Matushka kutsui illalliselle, seisoen lasikuistilla koko venäläisessä
mahtavuudessaan, ja ainainen surupuku yllään, jota hän herkeämättä
käytti ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen, posket hienosti hehkuen
piirakkataidon salaisuuksista ja vieraanvaraisuuden tyydytyksestä.
Puutarhasta vastasivat batjushkan ja vieraan äänet,
jasmiinipensaikkojen takaa.
Yli sorahiekkaan raivatun puutarhan tuntui kahdelta puolen meren
näkymätön läheisyys suolaisena, kalseana tuntuna, johon lakeudet ja
karjanummet lisäsivät kuivan kuloheinän tuoksun. Pähkinäpensaikko ja
korkeat kastanjat varjosivat kujan, niin että ainoastaan pienen valkean
kirkon vihreät sipulikuvut piirtyivät kylmänkeltaista taivasta vasten.
Ilmassa oli sekä iltaa että jälkikesää.
Mutta kesken puitten tummenevan vihreyden loistivat kirsikat
aistillisena, herkullisena värituntuna, nuokkuen lasinkuultavina ja
kypsinä, keskellä sammuvaa, saarenmaalaista maisemaa.
Batjushka, virolainen syntyään, valkea, moneen kertaan pesty
kotikauhtana yllään, yhtä haalistunut kuin harmaat hiukset ja partakin,
johdatteli vierastaan pitkin puutarhan käytäviä, kasvoilla lempeä,
väsynyt hymy, ikäänkuin haalistunut sekin.
Vieras, Paul Karask, oli puutarhassaolijoista nähtävästi ainoa, joka
tajusi tämän seudun ja illan kuivahkon ja suljetun kauneuden, jonka
antaumattomuus ja arkuus häntä kiihoitti, ja hänellä oli täysi työ sitä
sisällisesti selvitellessään. Mutta hän näytti varmasti päättäneen
nauttia tästäkin kauneuslajista, kärsien vain siitä, ettei ollut läsnä
ketään, jolle olisi voinut lahjoittaa hetkellisen tunnelmansa, mikä yhä
eheämpänä alkoi selkeytyä hänen kauneustajunnastaan.
»Antakaa anteeksi matushkalle, jos hän alkaa taas puhua Mashasta»,
batjushka sanoi, heidän kumartuessaan kirsikkapuun alitse. »Hän ei voi
toisin, se keventää hänen sydäntään, hän on täällä niin yksin, raukka.»
»Oliko teidän tyttärenne nimi Masha?» kysyi vieras hajamielisesti,
ja pari lasinpunaista kirsikkaa putosi hänen olkapäälleen. »Maria
Aleksandrovna?» hän jatkoi, yhtäkkiä herkistyen. »Ja hän on kuollut?»
»Viisi vuotta takaperin», batjushka vastasi. »Niin, Maria
Aleksandrovna...»
Vieras jättäytyi yhtäkkiä jälkeen ja musersi huomaamatta kirsikan,
jonka pursuva mehu punasi hänen sormensa. Hänen sydämensä alkoi
yhtäkkiä sykkiä, levottomasti ja epämieluisasti.
»Tekin jo huomenna lähdette, Paul Karlovitsh», batjushka sanoi.
»Tulitte maata mittaamaan ja nyt jo lähdettekin. Mitä me teistä
oikeastaan tiedämme? Emme mitään. Oletteko edes naimisissa vai ettekö?»
Mutta ennenkuin vieras ehti vastata, päätyi batjushka jo
katajakepillään ankkoja hätyyttämään ja ehätti huohottaen vasta
kuistilla vieraan.
Ruokasalissa oli pöytä kukkuroillaan. Syötiin piiraita ja savustettua
kampelaa ja alotettiin uudelleen uunipiimästä ja ankanpaistista, kunnes
saavuttiin kirsikoihin ja sajuun. Välillä juotiin madeiraa tomuisesta
pullosta. Batjushka söi hitaasti ja vaieten, matushka ei syönyt melkein
ollenkaan, hän istui pöydän toisessa päässä venäläisen vilkkaana ja
kyynelherkkänä, pakinoiden yhtämittaa.
Ilma oli täynnä pölyä ja vieraanvaraisuutta.
Vieras sensijaan söi valikoimalla ja huolellisesti, kuten ihminen, joka
ei päästä yhtäkään nautintoa ohitsensa, mutta vaikka hän näennäisesti
oli täysin kiintynyt tähän mieluisaan toimeen, ilmaisivat hänen
käsiensä eleet sisäistä hermostumista.
