On neroja, jotka kohottavat päänsä niin korkealle ja niin ihmeellisellä
tavalla yli muiden, että tuskin huomaamme, nostaessamme ihailevan
katseemme heidän puoleensa, heidän seisovan jaloin maan pinnalla. Niitä
on sekä toiminnan että ajatuksen maailmassa. Kunkin kansakunnan henki
synnyttää muutamia semmoisia yksilöitä ja panee heihin kaiken sen
voiman, jonka se on saanut tekoja luodakseen, kaiken sen toivon, josta
sen on suotu vain uneksia. Nämä nerot ovat kuin jaloja salaisia
metallisuonia, joiden katselija ihmeekseen näkee paisuilevan rosoisten
vuorten uumenissa. Se mies, jonka olemusta ja toimintaa aion tässä
esittää, ei kuulu heidän joukkoonsa. Hän on pikemmin yksi niitä, jotka
kuvastavat vain yksityisten ajankohtien elämää, ilmaisevat vain hetken
tunteita ja toiveita. Murrosaikoina on sellaisilla yksilöillä sentään
usein arvaamaton merkitys; varsinkin jos he kuuluvat johonkin noista
suurista sivistyskansoista, jotka ovat näytelleet pääosia historian
draamassa, kasvaa mielenkiintomme heitä kohtaan tietysti yhä
suuremmaksi. Niin onkin laita sen miehen, jonka kanssa nyt joudumme
tekemisiin, ja tämän miehen nimi on Heinrich Heine. Hän syntyi
Düsseldorfissa v. 1799, ja jo sukuperällä oli suuri merkitys hänen
vastaiselle toiminnalleen. Hän oli näet juutalainen. Jollei siitä
yksistään voikkaan johtaa sitä vihaa, jolla hän kaiken ikänsä vainosi
kristinuskoa, niin varmaa kuitenkin on, että melkoisen osan sitä
myrkkyä ja raivoa, jota hän purki hyökkäyksiinsä, olivat hänelle
perinnöksi jättäneet hänen juutalaiset kantaisänsä, heidän 18
vuosisataa kestänyt kidutuksensa, jonka kuluessa heidän ei sallittu
keventää sydäntänsä edes kirouksilla. Juuri tässä demonisessa
kostonhalussa kuvastuu Heinen juutalaisluonne -- sanasukkeluutensa ja
purevan rivoutensa hän olisi kyllä voinut lainata Voltairelta. Ne
valtiolliset myrskyt ja myllerrykset, joiden riehuessa runoilijan
lapsuuden aika kului, vaikuttivat nekin puolestaan suuntaamuodostavasti
hänen tuleviin harrastuksiinsa. Niillä suurilla markkinoilla, joilla
siihen aikaan kaupiteltiin Saksan pikkuvaltioita, oli pieni Bergin
herttuakunta, jonka pääkaupunki Düsseldorf oli, moneen kertaan
siirtynyt huijarilta huijarille, kunnes viimein joutui Murat'n käsiin.
Ranskan sotilaat ja Ranskan vapaus sai aikaan suuren mullistuksen
kunniallisen Düsseldorfin kaikissa oloissa. Heine itse on kirjassaan
"Le Grand" mainiosti kuvannut, kuinka jyrkkänä vastakohtana tämä
vilkkaus oli äskeisen ajan elämälle. Tämä aika, tämä elämä jätti monta
siementä lapsen sieluun, joista sitten versoivat useat nuorukaisen
lämpimistä tunteista ja miehen suurista ajatuksista. Etenkin sai
hehkuva innostus Napoleonia kohtaan Heinen haltioihinsa. Niinpä
mainitussa "Le Grand"-kirjassa, jonka nimi jo antaa salaisen
aavistuksen sen sisällyksestä, niin siinä kauniissa ballaadissa Venäjän
vankeudesta palaavasta krenatööristä, joka kuulee kerrottavan
Napoleonin häviöstä ja maanpaosta ja silloin päättää kuolla ja käskee
hautaamaan ruumiinsa sotilaspuvussa, kivääri kupeella.
"Niin makaan vait ja kuuntelen vaan
Kuin vartia korvin herkin,
Kunis tykkien jyskehen kuulla saan
Ja raikuvan rynnäkkömerkin.
Yli hautani keisari ratsastaa,
Ma huomaan joukkojen ahdon;
Taas haudasta nousen ja puolustaa
Sua keisari, keisari tahdon."
Nämä lauseet ansaitsevat sitä enemmän huomiota, kuin ne kirjoitettiin
heti Napoleonin kukistumisen jälkeen, aikana, jolloin Euroopassa
jokaikinen kynällekykenevä nulikka ymmärsi herättää epäluuloja sitä
kohtaan, ken puolueettomasti ihaili tätä uuden ajan Prometheusta. Niin
suuresti kuin tämä kaatuneelle nerolle osotettu ihaileva kunnioitus
koituukin Heinelle kunniaksi, vei se hänet sentään liian kauas, sillä
se ennen kaikkea esti hänen ottamasta sydämmellään ja sielullaan osaa
siihen isänmaalliseen innostukseen, joka ilmeni Saksan nuorisossa
vapautussodan aikana -- ne harvat isänmaalliset laulut, jotka hän
tällöin sepitti, ovat joltisenkin laihoja ja sisällyksettömiä. Bonnin
yliopistossakin, jossa hän harjoitti opintojaan, hän pysytteli kokonaan
erillään niistä "isänmaallisista vehkeilyistä" (Vaterländische
Umtriebe), jotka olivat vallalla ylioppilaspiireissä ja jotka
saivat ilmimuotonsa niin sanotuissa "Burschenschafteissä"
(ylioppilasliitoissa). Sitä enemmän vetivät häntä puoleensa muut
harrastukset, jotka vaikka silloin olivatkin mitä läheisimmässä
yhteydessä isänmaallisen kanssa, kuitenkin olivat alkujaan aivan
toiselta taholta ja jotka ennen pitkää niistä irtaantuivatkin -- nim.
romanttiset harrastukset. Romanttisen koulun päämies, August Wilhelm
Schlegel, oli silloin professorina Bonnissa ja oli yliopiston kaunistus
ja kunnia. Jo ulkoasullaan -- hienolla maailmanmiehen käytöksellään ja
likeisillä tuttavuussuhteillaan Euroopan kirjallisten sekä
valtiollisten arvohenkilöiden kanssa -- hän vaikutti valtavasti sekä
hurmaavasti oppilaihinsa. Heine oli niiden joukossa innokkaimpia.
Vaikka isä oli määrännyt hänet lakimieheksi, ei hänen vilkas,
haaveellinen luonteensa tuntenut siihen minkäänlaista kutsumusta;
lakitieteelliset opintonsa hän löikin kokonaan laimin, sen
sijaan hän kävi ahkerasti Schlegelin kollegioissa, sepitteli
kirjallisuushistoriallisia kirjoitelmia ylen romanttiseen tyyliin ja
tulkitsi lukuisissa soneteissaan mitä ylenpalttisinta ihastustaan itse
Schlegeliä kohtaan. Romantikot johtivat Heinen keskiajan ihmeelliseen
satumaailmaan, sillä ei feodaalielämän ritarillinen loisto, ei
katolisen mystiikan kauhean kaunis syvyys häntä viehättänyt -- ei, vaan
muinaisgermaanisen luonnonuskonnon muistot, jotka usein ovat keskiajan
runojen ja satujen perustana, tuo eriskummaisen kammottava Blocksbergin
maailma, tuo eriskummaisen vieno keijukaismaailma, ne ne häntä enimmän
viehättivät. Romantikoilta hän lisäksi oppi -- jos semmoista voidaan
oppia -- nuo kansanlaulun herttaiset tunteen-ilmaisut ja tuon likeisen
tutustumisen luonnon salaisimpaan, herkimpään äänensävyyn, jotka ovat
tunnusmerkillisiä useille hänen ballaadeilleen, varsinkin ihanalle
"Loreleille". Tärkeätä oli lisäksi sekin, että Heinen nuoruuden ja
lapsuuden vuodet kuluivat lähellä satujen ylistämää Reiniä, jonka
rantamilla keskiaikaiset linnat ja tarut olivat säilyneet paremmin kuin
muualla. Bonnista Heine siirtyi ensin Göttingeniin lakitieteellisten,
sitten Berliniin filosofisten opintojensa vuoksi.
Hegelin filosofian maine oli siihen aikaan korkeimmillaan; Hegelin nimi
kohotti Berlinin tieteen pääkaupungiksi, sinne riensi kaikki kasvava
sukupolvi ammentamaan viisauden sanoja hänen huuliltaan. Niin Heinekin.
Kuitenkaan ei Heine ole koskaan varsinaisesti liittynyt Hegelin
järjestelmän oppeihin, voidaanpa sanoa, ettei hän niitä ymmärtänyt.
