Ingel, sõrveläinen imettäjä, istuu lapsi sylissä portailla. Sõrveläinen
piippolakki kiepoittaa toisella korvalla, hiukan kallellaan, kirjava
tupsu heilahtaa pään joka käännähdyksellä, — se on hullunkurinen,
veikistelevä päähine, keksitty jonakin ylimielisenä, ilosta pulppuavana
hetkenä. Sõrveläinen hame sensijaan uloittuu raskaissa poimuissa
kainaloihin saakka, peittäen vartalon muodot kömpelöihin laskoksiinsa,
sen mustalla, vakavalla pohjalla juoksee rinnatusten punaisia ja
valkoisia juovia.
Imettäjä on voimakasrakenteinen, uhkearintainen nainen, hänellä on
lempeät, suloiset kasvot, joitten avonaisissa, varmoissa piirteissä
tuntuu saariston ruotsalaisen sekaveren muovailu. Hän istuu
liikkumatta, pää hiukan nuokuksissa, silmät puoliavoinna, melkein
torkuksissa päivänpaahteesta ja lapsen tasaisesta imemisestä. Jotakin
kasvimaista rauhaa on hänessä, kuin suuri, kaunis kasvi, jonka lehdet
kuumuudesta lerpattavat.
Hiljaa, hitaasti vuotaa virolainen voima hänestä vierasrotuiseen
lapseen. Hänen verensä kiertelee tuon lapsen suonissa, uusia soluja
synnyttäen, muodostaen hermoja, jänteitä, lihaksia. Se kiertelee
lapsen aivoihin saakka, siihen pehmeään kudokseen, johon mikään ajatus
vielä ei ole poimuaan painanut. Hän antaa terveen verensä, koko
käyttämättömän pääomansa juosta pieneen, hentoon vesaan, jonka veri
sukupolvien kuluessa on vaalentunut.
Mutta hän ei imetä lapseen yhtään katkeraa ajatusta, ei yhtään
syytöstä, ei orjan vaistomaista vihaa. Hän on yhtä rauhallinen ja
hedelmällinen kuin maa, joka ei kysy, kenelle se viljan idättää,
herralle vai orjalle. Hän ei tule ajatelleeksi, ketä hän rinnoillaan
kasvattaa, ehkä uuden sortajan heimolleen. Hänelle ei tule mieleenkään,
että tuo pieni käsi joskus voisi lyömään kohota.
Lapsi tuskin herää syömään, silmät ummessa se imee rintaa. Se on
täysin levollinen, itsetietoinen kuin hallitsija, omistusoikeudestaan
varma, kuten lapset, jotka aina saavat syödä kylliksensä. Sen pienet,
rusoittavat kasvot kätkeytyvät melkein kokonaan pitsien ja nauhojen
varjoon, joita sen pukuun on tuhlattu, se on kääritty silkkiseen
peittoon ja liinaisiin kapaloihin, ohuthiuksista päätä peittää
nypläystaidon mestariteos, aitopitsinen myssy. Sen kahdeksankuisissa
aivoissa on täysi tietoisuus kaikesta tästä mukavuudesta ja
huolenpidosta, se ei huoli huutaa eikä olla kärsimätön, se on varma
siitä, että sen pieninkin toive täytetään. Varsinkin on imettäjä sen
yksinomaista omaisuutta, olemassa vain sitä varten, olento, jolla
ei ole mitään merkitystä ilman sitä. Se tietää, ett'ei imettäjä
äännähdäkään, vaikka se häntä hiuksista repisi, riuhtaisisi niitä koko
pikku kätensä voimalla, imettäjä ei uskalla liikahtaakaan, vaikka se
upottaisi vasta saamansa neljä hammasta hänen rintaansa.
Imettäjä siirtää lapsen varovasti rinnoilta helmaansa ja kiinnittää
soljella valkoisen röijynsä. Pieni kylmänvärinä kulkee hänen
läpitsensä, ikäänkuin tuuli yhtäkkiä olisi häntä koskettanut. Ehkä hän
oli nukahtanut, ja mehiläinen häntä unissa pistänyt, ehkä kulki pilvi
auringon ohitse. Hän havahtaa täysin hereille, ja hänen ajatuksettomiin
silmiinsä palaa sielu takaisin.
Herrasväki oli lähtenyt viikkoisille vierailuille naapuripitäjään.