»Oliko teidän tyttärenne Maria Aleksandrovna jonkun aikaa Pietarissa?»
hän kysäisi yhtäkkiä aivan levollisesti.
»Oli melkein vuoden ajan», batjushka vastasi, vähän hämmästyneenä. »Hän
opiskeli siellä laulua. Vaan miksi te sitä kysytte?»
»Muuten vain... Tunsin Pietarissa erään Maria Aleksandrovnan... Mutta
hänen vanhempansa asuivat muistaakseni Liivinmaalla.»
»Mepä muutimmekin tänne vasta pari vuotta takaperin», batjushka sanoi
»Siirsivät minut, vanhuksen, vääryyttä tekivät...»
»Ehkä te tapasittekin juuri meidän Mashan», matushka sanoi. »Oliko hän
kaunis?»
»Hyvin kaunis», vieras sanoi.
»Masha oli kaunis», sanoi matushka. »Kaikki sen myönsivät. Hän oli
minun näköiseni.»
»Jevgenia Ivanovna on ollut kaunotar nuorena», hymyili batjushka
anteeksi pyytävästi.
»Oliko Maria Aleksandrovna naimisissa», vieras kysyi.
»Hän kuoli kahdeksan kuukautta jälkeen häitten», vastasi matushkan
värisevä ääni.
»Häneltä ei jäänyt siis lapsia?»
»Hän kuoli ennenaikaiseen lapsivuoteeseen, se on, hän...»
Batjushkan silmistä lennähti ehkäisevä, varoittava silmäys, mutta
matushka jatkoi:
»Hänen ei olisi lainkaan tarvinnut kuolla... Mutta on hirveitä asioita,
joista ei ehkä pitäisi puhua.»
»Niin, sinä olet oikeassa, parempi on vaieta», säesti batjushka.
»Pavel Karlovitsh on pian satojen virstojen takana», intoutui matsuhka.
»Nähkääs, hänen miehensä, kauppias Pichelbaum, piteli häntä pahoin,
sentähden hän kuoli.»
»Jätetään nämä asiat!» sanoi batjushkan särkynyt basso. »On asioita,
joita emme koskaan voi tietää.»
Mutta matushkan ryppyisillä poskilla paloivat heleät täplät.
»Mashalla oli ollut rakastaja ennen naimistaan, kihloissa ollessaan,
vaikka emme sitä tienneet, emmekä nytkään tiedä, kuka... Mitä me täällä
meren takana tiesimme, mitä hän teki Pietarissa? Kannan sydämessäni
vihaa vuosikausia enkä tiedä, ketä kohtaan... Jos tyttäreni olisi
hukkunut, en sanoisi mitään, ymmärtäisin, alistuisin, en kapinoisi.
Sanoisin, se oli kohtalo, korkea, vihreä vesiseinä. Mutta nyt vihaan
ihmistä, jota en tunne. Voin antaa anteeksi aallolle, joka hukuttaa
lapseni, mutta en ihmiselle, joka hävittää hänet.»
»Ihmisellekin täytyy antaa anteeksi», sano batjushka.
»Olenkin antanut anteeksi Pichelbaumille... Hän oli kärsinyt vääryyttä,
voin sen käsittää... Mutta en voi antaa anteeksi toiselle, jota en
tunne...»
»Täytyy, täytyy...», batjushka sanoi, huojuttaen valkoista päätään.
»Eipä niinkään», matushka kiihoittui. »Ihmisellä on silmät, joita voin
hellyttää, korvat, joita voin anella, on käsi, johon voin rukoillen
tarttua, voin järkyttää hänet kyyneleilläni... Mutta kohtalo, se on
kostea, vihreä vesiseinä...»
»Tyynnyhän, tyynnyhän, rakkaani», rauhoitteli batjushka, itse silmät
vesissä.
Mutta matushka jatkoi:
»Kun ajattelen, että ehkä olen nähnyt hänet, että näillä käsilläni,
niin, näillä käsilläni olen kantanut ruokaa hänen eteensä, että hänen
sormensa ovat hipaisseet oveni ripaa...»
»Eikö hän koskaan ilmoittanut nimeä?» kysyi vieraan hillitty ääni.
Kirsikat olivat koskematta hänen lautasellaan.