Jonkunlaisen dialektisen terävyyden, säälimättömän kritiikin, jotka
olivat hänen vallassaan milloin hän vain niin tahtoi, hän oli kuitenkin
omaksunut kuunnellessaan vanhaa mestaria. Vielä enemmän sentään kuin
Hegelin kollegioissa käynti vaikutti häneen mieskohtainen yhteys
Berlinin filosofis-kirjallisten piirien kanssa, joiden keskipisteenä
oli nerokas ja jalo juutalaisnainen Rahel. Heine ei kuitenkaan
ylipäänsä viihtynyt hyvin tässä seurassa. Samoinkuin aiemmin
romantiikan hän sai nyt Hegelin filosofian aivan valmiina; hän ei ollut
lainkaan ottanut osaa niihin suuriin hengen taisteluihin, joiden
tuloksia ne olivat; näiden taistelujen suuret sankarit ja heidän
etunenässään Goethe ja Hegel olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja
katsoivat nyt jonkunlaisella haluttomuudella kaikkea, mikä rikkoi
heidän rauhaansa; se sukupolvi, joka seurasi heidän jälkeensä, ei
ulottunut edes sitä jalustaa korkeammalle, jolla he istuivat
valtias-asennoissa kuin Olympian jumalten kuvat, he katsoivat sen
vuoksi nuorten harrastusten huomattavia sekä kerrassaan arvottomia
puolia yhtäläisellä välinpitämättömyydellä. Oli syntymäisillään
henkinen muumiotila, jota vastaan Heine tunsi juutalaisen syntyperänsä,
vallankumouksellisten lapsuuden muistojensa, vilkkaasti eteenpäin
ponnistelevan henkensä olevan jyrkässä vastarinnassa. Seuraava pikku
runo kuvastaa hyvin hänen silloista mielialaansa:
"On hajanaista elämä ja mailman meno
mut mull' on sentään professori-eno.
Hän taitaa elon yhteen taputella.
kuroa kuntoon systemaattiseen,
yömyssyillään ja viitan riekalella
tuketa reiät mailmanrakenteen."
Heinen oppivuodet olivat nyt lopussa. Silloin sattui hänen elämässään
tapaus, joka painoi hänen runottarensa tuotteihin sen omituisen
sentimentaalisen leiman, joka niissä niin usein sen jälkeen näkyy: se
on, niinkuin hän itse sanoo:
se on se vanha juttu
ja uusi iäti;
ken kohdaltaan sen koki,
sydän häneltä halkesi.
Se oli onneton rakkaus hänen kauniiseen serkkuunsa Eveline von
Gelderniin, joka haaveiltuaan jonkun aikaa Heinen kanssa otti asian
käytännölliseltä kannalta ja meni naimisiin rikkaalle pankkiirille,
"tyhmimmälle kaikista tyhmyreistä", kuten Heine harmissaan hänestä
sanoo. Kuin miekan lävistämänä vuoti runoilijan sydän verta, pisara
pisaralta, ja jokaisesta tuskanhuudosta, minkä hän päästää, syntyi
laulu. Onneton rakkaus ei ollut tosin mitään uutta runouden
aikakirjoissa; tuhannet runoniekat olivat aiemminkin siitä laulaneet.
Uutta sen sijaan oli Heinen lauluissa käsittelytapa, tuo intohimoinen
tunteiden tulvinta, tuo oman tuskan panteistinen jumaloiminen, hän kun
teki sydämmensä rikkinäisyydestä kuilun, joka armotta jakoi maailman
kahtia. Tämä tuska on oikeutettu; se tunkeutuu jokaiseen jaloon
rintaan, kun nuoruuden ihanteet murtuvat, se oli vielä oikeutetumpi
siihen aikaan, kun Heinen "Buch der Lieder" syntyi. Vallankumous oli
saanut nuorison sydämmen sykkimään vapauden ihanteen puolesta;
Napoleonin kukistuessa näytti sen toteutumisen tieltä viimeinenkin este
poistuneen -- restauratsioni saapui ja tämä ihanne osottautui vain
pelkäksi kangastukseksi. Syvä alakuloinen harmi valtasi mielet --
eivätkö Heinen laulut olisi silloin tehonneet. Usein on moitittu näitä
runoja siitä, että ne muka olivat vain hetken tuotteita, mutta se on
pikemminkin niiden ansio. Juuri se, että ne ovat äkkiä yllättävän
epätoivon ajatusten purkauksia, ajatusten, joita on mahdoton vastustaa
tai välttää, vaikuttaa että niissä ilmenevä tuska ei koskaan tunnu
hempeältä, naiselliselta. Mutta myöskin koska ne ovat hetken
purkauksia, täytyy niiden vartoa meidän mielessämme samansuuntaista
tunnelmaa kuin oli se, joka sai runoilijan haltioihinsa -- vasta
silloin ne tempaavat meidät mukaansa. Meidän on mielessämme ikäänkuin
mukailtava sen aiheen alkusoittoa, minkä Heinen sävelmä sisältää. Mutta
kuinka vaihtelevia ovatkaan nämä sävelmät, huolimatta sen alan
suppeudesta, jonka piirissä ne liikkuvat, -- surumielisestä
huokauksesta aina epätoivon ivanauruun asti panee Heine kaikki tuskan
soinnokset soimaan. Vuoroin ne ovat vienoja, sydämmellisiä, ruusut
tuoksuvat, tuulet hyväilevät onnetonta ja orvokit kuiskaten rukoilevat
"älä siskollemme suo pahaa
sa murheinen, kalvas mies" --
vuoroin hän taas valittaa katkerasti, että hänen laulunsa ovat
myrkytetyt, sillä hän kantaa povessaan niin monta käärmettä ja ennen
kaikkea rakastettunsa kuvaa. Selvimmin ilmenee tämä lohduttomuus
runossa "Jumalten hämärä": On tullut toukokuu ja tuonut tullessaan
auringon la vihreyden, se kutsuu kaikkia ihmisiä ulos luonnon helmaan,
se koputtaa runoilijankin ovelle ja kutsuu ulos kalvasta uneksijaa,
mutta tämä ei tahdo, hän ei voi iloita, sillä hän on nähnyt liian
paljon:
"Oon läpinähnyt mailmanrakenteen
ja liiaks nähnyt; poiss' on ilo multa,
ikuiset tuskat sijaan saapuneet.
Nään ihmisasumusten, ihmisrintain
kivisen kuoren puhki syvemmälle,
siell' asuu vilppi, viekkaus ja kurjuus;
ja kasvoist' arvata voin inhat aikeet.
Punastus kaino immen poskipäillä
salaista himon kieltä hehkuin haastaa;
pään ympär' ylvään, nuoren intomielen
soi ilvehtien narrin tiukuin kuoro;
ja irvikuvat vain ja kalvaat haamut
maan piirin täyttävät, niin ettei tiedä,
tää onko hourula vai sairastupa."
Omituisia ovat ne laulut, joissa Heine antaa koko luonnon puhua samaa
tyydyttämättömän kaipauksen kieltä, joka soi hänen omassa rinnassaan.
Juuri sen vuoksi kun näiden laulujen esineiltä puuttuu elämä ja kyky
ilmaista ajatuksensa, ymmärtää runoilija niin hyvin tulkita niiden
avulla sanattomia mielialoja. Niin runossa lotuskukasta, joka meren
pohjaan kiinnikasvaneena katsoo sydämmellisellä rakkaudenkaipuulla
kuuta, niin runossa kalalokista, joka leijailee taivaan ja maan välillä
ja jota yhtä levoton kaipaus vetää niiden kummankin puoleen, niin
tuossa kauniissa runossa:
"On Pohjan tunturilla erakko honkapuu.
Se alla valkovaipan lumisna uneksuu
etelän palmupuusta, mi päivän helteess' on
ja vaiti yksin nääntyy reunassa aavikon."
Saman tunnelman tuotteita ovat myös molemmat tragediat "Ratcliff" ja
"Almanzor". "Ratcliff" ei oikeastaan ole muuta kuin draamaksi
muodostettu ballaadi, jossa on kummitusmainen, kaamea sisällys ja
harmaansynkkä skotlantilainen pilvivalaistus. Tärkeämpi on "Almanzor".
Heinen murtunut tuska on saanut siinä tilaisuuden kääntää vihansa
tiettyyn esineeseen; hän syyttää siinä kristinopin antaneen aihetta
siihen rikkinäisyyteen, joka vallitsee elämässämme. Näytelmä tapahtuu
heti Granadan kukistumisen jälkeen; niiden maurien joukossa, jotka
silloin siirtyivät kristinuskoon, on myös Aly ja hänen tyttärensä
Zuleima. Sitä vastoin säilyttää Zuleiman rakastaja, Almanzor, isiensä
uskon vakaasti sydämmessään ja muhammettilaisuuden jouduttua perikatoon
Espanjassa hän pakenee meren yli Afrikaan. Ikävä ajaa hänet kuitenkin
takaisin morsiamensa luo, hän näkee tämän jälleen, he rakastavat
toisiaan vieläkin, mutta usko erottaa heidät; Zuleima ei rohkene
noudattaa sydämmensä luonnollista kehoitusta, hän näkee aina
ankarakatseisen ristiinnaulitun kuvan sulkevan häneltä tien sydämmensä
päämaaliin -- innokkaasti hän vaatii Almanzoria kääntymään uuteen
uskoon, hän tahtoo vakuuttaa tälle, että kristittyjen elämä, että
heidän jumalansa on rakkaus. Almanzor sen sijaan todistaa hänelle,
että kristinusko on orjien uskonto, ihmishengen jaloimpien,
luonnollisimpien tunteiden iankaikkinen itsemurha ja uhriveri sen ainoa
oikea tunnuskuva. Zuleima tuntee sydämmessään Almanzorin olevan
oikeassa, mutta pelkää helvettiä ja työntää hänen pois luotaan.
Almanzor, joka raivoten huomaa rakkautensa esineen liukuvan pois
käsistään, estää sen murhaamalla itsensä ja hänet. Kaikki ne synkät
seuraukset, joihin kristillinen dualismi äärimmäisiin päätelmiinsä
kehitettynä johtaa, kaikki luonnollisen tunteen vavahtelevat
vastahakoisuuudet ristin ja kuoleman mysterioita kohtaan ovat esitetyt
intohimoisella puolueellisuudella. Paitsi itse tendenssillään ahdistaa
kappale lukuisilla pienillä suoranaisilla, usein joltisenkin
tarpeettomilla hyökkäyksillä kristityitä. Niinpä esim. kun Almanzor,
matkustajana, pyytää yösijaa Alyn linnassa, vastaa portinvartia
vihaisesti: 'Ja mitä vieraanvaraisuuteen tulee, niin se on
Vain vanha tapa pakanuudenaikuinen,
vapaaksi jost' on tää hurskas huone päässyt.