Sen huomaa kaikesta, kamaripalvelija hännystelee joka paikassa ja
teeskelee isäntää, haukkuu työpoikia ja mielistelee sisäneitsyttä
Vanha puutarhuri leikkelee kääntösaksilla orapihlaja-aitaa tasaiseksi,
vihreäksi muuriksi, mutta lepäilee tuon tuostakin ja pistää nuuskaa
nenäänsä. Lippukin on laskettu puolitankoon, merkiksi herrasväen
poissa-olosta, riippuu rentona pitkissä poimuissa. Puutarhakin on kuin
pakosta päässyt, mehiläiset surisevat kahta kovemmin, ja pikkulinnut
uskaltavat hiekkapyörylälle asti.
Ingel ei käsitä, miksi hänellä alkaa sydänalassa hiukaista niin
oudosti. Ikäänkuin joku nakertaisi siellä pienillä, terävillä
hampailla. Ja siitä syntyisi yhä suurempi kolo, yhä suurempi aukko,
tyhjä paikka.
Se ei ole nälkää eikä janoa, mutta muistuttaa kumpaakin. Jokin vietti,
jokin halu herää hänen olennossaan. Koko ruumiissa tuntuu kuivuus ja
raukeus, ikäänkuin pitäisi kiireesti juosta lähteen luo ja kastaa koko
päänsä, suunsa, ohimonsa, niskansa kylmään veteen. Mutta varsinkin se
tyhjyyden tunne suurenee suurenemistaan, ikäänkuin nälkänä, mutta joka
ei tunnu ainoastaan ruumiissa, vaan kaikissa ajatuksissa.
Jotakin on häneltä poissa, hänen ruumiistaan ja sielustaan, melkein
kuin käsi olisi hakattu pois tai silmä puhkaistu, niin avuttomalta ja
kipeältä tuntuu. Pikkuruinen osa hänestä on poissa. Ja nyt jännittyy
koko hänen olentonsa sitä pikkuista osaa kohti, se vetää sitä
puoleensa. Hän istuu sävähtämättä paikoillaan, ja kuitenkin hänestä
tuntuu, kuin juoksisi hän koko ajan ja etsisi sitä pientä, kadonnutta
osaa itsestään.
Se ei auta mitään, että hän on kylläinen, että hänen on lämmin
ja hyvä olla. Se tyhjä paikka ei täyty siitä. Hän on kuin sairas
yhtäkaikki. Kaikki hänen aistimensa muuttuvat luonnottoman herkiksi,
hän on kuulevinaan lapsen itkua Sõrven rannoilta saakka, kaikki saa
hänen korvissaan itkun vivahduksen, sadelinnun valittava piipitys ja
lehmuksen latvan humina.
Yhtäkkiä hän muistaa kissan kotona, jolta isä poikaset mereen upotti.
Kuinka se mateli maha riipuksissa, naukui surkealla nuotilla, etsien
poikasiaan. Tai se varpunen, jolta haukka pesän tyhjensi, kuinka se
räystään kohdalla tirskutti, kierteli pesää, kutsuen kummallisella
kurkkuäänellä poikasiaan.
Luontokappaleitakin vetää oma veri. Ja häntä ei armollinen rouva
kertaakaan päästänyt lastaan katsomaan. Sen ainoan kerran hän oli
varkain pujahtanut, vitsojen uhallakin, juossut koko matkan kuin
henkensä edestä, joka hetki taaksensa takaa-ajajia pälyillen. Hyvä
Jumala, kuinka he olivat leikkineet lapsen kanssa, hänelle tuli
vieläkin naurusta vedet silmiin sitä muistellessa. Hän oli olevinaan
koira ja koetti purra lasta: nyt hauva tulee, hau, hau... Ja sitten hän
hyvin hellävaroin otti lapsen käden tai jalan suuhunsa ja rauskutteli
sitä hampaillaan varovasti. Lapsi oli kirkaissut ilosta, se oli
nauranut ensimäisen naurunsa, kummallisen pienen kiekauksen melkein
kuin kukonpoikanen, käpristänyt jalkansa ja kätensä kippuraan ja sitten
taas tavoittanut varpaalla hänen suutaan...
