Noissa hirmuisissa syvyyksissä, tuhatkunta metriä suoraan
alaspäin valtameren tuulisesta vihreän purppuraisesta pinnasta ja
kermanvalkoisesta lentävästä vaahdosta, siellä ei ollut aavistustakaan
mistään päivän valon kaltaisesta. Niiden syvyyksien ihmeelliset
asukkaat eivät koskaan voineet kauaskaan kohota auringon paistamia
vuolteita kohti eivätkä elää niistä tietoa saadakseen; sillä
kohotessaan ylöspäin kauheasta paineesta, jossa ne elivät, niiden koko
ruumis vääntyi liitoksistaan, taikka vatsa kääntyi nurin kuin säkki,
silmät pullistuivat kuopistaan, taikka hajosivat elinten hatarat
kudokset. Niinpä ne elivät elämäänsä ilman tietoa tai aavistustakaan
auringosta, tyynessä, jota ei vimmatuinkaan hirmumyrsky voinut koskaan
toivoa häiritsevänsä.
Ei näissä syvyyksissä silti vallinnut aivan ehdoton eikä ainainen
pimeys. Siellä täällä uiskenteleva yhteiskunta vähäpätöisiä olennoita,
likoeläimiä, niiden sukuja, jotka öisin valaisevat meren pintaa,
muodosti laikan utuista hohdetta. Heikkoa häilyvää vaaleutta, joka
tuon tuostakin hälveni melkein sammuakseen ja taas elpyi, ikään
kuin olisi sille heikosti henkäisty, huokui sieltä täältä, missä
merililjametsät omituisine kasvimaisine eläinryhmineen peittivät
laajalti alaa. Ja lietteen peittämän meren permannon leveät aaltoilut
synnyttivät heikompaa fosforihehkua, jonka tähden ne saivat jonkun
vähän näkyväisyyttä. Jos silmät olivat kyllin herkät havaitsemaan sen
heikot väreilyt, niin vallitsi syvän meren pohjalla ainakin paikoittain
jonkinlainen aavemainen hämärä.
Tämän hajanaisen hohteen ohella, joka näytti aivan alati olevan
sammumaisillaan sulasta heikkoudestaan, välähti tuon tuostakin miedosti
näkyviin ikään kuin joku kiiltomatoparvi jonkun pykälän tai liljaryhmän
alla, seuraavassa hetkessä tavallisesti jälleen sammuakseen. Hyvin
usein häälytettiin kuin kahden pienokaisen lampun sinertävää tai
violettia liekkiä sirosti puoleen ja toiseen, ikään kuin näkymätön
kantaja olisi jotain etsinyt näistä salatuista pimeyksistä. Haaleita
viuhkoja ja valosilmiä ilmestyi, kiiteli ja katoili joka taholla.
Ja toisinaan sujahti pimeyden poikki ikään kuin kalan haamu, kaksi
pitkää valoviiriä kuonosta perässä liehuen, evät haahmoutuen sumuisena
loisteena ja pitkin kylkiä kahdenkertainen rivi lauhasti hehkuvia
täpliä. Sitä ehkä seurasi suurempi haamu, aavemaisen kalpea, jolla
oli suunnaton pää ja pitkä huojuva ruumis, ja se ehkä sukelsi pakoon
merililjain sitkeitten varsien sekaan. Missä milläkin tavalla, missä
mitäkin haaveellista muotoa, virvatulia, liehui kaikkialla kautta tämän
äänettömän synkeyden.
Eräässä paikassa, ehkä parisen jalkaa mahtavan latuskan paaden
tapaisen yläpuolella, riippui pienoinen tupsu violettia tulta. Hennon
valon sydämestä ujui jonkinlaista untuvaa, sädekehä heikosti hehkuvia
lankoja. Tästä lauhasta säteilystä saattoi päästä sen verran selville,
että liekkikukkanen riippui hoikan ruokomaisen vavan päästä, joka
huojui kevyesti silloin tällöin, vaikka ympärillä oleva vesi olikin
alallaan. Kannattava vana näytti kasvavan latuskasta paadesta, jonka
mustahko väri sulautui ympäröivän lietteen hämäriin aaltoviivoihin,
sen toisesta päästä. Kaunis pieni liekki milloin väreili, milloin
nyökytteli vartensa päässä, milloin hävisi melkein näkymättömiin,
puhjetakseen taas kahta kirkkaammin palamaan, ja kaiken kaikkiaan
oikkuili tavalla, johon ei ilmennyt syytä, ei aihetta.