Siis hyvästi!'
Heinen hyökkäykseltä kristinuskoa vastaan taittaa "Almanzorissa"
kuitenkin kärjen se seikka, että kaikki tämän uskon tunnustajat, jotka
kappaleessa esiintyvät, ovat uskonluopioita ja lähtevät siis pohjaltaan
samoista edellytyksistä kuin ne, joita vastaan he taistelevat.
* * * * *
Samaan aikaan kuin "Buch der Liederin" (Laulujen kirjan) kirjoitti
Heine teoksen, joka hetkellisesti herätti vielä suurempaa huomiota ja
toi ilmi toisen puolen hänen luonteestaan. Se oli hänen teoksensa
"Reisebilder" (Matkakuvia). Nuorekkaan vapaa, jopa vallaton sävy on
näille matkakertomuksille ominainen, mutta yleisöstä tuntui niin
miellyttävältä tehdä nuoren ja rakastettavan ylioppilaan seurassa
pienoinen kiertomatka ympäri Saksanmaata, Englantia ja Italiaa; hän
lausui huomautuksensa niin kainostelematta kaikesta, hänellä oli aina
sukkelia päähänpistoja, hän tunsi niin hyvin vanhat tarinat ja hän
kuvasi niin ihanasti Pohjanmerta suurenmoisissa meritauluissa.
Toisinaan hänen leikinlaskunsa tosin oli melkoisen vapaata ja välistä
hän saattoi yleisön sangen arveluttaviin seuroihin, mutta se annettiin
hänelle halusta anteeksi hänen rakastettavuutensa ja hyväkuntoisuutensa
vuoksi. Iloinen ylioppilas paha kyllä huomasi sen kuitenkin ja antoi
ylimielisyytensä vietellä itsensä liian usein kutittamaan yleisön
heikkoja puolia. Paljon on valitettu sitä, etteivät Heinen päähänpistot
säästä mitään, ettei ole mitään hänessä itsessään eikä muissa, jota hän
pitäisi pyhänä. Mitä "Matkakuviin" tulee, on tämä valitus kuitenkin
useimmittain väärä. On pidettävä mielessä, mihin aikaan ne ilmestyivät
-- tuona restauratsionin tukehduttavana, painostavana ja valheellisena
aikakautena, jolloin vallassa oleva ylimystö liitti monien vanhojen
syntiensä lisäksi viimeisen ja suurimman -- ulkokultaisuuden. Kun Heine
sen vuoksi koomillisella paatoksella kertoo, että ennen oli hänen
ihanteenansa olleet omenakakut, mutta nyt muka rakkaus, vapaus, totuus
ja krapukeitto, niin se tosin kuuluu ankaralta, mutta ne ihanteet,
joita silloin sanottiin vapaudeksi, totuudeksi ja rakkaudeksi olivat
vain tyhjiä puheenparsia, naamioita, jotka peittivät kuolleiden
kasvoja, eivätkä siis arvokkaampia kuin krapukeitto tai omenakakut. Ne
kaksi sananpartta, joilla aika varsinkin ylvästeli, olivat saksalainen
isänmaallisuus ja uskonnollinen hurskaus. Isänmaallisuus oli tyhjä
korusana, sillä se tahdottiin itsekkäiden etujen vuoksi kytkeä kiinni
oloihin, jotka meidän aikanamme ovat mahdottomat, joiden tarkoituksena
oli palauttaa keskiaikaiset laitokset ja keskiajan henki, lyhyesti
sanoen: samalla kun siitä pidettiin suurinta melua, tunnettiin sitä
todellisuudessa kaikista vähimmin. Uskonnollinen hurskas oli myös tyhjä
korusana, sillä siinä ei ollut yhtään voimaa; ylimystön hermot olivat
heikontuneet vanhojen irstailujen ja vallankumouksen järkytysten
vuoksi, se haki nyt lepopaikakseen hiljaista luostarikappelia, johon
valo virtasi hillittynä, jossa hymisi uneen tuudittava urkujen soitto
ja pyhimysten kuvat seisoivat hiutuvina komeroissaan --
kauranliemihoitoa heikoille vatsoille, jolle Heinen nuorekas voima oli
oikeutettu nauramaan. -- Mutta tästäkin ajasta tuli loppu. Liian monta
epäterveellistä höyryä oli kokoontunut, liian monta painostavaa pilveä
kertynyt yhteen, silloin välähti salama, joka pani valtaistuimet
vapisemaan, Heinäkuun vallankumous puhkesi ilmi ja vapaat raikkaat
tuulahdukset kiertelivät taas ylt'ympäri Eurooppaa. Heine tervehti
innostuneena näitä tapahtumia, hän selitti, että nyt oli hetki lyönyt,
jolloin 18:n vuosisadan rikkinäisyys sovitettaisiin, nyt oli Eurooppa
vihkiytyvä morsiamensa vapauden kanssa ja hänen laulunsa olivat
tilaisuutta varten sepitettyjä häähymnejä. Hän tunsi Saksanmaan liian
ahtaaksi ja matkusti Parisiin. Ryhmä kirjailijoita muodosti piirin
hänen ympärilleen, jotka samojen aatteiden elähyttäminä piirsivät
uudenaikaisen vapaamielisyyden lippuunsa. He sanoivat itseään "nuoreksi
Saksaksi". Heine oli heidän lipunkantajansa ja profeettansa. Ne
kirjoitukset, jotka hän näiden vaikutusten alaisena sepitti, eivät
yleensä tarjoa kovinkaan virkistävää näkyä, ne ovat sisällykseltään
pääasiallisesti tieteellisiä ja valtiollisia, ja kuuluvat siihen
kirjallisuusalaan, joka pakosta Heinelle epäonnistui, koska häneltä
puuttui varmoja periaatteita ja historiallista silmää. Ne ovat
kirjoitetut loistavalla suorasanaisella tyylillä, joka siroudessa ja
taipuvaisuudessa hakee vertaistansa, musertavalla älyn terävyydellä,
mutta kuten aina on laita kirjoitusten, joita häiritsevät yllämainitut
Heinen tapaiset virheet, on niissä onnistunutta ainoastaan se mikä on
kielteistä, poleemista laatua; mitä positiivista niissä sen sijaan on,
se on tavallisesti tyhjää jaaritusta. Heine ei voi näissä
kirjoituksissaan koskaan pidättyä päähänpistoista, olivatpa ne kuinka
kyynillisiä, kuinka sopimattomia, kuinka loukkaavia tahansa, mutta
juuri sen vuoksi että hän ei pysty teeskentelemään, ei hänen kykynsä
koskaan häikäise eikä saa lahjotuksi arvostelukykyämme, vaan antaa
meille tilaisuuden itse punnita asioita. Heinen poleemiset sukkeluudet
olivat tähdätyt, voidaan sanoa, koko silloista Saksanmaata vastaan. Ne
olivat suunnatut vapautussotien nuorisoa vastaan, joka nyt oli ehtinyt
varttua mies-ikään ja astunut hallitsemaan yleistä ajatustapaa. Ne
olivat rehellisiä, isänmaallisia, hurskaita kunnon miehiä, mutta niin
ahdasmielisiä, että se himmensi kaikki nämä heidän hyvät ominaisuutensa
ja oikeutti Heinen hyökkäykset, niin hävyttömiä ja vastenmielisiä kuin
ne olivatkin. He eivät olleet samanlaisia kuin ylimyksellinen
seurapiiri ennen vuotta 1830, ei, heidän hurskautensa oli vilpitöntä,
heidän isänmaallisuutensa lämmintä, heidän siveellisyytensä korutonta,
mutta he seisoivat kivettyneinä vuoden 1815 kannalla eivätkä
käsittäneet, että aika oli vierähtänyt eteenpäin. Mieletön viha kaikkea
ranskalaista ja ylenkatse kaikkea ei-germaanista vastaan, epäluulo
kaikkea uskonnollista valistusta kohtaan, oikea säädyllisyydenraivo ne
olivat välttämättömiä ominaisuuksia jokaiselle, ken heidän silmissään
tahtoi käydä tosisaksalaisesta. Tämä oli Don Quixottemaisuutta ja Heine
oli sen Cervantes. Ero on vain siinä, että Cervantes todella seisoo
kuvattavansa yläpuolella ja levittää sen vuoksi kaunista, sovittavaa
valoa surullisen ritarinsa yli, Heine sitä vastoin taistelee
poleemisella, epäkauniilla katkeruudella.
Yltiögermaanisen suunnan pääedustaja kirjallisuudessa oli niin
sanottu "Schwabilainen koulu", ja Menzelin toimittama Stuttgartin
"Litteraturblatt" sen äänenkannattaja. Tässä lehdessä nostettiin nyt
kova huuto, Saksanmaa julistettiin olevan vaarassa, koska sitä uhkasi
Heinen ja koko nuoren Saksan salaliitto uskontoa, siveellisyyttä ja
isänmaata vastaan. Jos olisi pysytty kirjallisen polemiikin rajoissa,
ei luonnollisesti olisi ollut mitään muistuttamista, mutta salaisilla
viittauksilla saatiin liittokokous 1835 julkaisemaan Heineä ja hänen
mukanaan seuraavia kirjailijoita: Gutzkowia, Wienbargia, Laubea,
Kühneä ja Mundtia vastaan käsky, että heidän kirjoituksensa
epäuskonnollisina ja epäsiveellisinä kiellettäisiin; eikä vielä
siihenkään tyydytty -- vaan harjoitettiin ennakkosensuuria ja
ulotettiin sama kielto niihinkin kirjoituksiin, joita nämä kirjailijat
mahdollisesti vastaisuudessa aikoivat julkaista. Kajottiinpa heihin
mieskohtaisestikin. Heine ja Laube olivat Parisissa, heitä ei sen
vuoksi voitu saada käsiin, mutta Gutzkow ja Kühne pantiin vankeuteen.
