Kaarinan kirkkoherra von Rosen istui kansliahuoneessaan ja merkitsi
kirkonkirjoihin viimeksi kuolleet henkilöt. Hänen oli kuuma, huolimatta
kansliahuoneen viileästä kellari-ilmasta ja avonaisesta ikkunasta,
jonka verhoja tuuli ei hipaissutkaan. Huone oli kapea, pimeänlainen,
ja kostea maan ja kiven haju tuntui nurkissa. Valkeiksi kalkituilla
seinillä väikkyi valo vihreänä kajastuksena, tunkeuduttuaan ikkunaa
piirittävän pensaikon läpi. Kansliahuone oli synkkä, kuten koko
pappilakin, joka oli rakennettu katoolisaikuisen nunnaluostarin
sijalle. Etehisen holvikäytävä pyöreine kaarroksineen oli vielä
muistuttamassa entistä luostaria.
Von Rosen selaili haluttomasti ja hajamielisesti kirkonkirjoja: Anna
Ei—Tea, 40 vuotta, — Riidu Mihkelin poika, 2 vuotta, 3 kuukautta...
Hän käänsi lukkarin viroksi antamat vastaukset itsekseen puoliääneen
saksaksi, välittämättä lukkarista, joka aina silloin tahdottomasti
käänsi vasenta korvaansa, jolla herkemmin kuuli, sinne päin. Hän tiesi
lukkarin auttavasti ymmärtävän ja vaillinaisesti puhuvankin saksaa,
mutta käytti tahallaan aina viroa puheessa, pysyttääkseen juopaa heidän
välillään suurempana.
Lukkari seisoi keskellä lattiaa, vastaten kirkkoherran ajottaisiin
kysymyksiin, pieni paperikäärö kädessä, — lyhytkasvuinen, kuivettunut
mies, kotoisessa sarassa, nöyrän ja samalla älykkään näköinen. Hän
seisoi ilman minkäänlaista nojaa, nähtävästi häntä väsytti, hän
muutteli vähäväliä jalkojaan, siirtäen ruumiinsa painoa toiselta
toiselle.
Von Rosen ei katsahtanutkaan lukkariin, vaan merkitsi vainajain nimiä
erityiseen luetteloon ja piirusti ristit ja kuolinpäivät kirjoihin.
Kaiken hän teki mahdollisimman hitaasti ja arvokkaasti. Hän istui
mukavassa, nahalla päällystetyssä nojatuolissaan, jalat rentonaan
lattialla. Itse asiassa häneltä kävi kaikki aivan koneellisesti,
hänen ajatuksensa askartivat alituisesti tasaisessa surinassa, joka
kuului talon takaa. Tämä surina, joka sekaantui pensaasta sirahtavaan,
katkeamattomaan viserrykseen, jännitti häntä, piti kaikki hänen
aistinsa vireillä. Se porisi kuin kiehuva kattila, sihisten tasaisesti,
herkeämättä, vähän vinkuvalla nuotilla. Hän kuulosti sen jokaista
vivahdusta, odottaen sen muuttavan äänilajia.
Päivä oli kuin valittu, pilvetön, helteinen, ilman tuulen henkeä...
Sadetta ei ollut pelättävissä. Mehiläisten täytyisi tänään parveilla,
ainakin sen suuren perheen vadelmapensaikossa... Jos kaikki hyvin
kävisi, saisi hän tänä suvena kaksinkertaiset perheet. Niitä olikin
talvella tuhoutunut iso joukko, talvi oli ollut tavattoman pitkä,
mehiläiset nähneet nälkää. Hän teki pitkiä laskuja mielessään, miten
monta naulaa kustakin pesästä saisi. Ehkä kerääntyisi niin paljon, että
maksaisi vaivan itse lähteä Riigaan kaupalle.
Hän vilkaisi vaivihkaa lukkariin, ja tämän terävä, vaikka nöyrä
katse suututti ja häiritsi häntä. Mahtoiko tuo arvailla hänen
ajatuksiaan? Hän tekeytyi kahta totisemmaksi ja kertasi kovalla
äänellä lukkarin sanat, aivankuin olisi ollut yksin huoneessa. Hänen
verevät pyhimyskasvonsa, jotka niin sattuvasti muistuttivat niitä
halpahintaisia, räikeitä väripainoksia, joita kansan sekaan levitetään,
kävivät vakavan ja ankaran näköisiksi.
Tämä pieni, kuivettunut lukkari oli jo ehtinyt monta kertaa häntä
hermostuttaa. Hän ei saanut häntä mistään kiinni, koko mies oli joka
tavoin vaan luuta ja nahkaa, ei voinut mistään näpistää. Von Rosen oli
puutteellisen viron kielen taitonsa tähden sangen riippuvainen hänestä
virkamatkoillaan, eikä hän voinut koskaan lukkarille antaa anteeksi
nöyryytystä, mihin kerran oli joutunut hautajaisissa.
