HÄÄT.

Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa

häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi

nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa; äsken hiuksille

kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet

pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi

muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan,

jota paraikaa »paikattiin»: vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä

kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän

kiitti ja nauroi, — hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta

päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä

kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten

joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville

»sylipojaksi». Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta,

vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta

toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille.

Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja

nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen

teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle,

kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä,

koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän

pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos,

— pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine

poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei

ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli

pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä.

Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän

kumarruksissaan vinttasi vettä Talosta eroitti heidät aita ja

humalapensaikko, Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin

pahasta teosta tavattua. »Minun oli niin kuuma», hän sanoi anteeksi

pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä

kiirettä pitämättä, — silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta,

istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin.

»Ollaan täällä vähän aikaa», hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään,

hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä

hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet

itselleen jotain muille määrättyä.

Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä

oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä,

uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan

lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset

kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa

siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti

hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen

hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi

hihansuusta ranteelle.

»Se pistää sinua», nuori mies huusi äkillisellä liikkeellä.

Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen

ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli

hänelle mieluista.

He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssisoittoa,

jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. »Meitä haetaan», tyttö

kuiskasi, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa

kujasta ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi,

eteenpäin tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä

laski. Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman

taivasta vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena

tulevasta sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä

pellot kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi

karjanummi, ja se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se

muistutti heille, kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten.

Kaukana kohosivat kirkon pystyt piirteet, — ainoana kohokohtana

tasangossa, — halliten seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä

katsoikaan.

Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan

ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina

vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä,

mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi

kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara

kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa.

»Surviainen lensi silmään», hän sanoi.

»Älä hiero, minä otan pois», sulhanen sanoi kiireesti.

Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä

pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti

hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle

pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi,

poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään

tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei

ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka

risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin

nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja

hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen.

Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä,

vainuina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisin, luottavin silmin.

»Mennään sisään», hän sanoi, ottaen miestä kädestä.

Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa

maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel

ohut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin

hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun

vieras ehti pihaveräjälle.

»Se on moision vanhempi vouti», sulhanen sanoi. »Tuo hänelle olutta.»

Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli

lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään

muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.

Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan,

mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui

hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien

perä-ikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa

kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin

hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa.

Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä

säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, — koko huone huokasi

yhtäkkiä... Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa,

jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, — hänen teki yhtäkkiä mieli

istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, — hän ei tiennyt itsekään,

mutta häntä peloitti mennä takaisin.

Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi

kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa

kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä,

kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan

epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon alemmaksi,

ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset alkoivat

itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään äitiä, —

hänellä oli huivi silmillään, — isää, — silmät maassa — sulhastaan...

vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, — mutta vaan hetkeksi, sitten

sekin pakeni häntä.

Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät

tilaa, kuten surulle tehdään, — isä menee kamaria kohti, — kasvoista

on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata,

mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, — hän ei katso ketään, hän

tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän

uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin

että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään

hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti

nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena.

Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä.

»Älä puhu mitään», äiti sanoo isälle.

»Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää», hän ajattelee, mutta

ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi.

Mutta hän tuntee, että nyt se tulee...

»Sinut on käsketty moisioon yöksi, tyttö», isä sanoo jyrkästi.

Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, — hänestä tuntuu ihmeelliseltä,

että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana

itsesäilytysvaisto.

»Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty», hän kivahtaa terävästi

kuin naulaa lyöden.

»Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla», isä sanoo

tympeästi.

Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka

pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti.

»Sellainen sana lähetetään, että tästä talosta ei tulla», hän sanoo.

Mutta isä hymähtää kuin lapsen puheille.

»Mitä se auttaisi. Meidät ajaisivat mierolle.»

»Mennään sitten mierolle, koko joukko.»

»Ja sinut veisivät väkisin kuitenkin.»

Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o

vielä antautua.

»Mennään tuomarille», hän sanoo.

»Siellä on samat herrat vastassa. Keisari kaukana, Jumala korkealla.»

»Äiti, — mitä sinä?» hän kysyy.

»Et sinä ole ensimäinen etkä viimeinen, lapsi», äiti sanoo itkunsa

seasta.

Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat

alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa.

»Kutsukaa Jaan tänne», hän sanoo.

Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä.

»Voisitko sinä ottaa minut sitten, — takaisin?» hän kuiskasi.

»Sehän se on, etten tiedä», sulhanen vastasi.

»Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla

sama», hän lisäsi kiireesti oikaisten.

»Niin se on, — tietysti», morsian vastasi nöyrästi.

»Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut», hän lisäsi,

niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.

»Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa»,

mies vastasi painolla.

»Tiedätkö sinä sitten jotain, — mitä minun pitäisi tehdä», hän kysyi

tuskalla.

»En minä vielä tiedä» mies vastasi.

»Ei se minulle niin paljon arvoista ole että sinä minut takaisin otat,

kuin että olet sama», tyttö sanoi, niinkuin olisi koko ajan sitä

ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.

Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi

miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui

hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain

välähtänyt, — keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka

tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri

olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi

sen nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän

omaan ruumiiseensa. Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä

kasvoi jotakin — muodotonta, kauheata... Silmät alkoivat kysyä häneltä

jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, — äänettöminä, ilman sanoja

ne vaativat häneltä jotain... Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahkoi,

mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin

irtautui itsestään ja suli noihin silmiin... hän alkoi vapista... sumu

silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät

tällä hetkellä, — ei rakkaus eikä viha, — vaan ajatus, joka yhtaikaa

syntyi heissä molemmissa.

Yhtäkkiä mies kumartui ja liikutti huuliaan, tyttö luki niiltä

kysymyksen:

»Uskaltaisitko?»

»Uskaltaisin», hän vastasi, ilman sanoja.

Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa

valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös.

»Mutta seuraisitko sinä minua pakkotyöhön Siperiaan?» tyttö kysyi.

»Seuraisin joka paikkaan, minne sinua viedään.»

»Mutta millä minä hänet...», tyttö sanoi lauseensa katkaisten.

»Tällä», — mies sanoi varovasti, vetäen vyöstään puukon.

He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin

rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha

toisiaan kohtaan.

Yhtäkkiä mies heltyi.

»Meidän hää-yömme», hän sanoi.

Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat,

ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana,

vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen

hirsimökkien yli.

1905.