Että kaikki tämä paljon enemmän hyödytti kuin vahingoitti Heineä, oli
luonnollista, se martyyrinosa, minkä nämä tapahtumat hänelle
määräsivät, sai yleisön mielen kääntymään kokonaan hänen puolellensa ja
hänen vihamiehensä himmensivät häpeällisellä menettelytavallaan omien
aatteidensa puhtautta. Liittokokouksen päätös herätti kaikkialla niin
suurta tyytymättömyyttä, ettei sitä voitu toimeenpanna, vaan se oli
muutaman vuoden kuluttua peruutettava.
Ne kirjoitukset, jotka Heine tähän aikaan, s.o. heti Heinäkuun
vallankumouksen jälkeen julkaisi, ovat koottuina sarjassa nimeltä "Der
Salon". Ensimmäisenä on novelli "herra Schnabelewopskin muistelmia",
kirjoitettu vielä matkakuvien tyyliin, mutta sen sisällyksen
ruokottomat kohdat ovat paljoa tahallisemmin tarkoitettuja. Näkyy
kuinka Heine iloitsee sydämmestään keksittyään jotakin, joka saattaa
oikein herättää suuttumusta säädyllisellä taholla, tai niinkuin hän
itse sanoo, kuinka pikkukäärmeet hänen rinnassaan mielihyvästä purivat
toinen toistansa pyrstöön. Jos jätetään eräät todella koomilliset
kohdat lukuunottamatta, laskee lukija kirjan kädestään tuntematta
tyydytystä. Aivan toisenlainen on tunne lukiessa läpi toista novellia
"Der Rabbi von Bacharach", legendaa keskiajan juutalaisvainoista.
Omituinen on tämän runoelman kohtalo, ainoan todella ehytmuotoisen,
mikä on Heinen kynästä lähtenyt -- se on keskeneräinen, mutta se ei ole
runoilijan omaa saattia, vaan siihen on syynä aivan satunnainen
onnettomuus. Koko loppupuoli käsikirjoitusta joutui näet liekkien
uhriksi eräässä tulipalossa Berlinissä.
Vielä huomattavampia ovat seuraavat teokset, joiden pohjatarkoituksena
on liittää Saksanmaa ja Ranska lähemmin yhteen. Se on tärkein
positiivinen saavutus, mikä Heinen toiminnalla tähän aikaan on ollut,
että hän asiallisesti poisti sen tyhmän-ylpeän epäluulon, joka vallitsi
Saksassa läntistä naapuria kohtaan, samoinkuin hän yritti esittää
ranskalaisille, että heillä oli sangen vähän käsitystä kaikesta siitä,
mitä suurta sittenkin oli hänen isänmaassaan. Hän julkaisi ranskaksi
teoksensa "de l'Allemagne", jossa hän omalta kannaltaan johti
ranskalaisen yleisön Saksan filosofian ja romantiikan koukerteleviin
labyrinttipuistoihin. Mitään varsinaista karakteristiikkaa niistä
filosofeista, joista Heine puhuu, ei siitä käy hakeminen, hän kertoo
esim. naiivin avomielisesti Jakob Böhmestä, että se on ikävä mies, jota
hän ei ole viitsinyt koskaan lukea, Paracelsuksesta hän ei mainitse
juuri muuta kuin että tämän oli tapana käyttää tulipunaisia housuja,
hän puhuu laveasti siitä, mitä naiset luulivat Fichten "Ichin" olevan
ja sen semmoista. Nämä pikkuseikat ovat tympäisseet useimpia vakavia
lukijoita ja saaneet heidän jättämään tärkeät seikat huomaamatta.
Heinen "de l'Allemagne" oli varsinaisesti tähdätty Madame Staëlin
samannimisen kirjan käsitystapaa vastaan. Tämä kirjailijatar oli
katsonut kaikkia Saksan oloja silmälasien läpi, jotka hän oli lainannut
romanttiselta ystävältään A.W. von Schlegeliltä; sen vuoksi oltiin
hänen esityksensä mukaan vakuutettuja siitä, ettei Saksanmaan
filosofiassa ja runoudessa ollut muuta kuin mystiikkaa ja symboliikkaa,
sinikukkia ja herttaista yksinkertaisuutta. Heinen päätarkoituksena
sitä vastoin oli todistaa, ettei koko filosofia alkaen Kantista ja
Hegel lukuun otettuna ollut muuta kuin taistelua elämästä ja kuolemasta
oikeaoppisuutta vastaan, että poliittisen vallankumouksen opit
Ranskassa olivat olleet vain idyllimäistä leikkiä verrattuina Saksan
filosofian vallankumousoppeihin. Ja tässä suhteessa täytyy ihailla
Heinen tietäjäsilmää, sillä ei Strauss, Feuerbach eikä B. Bauer ollut
silloin vielä esiintynyt, jotka toiminnallaan todistivat, että Hegelin
filosofia historiallisesti vei näihin johtopäätöksiin.
Mitä Heine on kirjoittanut Ranskan oloista, tavataan teoksissa
"Französisehe Zustände" ja "Lutetia". Ne koskettelevat pääasiallisesti
politiikkaa ja saarnaavat alusta loppuun Ranskan vapauden
erinomaisuutta, s.o. pysyttelevät yleisen liberalismin puitteissa,
jonka puheenparret lopulta itsestään puhkaisevat kuorensa. Heine kokee
käsitellä asioita viisaasti ja järkevästi, mutta se ei luonnistu. Hän
on siksi runoilija sielultaan ja sydämmeltään, että hän vasta silloin,
kun hän kirjoittaa itsetiedottomasti sydämmensä pohjasta, todella saa
huomattavaa aikaan, mutta jos hän tahtoo järjellään todistaa ja
selittää, niin hän muuttuu kerrassaan tyhjänpäiväiseksi ja ikäväksi.
Vaikka poliittiset ja uskonnolliset kirjoitukset ottavat suurimman
sijan tällä ajanjaksolla, ei hänen runottarensakaan sentään vaiennut.
Ne runot, jotka hän silloin loi, ovat kootut sarjaan "Neue Gedichte".
Samat tuskan säveleet kuin "Laulujen kirjassa" soivat tässäkin
uudelleen, monet tosin yhtä sydämmellisinä ja heleinä, mutta usein
yllättää omituinen loppukäänne, jota kyllä joskus tavataan "Laulujen
kirjassakin", mutta joka "Uusissa runoissa" on varsinaisena
tunnusmerkkinä. Ei mikään ole niin altista ivalliselle mukailulle kuin
sentimentaalisuus. Antaa särkyneen nuoruudenihanteen aueta elämään
jalosti altistuen, kuten Schiller, siihen ei Heinellä ollut kylliksi
siveellistä vakavuutta, murtua taas näiden ihanteiden mukana kuten
Hölderlin, siihen hänellä ei ollut kyllin voimaa. Kohotettuaan kerran
tuskansa Jumalakseen, jäi hänelle siis tehtäväksi poikamaisella
vahingonilolla lyödä rikki epäjumalankuvansa ja nauraen näyttää, että
se oli hyvin haurasta ainetta. Edellisen aikakauden "Weltschmerzin"
(maailmantuskan) sijaan astui nyt yhtä mahtava "Weltwitz"
(maailmanpila). Välistä hän yksinkertaisesti tekee naurunalaiseksi
korkealle pingoitetun tunteellisuuden, ja lukijan täytyy hymyillä sille
aristofaniselle sukkeluudelle, jolla se aikaansaadaan, vaikkei
runoilija itse ole vapaa siitä virheestä, jota hän ivailee. Niin hän
ivallisesti mukailee väärää luonnonhellämielisyyttä runossa "Merelle
katsoi neiti":
"Merelle katsoi neiti
ja nyyhki 'ah' ja 'voi'.
Kun päivä länteen laski,
se kaihon mieleen toi.
Oi neiti -- vanha kasku!
On turha surra näin!
Jos etupuoli' on lasku,
niin nousu on takaapäin."
tai esteettistä kaunosieluisuutta, kun hän antaa teeseuran kuivan
hovineuvoksen luona keskustella platoonisesta rakkaudesta. Välistä hän
taas alottaa ilvehtien ja laskee iloisesti leikkiä, mutta silloin
nousee vanha tuska haudastaan ja tuijottaa alakuloisesti häneen, hän ei
voi jatkaa pitemmälle, vaan puhkee murhemielin kyselemään:
Mitä mielit orpo kyynel?
Sa kaihdat katsehen vaan.
Jäit muistona muinaispäiväin
siin' ainiaks asumaan.
Niin hän nauraa runossa "Unterwelt" (Manala) sovinnaisen elämämme
latteimpia suhteita. Pluto ja Proserpina ovat kytketyt avioliiton
ikeeseen, mies tahtoisi riitaisen puolisonsa häiritsemättä saada
rauhassa ryyppiä punssia Lethen vedellä sekoitettuna, Proserpina taas
kaipaa huokaillen ruusuja ja satakieliä, aurinkoa ja kevättä, hän panee
kyllä toimeen vieraspitoja Charonille, mutta tämä on pohkeeton mies ja
kauhean ruma -- siis äärettömän ikävä seuratoveri nuorelle naiselle.
