Eräs Itämerenmaakuntain rankaisuretkikuntaan kuulunut nuori upseeri
kertoi:
»Olimme kuudenkymmenen matruusin kanssa saapuneet muutamaan Vironmaan
rantapitäjään. Pitäjä, josta tulimme, oli ollut kapinan kaikkein
pahimpia pesäpaikkoja, melkein kaikki aatelismoisiot olivat tuhkana;
olimme sentähden mekin puolestamme käyttäneet kaikkea mahdollista
ankaruutta. Olimme suoraan sanoen väsyneet näkemään verta, niin
matruusit kuin ylipäällikkömmekin, minusta puhumattakaan. Siihen ei
koskaan aivan totu, ajan pitkään se alkaa etoa sydäntä, paitsi siinä
tapauksessa, että siitä juopuu.
»Tekemättä mitään sopimusta tai edes keskenämme siitä puhumatta,
olimme tällä kertaa päättäneet antaa armon käydä oikeuden edellä. Sitä
suuremmalla syyllä, kun koko pitäjässä ei oltu poltettu kuin yksi
ainoa moisio, ja sekin todistettavasti kiertävän, muualta tulleen
kapinallisen joukon toimesta. Pienempiä lainvastaisuuksia oli tietysti
tehty kosolta, oli suljettu krouvi, vaadittu lakon uhalla muonamiehille
uusia palkkaehtoja, jotka sopimukset moision omistaja hengenhädissään
oli allekirjoittanut, oli pidetty kapinallisia kokouksia ja puheita
j.n.e. Vangitsimme ja kuulustelimme kymmenkunnan miestä, pääsyylliset
sensijaan, kiihoittajat ja kokousten toimeenpanijat olivat kaikki
teillä tietymättömillä. Ainoastaan sen tulokkaan, joka oli johtanut
muonamiesten lähetystöä, saimme kiinni. Hän oli varoituksista
välittämättä pysynyt kodissaan, josta matruusit hänet toivat
sota-oikeuden eteen. Hänen nimensä oli Bernhard Riives.
»Neuvottelimme rangaistavien suhteen parin aatelisen ja pitäjän
kirkkoherran kanssa, ja kaikki kehoittivat lievään rangaistukseen,
johon itsekin olimme taipuvaiset. Ainoastaan parooni, jonka luona
muonamiesten lähetystö oli käynyt, vaati Bernhard Riivekselle
kuolemanrangaistusta, varoittavaksi esimerkiksi koko pitäjälle.
Hänellä tuntui olevan vanhaa kaunaa tätä miestä kohtaan, joka, kuten
perästäpäin kuulin, oli uskaltanut laillisen oikeuden tietä mittauttaa
talonsa entisen oikean rajan, joka tuli kulkemaan yli paroonin
apilaniityn. Vähän aikaa sinne tänne keskusteltuamme hän kuitenkin
suostui vaihtamaan rangaistuksen kahdeksisadaksi lyönniksi, jota
korkeampaa rangaistusta emme tässä pitäjässä ottaneetkaan käytäntöön.
»Annoimme siis tuoda sisään talollisen Bernhard Riiveksen. Hän oli
suurikasvuinen talon poika, hänen kasvonsa olivat tyynet, täysiparran
reunustamat ja kulmikkaat. Harmaansinisten silmien älykäs ja herännyt
katse oli yhtaikaa sekä itsetietoinen että masentunut. Pelko oli
kaukana hänen olemuksestaan, mutta hän ei näyttänyt odottavan
mitään hyvääkään. Hän ei ollut millään lailla röyhkeä, vielä
vähemmän mateleva, hän oli päinvastoin ikäänkuin jo sivuuttanut nämä
ominaisuudet, jotka pitkä-aikainen orjuus luo. Koko hänen olennossaan
oli jotain vaikuttavaa, ihmisiä tiedottomasti hallitsevaa, hänen
raskaat hartiansa näyttivät olevan luodut toisia eteenpäin työntämään.
Hän oli niitä talonpoikia, joitten lapset tavallisesti muodostavat
sivistyneen säädyn ensimäisen polven.
»Päätöksemme oli, kuten sanottu, valmis, mutta kuulustelimme kuitenkin
häntä näön vuoksi.