Mahtaisiko lapsi vielä ottaa häneltä rintaa? Hänen tuli ihan kuuma
sitä ajatellessa, veri kuin sakosi päässä. Kun hän saisi koettaa yhden
kerran, yhden ainoan kerran vaan, senjälkeen hän olisi vaikka vuoden
lapsesta erillään. Kun hän vaan kerran vielä saisi kuulua lapselle,
olla oikein yhtä sen kanssa, samaa ruumista ja sielua, tuntea veren
liittyvän vereen...
»Tiiu, — tulehan tänne!»
Tiiu tulee juoksujalkaa lähemmäksi.
»Tiiu, — mene, tuo poika tänne vähäksi aikaa vain, kuuletko!»
»En minä, rouva saa tietää!»
»Rouva tulee vasta viikon päästä, eipä tuo pitäjälle asti kuulle.»
»Kantelevat toiset...»
»Eikö mitä, — viedään lastenkamariin. Tiiu, kuulehan, saat tämän
hopeasoljen.»
Ingel alkaa irroittaa paidastaan pientä hopearengasta. Tyttö keikkuu
hänen edessään varpaillaan ja katselee hänen sormiaan.
»Ripille kun pääset, annan silkkiä tanuksi sulle, toden totta.»
»Oikeinko kirjavaa?»
»Ostan hopeapitsinkin, — mene nyt aika kyytiä.»
»No, kun ottanet kaiken edesvastuun päällesi. Sano, että itse toit.»
Tyttö hypähtää menemään, kiipee kuin kissa puutarhan muurin yli ja
katoaa pellolle. Ingel lähtee lastenkamariin ja panee lapsen sylistään
sinisellä silkillä vuorattuun kehtoon, jonka haahkanuntuva-tyynyt
vajoavat joka kosketuksesta.
Entä jos lapsi ei ottaisikaan enään häneltä rintaa, jos se alkaisi
hylkiä. Puristaisi suunsa myttyyn ja kääntäisi päänsä muuanne. Ehkä
olisi lapsi aivan vieras hänelle.
Taikka, — ehkä se on kuollut huonoon hoitoon ja ruokaan. Ei sitä kukaan
hänelle sanoisi, vasta sitten aikojen päästä, kun herrasväen lapsi
olisi vieroitettu, hän saisi mennä hakemaan pientä hautakumpua Jamman
hautuumaalta.
Levottomuus kasvaa hänessä. Hän on ainoastaan yhden kerran näin
kipeästi jotakuta odottanut, — sulhastaan, joka oli mennyt
asevelvollisuutta pakoon merimieheksi suureen ulkomaalaiseen laivaan.
Silloin hän oli juossut Sõrven hietikoilla edestakaisin, häpeän
tuskassa, yksinäisenä, hyljättynä, tähystellen laivaa, joka eteni
taivaan rannalla.
Tiiu raoittaa hätäisesti ovea.
»Ingel, otahan perillisesi!»
Hän sieppaa tytön sylistä mytyn, kieputtaa sitä pitkin huonetta,
puristaa sitä rinnoilleen. Ensimäisenä hetkenä hänellä on kyllin siitä,
että lapsi on elossa, ja että hän tuntee sen pienen ruumiin sylissään.
Mutta heti senjälkeen hänessä herää epäilys ja vaistomainen epäluulo
niitä vieraita kohtaan, jotka lasta ovat hoitaneet, arvosteluhalu, joka
mielellään löytäisi vikoja.
Hän hämmästyy lapsen keveyttä, hän saattaa nostaa sen päänsä
tasalle, se ei paina mitään hänen käsivarsillaan. Hän kiikuttaa sitä
edestakaisin, ikäänkuin punniten sitä.
Kuinka kepeäksi se on käynyt, — painaako kahtakymmentäkään naulaa...
Niin on kuin höyhentukko...
Nyt hän alkaa etsimällä etsiä puutteita, valittaen ja puoliksi itkien.
Hän alkaa irroitella vaatteita lapsen ympäriltä, jokaista tarkastaen ja
arvostellen.
»Poika raukka, eikö ne ole paitaasikaan paikanneet, — aivan on
repaleissa.»
»Ei ole kai viikkoon vettä nähnyt...»
Hän riisuu lapsen aivan alastomaksi, tutkien sen jäseniä.
Sillä on mustelmia, — tuossa kainalon kohdalla, — ja toinen polven
taipeessa.
Herra Jumala, onko ne lyöneet lasta, — taikka antaneet sen putoilla ja
kolhia itseään.