Yht'äkkiä katkaisee runoilija tämän parodieeraavan sävyn ja huudahtaa
jalon tuskan vallassa:
"On toisinaan kuin silmäis helo
sumentuis suureen tuskahan;
sen tunnen kaihon kalvavan:
on mennyt lempi, on mennyt elo!
Suruisna nyökkäät. Enää hempi
ei elvy nuoruushetkien,
ei kirpoo taakka tuskan sen:
on mennyt elo, on mennyt lempi."
Paha kyllä ovat ne runot, joissa sukkeluus ja sentimentaalisuus ovat
näillä molemmilla tavoilla sekaantuneet, luvultaan vähemmistönä.
Useimmissa Heine vakuuttaa meille, kuinka äärettömän onneton hän on,
kuinka hän kantaa tuskien Atlasta povellaan, hän liikuttaa meitä, hän
on itsekin heltynyt, kun hän yht'äkkiä puhkeaa nauraa hohottamaan,
että hän on osannut niin hyvästi narrata lukijaa. Niin noissa
rakkaudentunnustuksissa, jotka päättyvät kevytmieliseen
loppukäänteeseen -- esim.
"Oot toden totta ihantein,
ei muita mieli nouda,
sen päälle sadat valat tein;
mut tänään en töiltä jouda.
Vaan tule taasen huomenna,
niin uutta liekkiä lyömme
todistamahan tunnetta;
sen päälle yhdessä syömme."
Samoin tuossa kuvakokoelmassa, jossa hän esittää joukon Parisin ja
Berlinin ilotyttöjä kaikissa mahdollisissa asennoissa. On uskomatonta,
kuinka pitkälle Heinen myrkyllisyys ja kyynillisyys tässä kohden
saattaa mennä, niinkuin runoissa "Jüngstens träumte mir: spazieren"
j.n.e. tai "Du fragst, mein Kind, was Liebe ist". Omituista kyllä, että
juuri tämä laji Heinen runoja nauttii suurinta yleisönsuosiota ja että
se on saanut enimmän jäljittelijöitä. Kuitenkin herätti hänessä tämä
kutakuinkin yksinkertaisilla keinoilla hankittu maine usein inhoa. Hän
laulaa:
Harvoin ymmärsitte mua,
harvoin myös mä teitä kai.
Rapakossa kohdattua
heti sielut sillan sai.
Yksityisenä henkilönä Heine oli hyväntahtoinen, voidaanpa sanoa
sydämmellinen ihminen, hänen suhteensa äitiin ja sisareen oli
liikuttava, hänen kirjevaihdossaan huomataan harvoin kyynillisyyksiä,
joita hänen julkiset tuotteensa ovat tulvillaan. Joka kerta kuin
jalompi tunne hänessä puhkee ilmoille, vaikka hän koettaa sitä estää
tai heti yrittää haihduttaa sen vaikutuksen, hän saa meiltä anteeksi ne
monet kerrat, jotka hän on syntiä tehnyt. Niin niissä runoissa, joissa
hän kuvailee ikävätänsä Saksanmaahan, tai kertoo, kuinka katkeraa
maanpako on; hän selittää tosin, että semmoiset kuvittelut syntyvät
hänessä seurauksena huonosta ruuansulatuksesta tai muusta sen
tapaisesta, mutta me emme häntä usko, hienot välittömät piirteet
todistavat kauniisti häntä vastaan. Vihdoin kasvoi ikävä hänessä liian
vahvaksi ja vuonna 1843 hän teki lyhyen matkan isänmaahansa. Siellä
olivat sillä hetkellä olosuhteet hiukan seestyneet; Fredrik Wilhelm IV
oli astunut Preussin valtaistuimelle ja hänen mukanaan luuloteltiin
vapaudenkin päässeen valtaan. Vapaamielisyys, niin hyvin uskonnollinen
kuin valtiollinen oli nyt päässyt voitolle kirjallisuudessa tai -- mikä
Saksassa merkitsee samaa -- yleisessä ajatustavassa. Heine sen sijaan
katsoi siellä kaikkea samoilla silmillä kuin siitä erotessaan; se teos,
joka on kirjallisena tuloksena hänen matkastaan "Deutschland, ein
Wintermärchen" (Saksanmaa, talvinen tarina) on vielä tähdätty
germaanista keskiajanhälinää vastaan, joka tosin vielä kummitteli
jossain nurkkapääkaupungissa, mutta pääasiassa kuitenkin oli jo
näytellyt osansa loppuun. Hän oli vieraantunut isänmaastaan, hän tunsi
katkerasti sielussaan, ettei rankaisematta voida tehdä ivaa kaikista
niistä siteistä, jotka liittävät ihmistä kansakuntaan. Hän oli pahasti
kohdellut isänmaataan, se oli aina antanut hänelle anteeksi, niinkuin
äiti usein rakastaa enimmin juuri sitä lastaan, joka hänelle surua
tuottaa, hän oli nauranut sen hellyydelle, mutta huomasi nyt, että
isänmaa oli vähitellen kääntänyt rakkautensa hänestä pois, sillä hän ei
ollut enää sama -- 14-vuotinen oleskelu vieraassa maassa oli tehnyt
hänenkin vieraaksi. Heine tunsi vaistomaisesti tämän epäsuhteen, mutta
sen sijaan että hän olisi yrittänyt uudelleen solmia kaikkea, mikä oli
rikkoutunut, hän yhä enemmän laajensi juopaa. Kaikki hänen
hyökkäyksensä Saksanmaata vastaan tästä lähin huokuvat kiukkuista
katkeruutta. Niin paikottain jo runoelmassa "Saksanmaa", niin monissa
hänen myöhemmissä runoissaan, kuten "Der Wahlesel'issä" ja
häväistyslaulussa Baierin kuninkaasta Ludvigista. Se kirja, jossa Heine
kuitenkin enimmän paljasti salaisen vihansa kaunan, jota hän tunsi, kun
ajansuunta Saksassa alkoi kallistua toiselle polulle eikä hänen
kulkemallensa, on hänen kirjoituksensa "Heinrich Heine über Ludwig
Börne". Se herätti tyytymättömyyden myrskyn, runoilijan vihamiehet
astuivat voitonriemuisina esiin vanhoine syytöksineen, lisäten niihin
uusia, hänen ystävänsä olivat hämillään, yleisö kuohuksissa.
Pääasiallisesti olivat yksityisseikat syynä ensimmäiseen
katkeroitumiseen. Börne oli aina osottautunut ystävälliseksi Heineä
kohtaan, tämä sitä vastoin kätki vihansa jonkun aikaa, mutta tuskin oli
Börne maanpaon marttyyriuden uuvuttamana laskenut väsyneen päänsä
ikuiseen lepoon, ennenkuin Heine esiintyi hänen vihamiehenään. Lisäksi
loukkasi yleisöä Heinen iljettävä kuvaus Börnen suhteesta M:me Wohliin.
Ettei Heine luonteeltaan lainkaan ollut altis hartaaseen ystävyyteen,
näemme koko hänen elämästään; ettei hän sen vuoksi pystynyt käsittämään
jaloa ja puhdasta suhdetta Börnen ja hänen ystävättärensä välillä, oli
luonnollista, mutta vaikkapa näiden henkilöiden suhde olisi ollut
rikollinenkin, olisi kuitenkin Heinen -- Heinen pitänyt olla viimeinen
mies sanelemaan mahtipontisesti, kuinka hänen tunnettaan loukkasi,
kuinka tämä epäsiveellisyys tympäisi häntä ja muuta sen semmoista.
Mutta kaikki nämä ovat verraten sivuseikkoja. Kirjan päätendenssi se
tekee sen hyljättäväksi. Tavallisesti katsotaan Heinen ja Börnen
vaikutusta täydelleen samanlaatuiseksi osaksi syystäkin, sillä Börne
saarnasi yhtä latteata liberalismia kuin koko nuori Saksa, hänestä oli
tasavaltainen valtiomuoto ainoa ja korkein hyvä, voimakas
kansallishenki taas sivuseikka. Börnen mielipiteitä ei Heine
ahdistakkaan, vaan hänen demokraattista luonnettaan. Heine sitä vastoin
oli sielultaan ja mieleltään aristokraatti, henkisen kyvyn
aristokraatti. Börnen läheinen suhde Saksan sosialisteihin ja
tasavaltalaisiin herätti hänen vastustajassaan kateutta ja vavistusta.
Heine tunsi vaistomaisesti, että Börne oli olemukseltaan paljoa
lähempänä demokraattiskansallista yhteyspuoluetta, jonka oli
tulevaisuus ja joka nykyisin on Saksanmaan tuki ja toivo, kuin nuorta
Saksaa ja sen epämääräisiä vapaamielisiä puheenparsia. Vaikka Heine
käyttää halveksivaa sävyä, kuultaa kuitenkin mitä katkerin kateellisuus
koko hänen teoksensa pohjalta. Heine ei ollut tuntenut vähintäkään
säälivää kunnioitusta vanhoja taistelijoita kohtaan, jotka eivät olleet
pystyneet seuraamaan mukana ajan yhä eteenpäin kiitävässä taistelussa;
nyt kun hänet jätettiin jälkeen, oli luonnollista, ettei yksikään
sovittava ajatus asettunut häntä puolustamaan.