»Oliko hän kehoittanut muonamiehiä lakkoon? Oli. Miksi hän sen oli
tehnyt? Koska heidän tilansa oli sietämätön. Oliko hän johtanut
muonamiesten kokousta ja kirjoittanut uudet sopimuskaavat? Oli. Oliko
hän käynyt muonamiesten kanssa moisiossa? Oli. Miksi juuri hän oli
ottanut tämän asian johtaakseen? Koska juuri hän, saatuaan parin vuoden
koulusivistyksen, piti velvollisuutenaan auttaa muita, jotka eivät
olleet sitä saaneet. Oliko hän moisiossa sanonut: jollette allekirjoita
nyt, niin teette sen viikon kuluttua toisella musteella? Ei, hän ei
ollut käyttänyt minkäänlaisia uhkauksia. Oliko hän ollut kunnantalolla
pyhäinkuvaa repimässä? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.
»Hän antoi kaikki vastauksensa varmasti ja yksikantaan, mutta yhtaikaa
välinpitämättömästi, ilman toivoa, ikäänkuin olisi aavistanut
kuulustelun muodollisuuden. Hänen harmaat ja viisaat silmänsä eivät
katselleet ketään meistä.
»Seurasi muutamain todistajain kuulustelu. Kaikki ilman poikkeusta
todistivat ainoastaan hyvää Bernhard Riiveksestä. Hän oli itse ostanut
talonsa vapaaksi ja maksanut suurimman osan velasta, mikä Tallinnanmaan
läänissä on harvinaista. Hän oli ollut kaikenlaisissa kunnallisissa
luottamustoimissa ja aina osoittanut malttia sekä älyä. Ainoa, mitä
häntä vastaan muistutettiin, oli, ettei hän koskaan käynyt kirkossa
eikä ehtoollisella. Ylipäänsä ei hänellä tuntunut olevan yhtään
vihamiestä.
»Minun tehtäväkseni tuli lukea hänelle tuomio. Hänet tuotiin taas
sisään, ja hän seisoi edessäni lammasnahkaturkissaan, joka edestä oli
auki. Ensi kertaa tunsin, että hänen silmänsä pysähtyivät minuun, ja
vaikka katseeni oli kädessä pitämässäni paperissa, tunsin kuitenkin
koko ajan näitten tutkivain ja älykästen silmien katseen. Muistan
tuumineeni, mahtoiko hän ymmärtää venättä.
»Luin siis tuomion ensin venäjäksi, ja koska osaan kutakuinkin viroa, —
olen Narvasta — käänsin sen suoraa päätä viroksi.
»Kun pääsin sanoihin 'kaksisataa lyöntiä', kuulin hänen kiristävän
hampaitaan. Katsoin häneen, hän oli kalpean ja villin näköinen,
ikäänkuin hänen tavallinen itsehillintänsä olisi hetkeksi pettänyt.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan.
»Annoin käskyn viedä hänet pois. Näin hänen kääntyessään ovessa, että
hänen hartiansa hytkyivät kuin vilutautisen.
»Pienemmät syylliset rangaistiin ensin. En mennyt rangaistuspaikalle,
hermoni olivat jonkinlaisessa hajoomistilassa, ja toivoin hartaasti,
että kaikki pian päättyisi.
»Olin jäänyt yksin huoneeseen, jossa järjestelin papereita. Yhtäkkiä
aukeni ovi, ja Bernhard Riives työntyi sisään, kahden matruusin
kiinnipitelemänä. Peljästyin nähdessäni hänet, ja vasten tahtoani
tarttui käteni ladattuun revolveriin.
»Hän oli kauhea katsella. Hänen lakkinsa oli poissa, ja vaatteet
useasta kohden rikkirevityt, ikäänkuin hän olisi tullut käsikähmästä,
toinen poski vuoti verta kuin pistimen haavasta. Kaikki jonkinlaisen
talonpoikaissivistyksen luoma luja itsekuri oli kadonnut, hän oli
kuin astunut monta monituista sukupolvea takaisin heimonsa sotaisia
vaistoja kohti. Hänen arvokkaisuutensa ja ylemmyytensä olivat sensijaan
ennallaan, samoin hänen tiedottomat johtajaominaisuutensa; hän
muistutti pakana-aikojen heimopäälliköitä siinä seisoessaan. Mutta
hurja hulluus, joka oli katsonut hänen silmistään tuomiota lukiessa,
oli kadonnut, ja sensijalla liikkumaton, jääksi jähmettynyt katse.
»Mitä tahdot?» kysyin häneltä.
»En anna itseäni piestä», hän sanoi tyynellä uhalla.