»Ei, — ei koskaan. Hän ei ollut niinkuin minä, hänessä oli isänsä
verta, hän osasi vaieta. Minä sanoin vielä vähää ennen hänen
kuolemaansa: sanoisit nyt, Masha, keventäisit omaa sydäntäsi, ja
meidänkin olisi helpompi. Mutta hän vaan katseli minua ja pudisti
päätään. Ja niin hän kuolikin.»
Kaikki vaikenivat. Huoneessa oli melkein hämärä. Ei kukaan koskenut
enää ruokiin, jotka jäähtyivät kukkuraisella pöydällä.
Yhtäkkiä vieras kysyi läpi hiljaisuuden ja alkavan pimeän:
»Onko Pichelbaum uusissa naimisissa?»
»Hän on jo monta vuotta ollut uusissa naimisissa», batjushka vastasi.
Matushkan kyynelettömät, kuin kuivuneet silmät katselivat yhä samaa
ajatusta ajellen tyhjyyteen.
»Minun täytyy sanoa teille kaikki, koska kerran aloin. Te teette niin
vähän kysymyksiä, ja kuitenkin tahtoo teille kertoa, väkisinkin...
Nähkääs, me emme tienneet siitä mitään, vannon sen teille, luulin
antavani hänet avioliittoon kuin tuosta viereltäni... Mutta Mashalla
oli ollut suhde, oli ollut rakastaja, — ja sentakia Pichelbaum piteli
häntä pahoin. Hän on lyönyt Mashaa juovuspäissään ja selvänäkin...
Pichelbaum itse kertoi sen jäljestäpäin, hän syytti meitä, jotka emme
mitään tienneet. Hän ei uskonut edes lasta omakseen, hän vihasi sitä,
ennenkuin se syntyikään...»
»Suvaitkaahan, kunnianarvoisa Jevgenia Ivanovna», puuttui nyt vieras
puheeseen, »eikö tämä ihminen, josta puhutte, voi olla kohtalo hänkin?
Ehkä oli hänen syntymätähtiinsä kirjoitettu, että hänen täytyi hävittää
teidän perheonnenne, tahtomattaankin?»
»Vaikkapa vain, vaikka niinkin», intoutui matushka, »mutta ihmiselle
tahtoo kostaa, tahtoo rangaista hänet, nöyryyttää hänet, tahtoo silmän
silmästä, hampaan hampaasta».
»Ja miksi juuri teidän pitää kostaa, Jevgenia Ivanovna?»
»Ei kostaa, ei kostaa», batushka hymisi.
»Mutta minähän olen äiti. Minä tuntisin hänet tuhansista äidin
vaistollani, vihani vaistolla.»
»Oletteko niin varma siitä, Jevgenia Ivanovna?»
Matushkan mustat silmät pysähtyivät hämmentyneinä vieraan
hermostuneisiin sormiin.
»Te ette usko sitä, Pavel Karlovitsh?»
»En ole sanonut, etten usko. Ette siis ole koskaan ketään epäilleet?»
»Emme ketään.»
Syntyi hiljaisuus. Kaikkien kolmen katseet hipaisivat hitaasti toisiaan
läpi hämärän, joka esti kasvonpiirteitä näkymästä.
Kuten äänikoneen neula, elävöittäen kuolleet levyt, hitaasti kiertää
hiuksenhienoja juovia, niin alkoi heidänkin kaikkien sielussa
raatelevasti, julmasti kiertää muistojen terävä neula, pakoittaen
soimaan vaienneet säveleet.
»Pimeä on. Täytyy sytyttää kynttilät», sanoi matushka soinnuttomasti.
Ja hän haparoi tulitikkuja. Kesti loppumattoman kauan, ennenkuin
vihdoin kuului tuttu raapaisu. Hän sytytti kaksi hopeahaarukkaista
kynttilää pöydällä, ja hänen kätensä vapisi.
Yhtäkkiä hänen katseensa pysähtyi vieraan kalpeihin kasvoihin, ja hän
kysyi epävarmalla, tunnustelevalla äänellä:
»Kuinka te äsken sanoittekaan, Pavel Karlovitsh, — ettekö tekin ollut
Pietarissa?»
Ja lyhyessä väliajassa, mikä kului kysymyksestä vastaukseen, ehti
kolmen ihmisen välillä syntyä kohtalokas yhteenkuuluvaisuuden tunne,
joka kytki heidät eroittamattomasti ja elinijäksi toisiinsa.
1912.