Heinen seuraava tärkein teos "Atta Troll" saa alkunsa samasta vierauden
tunteesta, joka vallitsi hänen mielessään Saksan oloja kohtaan näinä
aikoina. Tässä on runoilija kuitenkin täydelleen oikeassa ja lukija on
kokonaan hänen puolellaan. Tässä ei diletanttimainen nerokkuus ylpeästi
aseta ivansa maalitauluksi ankaraa, mutta syvää luonnetta; ei, tässä
puolustaa Heine neroa, runouden iankaikkista oikeutta hetken
hyväätarkoittavia, mutta ahtaita puolueharrastuksia vastaan. Runoelma
on suunnattu tuota Saksassa siihen aikaan kaikkialla raivoavaa
poliittista lyriikkaa vastaan, jossa runoilija luulotteli täyttäneensä
kaiken vanhurskauden, jos hän vain niin ahkerasti kuin mahdollista
höysti säkeitänsä epämusikaalisilla, runomittaan vaivoin sopivilla
sanoilla, semmoisilla kuin "konstitutsioni", "edustajakokous",
"tasavaltaishyveet" y.m.s. Atta Troll on karhu, joka tanssii
pikkukaupunkien toreilla Pyreneitten vuoristossa, vihdoin hän
riuhtaiseksen irti kuljettajansa käsistä, pakenee metsiin ja julistaa
kaikilla eläimillä olevan yhtäläiset oikeudet ihmisen ylimysvaltaa
vastaan. Aseensa haalii runoilija romantiikan vanhoista kätköistä,
sieltä on hullunkurisen naurettava narrinmiekka ja häilyvä kypärän
töyhtö; noita-akan seurassa hän lähtee ahdistamaan petoa surman suuhun,
mukanaan myös noita-akan poika, joka ei oikeastaan ole muuta kuin
ruumis yöllä, mutta päiväksi virkoo henkiin äidin taikavoiteiden
avulla. Noidan mökissä hän näkee taas hurjan metsästyksen, joka niin
usein uskalsi lähteä liikkeelle keskiajan kuutamoisina öinä, mutta
jonka meidän rautatiemme ja metsänhoitomme on karkoittanut tiehensä;
hän näkee jälleen nuo yhtä kauheat kuin suloisen houkuttelevat haamut,
tulisten orhien selässä hän näkee kaikkien aikojen ja kaikkien seutujen
maanpakolaisjumalat kiitävän huimaa vauhtia ohitsensa; ylpeän
jumalnymfin Dianan, keimailevan kelttiläisen keijukaisen Abunden,
villin juutalaisnaisen Herodian; viimemainittu kantaa käsissään
Johannes kastajan päätä, jonka hän on demonisessa rakkaudenkuumeessa
hakkauttanut poikki, Herodia katsoo omituisesti runoilijaan, tämä
tuntee sydämmessään hiuduttavaa vavistusta juutalaista ruhtinatarta
kohtaan ja kummitushaamu vie kaikki hänen aivojensa ajatukset ja hänen
sydämmensä tunteet mukanaan kylmään hautaan Jeryscholaimiin. Ja miten
eloisaa huumoria -- harvinaista Heinellä -- tulviikaan tämä runoelma.
Kuinka koomillinen onkaan kuva eläinten tasavallasta, jonka Atta
Trollin mielikuvitus maalaa, ikäänkuin tulevaisuuden ihanne, jolloin
jokaikinen aasi on ylennetty valtionvirkaan, leijona sen sijaan kiskoo
jyväsäkkiä myllyyn, ja jolloin yksin juutalaisetkin saavat samat
oikeudet kuin muut eläimet, kuitenkin yhdellä ehdolla, nimittäin:
"Turuill' älkööt juutalaiset
yritelkö tanssin tahtiin;
tämän kiellon annan heille
eduks oman taiteheni.
Sillä tyylinaisti sekä
liikkeet plastilliset
puuttuu tältä rodulta,
se ma'un yleisöltä turmelis."
Kuinka hullunkurisen hupainen onkaan kuvaus schwabilaisesta
runoilijasta, jonka noitavaimo on muuttanut sylikoiraksi, ja jonka
täytyy pysyä tässä hahmossa, siksi kunnes puhdas neitsyt Sylvesterin
yönä ottaa vaivakseen lukea Gustav Pfizerin runot uneen uupumatta, ja
kuinka vähäiset ovat runoilija paran toiveet nähdä tämän toteutuvan.
"Atta Troll" ilmestyi kokonaisuudessaan 1847. Kahtena seuraavana vuonna
kulkivat suuret valtiolliset myrskyt yli Saksanmaan, silloin unohtuivat
helposti kaikki, jotka eivät suoranaisesti ottaneet osaa näihin
taisteluihin; mutta rauha palasi ja saksalainen yleisö muisti jälleen
maanpaossa elävää runoniekkaansa. Se tieto, joka sille saapui hänestä
oli surusanoma. Runoilija makasi halvattuna, sokeana ja kauhean
selkäydintaudin kiduttamana; anteeksiantava osanotto valtasi yleisön,
kaikki kynäniekat, jotka kävivät Parisissa, kokivat hankkia itselleen
pääsyn Heinen luokse ja levittivät hänestä sitten uutisia ja huhuja,
usein mitä kummallisinta laatua. Muun muassa kerrottiin yht'äkkiä, että
"Almanzorin" ja "Der Salonin" kirjoittaja oli muuttunut hurskaaksi;
oikeaoppiset nostivat heti kuorossa riemuhuudon tämän julkijumalattoman
kääntymisen johdosta ja vaikka yleisön olisi pitänyt olla
terävänäköisempi, sai hän kuitenkin siltäkin osakseen kiitosta tai
moitetta, aina sen mukaan millainen oli kunkin käsitys.
Pohjaltaan oli Heine aivan sama kuin ennenkin. Hän selitti tosin
"tunnustuksissaan", että hän oli palannut takaisin isän Jumalan luokse,
jätettyään sikseen sikojen paimentamisen hegeliläisten tykönä, että hän
oli ollut ateisti niin kauan kuin ateismi oli esteettis-ylimyksellisen
piirin asia, mutta nyt, kun se alkoi haista tupakalle ja rasvanahkalle,
ei hän enää tahtonut olla tekemisissä sen kanssa, -- kaikki suurella
mielihyvällä, -- mutta juuri siinä tavassa, jolla hän kertoo tästä
kääntymisestään, pistää vanha pukinsorkka näkyviin. Heine oli kaikkien
dogmaattisten lauseparsien jyrkkä vastustaja, nyt olivat hänen
oppilaansa järjestelmällisesti kehittäneet hänen omat antikristilliset
hyökkäyksensä lihan vapauttamisesta uskonkappaleiksi, joita suurella
mahtipontisuudella saarnattiin, uudet lauseparret suututtivat häntä nyt
yhtä paljon kuin vanhat ennen.
Ainoa tärkeä teos, joka häneltä tähän aikaan syntyi, oli runokokoelma
"Romanzero". Jos silmäilemme sitä vain pikimmältään, huomaamme todeksi
sen, mitä edellä on samottu. Siinä nauretaan kristillisiä oppeja,
varsinkin ehtoollis- ja taivasoppia yhtä väsymättömästi, Mabillen
puolialastomia tanssijattaria ylistellään lauluin yhtä julkeasti kuin
ennenkin. Kuten nimi osottaa, on "Romanzero" pääasiallisesti kokoelma
ballaadeja. Ballaadeja tavattiin jo "Buch der Liederissä" ja "Neue
Gedichteissä". Ne olivat kenties kauneimmat niiden monien kauniiden
laulujen joukossa. Seisoen useimmiten kansanlaulun pohjalla ne olivat
yksinkertaisten metsäkukkien kaltaisia, jotka huolellisesti
puutarhoihin istutettuina kehittyvät kaksin verroin. Kuinka kauniita
olivatkaan "Kaksi krenatööriä", "Pyhiinvaellus Kevlaariin",
"Merenneidot", "Rouva Martha", "Tannhäuser", "Pekka parka" ja niin
monen monet muut. "Romanzerossakin" on ihania, kuten esim. "Hastingsin
taistelu" ja "Jehuda ben Halevy", mutta ylipäänsä ne ovat niin
eriskummaisia, niin kauheita, että me luemme niitä melkein henki
kurkussa. Sama mystillinen kaipaus, jonka runoilija ennen näki
luonnossa, on näissäkin, mutta vääristettynä irvikuvaksi. Niin esim.
kertomuksessa Intian valkoisesta elefantista, joka unissaan rakastuu
parisilaiseen hempukkaan ja kuolee surkeasti rakkaudenkaipuuseen.
Ihmeteltävin taito, mitä Heine oli tähän asti ballaadeissaan osottanut,
oli runollinen kyky virittää sielumme mihin tunnelmaan tahansa ja
sitten temmata meidät mukaansa. Kauhistuttavaan hän pystyi yhtä hyvin
kuin herttaiseen; "Romanzerossa" pysyy hänen kykynsä yhä samana, mutta
hän ainoastaan viehättää, vaan ei tyydytä meitä. Korkeinta, mitä
eriskummallisella hirvittävällä tyylillä voidaan luoda, on kai ballaadi
Vitzliputzlista, Mexikon sodanjumalasta, jolle ihmisiä uhrataan.
Ainoana läpikäyvänä tunteena "Romanzerossa" on tuskallinen pöyristys
kuoleman edessä. Runoilija näkee kaikkialla kukoistavia naamioita,
joiden takaa räikeästi nauravat luurangot irvistävät. Helmikuun 18
päivänä 1856 loppui Heinen 7-vuotinen tuskallinen kärsimys. Hän on
haudattuna Montmartren hautausmaahan Parisissa. Monet Ranskan ja Saksan
suurista miehistä, varsinkin kirjallisista, olivat saattamassa
runoilijavainajaa viimeiseen leposijaan, kuitenkin ilman pappia ja
ilman upeita hautajaismenoja, sillä hän oli itse määrännyt:
Jääköön messu laulamatta,
lukematta pyhä kaadosh;
vaietkohon haudallani
luvun, laulun laiha paatos.
