tässä
suhteessa eivät estä kansallisteatterin syntymistä. Ruotsalaisella
teatterilla, silloin kun Kustaa III otti sen suojelukseensa ja antoi
sille osan siitä valtioavusta, jolla vierasta ranskankielistä teatteria
Tukholmassa ennen oli kannatettu, ei ollut edes niinkään suuret
näytelmävarat kuin suomalaisessa kirjallisuudessa tätä nykyä on, eikä
sen draamallisessa kirjallisuudessa suinkaan ollut mitään semmoista
teosta kuin "Nummisuutarit". Taikka, jos otetaan uudempia esimerkkejä,
kun Klausenburgissa muutamien diletanttien mieleen johtui se kaikkien
silmissä naurettava ajatus, että panisivat toimeen unkarilaisen
kansallisteatterin, ja he myös Körnerin "Zrinyn" näyttelemisellä
laskivat sille perustuksen, ei unkarilainen teatteri suinkaan
ohjelmiston ja henkilöitten suhteen ollut paljon enemmän alusteltu kuin
nykyään suomalainen. Ja kuitenkin on unkarilainen teatteri parikymmentä
vuotta myöhemmin tuottanut koko Euroopassa mainioita näyttelijöitä,
semmoisia kuin Rosa Czillag tahi Lila Bulyowska.
Tahdomme tässä antaa luettelon niistä draamallisista teoksista, sekä
alkuperäisistä että käännöksistä, jotka tietääksemme suomen kielellä
ovat olemassa.
Painetut ovat: "Ruunulinna" (Lagervall); "Silmänkääntäjä"
(Hannikainen); "Antonius Putronius" (Holberg-Hannikainen);
"Nummisuutarit" (A. Kivi); "Yö ja päivä" (A. Kivi); "Kullervo" (A.
Kivi); "Karkurit" (A. Kivi); "Margareta" (A. Kivi); "Lea" (A. Kivi);
"Kihlaus" (A. Kivi); "Vekkulit ja kekkulit" (Varelius); "Kalatyttö"
(Tuntematon); "Paola Moroni" (K. Bergbom); "Laukkuryssä" (Rahkonen);
"Halut älyn pettää" (I.A.B.); "Saul" (Tuokko); "Taikamiekka"
(Nikander); "Martyrat" (Stagnelius); "Näyttäymättömät" (Holberg); "Don
Ranudo di Colibrados" (Holberg); "Ei ole aikaa" (Holberg); "Jeppe
Niilonpoika" (Holberg); "Arabianpulveri" (Holberg); "Macbeth"
(Shakespeare); "Kavaluus ja rakkaus" (Schiller); "Luutnantin keinot"
(Sheridan); "Ensimäinen rakkaus" (Scribe); "Liukaskielinen"
(Picard-Schiller); "Selima" (Gozzi-Schiller); "Emilia Galotti"
(Lessing); "Syyn sovitus" (Körner); "Viuluniekka" (Kneisel); "1868 ja
1968" (Blanche); "Sydän unhotettu" (Putlitz); "Katsokaa peiliin"
(Heiberg); "Kuinka anopeista päästään" (Diana); "Sisarukset" (Goethe);
"Jeannetten häät" (Barbier); "Trubaduri" (Cammarano-Verdi); "Yökausi
Lahdella" (Labiche-Andersen-Cajander); "Kapteeni Puff" (Kexel);
"Väkinäinen naiminen" (Molière); "Tekosairas" (Molière); "Kukka kultain
kuusistossa" (Müller von Königswinter); "Kommunisti" (Jolin); "Sisaren
sukkeluus" (Achard); "Riita-asia" (Benedix); "Kassan avain" (Benedix);
"Tanssikengät" (Gastineau); "Pekka Patelin" (Bruys).
Näytellyt, vaikka painamattomat, ovat vielä: "Saaristossa"
(Topelius); "Martha" (2:nen näytös näytelty, Friedrich-Flotow);
"Noita-ampuja" (2:nen näytös näytelty, Kind-Weber); "Pekka ja Paavo"
(Souvestre-Frenckell); "Koira ja kissa" (Piening); "Paratiisi
ullakossa" (Meixner); "Marin rukkaset" (Säfström); "Preciosa" (Wolff);
"Levoton yö" (Säfström); "Yövartia" (Körner); "Kartano maantien
vieressä" (Kotzebue); "Löytölapsi" (Blanche); "Rikas eno" (Blanche).
A. Kiven jälkeenjättämistä näytelmistä ansaitsevat seuraavat huomiota:
"Canzio"; "Sankarinteos"; "Jäähyväiset"; "Alma".
Suomalaisen seuran draamalliseen ohjelmistoon otettaviksi ovat vielä
seuraavat hyväksytyt: "Hölmölän maailmanparantajat" (Alkuperäinen);
"Halikon kautta Ruotsiin" (Alkuperäinen); "Näyttelijätär"
(Alkuperäinen); "Kadotettuja löydetty" (Manuel); "Lammermoorin morsian"
(Cammarano-Donnizetti); "Sevillan parturi" (Beaumarchais-Rossini); "Ei
rahtuakaan mustasukkainen" (Elz); "Karhu ja Pasha" (Scribe); "Talkoot"
(Alkuperäinen); "Kosijat" (Alkuperäinen); "Gringoire" (Banville).