Nytpä aavemaisista kalahaamuista muuan, jolla oli pitkin kylkiä
kahdenkertaiset rivit kiiltomatopilkkuja ja suunnattomat valkeahkot
silmät, sattui huomaamaan väreilevän liekin ja liehui sitä tutkimaan.
Vieras oli pieni -- jalan mittainen vain -- ja näytti sen vuoksi
noudattavan asianmukaista varovaisuutta. Mutta kun se tuli lähemmäksi,
niin siitä tuntui, että pieni violetti liekki mahtoi olla sekä hyvä
syödä että vaaratta anastettavakin. Sille tuli kiire, ettei joku
toinen nälkäinen matkamies kerkeäisi ennen. Omituista valaistustaan
lukuun ottamatta se oli aivan saman näköinen kuin ylävesienkin
tavalliset kalat; mutta syöksähtäessään valotupsua kohti se avasikin
hämmästyttävän leveältä leukaa. Sen suu tosiaan aukeni aina pitkän pään
juureen saakka.
Pikku liekkipä livahti syrjään, ikään kuin sillä itsellään olisi ollut
silmät, ja sukelsi melkein pohjaan saakka, hyökkäyksen taitavasti
väistäen. Ja samassa tapahtui ihmeellinen juttu. Latuska musta paasi,
joka oli liekkiä kannattanut, kohosi ylöspäin ja halkesi. Halkeama oli
luola täynnään pitkiä, järjestään sisään päin kallistuvia hampaita.
Hyökkäävä aavekala katosi luolaan, joka sulkeutui lotkahtaen, ja kahden
puolen sitä paikkaa, jossa se oli ollut, leiskahti kaksi kalpeata
kylmää kalmansilmää. Niiden fosforivaloa kesti vain sekunnin tai pari.
Musta paasi näytti taas yhtä hengettömältä ja laakakivimäiseltä kuin
ennenkin, silmät himmeiltä napeilta; ja violetti pikku liekkinen,
hitaasti nousten, alkoi taas viekottelevasti väreillä ja nyökähdellä
sen päällä.
Äkkiä liekki sammui, katosi kerrassaan. Jakso väkeviä sysäyksiä oli
häirinnyt raskasta vettä. Kaikki läheisyyden muut määrätyt valot --
kiiltomatorypäleet, kiitävät pisteet ja tähdet, liukuvat silmät ja
aaveviirit, jopa mistään piittaamattomien merililjainkin haaleat
valoilmiöt -- kaikki aivan äkkiä sammuivat, eikä näkynyt mitään
muuta kuin likoeläinten utulänttejä ja pohjalietteitten epämääräisiä
hohteita. Jossain tässä pimeydessä, liian kaukana näkyäkseen, mutta
kyllin lähellä tuntuakseen ja säikäyttääkseen, tapahtui par'aikaa
suurien hirviöiden tappelu. Kaikille manalan pienemmille olijoille
tämä merkitsi "sammuttakaa tulet ja lymytkää!" Ei edes suurella
laakakiviolennolla, vaikka se oli seitsemää tai kahdeksaa jalkaa pitkä
ja runsaasti kahta leveä siltä kohdalta, johon luolamainen suu oli
auennut, ollut vähintäkään halua herättää näiden tappelevain huomiota.
Se pisti soman violetin täkyliekkinsä hyvään talteen ja tyytyi olemaan
kaikkein joutavanpäiväisin kivilaaka, mikä milloinkaan oli valtameren
pohjalla lietettä kerännyt.
Pian häiriö asettui ja taas vedessä vallitsi raskas hiljaisuus.
Merililjat olivat syvyyksien asukkaista ensimäiset, jotka vähitellen
rohkaisivat mieltään ja hitaasti sytyttivät haaleansinisten ja
sinipunervain terälehtiensä hehkun. Tämä hehku oli vastustamaton
viettelys kaikenlaisille vähäisille elimistöille, jotka uivat tai veden
mukana häälyivät niiden luoksi, joutuakseen verenhimoisten, ainiaan
nälkäisten kukkien saaliiksi. Sitten alkoivat toisetkin varovaiset
olennot jälleen sytytellä virvatuliaan ja liikkua ympäri, uiskennella
ja ryömiä -- kalat, rapot, meritähdet, äyriäiset, hirveät merisiilit
ja valtavat mustanpurppuraiset merimakkarat. Ja kaikista viimeisenä se
hirveä väijyjä, meren syvyyksien onkimies, taas ripusti soman violetin
kalmanlamppunsa leukainsa salatun luolan ylle.