He seisoivat kaikki ruokapöydän ääressä, ihmiset totisine
hautajaisnaamoineen, kokonainen rivi yksivakaisia, ankaria kasvoja.
Hän alkaa lukea pöytäsiunaukseksi Herran rukousta, laskettaa sitä
ulkomuistista. — Yhtäkkiä hän tuntee muistin pettävän, sanat
sotkeutuvat, aivankuin lanka solmuun, hän änkyttää, hikoilee, tuntee
otsasuonensa paisuvan... Hän kertaa edellisen lauseen, — ei sittenkään.
Hän ei muista mitään. Hänen katseensa harhailee avuttomasti pitkin
tupaa, kaikkien kasvot ovat syyttävät kuin tuomarien. Vihdoin hän
keksii lukkarin pöydän toisessa päässä: »Johanson, lue sinä eteenpäin»,
hän saa sanotuksi.
Sen sijaan, että olisi ollut kiitollinen avusta, kiukutteli hän juuri
lukkarille, vierittäen syyn koko häpeästä tämän niskoille. Hänen oli
täytynyt kestää moinen nöyryytys seurakuntalaistensa edessä. Ja juttua
oli paljon levitelty pitkin pitäjää, kaiketikin lukkarin toimesta.
Sitä paitsi hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi lukkari karsain silmin
katsellut hänen monia maallisia hommiaan, vaikka ei tietysti koskaan
ollut sanaakaan virkkanut. Mutta sillä miehellä oli kummallisen terävät
silmät kuihtuneissa kasvoissaan, välähtävät, läpitunkevat, jotka
sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa häntä seurasivat.
Hän oli kyllä maanviljelijä ennen kaikkea, papillisesta arvostaan
huolimatta, se oli selvää. Vastoin tavallisuutta hän oli pitänyt
pappilan maat omassa hoidossaan, antamatta niitä vuokralle, kuten
useimmat muut. Hän oli köyhtynyttä aatelissukua, joka vähitellen oli
häätynyt tiloiltaan, ja pappisuralle hän oli kääntynyt etupäässä
päästäkseen siten kuitenkin moisionomistajaksi. Häntä huvitti
maanviljelys, hän tunsi tarkoin kaikki työt eikä epäillyt itse omin
käsin niihin puuttua.
Hänen alustalaisensa pelkäsivät häntä kaksinverroin. Ensiksikin hän
oli aina itse työssä mukana, eikä hänen silmältään mikään jäänyt
huomaamatta, hänen edessään ei auttanut mitkään verukkeet. Hänen
pappilassaan oli kaksi ruoskapäivää, kuten suurissa moisioissa. He
keksivät hänestä sananparren: tänään annan Jumalan armoa, huomenna
ruumiin hirmua.
Mutta he olivat tottuneet ankariin isäntiin, eikä se yksin olisi
riittänyt heitä peloittamaan. He pelkäsivät hänen saarnojaan, niitä
helvetin hirmuja, joilla hän heitä uhkasi, jolleivät isäntiään
tottelisi. Hänellä oli heidän mielestään taivaan avaimet, hän päästi
sinne mielin määrin, kenen tahtoi. Oli yksi ainoa aihe, josta hän
innolla ja vakuutuksella saarnasi: talonpoikain laiskuudesta ja
kiittämättömyydestä. Silloin pani hänen syvä, komea äänensä kirkon
kajahtelemaan ja muijat kirkon vasemmalla puolen itkemään syntejään.
Jos se hänestä olisi riippunut, olisi hän mielellään pitänyt voimassa
keisarinna Katariinan aikuisen säädöksen, joka pakoitti kaiken kansan
kaksi kertaa vuodessa saapumaan kirkkoon katumussaarnaa kuuntelemaan,
saarnan aiheeksi oli laillisesti määrätty orjien kuuliaisuus aatelisia
isäntiään kohtaan. Mutta sitä hänen tuskin olisi tarvinnut tehdä,
tämä vanha pakkotapa, joka jo oli poistettu, oli piintynyt kansan
käsitykseen, niin että he itsestäänkin niinä päivinä tulvivat kirkkoon.