Uuden "nuoren suomalaisen teatterin" ohjelmistoon ovat vielä otettuina:
"Hajamieliset" (Kotzebue); "Valtioviisas räätäli" (Bäuerle);
"Järkähtämätön" (Benedix).
Suomennettuina ovat vielä: "Timon Athenalainen" (Shakespeare);
"Heraani" (V. Hugo); "Aksel ja Valpuri" (Oehlenschläger); "Sallikaa
rouva" (Labiche). Suomennettavina ovat: "Orleansin neitsyt" (Schiller);
"Nathan viisas" (Lessing) ja "Wilhelm Tell" (Schiller) y.m.
Toinen muistutus, joka myöskin tuodaan esiin, on se, että jos onkin
näytelmiä, niin ei ole suomalaisia näyttelijöitä. Tämäkin on vain
osittain totta; suomalaisia näyttelijöitä ei ole, mutta suomalaisia
näyttelijänalkuja on ollut ja on vieläkin; mutta nurjat olot ovat
osittain ne tukahuttaneet, osittain saattaneet ne kääntymään muille
aloille. Ida Basilier ihastuttaa par'aikaa ulkomaan yleisöä. Hän on
toki suomalainen eikä ainoastaan hyvä, vaan eteväkin draamallinen
taiteilija. Sen menestyksen, jolla neiti Mechelin ensi kerran esiintyi
suomalaisella näyttämöllä, luulemme olleen pääsyitä, jotka kiinnittivät
hänet taiteilijatoimeen. Parisissa opiskelee E. Strömer, Italiassa hra
E. Duncker, kaksi suurilahjaista suomalaista taiteilijaa. Loistava
ääni, joka niinikään teatterin epäisänmaallisen johdon kautta menee
hukkaan Suomenmaalta, on hra Achtén. Useampia vuosia sitten ilmestyi
näyttämölle eräs taiteilija, hra Ahnger, joka sitten menestyksellä
toimitti Joaksen osan "Leassa"; kansallisteatterin puutteessa hän
kääntyi toisaalle päin; samaten hra Gröneqvist, niin myös Handolin y.m.
Nämä kaikki ovat osottaneet mieltymystä teatteriin sekä hyviä
luonnonlahjoja. He ovat myös osanneet ja rakastaneet suomen kieltä. Ne
nuoret näyttelijät hra Westermarkin teatterijoukossa, jotka ovat
suomeksi näytelleet, ovat kaikki osottaneet kykyä tulemaan ainakin
hyödyllisiksi näyttelijöiksi, ja yksi heistä, neiti Gullsten,
semmoisia lahjoja, että hänestä ehkä voi tulla taiteilija. Siihen
teatterikouluun, joka tänä keväänä päätettiin perustaa, on
toistakymmentä naista ilmoittautunut, joissa ainakin muutamissa sopii
toivoa olevan jonkunmoista kykyä. Isossa teatterissa on eräs
suomalainen, hra Salin, jonka hyvät luonnonlahjat eivät ole
kehittyneet, niinkuin olisivat voineet, mutta josta suomalaisella
näyttämöllä arvattavasti olisi tullut kelpo näyttelijä. Myöskin muita
miespuolisia näyttelijöitä, jotka olisivat kelvanneet ainakin
täyteosiin, kävi entisessä teatterikoulussa siinä toivossa, että siitä
sukeutuisi suomalainen teatteri; mutta he jättivät näyttelijätoimen,
kun eivät tällä uralla saaneet rahtuakaan sitä kehoitusta, joka
runsasta runsaammin tuli sangen tavallistenkin ruotsalaisten
näyttelijäin osaksi. Me voisimme vielä luetella ainakin toistakymmentä
henkilöä, jotka ahtaammissa piireissä ovat osottaneet omistavansa
luonnonlahjoja joko laulantoon tahi näyttämötaiteeseen eivätkä ole
olleet haluttomia rupeamaan näyttelijöiksi. Älköön luultako, että me
tämmöisistä seuranäytäntö-lahjoista heti päätämme mainittujen
henkilöiden todellakin syntyneen näyttämötaiteilijoiksi; -- mutta,
ensiksi, ei ole millään muotoa mahdollista päättää, onko lahjoja
olemassa, jollei niitä koetella, ja toiseksi saattaa kokemus (esim.
nykyisessä teatterissamme) meitä siihen vakaumukseen, että teatteri voi
tulla toimeen noin neljällä, viidellä taiteilijalla, jos vain
tottuneita, käytettäviksi kelpaavia näyttelijöitä on muita osia
täyttämässä. Ja viimein -- end well, all well -- on ruotsalaisen
teatterin tätä nykyä ensimmäinen traagillinen näyttelijätär, rouva
Charlotte Raa, osottanut semmoista hartautta ja osanottoa suomalaiseen
teatteriin, joka antaa aihetta toivoa, että hänen vaikutuksensa ei ole
pysähtyvä siihen, mitä hän on tehnyt, vaan että hän tulevaisuudessakin
aikoo kannattaa suomalaisella näyttämöllä, mitä hän on kannattanut
ruotsalaisella, nimittäin ideaalisen repertoarin ylevänrunollisia
kuvaelmia.