Nämä kammottavat syvyydet eivät suinkaan olleet autioita --
ei ainakaan tämä erikoinen osa niistä. Joka puolella kiehui
salaperäistä, kiireellistä, melkein näkymätöntä elämää, pyydystäjiä
ja pyydystettäviä. Mutta muutamaan hetkeen ei nyt mikään sen koommin
lähestynyt häälyvää täkyä. Hirviö kävi levottomaksi. Sen ruokahalu
oli suunnaton ja ruokahalun tyydyttäminen sen elämä. Mutta kun
sillä kaikesta voimastaan huolimatta ei ollut nopeutta saalistaan
takaa-ajaakseen ja tavottaakseen, niin ei se voinut muuta tehdä kuin
odottaa ja vaipua liejuun yhä syvemmälle, jotta väijytys olisi sitä
varmempi. Ainoa kärsimättömyyden merkki oli violetin pikku liekin
yhä vilkkaampi ja maanittelevampi nyökyttely ja hääfyminen hennon
tuntosarvensa päässä.
Ja pian sen toimeliaisuus saikin palkkansa. Sen huomasi peräti
hullunkurinen rapumainen olento, jolla oli pieni pyöreä ruusunkarvainen
ruumis, suunnattoman pitkäin jäsenellisten puujalkamaisten koipien
kannattama. Sen leuat olivat melkein yhtä pitkät kuin ruumis, ja
päästään se häälytteli kahta ohutta piiskamaista tuntolonkeroa,
jotka olivat vielä hullumman pitkäveteiset kuin sen koivet. Näissä
tuntoelimissä mahtoi olla joku herkkä äly, koska se huomasi väreilevän
violetin valon; sillä siinä missä sen silmäin olisi pitänyt olla, oli
vain kaksi mustaa neulannuppia, ei muuta kuin vähän merkkiä, että sen
esivanhemmilla etäisinä rantavesi-aikoina oli ollut siinä silmät. Oli
miten hyvänsä, ainakin tämä kurkimainen äyriäinen tä'yn huomasi. Se
läheni sitä kylkimyyryä kummasti, mutta nopeaan, suuret leuat ahneesti
haukkoen.
Mutta toinenkin kulkuri oli huomannut kiihottavan violetin valotupsun.
Suunnaton veripunainen katkorappo, hummerin kokoinen, ui sitä kohti
perä edellä. Se näki kylläkin selvään, olihan sillä kaksi ylenmäärin
suurta silmää, kummankin vieressä hehkumassa kirkas valkoinen
polttolasi-lamppu. Se ei nähnyt vain täkyä, vaan kylkimyyryä lähestyvän
pitkäkoipisen kilpailijankin, ja kateellisella kiireellä se ampui alas.
Ne saapuivat molemmat samalla haavaa. Pikku liekki vältti hyökkäyksen
ja vaipui alas. Ne seurasivat, yhteen törmäten, ja sukelsivat mustaan
luolaan, joka aukeni ja kohosi niitä vastaan. Luola imasten hotkaisi ja
loksahtaen sulkeutui. Sekunnin tai pari ne hunnutetut kalpeat silmät
sen kahden puolen näyttivät heikkoa viheriäistä kiiltoa, sitten jälleen
sammuivat. Ja taas violetti pikku lamppu kohosi liejuisen paaden päälle
täkynä viettelemään.
Seuraava ohikulkija, joka kiinnitti liekkiin huomionsa, oli niin
pelättävän näköinen, että olisi luullut väjyjän säikähtävän ja laskevan
alas täkynsä. Se oli suunnaton käärmemäinen "airokala", hyvinkin
kahdeksantoista jalan mittainen; pään kahden puolen kaksi pitkää
kapeata evää kuin airopari. Ruumis oli pituuteen verraten erinomaisen
hoikka, tuskin enempää kuin jalan verta poikki mitaten, selkäevä
kulkien pyrstöstä alkaen yhtä mittaa päälakeen saakka. Päälaella tämä
evä kohosi moneksi mahtavaksi, ehkä paria jalkaa pitkäksi piikiksi,
jotka kallistuivat eteenpäin vaikuttavasti ja uhkaavasti omistajan
kuonon päälle. Ruumis oli hopeahko väriltään ja hohti tasaista
himmeänviheriäistä fosforivaloa.