»Pojalla on käsikin huvennut niin laihaksi. Nälälläkin ne sinua on
pitäneet. Kyllä äiti antaa!»
Hän istahtaa jakkaralle, imettääkseen lasta. Röijyään avatessa
vapisevat hänellä sormet pelosta, että lapsi ehkä hylkisi.
Lapsi katselee häneen kummastellen ja totisena. Se on tottunut
makaamaan yksin, katselemaan kattoon, tottunut huutamaan, ilman
että kukaan sitä kuuli, sille on aivan uutta, että joku sen kanssa
puhelee ja puuhaa. Se ei ymmärrä ollenkaan, mitä sen pitäisi tehdä.
Se kääntelee levottomana päätään edestakaisin, torjuu käsillään ja
jaloillaan. Vihdoin menee siltä suu väärään.
»Eikö poika huolikkaan. Taivaan isä, lapsi ei tahdo enään minulta?»
Hänestä tuntuu aivan, kuin hän olisi kadottanut lapsen, niinkuin se
olisi toisen kerran otettu häneltä. Lapsi ei tunne enään häntä, se
vieroo ja pelkää, hänellä ei ole enään lasta!
»Otanko soljen pois, — ehkä poju pelkää sitä. Panenko vanhan huivin
päähän, — onko se nyt pojun oma äiti?»
»Tahtooko poika ratsastaa, näin: Sõit, sõit Sõrve randa... kapp, kapp
kalaranda...»
»Hyvänen aika, ei mikään tässä auta.»
Hän ei saa millään keinoin lasta nauramaan. Vakavana, pikkuvanhana
makaa lapsi hänen helmassaan, ikäänkuin sitä jo kätkyessä painaisi
heimonsa koko taakka.
»Poika kasvaa suureksi, rupeaa kalastajaksi Sõrveen. Tuo merestä
hopeankiiltävää kalaa. Äiti perkaa kalat ja panee aurinkoon kuivamaan.»
Ei sekään huvita poikaa. Ingel on epätoivoissaan, itkeä nyyhkyttää.
Äkkiä tulee hänelle pieni ajatus. Pieni, viaton ajatus.
»Äiti panee pojalle myös kauniit vaatteet, pitsiröijyn ja siniset
nauhat.»
Se ajatus naurattaa häntä niin, että hän käsiään hykertää. Hän alkaa
penkoa laatikkoa, jossa pikku paroonin vaatteita säilytetään, viskaa
sieltä huiskin, haiskin lattialle pieniä mekkoja, silkkisiä, villaisia,
pitseistä punottuja, hienoja myssyjä, pieniä silkkiä, peitteitä,
kapuloita. Hän alkaa pukea niitä lapsensa ylle, aina uutta etsien,
ei mikään ole hänestä kyllin hyvää. Koko laatikon hän myllistää
ylösalaisin, hakiessaan lapselle kelpaavaa. Kullasta kudottu mekko
sillä pitäisi olla, niinkuin kuninkaan lapsella.
Hän on iloinen kuin nuori tyttö, joka koristeihe kuvastimen edessä.
Tämä on kuin leikkiä, hän pukee kuin suurta nukkea leluksi itselleen.
Vihdoin on lapsi valmis, hieno hiepukka, keikkuu hänellä käsivarrella
kuin pitsivauva. Ei tuntisi orjatytön lapseksi, yksinäiseksi raukaksi,
niin on kuin paroonin poika. Hän asettaa molemmat lapset vieretysten
kehtoon ja vertailee niitä keskenään. Ei ole eroitusta ollenkaan,
erehtyä voisi, niin ovat molemmat komeat.
Hän tekee syvän niijauksen, suutelee lapsen kättä: hyvää huomenta,
armolliset parooniherrat...
Mitä hän nyt tekisi, alkaisiko riisua taas lasta. Sen vanhat
ryysyt ovat levällään vuoteella, hänellä on melkein ruumiillista
vastenmielisyyttä niitä kohtaan, ei tahtoisi hyppysen nenälläkään
kajota. Niistä leviää vastenmielinen haju.
Jokin uusi ajatus, jommoista hän ei ole koskaan ajatellut, herää
hänessä. Miksi pitää toisen lapsista maata ryysyissä ja toisen silkissä?