Hyviä näyttelijänalkuja ei siis ole puuttunut eikä nytkään puutu.
Ainoastaan tuo kaiken kotimaisen epäkansallinen sortaminen on estänyt
näitä voimia isänmaan hyödyksi kehkiämästä. Jos siis kotimainen
teatteri asetetaan sille kannalle, että se tarjoo edes jommoistakin
vakuutta niille, jotka tahtovat antautua sen palvelukseen, emme
suinkaan epäile, että suomalainen näyttämö on kantava kauniimpia
hedelmiä kuin sen viholliset ja ehkä moni sen ystävistäkin uskoo.
Vaikka äärettömiä vastuksia on kohdannut, ovat Suomalaisen seuran
antamat näytännöt hyvin onnistuneet, vieläpä usein paremmin kuin ikinä
olisi sopinut toivoa. Niin "Lea", niin "Martha", niin "Jeannetten
häät", niin "Trubaduri", niin "Yökausi Lahdella".
Kolmanneksi kuulee usein väitettävän, ettei suomen kieli muka ole
tarpeeksi edistynyt kelvataksensa näyttämölle. Jos sillä tarkoitetaan,
ettei suomen kieli ole kykenevä syvien, runollisten tunteitten
ilmoittamiseen, mahtavain ajatusten tulkitsemiseen, niin paljas
luulokin jo sisältää yhtä paljon ajattelemattomuutta kuin tyhmyyttäkin.
Sitä kieltä, jolla Kalevala ja Kanteletar on sepitetty, sitä kieltä,
joka on kyennyt Davidin psalmeja niin mainiosti kaiuttamaan, ei sovi
milloinkaan sanoa runollisesti köyhäksi tahi raa'aksi. Samoin
nykyaikainenkin suomen kielemme osottaa esimerkkejä runollisesta
ylevyydestä ja luontevuudesta, joista sen ei tarvitse hävetä. Mitä
kielen jaloutta huomataankaan useissa Ahlqvistin runoelmissa, "Leassa"!
Verrattakoon toisiinsa esim. tuon mainion monologin ruotsinnos ja
suomennos Schillerin "Orleansin neitsyen" I:nnestä näytöksestä;
muutamissa paikoin ehkä huomattanee, että ruotsinnoksen on tehnyt yksi
Ruotsinmaan etevimmistä runoilijoista, Nikander, ja suomennoksen sitä
vastoin eräs oppilas Apollonin palveluksessa; mutta mitä tulee
kummankin kielen kykyyn ilmituoda alkuteoksen täysisointuisia
lausejaksoja, moniväristä lyyrillisyyttä, loistavia kaunopuheisia
käänteitä, syviä mietteitä, ei niiden välillä havaita erotusta. Mutta
jos siirrymme lausuttavasta näytelmästä laulettavaan, on suomen kieli
ilmeisesti ruotsin kieltä etevämpi; sillä sen rikkaus ääntiöistä, sen
puute epäselvistä vokaaliäänistä, sen sointuisuus tekevät sen
erinomaisen soveliaaksi kannattamaan esim. noita helläsointuisia
italialaisia taikka syvätunteisempia saksalaisia säveleitä. Tämän
etevyyden suomen kielen kiihkeimmätkin vastustajat tavallisesti sille
myöntävät, riistäessään siltä kaikki muut ansiot. -- Jos taasen
arvellaan, että suomen kielellä ei ole sitä salonkisiroutta, joka sopii
esim. ranskalaiseen konversatsionikomediaan, niin väitteessä on hiukan
enemmän totuutta, vaikk'ei se kuitenkaan pidä paikkaansa. Suomen kieli
on puhekielenä useissa sivistyneissä perheissä -- miksi ei sivistynyt
suomen kieli näyttämöllä olisi yhtä mahdollinen? Sitä teeskenneltyä
salonkipuhetta, jota tavataan ruotsalaisella näyttämöllä, emme sitä
vastoin millään muotoa tahdo siirtymään suomalaisellekin; väkinäisellä
ranskan kielen jäljittelemisellä on ruotsalainen teatterikieli suuressa
määrässä menettänyt tuoreutensa ja luonnollisuutensa. Kuinka tärkeä
välikappale sivistyneen, kaikista murteellisuuksista vapaan mallikielen
synnyttämiseksi juuri kansallisteatteri olisi, todistaa muiden maiden
esimerkki. "Théâtre français", siihenpä ranskalainen ylpeydellä
viittaa, jos kysytään, missä ranskan kieltä oikeimmin ja puhtaimmin
puhutaan, ja saksan kieltä tuskin sopii sanoa missään puhtaasti
puhuttavan paitsi etevimmissä teattereissa.