Airokala uiskenteli verkalleen väreilevää violettia täkyä kohti. Ja
tämä odotti sen lähestymistä, vaikka se oli niin hirmuisen näköinen.
Viimein se äkkiliikkeellä tavotti sitä, samalla avaten pienehkön
ja jotenkin vaarattoman suunsa. Täky tietenkin katosi. Jo ammotti
luola sen alla, kuukahti ylöspäin ja hairasi kiinni juuri airokalan
kiduskansien taa.
Muutaman silmänräpäyksen pitkä pyrstö pieksi vettä epätoivon voimalla,
kunnes ympärillä olevat valot kauhusta sammuivat. Mutta kaikesta
pituudestaan ja voimastaan huolimatta saalis oli aivan voimaton näiden
kamalain leukain ja pitkien raatelevien hampaitten likistyksessä.
Muutamassa harvassa sekunnissa se oli kahtia purtu ja pää suojaavine
okineen vierähti toiselle puolelle. Leveä ja kömpelömuotoinen onkija
räpylöi liejusta aivan koholleen ja haukkasi ahnaasti väreilevää
ruumista, puri siitä poikki parin jalan kappaleita ja nieleskeli niitä
melkein ilman mitään ponnistusta. Sen vatsa paisui ja paisui, mutta se
vain ahtoi sisäänsä herkkujaan, kunnes ei ollut jäljellä kuin kolme
tai neljä jalkaa uhrin pyrstöä. Sitten se jälleen sijottui pesäänsä,
liehutteli taiten eviään, kunnes sen turvonnut muoto jälleen oli
liejun peittämä, ja ryhtyi sulattamaan jättimäistä ateriaansa. Kun ei
tällä haavaa olisi ollut enemmälle ruualle tilaa, niin sai violetti
täkyliekki jäädä ripustamatta.
Heti kun temmellys oli asettunut ja virvatulet alkaneet uudelleen
ilmaantua, levisi jollain ihmeellisellä tavalla tieto siitä, että
ison paaden viereen oli pidot katettu. Aivan muutamassa minuutissa
olivat kuolleen airokalan molemmat jäljelle jääneet osat -- pyrstö
ja aseistettu pää -- ahnaan tappelevan elämän ja ihmeellisen
liekkisekamelskan keskuksina. Veripunaisia syvän meren äyriäisiä,
hirveän muotoisia vääntyneitä rapuja, kaloja, jotka olivat paljasta
päätä ja leukaa, pitkin siimamaisin pyrstöin, kaloja, jotka olivat
paljasta vatsaa ja repivää papukaijan nokkaa, olentoja, joilla ei
ollut silmiä, vaan pitkät hapuilevat tuntosarvet, ja olentoja, joiden
suunnattomat tuijottavat silmät olivat aivan suhteettomat ruumiiseen
verraten, näitä siinä oli vimmatusti repimässä molempia jäljelle
jääneitä löyhiä lihakappaleita, taikka toisiaan, milloin se näytti
mukavammalta. Niiden värikkäät valot pujottelivat ja punoutuivat
yhteen, kunnes uhrin joka riekale oli yhtä vääntelevää, sykähtelevää
hehkua.
Kun kaikki nämä raivoiset mässääjät olivat jotenkin vähäpätöisiä
kooltaan -- kalamuodoista suurin tuskin jalkaa pitempi -- niin ei
herkuttelijain kesken vähään aikaan sentään sattunut aivan joukkotuhoa.
Mutta lopulta siihen souteli kolme omituisen näköistä muukalaista
katsomaan, mitä oli tekeillä. Ne olivat mustia, lyhytvartisia kaloja,
parin jalan mittaisia, vatsan alla rumat riippuvat pussit, pää ulottuen
melkein puoleen ruumiin mittaan ja suu halkaistu ikeniä myöten. Ne
uivat paikalle ilman kiirettä, tarkastelivat aseman ja avasivat suunsa.
Ja niin isot olivat niiden hämmästyttävät suut, että niiden oman
ruumiin olisi helposti voinut vetää läpi pyrstöineen päivineen. Eläimet
itse kävivät aivan vähäpätöisiksi näiden ammottavien ansakuoppien
rinnalla.
