Lepäsin ylhäällä majakkatornissa, lyhdyn lasisuojuksessa; oli kuuma, ja
aurinko paahtoi kuin läpi ansarin lasin. Avovesiltä vierivät raskaat
laineet, masentuen matalaan majakkasaareen kuin aallonmurtajaan;
idässä, Saarenmaan puolella, velloi vesi kymmenien salaisten karien
kurimuksessa. En nähnyt mitään, en mitään, katsoin vain kirkasta
lasilevyä edessäni, näin vain särön, joka sen pinnan pirstosi,
juoksutellen juovia, kuin sulkia linnun siivessä.
En nähnyt mitään ja sentään näin: näin öisen, keväisen, jäittensä
äsken hajautunutta hyhmää huokuvan meren ja sen yllä palaavien
muuttolintujen tasaisesti lentävän parven. Yhtäkkiä sattuu valosalama
keskelle pimeää merta, tulisuihku tuntemattomasta valkeuden lähteestä.
Linnut pysähtyvät, epäröivät, heidän linnunsydämensä sylkyttää
höyhenisessä povessa... Ja yhtäkkiä valtaa heidät huumaus, huikaiseva,
hullaannuttava, pyhä pyörtymys... Eteenpäin, kohti valon lähdettä,
siihen sulkansa kastaa, siihen upota, siihen kadota... Ja he lentävät
taas, mutta nyt siivet vinhasti suhisten, ojokauloin, väkevän
kaipauksensa vieminä, — eivät enää lennä, heittäytyvät, sinkoutuvat
läpi jäähyhmäisen ilman...
Kunnes yhtäkkiä putoavat, runnelluin päin, verisin siivin, ääntä
päästämättä majakkatornin juurelle...
Majakkalyhdyn kirkas pinta on pirstoutunut ... Turha yritys olisi
pelastaa teitä jälkimaailman suuren enemmistön tuomiolta, te typerät,
sokaistut lintuparat! Päinvastoin olette ansainneet yllin kyllin
nuhdetta ja sadatuksia ja myöhästyneitä, ah, niin hyvänsuopia
neuvoja... Hamaan hautaankin seuraa teitä poroporvarien kirous...
Mutta typerät, ihanat linnut, niinkauan kuin kerakkeiden ja ääntiöiden
yhdistyksellä on sydämiä sulattava sointunsa, niin kauan syntyköön
loppusoinnullisia ja loppusoinnuttomia runoja, joissa kangastaa
valoonsyöksyjäin muisto! Kadehtikaamme näitten lintujen sokaistuja
silmiä, niitten kuolemaa halveksivaa haltioitumista, niitten
jumalallista typeryyttä, jota sanomme sankaruudeksi, kun se vie
valtaan, ja typeryydeksi, kun se johtaa teilauslavalle, me alati
aprikoivat, me kymmenesti kylmäkiskoiset, jotka emme ikinä antaudu
vaaralle alttiiksi, emmekä ruhjoudu lasisuojuksia vastaan...
Sinä silmänräpäyksenä eli Runo, — kuollakseen seuraavana.
Finis Poeseos, — Runo on kuollut!
1914.