On sanottu meidän vuosisataamme vallankumouksien vuosisadaksi ja
silloin pääasiallisesti ajateltu niitä valtiollisia mullistuksia, jotka
sen kuluessa muuttivat Eurooppaa. Jos asiata tarkemmin katsomme, niin
huomaamme, että tämä yleinen muodonmuutos on jokaisessa kansakunnassa
ilmennyt luonteeltaan aivan erilaisena. Mitä erittäin tulee
Saksanmaahan, voimme muutamin sanoin merkitä tämän uudistuksen
siten, että kansallinen elämä muuttui kirjallis-runollisesta
valtiollis-yhteiskunnalliseksi. Saksanmaan historia viime vuosisadan
lopussa ja tämän alussa ei laisinkaan ole niissä ulkonaisissa tai
sisäisissä oloissa, jotka vallitsivat sen satalukuisten valtioiden
kesken tai niiden suhteessa ulkovaltoihin, sen historia kuvastuu
pääasiallisesti siinä suurenmoisessa tieteen ja taiteen kehityksessä,
joka silloin kohotti Saksanmaan ennen tuskin aavistettuun korkeuteen;
pyhän Rooman valtakunnan todellisena keisarina ei ollut se mitätön
Habsburgilainen, jota maailma siksi luuli -- ei, se oli Goethe,
suvereenisessa imperaattorirauhassaan hallitseva olympolainen;
todellisena ministerinä ei ollut se mateleva itävaltalainen
diplomaatti, joka uskotteli itselleen ja muille asian niin olevan, ei,
se oli Hegel, joka filosofisilla säännöksillään asetti varmat ohjeet
ihmisten uskolle. Tämän ulkonaisen ja sisäisen elämän välillä
vallitsevan huutavan vastakohtaisuuden vuoksi on tahdottu tuomita koko
tämä sivistys epäkansalliseksi, keinotekoiseksi, mutta samoinkuin
historiassa tapahtuu, että joku kansa esiintyy poliittisessa suhteessa
lujana ja voimakkaana, vaikka sen sivistys on ulkomainen, niin
keskittyy tässä päinvastoin koko kansakunnan voima henkiselle alalle,
niin että se kokonaan anastaa sen toimintatarmon. Totta on, että
verraten harvoin näin tapahtuu -- ainoastaan yksi suurempi esimerkki
Saksanmaan ulkopuolelta voidaan siitä mainita -- nimittäin Italia,
jossa uuden ajan alussa huomaamme vallitsevan samanlaiset olot. Mutta
kuinka suurenmoiseksi kehittyikään Saksanmaan henkinen voima; muinaisen
Kreikan loistorikkaiden päivien mentyä on tuskin kertaakaan säteillyt
seitsentähtinen, jonka olisivat muodostaneet niin mainehikkaat nimet
kuin nämä seitsemän: -- Goethe, Schiller, Hegel, Fichte, A. von
Humboldt, Mozart ja Beethoven. Mutta juuri sen vuoksi kun tämä korkea
kultuurikanta oli niin vieras ulkonaiselle elämälle, oli se niin
lyhytikäinen. Vuoden toisensa perästä tarvitsee majesteetillinen mänty
kasvaakseen täyteen mittaansa, ruusupensas syntyy muutamassa kesässä,
mutta kuihtuukin sitä nopeammin. Tämä vierauden suhde kehittyy
vähitellen vihamielisyydeksi; kirjallisuutta ja varsinkin taidetta
alettiin katsoa elämän ainoaksi päämääräksi, rehellistä kansalaista,
hurskasta kristittyä ivaili esteettisesti sivistynyt, korkeammalla
kehitysasteella seisova nero poroporvariksi. Muoto piti sisällystä
vallassaan, joka lopulta vei taiturimaisesti haeskelemaan kaikista
kaukaisinta ja oudointa, siinä mielessä että siten tavattaisiin
mieltäkiinnittäviä puolia. Tämä oli sen suunnan pääasiallinen
tunnusmerkki, johon Saksanmaan sivistys kallistui ja jota on hiukan
epämääräisesti ja sopimattomasti nimitetty romanttisuudeksi. Uskonnossa
haettiin etupäässä kristillistä mytologiaa; romantiikan kristillistä
suuntaa ovat sen ystävät ylenmäärin vetäneet esiin, mutta tämä ylistys
on rakettu jotenkin juoksevalle hiedalle. Kristillisyyttä sen
protestanttisessa merkityksessä ajatteli kaikista romantikoista tuskin
muut kuin yksi ainoa syvemmällä vakavuudella ja tämä ainoa mies oli
vain puoleksi saksalainen -- Steffens. Että he kaikki lopulta päätyivät
keskiaikaiseen katoliseen mystillisyyteen, vaikka olivatkin alkaneet
helleenisestä taideuskonnosta, muinaisgermaanisesta panteismistä tai
itämaisesta symboliikasta, oli luonnollista, kun mytologia oli kaiken
etsimisen esineenä ja kun siitä löytyi ainakin jonkunlainen vastike
kristilliselle mytologialle. Politiikassa täytyi romantiikan suosia
taantumuksellisia pyrintöjä, sillä rikas ylimyskunta ja sivistynyt
itsevaltius on otollisin maaperä, josta nerohenkinen taide-elämä,
jota romantikot pitivät elämän päämääränä, saattoi versoa. Se
välinpitämättömyys, jota koko tämä sivistys osotti kansan valtiollista
ja kirkollista elämää kohtaan, oli vihdoin vienyt sellaiseen
hajaannukseen, että taantumuksen täytyi pakosta tulla; tämä taantumus
ilmeni isänmaallisina liikkeinä, jotka näihin aikoihin vieraan vallan
sorron synnyttäminä, antoivat Saksanmaan elämälle uutta sisällystä.
Nämä liikkeet olivat luonteeltaan jaloja, ne saivat aikaan vaikutuksia,
joita saksalaiset aina ylpeydellä muistelevat; nuorekas, kuumeisen
levoton jännitys ajoi kansakunnan rajusti karistamaan elämästään pois
hajaannuksen, uusi ihanne luotiin, joka sillä hetkellä elähytti ja
johon sillä hetkellä voitiin uskoa, mutta jota aikaa voittaen oli
mahdoton toteuttaa. Pääsyynä, jonka vuoksi nämä liikkeet eivät
pystyneet tekemään niin valtavaa vaikutusta kuin niiden suurenmoisesta
alusta saattoi luulla, oli se, että niillä oli liian yksipuolisen
kansallinen leima. Kuvaavaa on siinä suhteessa se, ettei pyritty
herättämään uudestaan eloon uskonpuhdistuksen aikaa, vaan käännettiin
aina katse Hohenstauffien aikoihin, jotka tosin enemmän mairittelivat
kansallista turhamielisyyttä, mutta pohjaltaan olivat paljon
vähempiarvoisia. Voidaan sanoa tätä suuntaa germaaniseksi. Ranskalaisen
ylivallan painosta äärimmäisyyteen ajautuneena, täytyi tämän suunnan,
voidakseen todella musertaa sen ikeen, suunnata vihansa myöskin kaikkia
niitä suunnattomia vapauden ja valistuksen edistysaskeleita vastaan,
jotka Ranska oli astunut; sen täytyi esiintyä vihamielisesti ei
ainoastaan Napoleonia, vaan myös koko vallankumousta vastaan. Mutta
siinä onkin tämä germaanisen suunnan Akilleen-kantapää, että kun se oli
musertanut vieraan ylivallan, kun se oli taistellut suuren
vapaudentaistelun, se ei enään tiennyt mitä se oikeastaan tahtoi, se
eksyi turhanpäiväisiin unelmiin. Saksan kansan etujen hajaannus oli nyt
suurempi kuin koskaan; aatteellinen elämä taiteen ja tieteen piirissä
ei enää tyydyttänyt; yksinomainen germaanilaisuus oli 1815:n jälkeen
menettänyt sisällyksensä -- sen murroksen, jonka täytyi koskea kaikkia
tähän saakka vallinneita pyrintöjä, näemme olennoituneena Heinessä.
Heine taistelee tietoisesti yksipuolista kansallistuntoa vastaan, mutta
esittää samalla kertaa romantiikan rappeutumista -- hän on hengen
maailmassa viimeinen noita kuninkaita jumalan armosta, jotka Herderistä
alkaen olivat hallinneet Saksanmaan elämää. Hän tarjoo meille näyn,
joka on harvinainen murrosaikoina, sillä kaikki saksalaisen
siirtymisajan suunnat vuosien 1815 ja 1848 välillä ovat kertyneet
hänessä ikäänkuin polttopisteeseen. Kuvaavaa Saksalle on, että
semmoisen aikakauden edustajana on runoilija. Jyrkässä ristiriidassa
ankarasti kansallisia harrastuksia vastaan, jotka olivat vihamielisiä
ulkomaista kohtaan, katsoi Heine yleismaailmallista liberalismia
ainoaksi aatteeksi, jolla oli nykyisin oikeutuksensa, ja Saksan
perinnäissuuntaa voitetuksi kannaksi, josta olisi Ranskan esimerkkiä
noudattaen irrottauduttava. Mutta samalla kertaa sai Saksan esteettinen
kultuuri hänessä äärimmäisimmän, johdonmukaisimman ilmaisunsa. Sen
viimeinen kehitys -- romantiikka -- oli lopulta mennyt niin pitkälle,
että se nerohenkisellä ironialla kohteli kaikkea elämän siveellistä
vakavuutta. Heinessä se vihdoin käänsi tämän ironian omaa itseään
vastaan ja, kuten sfinksi, se oli hukassa heti kun sen arvoitus
selitettiin. Romantiikka oli etsinyt kaikille ajoille yhteistä
mystillistä uskontoa, ymmärrettävää ainoastaan salaisuuteen vihityille,
korkeimmille sieluille, jota erilaiset, alinomaa vaihtelevat mytologiat
vertauskuvallisesti ilmaisivat. Paitsi että Heine rikastutti tätä
jumal-laumaa uudella, jakobiinimyssyyn ja tanssijattarenpukuun puetulla
järjenjumalattarella -- "la déesse de la raison'illa" -- koki hän
osottaa, että tämä kansalaumalta salattu uskonto, joka oli kuulunut
neroille ihmiskunnan historiassa, oli ollut semmoinen, -- ettei heillä
ollut minkäänlaista uskonnollista vakaumusta ollutkaan. Ja juuri tämä
uskonnollisen vakaumuksen perinpohjainen olemattomuus oli Heinen usko.