Hänen päänsä menee kuin pyörälle siitä ajatuksesta. Sellaista hän
ei ole koskaan ennen miettinyt, — kuka Jumalan töitä tutkisi. Mutta
sittenkin on kummallista, miksi se toinen pikku poika jää tähän
pehmeään kehtoon ja myöhemmin hienoissa kengissä kepsuttaa suuria,
valoisia saleja ja aina saa kyllikseen syödä, vaikka vaan hanhenmaksaa
ja hunajaa haluaisi. Vaan se toinen, hänen omansa, pannaan pimeään
savupirttiin ja vuoden, pari se leikittelee Sõrven rannalla ja pyytelee
rautakaloja matalikoilla, mutta sitten orjuus alkaa.
Ensin kulkee paimenena karjamailla, moision lehmien jäljessä, kastuu
sateella ja palelee syksysyötössä. Sitten tulee työpojaksi moisioon,
vaikka vielä on hintelä kasvultaan ja keskimittainen, — tekee
miehen työt, kulkee auran kurjessa, heiluu viikatteen varressa. Saa
sitten pienen mökin ja maatilkun, mutta ei omakseen, verivuokran
siitä moisioon suorittaa, ja kun herra hyväksi näkee, siirtyy taas
korpiryteikköön uutisasukkaaksi.
Hän seisoo tuijotellen molempiin lapsiin pelästynein silmin. Äitiys
herättää hänessä ennustavan voiman, hän muuttuu kaukokatseiseksi,
näkee tulevaisuuden näkyjä. Hänen sydämensä kuin repeytyy rikki,
ajatellessaan poikansa kohtaloa.
Vihaa nousee hänessä yhtäkkiä, vaikkei hän vielä tiedä, ketä vastaan
se kohdistuu, katkeruutta, kostonhimoa. Hän ei pyydä mitään itselleen,
hänet voivat tallata maahan kuin tomuhiukkasen, mutta pojalleen hän
vaatii parempaa osaa.
Yhtäkkiä hän on siepannut paroonin pojan kehdosta ja alkanut sitä
riisua, säälimättömin käsin, kuumeisella kiireellä. Taivaansiniset
vaipat, untuvareunuksiset mekot lentelevät pitkin lattiaa. Lapsi alkaa
parkua hänen käsissään, se ei ole tottunut koviin kouriin.
Hän käärii sen ympärille oman poikansa repaleet, jotka tuskin koossa
pysyvät, huivin riekaleen, likaisen paidan, pari vanhaa riepua. Hänen
lempeä, sävyisä luonteensa muuttuu yhtäkkiä villiksi ja hurjaksi.
Hän alkaa pilkata ja soimata lasta.
»Riepunukke, — räsymekko!»
»Onko nyt hyvä ollaksesi, — makaappas sinäkin kerran työorjan räsyissä.»
Hän nauttii nähdessään lasta moisessa alennustilassa, se on hänelle
hyvitystä, korvausta koko hänen heimolleen. Hän syytää suustaan raakoja
sanoja, joitten kuulemistakin ennen olisi karttanut.
Hän on parhaassa touhussa, kun Tiiu syöksähtää sisään, hiestyneenä ja
kalpeana.
»Nyt kävi hullusti, — saksat tulivat kotiin äkkiä, rouva on jo
portailla.»
Ingel selviää silmänräpäyksessä, niinkuin olisi kylmään veteen
pistetty. Kiihko ja kuume katoovat yhdessä tuokiossa.
»Minnekkä se toinen lapsi pannaan», hätäilee Tiiu. »Ja voi herranen
aika...»
Häneltä pääsee hämmästyksen huudahdus nähdessään paroonin pojan.
»Kyllä sinun selkäsi nyt tarkenee, Ingel rukka, en minä tahtoisi olla
sinun nahoissasi.»
Ingei on lysähtänyt vuoteelle istumaan, ikäänkuin ei mitään näkisi eikä
kuulisi. Hänellä on silmät puoleksi ummessa, ja otsalle kohoo hikeä,
ikäänkuin hän kävisi kovaa taistelua.
»Joutuun nyt, rouva tulee jo, askeleita kuuluu käytävästä.»
Ingel nousee seisomaan. Hän on tehnyt päätöksensä.
»Anna rouvan tulla», hän sanoo hitaasti ja tyynesti. »Rouva pieksää
verille ja ajaa maantielle. Antaa piestä ja antaa ajaa. Minä otan
lapseni ja menen.»
1904.