Usein kuulee myös mainittavan: -- "Jos olisikin näytelmiä ja
näyttelijöitä, niin ei ole suomalaista yleisöä." Niitä, jotka näin
päättävät, on ylen vaikea saattaa toiseen käsitykseen, sillä kaikki
saarnaaminen, että Suomessa on muita ihmisiä kuin he ja heidän ruotsia
puhuvat ystävänsä, on turhaa. Suomen pääkaupungissa on kuitenkin
lukuisa suomenkielinen väestö. Että Helsingin sivistyneissä ruotsia
puhuvien luku on monta vertaa suurempi kuin suomalaisten, sen huomaa
jokapäiväisestä kokemuksesta. Mutta suomea ymmärtävä sivistynyt yleisö
ei ole suinkaan vähälukuinen. Suuri osa virkamiehistä ja heidän
perheistään on kasvanut suomenkielisillä paikkakunnilla ja ymmärtää
siis suomea vaikk'ei se osaa sitä puhua yhtä helposti kuin ruotsia.
Näiden lisäksi tulee koko ylioppilaskunta, jonka jäsenet, muutamat
harvat pois luettuina, kaikki ymmärtävät suomea. Jokainen tietää, mikä
tärkeä virka ylioppilaskunnalla on Helsingin teatterielämässä. Sitä
paitsi ne, jotka kieltävät suomalaisen yleisön olemassaolon, eivät usko
isänmaallisen taiteen lumousvoimaan. Eikö se, mitä suomalaiset sydämmet
ovat runoilleet, mitä suomalainen mieli on synnyttänyt, myöskin voi
tunkea suomalaisiin sydämmiin, tulla suomalaisen mielen käsitettäväksi.
Meillä on suurempi luottamus taiteeseen. Ne henkilöt, jotka ovat meidän
omiamme, jotka ajattelevat meidän ajatuksiamme, tuntevat meidän
tunteitamme, elävät meidän elämäämme, nehän aina enemmän miellyttävät
sitäkin, jonka korva ei ymmärrä jokaista ääntä, kuin semmoiset olennot,
jotka sydämmeltään, mieleltään, tunteiltaan ovat heille vieraita,
vaikka puhekieli on yhteinen. Joka kieltää suomalaisen yleisön
olemassaolon, se luulee siis meidän ruotsinkielisten suomalaistemme
olevan lähempänä ruotsalaisia kuin omia maanmiehiänsä. Me emme sitä
usko. Jokainen, joka esim. on nähnyt sen innostuksen, jonka "Lea" ensi
kerran näyteltynä herätti, ei ole epäävä näiden sanojen totuutta.
Muutoin kokemuskin todistaa suomalaista teatteriyleisöä Helsingissä
olevan. Niistä neljästätoista suomalaisesta teatteriesityksestä, jotka
Suomalainen seura Helsingissä on toimittanut, on yksitoista näytelty
sillä menestyksellä, että kaikki piletit myytiin loppuun, eikä yhtä
ainoatakaan aivan vähälukuiselle katsojakunnalle. Suomalaisen teatterin
sitä paitsi ei tarvitse eikä saakkaan supistaa vaikutustansa ainoastaan
Helsinkiin -- Viipuri, Turku, Oulu, Kuopio ovat kaupunkeja, joissa on
teatterilliselta kannalta yksinomaisesti taikka ainakin enimmäkseen
suomenkielinen väestö, ja nuo matkustavaiset ruotsalaiset
teatterijoukot, jotka niissä nyt usein saavat elatuksensa eivätkä
suinkaan ole halveksittavia, todistavat osanoton teatteriin siellä
olevan vireillä.
Eräs katsantotapa, joka myös tulee kuuluviin, kun on puhe suomalaisesta
teatterista, on seuraava: Onhan meillä jo yksi kansallisteatteri; mitä
teemme kahdella? Ruotsinkielinen teatteri on kai myös kansallinen;
suomalainen teatteri synnyttäisi vain eripuraisuutta, häiriöitä ja
teatteriharrastuksen hajaantumista. Ruotsinkielinen teatterimme on
vakinainen, sitä johtaa suomalainen johtokunta, se on siis kansallinen.
Noita kuljeskelevia ruotsalaisia teatterijoukkoja sopii ehkä pitää
vieraina; mutta teatteri, tuo kaunis, uusi teatteri, onhan se
suomalaisten rakentama: eikö suomalaisia istu sen johtokunnassa,
eivätkö näyttelijät tavallansa ole Suomen virkamiehiä, koska osa heidän
palkoistansa tulee Suomen valtiolta? mitä muuta vielä tarvitaan, että
teatteri tunnustetaan kansalliseksi? -- Paljon, olimme sanoa: kaikki.