Uudet tulokkaat alkoivat syödä, ei kuitenkaan millään suurella
kiireellä. Ei muuta kuin ammensivat sisään ja rajusti nieleskelivät
alas muuta hommaavia uhreja. Joka kerran joutui niiden leukain väliin,
sillä ei ollut muuta kuin yksi tie, sillä ne leuat olivat täynnään
pitkiä teräviä hampaita, jotka kaikki osottivat sisään päin avaraan ja
näljäiseen nieluun. Kalat, ravut, äyriäiset, kaikki ne eroa tekemättä
ammennettiin sisään ja väkivoimalla nieltiin alas suunnattomiin
venyviin vatsoihin, joissa ne vääntelivät yhteen sullottuna kimppuna,
kunnes voimakkaiden ruuansulatusnesteitten nopea hajottava voima asetti
kaikki. Muutaman harvan minuutin kuluttua jokainen kolmesta tulokkaasta
kantoi allaan vatsaa, joka oli paljon suurempi kuin koko muu elimistö
yhteensä. Kankeasti ja vastahakoisesti ne sitten soutelivat pois
etsimään jonkun syvän vuokkometsän suojaa, jossa saisivat rauhassa
ruokaansa sulatella. Ja se vähä, mikä mässääjiä oli jäljelle jäänyt,
jatkoi vain pitoja, ikään kuin ei olisi mitään tapahtunut, joka olisi
ahmatteja häirinnyt.
Ruuansulatus tapahtuu näissä meren syvyyksien vatsoissa hirvittävän
rutosti. Tunnin tai parin levon jälkeen oli täpötäyden väjyjän
turvonnut ruumis alennut melkein yhtä litteäksi kuin tavallista. Sitä
myöten kuin se aleni, heräsi uudelleen sen ruokahalukin, ja äkkiä sama
häälyvä violetti pikku liekkonen alkoi uudelleen nyökytellä ja väreillä
tuntosarvensa taipuneessa päässä liejuisen paaden päällä.
Tällä kertaa sen ei tarvinnut kauaa odottaa, sillä äskeisten pitojen
maine oli tästä ennen hyljätystä paikasta tehnyt sangen suositun
maailman kolkan. Uskomattoman hirveä ja haavemainen olento uiskenteli
nyt hitaasti sivu. Ylen suurilla tyhjillä silmillään se huomasi
violetin valotä'yn ja kääntyi sitä tutkimaan.
Uusi tulokas, joka hämärästi näkyi omassa viheriänhopeisessa
valaistuksessaan, oli näköjään jonkinlainen kaksikantinen. Pituus
noin viisi jalkaa, pää ja ruumiin takimainen kolmannes melkein kuin
mahdottoman lihavan ja suurisuisen ankeriaisen. Se tosiaan olikin
ankeriaisten heimon omituinen muotopuoli jäsen. Muotopuolisinta siinä
oli vatsa, joka oli venynyt niin suunnattomasti, että sen kalvot olivat
melkein yhtä läpinäkyvät kuin lasi, ja riippui pitkittäin ruumiin
alla, vähin kuin ohjattava ilmalaiva. Tähän hämmästyttävään säiliöön
oli pitkittäin somasti kääritty paksu mustahko kala, jonka pituus oli
kokonaista puolenkolmatta jalanmittaa, ynnä kasa pieniä tulipunaisia
katkorappoja.
Mutta tämänkin suunnattoman mahantäyden keralla tuo ihmeolento vielä
tunsi sangen hiukaisevaa nälkää. Ehkä hän ajatteli, että violetti pikku
liekkonen voisi olla piristävä mauste ruuansulatuksen edistämiseksi.