»Olet saanut tuomiosi», sanoin.
»Vaikka, — mutta se ei sovi minulle, — minä en ole orja, että minua
vitsoin pieksetään.»
»Sinut oltiin vähällä tuomita kuolemaan, mies», sanoin.
»Hän säpsähti, vaikeni ja katsoi minuun.
»Voit kiittää ylipäällikön armoa, että pääset kahdellasadalla
lyönnillä», jatkoin. »Voit mennä!»
»Käskin sotamiesten tarttua häneen, mutta hän rynnistäysi irti.
»Mitä nyt!» huusin kärsimättömästi.
»Minua ei lyödä!» hän toisti.
»Mies, punnitse sanojasi!» tiuskasin hänelle. »Voimme ammuttaa sinut!»
»Ampukaa sitten, jollette muuta osanne», hän sanoi.
»Menin ylipäällikön puheille. Ihmiselämä on kopeekan arvoinen,
ajattelin, ja merkillinen tyhjyys, irrallisuus hajaannutti ajatukseni
lepattaviksi kuviksi... Väkisinkin koetin pitää niitä kurissa,
pakoittaa niitä kulkemaan määrättyä sotilaallista uraa, ainoaa
niille oikeaa. Kuitenkin tunsin hetkellistä heikkoutta... Mitä oli
meidän tekeminen? Olimme kumpikin neuvottomia. Uskalsin ehdottaa,
että armahtaisimme hänet täydellisesti, mutta tajusin itsekin, että
senkautta kadottaisimme kaiken arvon kansan silmissä. Se ei käynyt
laatuun, emme voineet sivuuttaa rangaistusta.
»Ylipäällikkö otti asian tyynemmin.
»Antaa hänen itse valita raippojen ja kuolemanrangaistuksen välillä»,
hän sanoi. »Se pehmittää hänet, saat nähdä.»
»Menin taas Bernhard Riiveksen luo ja ilmoitin hänelle ylipäällikön
päätöksen. Hän kuunteli minua ääneti.
»Koetin hinnasta mistä hyvästä hellyttää hänet.
»Onko sinulla vaimo?» kysyin.
»On», hän vastasi yksikantaan, aivan kuten kuulustelussakin.
»Entä lapsia?»
»On — viisi», hän vastasi.
»Jumalan nimessä, — ajattele sitten heitä, mies.»
»Pelkäsin hänen tähtensä ja yhtaikaa halusin hartaasti murtaa hänen
itsepäisyytensä, jonka sisimmät syyt eivät olleet minulle täysin
selviä. Kuitenkin oli hänessä jotain, jolle salaisesti tein kunniaa.
»Hän ei vastannut, vaan näytti taistelevan itsekseen.
»Kuule nyt minua», sanoin, »tule järkiisi! Näethän, tahdon parastasi.
Sinä olet vahvarakenteinen ja kestät hyvin rangaistuksen, sairastat
viikon ja olet terve taas.»
»Enhän minä sitä pelkää», hän sanoi.
»Miksi sitten, vastaa toki!»
»En voi. Siinä kaikki. Luonto ei lupaa, en voi. Voin kuolla, mutta en
voi antaa itseäni piestä.»
»Teitä on aina lyöty», sanoin. »Kun vielä olitte orjia, lyötiin teitä
aina. Isääsi on pieksetty, isoisääsi samoin.»
»Se on totta, meitä on aina lyöty», hän myönsi. »Mutta minua ei enää
lyödä. Minä olen syntynyt vapaana.»
»Nyt hän oli taas löytänyt itsensä. Hänen kulmikkaisiin,
suuripiirteisiin kasvoihinsa ilmestyi taas sama talonpoikaissivistyksen
tasapaino, jonka olin heti alussa niissä huomannut.
»Lapsesi, mies! Viisi lastasi, jotka jäävät orvoiksi, jos sinut
ammutaan.»
»Heidän on parempi kasvaa isättöminä kuin orjan lapsina. Ampukaa minut!»
»Hän sai tahtonsa täyteen. En ollut läsnä, kun hänet ammuttiin, en
edes tahtonut nähdä hänen ruumistaan, jonka hänen vaimonsa ja vanhin
poikansa veivät pois, en edes kuulla kertomusta hänen viimeisistä
hetkistään.
»Mutta minun mielipiteeni on: tässä talonpojassa, tässä Bernhard
Riiveksessä suoristui seitsensatavuotisen orjuuden selkä.»
1908.