Me emme puhu siitä, että suomalaisella näyttämöllä pitää suomen kielen
kaikuman, että jokaisen sivistyslaitoksen, joka on vieras kansan
enemmistölle, täytyy riutua, että taide tosin on elämän kukka, mutta
että se puhkee ainoastaan kasvavasta varresta eikä kukkavihkossa,
vaikka näyttäisikin siinä kuinka kauniilta tahansa. Me pysymme vain
tosi-asioissa. Onko uusi teatterimme Helsingissä semmoinen, että sitä
sopii sanoa kansalliseksi? Rahat, joilla se saatiin rakennetuksi,
kivet, joista se rakennettiin, ovat suomalaisia; mutta siinä onkin
kaikki. Ihmisistä, jotka siinä työskentelevät, ovat näyttelijät
ruotsalaisia, orkesteri suurimmaksi osaksi saksalainen -- ainoastaan
teatterirengeiksi on arveltu suomalaisten kelpaavan. Älköön meitä
väärin ymmärrettäkö. Älköön siinä, mitä olemme sanoneet, nähtäkö
hituakaan nurjamielisyyttä niitä arvoisia taiteilijoita kohtaan, jotka
esiintyvät näyttämöllämme; se osottaisi yhtä paljon epäkohteliaisuutta
-- sillä he ovat muukalaisia -- kuin kiittämättömyyttäkin, sillä me
olemme heille kiitollisuudenvelassa monesta runsasta nautintoa
tuottaneesta hetkestä -- mutta me sanomme vain, etteivät he muutu
suomalaisiksi, jos saavatkin palkkansa Suomen rahassa, eivät he ole
kansallisia sen tähden, että astuvat näyttämöllä, joka on laadittu
suomalaisista hongista. Mutta -- mainitaan vastaukseksi -- onhan
johtokunta suomalainen. Syntyänsä -- kyllä -- mieleltään -- ei! Vai
miksikä nykyinen teatteri ei ole saanut aikaan yhtäkään ainoata etevää
kotimaista kappaletta ja ainoastaan yhden kelvollisen (Laguksen
"Drottning Filippa") niinä viitenä vuotena, jotka "vakinainen" teatteri
on ollut olemassa. Minkä tähden esim. tänä vuonna ylimalkaan ei yhtä
ainoatakaan uutta kotimaista näytelmää ole ollut repertoarissa? Minkä
tähden johtokunta ei ole kehoittanut niitä nuoria dramatikkoja, jotka
meillä on (Lindh, Emlekyl y.m.) teatteria varten kirjoittamaan? Minkä
tähden teatteri ei ole tuonut esille niitä ennen näyttämättömiä
mestariteoksia, jotka kaunistavat ruotsalais-suomalaista
kirjallisuuttamme. Minkä tähden teatteri ei ole suorittanut rahtuakaan
kiitollisuudenvelastansa Cygnaeukselle näyttelemällä "Clas Flemingiä"
taikka "Hertig Johans Ungdomsdrömmar"? Minkä tähden ei oteta
esitettäväksi muutamia ennen näyteltyjä kotimaisia kappaleita, jotka,
vaikk'eivät ole mestariteoksia, kuitenkin paremmin pitävät paikkansa
ohjelmistossa kuin kaikenlaiset ulkomaan lorut -- niin esim. Bolinin
"Konungens Guddotter" tai Mannerheimin "Ett orginal"? Minkä tähden
enimmät niistä uusista kotimaisista näytelmistä, jotka on esitettäväksi
otettu, on järjestetty ja harjoitettu semmoisella huolimattomuudella,
että niiden huono menestys jo ennaltaan oli tietty -- niin "Erik
Fleming", "Klubbehöfdingen", "En julafton i Tobolsk", "Pygmalion"?
Minkä tähden ei teatteri ole hankkinut Tawaststjernalle kelvollista
oopperatekstiä, jolla hän paremmin olisi saanut osottaa kykyänsä kuin
tuolla runollisesti aivan vähäarvoisella "Semfiralla"? Minkä tähden ei
teatteri ottanut esittääkseen Achtén kaunista Reginan alkusoitelmaa?
Minkä tähden ei teatteri ole käännettäväksi ja näyteltäväksi
toimittanut yhtäkään A. Kiven teoksista? Minkä tähden teatteri ei ole
ryhtynyt esittelemään Paciuksen "Kung Karls jagt" taikka "Prinsessan af
Cypern"? Minkä tähden teatterin johtokunnan mielestä ei maksa vaivaa
viettää Suomenmaan toisen runoniekan, Franzénin, muistojuhlaa millään
arvokkaammalla tavalla kuin vähäpätöisen kyhäelmän onnistumattomalla
näyttelemisellä? Minkä tähden -- mutta olemme jo kylläksi kyselleet;
nämä viittaukset siihen, mitä kansallismielinen teatterinjohtokunta
olisi tehnyt, todistavat tarpeeksi. Tiedämme kyllä, että johtokunta
useimpiin näihin kysymyksiin voi vastata osottamalla käytännöllisiin
vastuksiin, vieläpä semmoisiin, jotka näyttävät mahdottomilta voittaa
-- mutta isänmaallinen into olisi juuri ilmaantunut siinä, että
vastukset olisi poistettu, että mahdottomat olisi mahdollisiksi
saatettu. Vaan eikö tällä kaikella sitten ole mitään vastapainoa? On,
vastataan, "Daniel Hjort" ja "Regina". Valitettavasti tämäkin
johtokunnan ansio supistuu aivan tyhjiin. "Reginan" jätti Åhmanin
näyttelijäseura vakinaiselle teatterille aivan valmiina osien,
yhteisnäyttämisen ja kaikkien varustuksien puolesta. Se kansallinen
juhlahetki taasen, jonka "Daniel Hjortin" näytteleminen on tuottanut
Helsingin yleisölle, on yksinomaisesti luettava hra Fritiof Raan ja
rouva Charlotte Raan, erittäinkin edellisen, ansioksi sen runollisen
innostuksen tähden, jolla he kuvailevat tämän näytelmän molempia
päärooleja. Teatterin johtokunnan tehtävä "Reginan" ja "Daniel Hjortin"
suhteen on pääasiallisesti ollut runsasten näytäntötulojen talteenotto.