Hän avasi leukansa selkisten selälleen ja souteli sitä ottamaan. Sen
hehku jo miltei kutitteli hänen alaleukansa reunaa, kun se samalla
kiepsahti vähän syrjään ja väisti. Samalla hänen turvonneen mahansa
riippuva lieriö melkein hipaisi alla olevaa paatta. Paasi jakautui ja
laiskasti, ilman ponnistusta, imaisi sen kaikkine puoleksi sulaneine
sisustoineen itseensä. Kalliomaiset leuat armotta sulkeutuivat,
ja typistettynä täten likimain tavallisen ankeriaan muotoiseksi
uija suonenvedontapaisesti pyrstöään piesten syöksyi pois, jättäen
jälkeensä kammottavan viirun verta ja fosforivaloa. Monta minuuttia se
umpimähkään ryntäili piiriä välittämättä sen enempää vihollisista kuin
riistastakaan, jota se ei voinut sen koommin hyväkseen käyttää. Kun ei
enää ollut mitään, minkä hyväksi elää, niin se kääntyi kyljelleen ja
vaipui pohjaan, ja ennen kuin se vielä lakkasi vääntelemästä itseään,
kävi sen kimppuun siirtokunta ihmeellisiä pieniä sitruunankeltaisia
äyriäisiä, joilla ei ollut silmiä ensinkään.
Keltaravut olisivat saaneet kirjavan lukuisen valikoiman kutsumattomia
vieraita pitoihinsa seuraavain viiden minuutin kuluessa, ellei olisi
sattunut tapaus, joka käänsi kaikkien huomion ylempiin vesiin.
Aivan pään päälle ilmaantui isokokoista hehkua, joka laajeni ja
kirkastui, sitä myöten kuin alas vaipui. Kun se tuli lähemmä, nähtiin
vaaleanvihertävästä hehkusta syöksyvän valkoisia ja keltaisia,
sinisiä ja ruusunvärisiä kiitäviä valoja. Sitten selvisi, että se
oli kääntelevä röykkiö vimmatusti taistelevaa elämää. Lopulta se
hitaasti vaipui merililjayhteiskunnan päälle ja osottautui nyt
melkein paljaaksi valaanluurangoksi, jonka sisällä ja ulkopuolella
kiehui joka lajia meren syvyyksien perkkaajakansaa. Ei ihmettä, että
pienet sitrunankeltaiset äyriäiset saivat jäädä rauhassa päättämään
vaatimattoman ateriansa.
Valaan olivat valaanpyytäjät iskeneet harppuunalla pinnalla, anastaneet
siitä rasvan ja loput hylänneet. Punaisen raadon painuessa olivat
sen kimppuun ensin hyökänneet ahnaat haikalaparvet, repien irti
suunnattomia kolmikulmaisia lihakimpaleita. Kun se oli vaipunut niin
syvälle, etteivät haikalat enää sietäneet painetta, oli jättiläisen
runko jo melkein paljas. Haikalain jälkeen tulivat yhä karttuvin
joukoin syvyyksien lukemattomat ahmatit asukkaat, niitä tuli joka sukua
ja lajia lukuun ottamatta ryömiviä siilejä ja äyriäisiä, jotka eivät
voineet pohjasta kauaksi lähteä, ja joka suuruutta kahdentoista, jopa
viidentoista jalan mittaisista kamalista hauen kaltaisista olennoista,
joiden hampaalliset leuat olisivat voineet opettaa varovaisuutta
mahtavimmallekin haikalalle, aina pieniin, mustiin, kukkaromaisiin ja
tuskin kämmentä suurempiin kaloihin, jotka olivat paljasta leukaa ja
vatsaa, mutta ilman riittävää evävoimaa reväistäkseen irti ne mehukkaat
palat, joihin olivat raatelevat hampaansa upottaneet. Tämän suuren
rakennuksen hitaasti ja ympäri käännellen painuessa -- sitä hitaammin,
kuta enemmän paine lisääntyi -- pienemmät eläinmuodot pysyttelivät,
mikäli mahdollista, rungon sisäpuolella, jott'eivät joutuisi suurempien
ja ahnaampien pitovieraitten tielle. Mutta olivatpa ne luurangon ulko-
tai sisäpuolella, kaikkialla pidot olivat herkeämätöntä ja säälimätöntä
sotaa, pitovieraitten yleisellä ja vilpittömällä puolueettomuudella
nieleskellessä toisiaankin.
Samalla kun luuranko kiehuvine hehkuineen oli asettunut merililjain
sekaan, alkoi siihen tunkemalla tulla, mitä pohjalla oli ryömijätä
virstan piirissä rapuja, äyriäisiä ja meritähtiä, enimmäkseen
silmättömiä eläimiä, joilla kaikilla oli pitkät ihmeteltävän herkät
tuntolonkerot -- kaikki osansa saamaan. Jättiläisen ruho kerrassaan
kiehui valoa ja taistelua. Tunnin kuluttua luut olivat niin paljaiksi
nokitut, ettei niissä ollut mitään muille kuin noille pienen pienille
olennoille, joilla oli päässä porat niillä kaivautuakseen itse kovan
luun sisään sen mehuja imemään. Vähitellen mässääjät sitten katosivat
pitopaikasta, mikä itse ahtamalla täynnään, mikä lisätäkseen suurempien
toveriensa mahantäyttä; ja valot alkoivat hälvetä luurangon jykevistä
kaarevista kylkiluista ja monionteloisesta kallosta.