Yksityisenä henkilönä hän oli sydämmeltään juutalainen, hänen
yksilölliset sympatiansa olivat pysyväisesti kiinni hänen
lapsuudenuskonsa muistoissa, mutta hänen todellinen käsityksensä
oli kaukana juutalaisuuden ankarasta yksijumalaisuudesta;
protestanttisuuteen hän kuului ulkonaisen uskontunnustuksen puolesta --
hän oli Berlinissä siirtynyt uuteen uskoon voittaakseen etuja
virkauralla -- mutta oli kokonaan vieras sen sisäiselle olemukselle --
aivan samasta syystä kuin romantikotkin -- katolisuutta kohtaan hän
"tunnustuksissaan" väittää tunteneensa erityistä mieltymystä, mutta
häntä viehätti vain sen taiteellinen puoli, johon kaikilla
runoilijaluonteilla on sydämmessä jonkunlaista taipumusta -- mitään
syvempää vakavuutta ei näissä Heinen katolisissa sympatioissa ollut.
Toinen kohta, jossa Heine esittää historiallisen seurauksen aiemman
kultuurin yksipuolisesti kirjallis-taiteellisesta suunnasta, on se
neron itsensä-jumaloiminen ja itsensä-kuvastaminen, joka on niin
suuressa määrin kuvaavaa Heinelle. Jokainen murros, joka
ylenkatseellisesti rikkoo suhteensa perinnäisen kanssa, on
vastenmielinen, mutta kaksin kerroin, jos se tapahtuu röyhkeän
nerokkaan subjektiivisuuden nimessä. Kukaan ei ole kai kiemaillut
tunteillaan ja mieliteoillaan yleisön edessä niinkuin Heine, kukaan ei
ole kai niin suvereenisen julkeasti ylvästellyt omalla suuruudellaan ja
merkityksellään. Kukaan ei ole kai riisunut saksalaisten "göttliche
Grobheit'ia" (jumalallista karkeutta) kynäsodassa vastustajien kanssa
niin putipuhtaaksi kaikesta totuudentunnosta. Mutta samalla kuin Heine
osottaa itsessään seuraukset Saksanmaan aiemmasta kultuurista, hän
esittää myös sen hajaantumisen. Hän oli tietoinen siitä, että sisäisen
henkisen elämän yksipuolinen oikeutus nyt oli lopussa, taiteilija
huomasi, että taide, siinä merkityksessä kuin sitä oli näihin saakka
käytetty, ei enää pystynyt osaansa suorittamaan. Juuri siitä
hajaannuksesta, kun vakaumus runoilijan jumalallisesta tehtävästä ja
tuskallinen tietoisuus, ettei hän enää ollut kutsuttu sitä
suorittamaan, menivät ristiin, sai Heinen "maailmantuska" alkunsa.
Ne luonteeltaan hajoittavat ja mullistavat suunnat, joiden olennoitunut
ilmestys Heine oli, ovat olleet sangen tärkeitä Saksan kansan
henkiselle elämälle. Voidaanpa melkein vuodelleen merkitä, minkä ajan
ne olivat vallitsevina. Vuoden 1815 restauratsionin herättäminä, ne
osottautuivat tehokkaiksi vasta Heinäkuun vallankumouksessa 1830, jonka
jälkeen ne pysyivät ylinnä aina vuoden 1848 vallankumoukseen asti;
nykyisin on niiden valta, vaikkei vielä niiden vaikutus, melkein
mennyttään. Heineläisyys ei näet esiintynyt suinkaan yksinomaan
kirjallisuuden alalla, vaan skeptillinen nuorhegeliläisyys
uskonnollisella, yleismaailmallinen liberalismi valtiollisella alalla
olivat ilmiöitä, jotka olivat alkuisin samasta lähteestä. Pistosanansa
koko tämä puolue lainasi Heineltä, mutta mikä hänellä kävi sukkelasta
mieleenjuohtumasta tai kauniista vertauksesta, sitä kehiteltiin
dogmaattisella vakavuudella, kuten syviä filosofisia ongelmia ainakin.
Miten tärkeäksi onkaan esim. kohotettu Heinen hullunkurinen oikku jakaa
kaikki historian kansat ja henkilöt lihaviin ja laihoihin, tai
millaista vallattomuutta onkaan harjoitettu hänen kauniilla
vertauksellaan, että pyhän hengen ritarit muka ovat meidän aikamme
todellisia profeettoja ja pappeja. Mainitsimme jo, että koko tämä
suunta oli kriitillistä, kielteistä laatua, että se vaikutti vanhaa
hävittäen, voimatta oikeastaan rakentaa mitään uutta sijaan; kun sen
vuoksi uusi, voimakas kansallishenki alkoi liikkua Saksan kansan
taajoissa kerroksissa, ei enää niinkuin vuosisadan alussa nuorekkaana
unelmana, vaan varmana päämäärältään ja varmana sisällykseltään,
silloin kalpenivat skeptillisyyden himmeät tähdet, vaikka ne olivat
loistaneet yön pimeydessä, sentään uuden vakaumuksen auringon
kohotessa. Kansallinen yhteys, ei ainoastaan valtion, vaan myös elämän
ja tiedon aloilla, on sen puolueen tunnussana, joka ennen pitkää on
sulkeva piiriinsä koko kansan. Kaikenkaltaiset hajoittavat ainekset,
joita on niin ylenpalttisesti Saksassa, taistelevat sitä vastaan --
taistelua on kestänyt kauan, sitä kestää vieläkin, ja ken tietää kuinka
kauan sitä on kestävä. Jo vuosien 1847 ja 1848 vallankumouksissa
näytteli liberaalinen nuori Saksa taatusti nolointa osaa niiden kolmen
harrastuksen joukossa, jotka olivat synnyttäneet näiden vuosien
vallankumouksen, nim. sosialistisen, liberaalisen ja kansallisen. Että
heineläisyys oli häviävä, sikäli kuin nämä myöhemmät tendenssit
voittavat jalansijaa, sen tunsi suunnan alkuunpanija ja hän vainosi
niitä sen vuoksi mitä katkerimmalla vihalla. Kuvaavaa on siinä
suhteessa se syvä, voitaisiinpa sanoa vaistomainen katkeruus, jolla
Heine taisteli protestanttisuutta ja Preussia vastaan. Hän menetteli
siinä uupumattoman johdonmukaisesti kaiken ikänsä, antamatta oikkujen
tai personallisten mielihalujen johtaa itseänsä harhaan, jotka muuten
niin helposti saivat hänen horjumaan. Että jäykkä oikeaoppisuus, jonka
muodossa edellinen, ja brutaalinen patukkavalta, jonka muodossa
jälkimäinen esiintyi, välttämättömästi herätti hänessä oikeutettua
suuttumusta, että tämä suuttumus purkautui kaikella sukkeluuden ja
tulisuuden voimalla, kun ei näillä kummallakaan seikalla ollut yhtään
rakastettavaa tai runollista puolta, joka olisi voinut lauhduttaa
häntä, se oli luonnollista; mutta toiselta puolen hän tunsi myös salaa
vavisten, että protestanttisuuden ja Preussin pääperiaatteista oli
tuleva Saksa helpoimmin kehittyvä ja hän vihasi niitä sen vuoksi kaksin
verroin, tosin vaistomaisesti.
Koko tämä Saksanmaan kehitys tällä vuosisadalla tarjoo meille
suomalaisille sangen mieltäkiinnittäviä aineita tarkastettavaksi.
Vaikkakin ne esteet, jotka ovat näyttäneet sulkevan tien meidän
kehitykseltämme kansallisella pohjalla, eivät olekkaan samaa laatua
kuin Saksan oloissa, on niissä kuitenkin niin paljon yhtäläisyyttä,
että voimme niistä oppia, ellemme ehkä niin paljon mitä meidän on
tehtävä, niin ainakin mitä meidän on vältettävä. Voimme omassa
maassamme huomata niiden neljän suunnan rinnakkaisvirtauksia, joita
olen koettanut esittää Saksanmaan elämää kuvaavina tällä vuosisadalla.
Ja samoinkuin varmasti uskomme, että tulevaisuus on meille luova niin
hyvin kieleltään kuin sivistykseltään todella suomalaisen Suomen,
tahdomme myös mielellämme toivoa, että alinomaa kasvava ja vahvistuva
kansallishenki on liittävä tämän suuren saksalaisen sivistyskansan
yhdeksi kokonaisuudeksi, johon he pyrkivät -- niin pimeältä kuin moni
seikka tällä hetkellä näyttäneekin.