Kuinka se ainoastaan hyödyn kannalta on katsonut näitä kotimaisen
teatterin koristuksia, todistaa esim. se todellakin naurettava
käsityöntapaisuus, joka ilmaantuu "Reginan" näyttämölle-panossa.
Kansallisessa suhteessa vielä hyljättävämpää penseyttä teatteri on
osottanut näyttelijöiksi sopivien suomalaisten omistamiseen nähden.
Teatteri tarjoo meidän maassamme epävarmaa leipää; kyvykäs ja
halullinenkin tarvitsee kehoitusta antautuakseen siihen. Teatterin
johtokunta ei ole tehnyt mitään tämän kehoituksen suhteen. Kuitenkin on
hyviä kykyjä, erittäinkin laulun alalla, ilmestynyt. Teatteri joko ei
ole heistä pitänyt lukua ollenkaan taikka tehnyt heille semmoisia
tarjouksia, että niitä tuskin voi luulla todeksi. Soitantotaiteen
oppineille henkilöille, joiden kauniit äänet ovat olleet tunnetut, on
tarjottu palkkaehtoja, jotka tekevät noin puolen siitä, mitä on
maksettu milt'ei kelvottomille köörilaulajille Ruotsista. Yksi
esimerkki on tässä kohden erittäin kuvaava. Kun kyvykäs Ida
Basilierimme, joka nyt loistavalla menestyksellä toimittaa suuria
laulutehtäviä Ruotsin ensimmäisellä näyttämöllä, pyrki teatteriimme,
tarjottiin hänelle aivan mitätön palkka ja ihmeteltiin suuresti, ettei
hän suostunut ehtoihin. Kun päinvastoin keskinkertainen, neljännen,
viidennen luokan Offenbachin-laulajatar sattui pääsemään vapaaksi
jostakin Tukholman etukaupunginteatterista, riensi johtokunta
tarjoomaan hänelle lähes saman verran. Mutta -- hän oli ruotsalainen ja
statisti, toinen oli kovaksi onnekseen suomalainen ja taiteilija. Se
nurjuus, millä teatteri kohteli sitä harjoituskoulua kotimaisia
taiteilijoita varten, joka tohtori Toppeliuksen johdolla pantiin
toimeen, mutta sitten lakkasi, ansaitsisi oman saarnansa. Sen jäseniä
on teatteri "eksploateerannut" ahneudella, josta se ei koskaan ole
mitään tietänyt keskinkertaisten ruotsalaisten näyttelijäin suhteen,
jota vastoin jäykin "non possumus" aina on tullut esiin, kun teatteri
olisi voinut auttaa koulua. Sen oppilaita ylenkatsottiin eikä oltu
heistä tietävinänsäkään; tällä tavoin onnistuikin teatterin viimein
kokonaan tukehuttaa se muutoinkin varsin heikko osanotto, jota yleisö
oli osottanut tälle laitokselle.
Mutta se nurjuus, jolla vakinaisen teatterin johtajat ovat katsoneet
kaikkia kokeita "ruotsalaissuomalaisen näyttämötaiteen"
aikaansaamiseksi, on yltynyt todelliseksi vihollisuudeksi, kun asiana
on ollut suomalaisen kansallisteatterin perustaminen. Tässä
yrityksessä, jota jokainen kansallinen teatterinjohtokunta olisi ilolla
tervehtinyt ja hartaasti edistänyt, on meidän teatterimme nähnyt
ainoastaan rahanvoiton välikappaleen. Kiitollisuuden osotteeksi siitä,
että Suomen kansa sitä kannattaa, on teatterimme kaikella muotoa
tahtonut estää näyttämön hankkimista tälle kansalle. Ettei tämmöisen
teatterin johtajia voi pitää isänmaallisen hengen elähyttäminä, on
selvää. Vaan jättäkäämme tämä asia, joka niin täysin määrin todistaa
kehnointa kurjuutta, sillä muutoin sanotaan meidän kiihoittavan,
synnyttävän eripuraisuutta j.n.e.
Olkoon niin -- sanonee joku -- olkoon niin, teatterimme ei ole
kansallinen. Ei sen tarvitsekkaan sitä olla. Meille on yhdentekevää,
millä tavoin taiteelliset tarpeemme tyydytetään, jos vain saamme ne
tyydytetyksi. Taide on kosmopoliitti. Sen tulee vain pyrkiä esittämään
yleisinhimillistä, vapautettuna kaikista rajoituksista, sen ihanne on
puhtaasti humanistinen, muodon kauneus ja täydellisyys. Me olemme pieni
kansa, lainatkaamme parasta mitä muukalaisilla on; taiteen etu on ainoa
teatteriasiain ratkaisija. Tämä katsantotapa ei ole meidän;
sillä me tiedämme, että jokaisella toimella pitää oleman juurensa
mustassa, runottomassa mullassa eikä keveässä runollisessa ilmassa
mutta myöntykäämme siihen. Onko siis todellakin vakinainen
teatterimme taiteellisessa suhteessa niin korkealla kannalla, että
suomalaisen teatterin syntyminen olisi taiteellisuudelle vahingoksi?