Onkimiehestä, jonka väijytys oli ehkä viidenkymmenen jalan päässä
merililja-yhteiskunnasta, eivät asiat tällä ajalla ensinkään
menestyneet, niin kuin olisi pitänyt. Olisi ollut vastoin kaikkia
sen menetelmiä nousta pois liejusta ja räpylöidä sinne yleiseen
rynnistykseen. Mutta mitään muutakaan se ei voinut tehdä kuin ripustaa
paikoilleen häälyvän violetin lamppunsa ja koettaa viekotella
tyytymättömiä kuokkureita syömingeistä pois. Muutamia vähäpätöisiä
pikkukaloja se tällä tavalla saikin pyydystetyksi, ei kuitenkaan sen
enempää, kuin että ruokahalu vain yltyi. Kiihkossaan se päästi kamaliin
hunnutettuihin silmiinsä vähän kalpeata kiiltoa, niiden mulkoillessa
joka suunnalle saalista vaanien, ja violetti valosyötti aivan hyppeli
ylös ja alas miellyttely-yrityksissään.
Yht'äkkiä nämä kimaltelevat silmät kuitenkin keksivät jotain, joka sai
niiden valon paikalla himmenemään ja violetin liekkosen sammumaan kuin
kynttilän hatun päälle paiskaten. Salavihkaa sivuttain siirtyen onkija
itse kaivautui syvemmälle lietteeseen. Se oli nähnyt pitkän, kalvakkaan
valkoisen, kiemurtelevan tuntolonkeron -- nähnyt jos kuinka monta syltä
-- liukuvan luurangon kylkiluita myöten. Sen perässä tuli useita muita,
kaikki yhtä uteliaita. Mutta onkimies ei pysähtynyt niitä katselemaan.
Sen piti vain saada päälleen liejua niin paljon kuin suinkin, vieläpä
silmäinkin päälle, siksi aikaa kun nuo jättiläiskäärmeen näköiset
tuntolonkerot tutkistelivat lähiseutua.
Oli sattunut niin, että muuan niistä suunnattomista valkoisista
tursaista, joita asui sadoittain somasti viettävällä kaltaalla muutaman
virstan päässä, oli harhaillut tavanmukaisia rajojaan kauemmaksi,
luultavasti oli joku potovalas-joukko hyökkäyksellään ajanut sen
liikkeelle ja säikäyttänyt sen vaellukselle. Sen laajat, kaikkikeksivät
silmät olivat huomanneet raadon valoisan pohjaan vaipumisen, ja se oli
lähtenyt katsomaan, mitä oli tekeillä. Hitaasti se oli matkaa tehnyt,
sillä tavallisesti se, paitsi erikoisen kiireellisissä tapauksissa,
liikuttaa kömpelöä ruhoaan vetämällä sitä eteenpäin pohjaa pitkin,
sen sijaan että takaperin uisi, kuten pintavesien pieni mustekala.
Sen paikalle saapuessa ei pidoista sen vuoksi ollut mitään jäljellä
tyydyttämään sen vimmattua ruokahalua.
Tämä valkoinen hidas vaeltaja ei suinkaan ollut hirmuisen sukunsa
suurimpia. Mutta siitä huolimatta ei sen nuotanperämäinen ruumis,
litteine päineen ja papukaijannokkineen, paljoa puuttunut
neljästäkymmenestä jalasta, ja kymmenen kiemurtelevaa tuntolonkeroa,
kukin miehen reiden vahvuinen, jotka yhdessä kimpussa erosivat päästä
kuin lehdet porkkanan päästä, lisäsivät sen pituutta vielä parikymmentä
jalkaa. Tuntolonkerot, joiden alapuolet olivat voimakkailla imulavoilla
aseistetut, olivat varsinkin pään puolesta tuntehikkaat kuin herkkä
sormi; ja ne olivat kaikki taukoamatta liikkeessä, hiipivässä,
urkkivassa, kiertelevässä liikkeessä kuin joukko vaaleita nälkäisiä
käärmeitä. Mutta silmät ne olivat koko tämän sanoin kuvaamattoman
hirviön kaikkein perusteellisimmin yöpainajaismaiset elimet. Kaksi
mahdottoman suurta pikimustaa ulospullistuvaa koverolinssiä, jotka
olivat niin korkeat, että yläreunat melkein sattuivat yhteen
päälaella. Ilman vähintäkään luomen merkkiä, tuiki liikkumattomina ja
mittaamattoman häjynilkisinä ne näyttivät siltä, kuin ei mikään olisi
voinut pysyä salassa niiden kamalalta katseelta.