Tarkastelkaamme tämän näytäntökauden ohjelmistoa. Me huomaamme silloin,
että teatteri etupäässä on valinnut vähäpätöisiä, jopa hyljättäviäkin
teoksia ulkomaan runsasvaraisesta teatterikirjallisuudesta, mutta
päinvastoin, noin kolme neljä poikkeusta poisluettuna, ei ole ollut
tietävinänsäkään kaikesta siitä kauneudesta, jota etevät dramatikot
runsain määrin ovat luoneet.[46] Päinvastoin on hartaalla halulla
tavoiteltu kehnoa, nerotonta, epärunollista. Mitkä ovat ne uudet
näytelmät, joiden ottamiseen on pantu enemmän huolta? Niin -- inhottava
melodraama ("Fosterland"), irstas farssi ("Richelieu"), vähäpätöinen
kyhäelmä, täynnä huijausta ("Nya garnison"), taiteellisesti
turmelevainen buffa ("Frihetsbröderna"), viaton, mutta mitätön
laulunäytelmä ("Vermlänningarna") j.n.e. "Martha" ja "Macbeth"
ovat ainoat kosteikot siinä taiteellisessa erämaassa, jossa
teatterinjohtokunnan vaikutus uusien kappaleiden omistamiseen nähden
tänä näytäntökautena on osottautunut! Ja tämäkö siis on se ylevä,
ideaalinen taide, jota katsotaan niin korkeaksi, ettei suomalainen
teatteri sitä voi saavuttaa, nämäkö ne taiteelliset tuotteet, joita
pidetään valtiokavalluksena taidetta vastaan olla suosimatta? Se on
siis kaiken inhimillisen ylevyyden häpäisemistä, jos jotakuta
houkutellaan pois "Richelieun" kynismeistä kuuntelemaan Lean kertomusta
jaloimmasta, mitä maa on tuottanut, taikka jos rohkenee "Vapauden
veljesten" raakaa rähinää vastaan asettaa Agathan pyhän, ihanan
haaveksimisen kuutamolla!
Mutta -- väittelee joku vanha ja "kultaisen kohtuuden mies" -- olkoon
niin, että nykyinen ruotsalainen teatteri ei ole niin taiteellinen kuin
sen pitäisi oleman, olkoon niin, että suomalaisen teatterin ystäväin
tekemä kehoitusavun anomus on kohtuullinen, olkoon niin, että
oikeudentuntokin puolustaa, että toisen pitää saaman valtioapua, kun
sitä suodaan toiselle -- minkä tähden sen pitää nyt juuri tapahtuman?
Eikö sovi odottaa, siksi kuin suomalainen teatteri on kohonnut sille
kannalle, jolla ruotsalainen nyt on, silloin joutuu kohtuuden hetki.
Minkä tähden suomalaisen teatterin harrastuksen välttämättömästi pitää
ilmaantuman ryntäyksissä ruotsalaista teatteria vastaan? Niin ei
olekkaan asian laita. Me emme millään muotoa kiellä ruotsalaisen
teatterin oikeutta maassamme, me emme ylimalkaan kiellä olemisen
oikeutta miltään pyrinnöltä, joka osottaa itsessään olevan elinvoiman;
jopa katsomme ruotsalaista teatteria hyödylliseksikin Helsingissä
taiteellisen entisyyden jatkamiseksi sillä välin kun suomalainen
teatteri kestää koetusaikansa; mutta sillä emme tahdo sanoa, että
ruotsalaista teatteria on luonnottomalla tavalla kannatettava, niin
että se tekee suomalaisen mahdottomaksi, tekee sen edistyskannan
mahdottomaksi, jolla tämän katsantotavan mukaan kohtuuden hetki olisi
joutuva suomalaisellekin teatterille. Me vaadimme ainoastaan vapaata
kilpailua -- taistelkoon ruotsalainen teatteri varmemmalla
tekniikallansa, runsaammilla näytelmävaroillaan, apujoukoillaan
Tukholman teattereista, etevämmillä näyttelijöillänsä -- suomalainen
teatteri on tätä kaikkea vastaan asettava virkeän, nuoren tahdon,
isänmaallisen hartauden, taiteellisen innon. Tämmöisestä vapaasta ja
rehellisestä taistelusta koituisi ainoastaan hyvää kummallekin puolen.
Mutta älköön tehtäkö tätä kilpailua mahdottomaksi estokeinoilla, toisen
teatterin yksipuolisella suosimisella, niin että toinen jo syntyessään
tukehtuu.
Kun suomalaisen teatterin vihollisilla ei ole muita todistuskeinoja,
niin he tavallisesti kääntyvät toisapäin sanoen: "Kaikki puhe taiteen
jalostavasta ja kansallisesta merkityksestä on paljasta lorua; teatteri
on vain ylellisyyttä, sen ainoana tarkoituksena on huvitus." Tässä
katsantotavassa, että taide muka on ylellisyystavaraa, on todenperäistä
ja perätöntä sekoitettu yhteen, kuitenkin niin että perätöntä
on enemmän. Ainoastaan se taide, joka ei tuota mitään, on
ylellisyystavaraa ja ansaitsee siis yhtä vähän kannatusta valtion
puolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide kartuttaa kansan
henkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin kehoitusta ja apua valtion
puolelta kuin jokainen muu kansakunnan voimien siveellinen tai henkinen
kehitys. Kuinka voidaan olla taiteen merkitystä yhteiselämässä
tykkänään ymmärtämättä, todistaa hallituksemme, kun se käsittelee
taideasioita. Ainoa taide, joka, paitsi runoutta, meillä todellakin on
ollut tuottavainen, on maalaustaide. W. Holmberg, Ekman, A. Frosterus,
Laureus, Lindholm, Munsterhjelm, Becker y.m. osottavat, että todellinen
kansan sydämmessä elävä voima siveltimen avulla on pyrkinyt raivaamaan
itselleen tietä maailmaan. Kuitenkin on hallitus milloin vähentänyt,
milloin kokonansa lakkauttanut sen jo ennestään jokseenkin niukan
valtioavun, jota etevin laitos tässä kohden, tuo oivallisesti johdettu
ja isänmaallisten mielipiteiden elähyttämä taideyhdistys nauttii.
Kansallismuseon perustamiseksi ei hallituskunnan mieleen ole johtunut
määrätä satojen tuhansien markkain korottomia lainoja. Sitä vastoin
annetaan vuosittain teatteriin, joka kuitenkin tähän asti on Suomessa
ollut milt'ei mitään tuottamatta, monta vertaa suurempi summa kuin mitä
taideyhdistykselle on suotu. Sopii tosin väittää, ettei suomalainenkaan
teatteri tähän asti ole ollut tuottelias; mutta sillä on kuitenkin
tuotteliaisuuden mahdollisuus, kun nykyinen ruotsalainen teatteri
päinvastoin aivan juurettomana häilyy ilmassa eikä ikinä voi olla muuta
kuin loiskasvi. Mutta myönnettäköön, että teatteri Suomessa on
ylellisyystavaraa ja että siis valtioapu suomalaiselle teatterille on
tarpeeton; silloin se samoin on tarpeeton ruotsalaisellekin
teatterille. Sillä tuhansien markkojen hukkaaminen ylellisyyteen, kun
kansa elää köyhyydessä, on anteeksiantamatonta tuhlausta --
hyödyttömien muukalaisten elättäminen, kun maan omat lapset nääntyvät
nälkään, niinkuin katovuosina, se on enemmän kuin kevytmielistä -- se
on julmaa. Vaan jos teatteri pidetään sivistyslaitoksena, josta valuu
rakkautta kaikkeen kauniiseen, lempeihin tapoihin, jotka saattavat
elämän valoisaksi, yleviin tunteisiin, jotka sitä jalostuttavat,
täysivoimaiseen, henkiseen vaikutukseen -- miksi meiltä, kansan
suomenkieliseltä osalta, ehdoin tahdoin suljetaan tämä sivistyksen
lähde, miksi meiltä ryöstetään tämä kirkastavainen valo? Miksi ei
meille aseteta tätä koulua, jossa kansakunta oppii sievää älyllisyyttä
ja vakavaa ryhtiä, elämän tyynimielistä tarkastusta, jossa meidän omat
runoilijamme saavat meille kertoa, mitä rinnassamme on jaloa,
mitä olennossamme on pientä, isiemme suurimmat urostyöt ja
halvannäköisestä elämästä mökissä, suuruudesta, joka on niin suurta,
että sitä voi käsittää ainoastaan taiteen kuvastimessa, pienuudesta,
joka on niin pienoista, että sitä voi tarkastaa ainoastaan taiteen
suurennuslasilla. Älkäät peljätkö meidän kangistuvan ahdasmielisen
taiteilija-itsekkäisyyden vihollisuuteen vierasta kohtaan. Me kyllä
suomalaisessakin teatterissa tulemme ymmärtämään englantilaisten
innostusta, italialaisten suloutta, saksalaisten syvämielisyyttä,
tanskalaisten hyväsävyisyyttä, ranskalaisten neroa. Antakaa meidän vain
sillä kielellä, jota rakastamme ja jota Suomi ymmärtää, kuvaelmissa,
jotka ovat meidän lihaamme, meidän henkeämme, kuulla, miten Shakespeare
runouden soihdulla valaisee sitä syvyyttä, jota sanotaan
ihmissydämmeksi, miten Calderon tulkitsee maan katoavaisuutta taivaan
ihanuuden rinnalla, miten Molière osottaa kehnon mitättömyyttä, miten
Schiller lohduttaa sillä, että jalous ihmisteoissa ja ihmisten
kohtaloissa on katoamatonta. Me käännymme tällä anomuksella kaikkien
tasapuolisten, kaikkien todellisten isänmaanystävien puoleen.