Nämä aavemaiset tuntolonkerot hapuilivat ylt'yleensä jättiläisluurangon
paljaita luita, poimien pois jokaisen piskuisen olennon, joka vielä
siellä ahersi, ja pistäen mitättömän saaliin kauheaan kitkuvaan
nokkaan. Pelättävän varmasti ja nopeaan ne iskivät kiinni muutamiin
kaloihin, jotka varomattomuudessaan olivat paikalla viivytelleet;
muutamia rapuja ja äyriäisiä, jotka yrittivät piiloutua merililjain
ruhjottujen jäännösten keskelle, ne nappasivat kiinni ja pistivät
samaan papukaijan nokkaan. Mutta moinen vähäinen riista vain kiihotti
nälkää. Kalpea hirviö raivoissaan kohotti itsensä aivan luurangon
päälle, kyykki siellä lyhyen rupeaman, kopeloiden joka kolkan, sitten
kömpelösti pudotti itsensä toiselle puolelle. Sen kaikki keksivä katse
oli tuossa läheisessä paadessa huomannut jotain tavatonta. Paikalla
kaksi kiemurtelevaa tuntolonkeroa lähti matkaan tutkimuksille. Ja
paikalla ne kävivät kiinni otteella, joka puraisi syvältä piileskelijän
nahkeaan lihaan.
Kun onkimies näin huomasi itsensä keksityksi ja tiesi paon
toivottomaksi, niin ei se suinkaan hätääntynyt saamattomaksi, vaan
kiehahti epätoivon vimmaan. Se oli julmaa tappelijasukua. Sen silmistä
puhkesivat viheriäiset liekit ja luolamaiset leuat näykkivät hurjasti.
Niiden leukain väli ei ollut paljoa alle kahden jalan, kun sen suu oli
ammollaan. Ne kävivät kiinni semmoiseen kohtaan, jolta tuntolonkero oli
neljää tai viittä tuumaa vahva, ja leikkasivat sen vaivatta poikki,
vaikka se olikin sitkeä. Mutta samassa sen ruumiiseen kävi kiinni
neljä muuta lonkeroa -- ja sillä tavalla, että vaikka se olisi kuinka
temponut, hyppinyt ja haukkonut, niin sen oli aivan mahdotonta enää
vahingoittaa kiinniottajaansa. Ei sukkelaan, mutta säälimättä se sitten
kohotettiin ylös pesästään ja kiskottiin tuntolonkeroiden kiehuvaan
rykelmään. Suuret mustat silmät tuijottivat siihen ilmeettömästi.
Papukaijan nokka aukeni ammolleen, ja onkimies, pää edellä sen sisään
tungettuna, nielaistiin yhdellä pitkällä tukehuttavalla kulauksella.
Tyytyen toistaiseksi tähän sangen vankkaan ateriaan valkoinen hirviö
nojasi suojattoman selkänsä valaan luurankoa vastaan, osaksi sen
sisäänkin käyden. Kiertäen tuntolonkeronsa huolettomasti kääröön
eteensä se näytti vaipuvan uneen silmät auki. Kun kaikki oli jälleen
tyyntynyt, niin kiiltomatoryhmät sytyttivät uudelleen valonsa, samoin
kuin ryömivät, ruusunpunaiset ja viheriäiset tähdetkin ja kaikki nuo
syöksyvät, lomittain suihkivat, puoleksi näkymättömät virvatuletkin,
jotka vetelivät fosforivaloaan läpi raskaan veden. Kaunis kaivomainen
ja herkkä violetti liekkonen se vain ei enää nyökytellyt eikä vietellyt
ketään ankkuripaatensa päällä viittäsataa syltä syvissä pohjavesissä.