Ei hän sentään ollut niinkään vihattu kuin olisi voinut luulla,
päinvastoin talonpojat pelkonsa ohella hänestä pitivätkin. Heihin
vaikutti hänen suuri asiantuntemuksensa maanviljelyksen joka alalla,
ja se, ett'ei hän halvimpaakaan työtä kammonnut. Mutta ennen kaikkea
vaikutti heihin hänen ulkomuotonsa, huolimatta soimaavasta suusta tuli
hyvälle päälle hänen kasvojaan katsellessa, niissä oli sanomattoman
hyvinvoinnin ja itsetyytyväisyyden leima, ja suurista, miedoista
silmistä paistoi jotain hyväsydämisyydenkin tapaista.
Ainoa, jota hänen ei koskaan onnistunut peloittaa eikä myöskään
voittaa, oli tämä pieni lukkari. Hän aavisti siinä miehessä salaista
vastarintaa ja uhkaa, hän ei ollut talonpoika eikä herra. Juuri se,
ett'ei hän ollut kumpaakaan, suututti von Rosenia. Hän ei osannut
kohdella häntä, ei kehdannut aivan vasten silmiä haukkua kuten
talonpoikaa, mutta vielä vähemmän olisi alentunut häntä vertaisenaan
kohtelemaan. Hän antoi hänen aina seisoa läsnäollessaan ja pani
erityistä painoa puhuttelusanalle sinä, teroittaakseen lukkarin mieleen
hänen alhaista asemaansa, mutta sittenkin tuntui, kuin ei olisi lukkari
kylliksi nöyryytetty.
Kovimmat ottelut heillä oli talonpoikien tähden. Lukkari ei koskaan
heitä avonaisesti puolustanut, mutta aina hän toi uusia kanteita ja
valituksia, aivankuin olisi ollut niitä kylällä keräämässä. Hän teki
sen nöyrästi, ilman melua, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia,
että hän sielunpaimenensa kanssa otti ne asiat puheeksi. Milloin oli
neljänpäivän mökkiläinen tilaltaan häädetty, mitoin oli Vaidan herra
taas pakoittanut jonkun tytön moisioon. »Mitä se sinuun kuuluu»,
hän oli kerran tiuskaissut. »Ei minulle, mutta teille, armolliset
kirkkoherrat», oli lukkari vastannut.
Hän oli niin tottunut alempisäätyisten matelemiseen ja
koirannöyryyteen, että tällainen hiljainen vastustus oli hänelle aivan
uutta. Hän rakasti sitä, että talonpojat jo kaukaa kuullessaan pappilan
aisakellojen kilinän, — talonpojilta oli kulkusten käyttö kielletty, —
ajoivat päätä pahkaa rattaansa ojanteeseen, niin että kuorma singahteli
sinne tänne. Hänestä oli mieluista, kun talonpojat lähestyivät häntä
selkä kyyryssä ja jo veräjällä ottivat lakin päästään, ja kun he
kiitokseksi kaksin käsin halailivat hänen polviaan.
Hänet valtasi usein salainen ahdistus ollessaan tämän miehen kanssa,
vaikka hän varoi sitä näyttämästä. Siinä miehessä oli sitkeyttä, visaa
voimaa, jolla oli joustavuutta alennustilastaan kohota, häntä ei
milloinkaan saisi maan tasalle. Se mies osasi olla vaiti ja odottaa
aikaansa.
Kuka tietää, joll'ei juuri tällaisista miehistä ja heidän
jälkeläisistään kerran koituisi saksalaisen vallan hukka tässä
maassa? Ne olivat ne myyräntyöntekijät, jotka kaikessa hiljaisuudessa
perustuksia järkyttivät.
Tuskin oli päässyt puolen porrasta korkeammalle, niin jo siinä seisoi
ja aikoi auttaa muun joukon yhtä kauas.
Hiostava helle virtasi ikkunasta, valkeaksi kalkitut kiviseinät
kuumenivat kuin uuni. Lukkari muutteli jalkojaan yhä tiheämpään, hän
oli seisonut jo ainakin puolen tuntia, ja kuumuus painoi ohimoita
rautavanteena. Kuin sattumalta ja varkain hän vilkaisi vapaata tuolia
pöydän kulmassa, mutta käänsi kiireesti katseensa muuanne. Istumista
hän ei tullut ajatelleeksikaan. Mutta kuitenkin tuo tuoli vietteli
silmää, niin että täytyi sinne katsomista vastustaa kuin kiusausta.
Hänen silmänsä pälyilivät pitkin huonetta ja sattuivat suureen
kaappiin, missä kirkonkirjoja ja rippikapineita säilytettiin. Hitaasti
alkoi hänen käsivartensa siirtyä, kyynärpää tavoitti kaapin laitaa,
nojautuen siihen ensin varovasti ja heikosti, sitten yhä lujemmin,
kunnes se levollisena lepäsi laiteella, kannattaen osaa ruumiin
painosta.
Von Rosen katsahti äkkiä ylöspäin.
»Johanson, — mitä sinä ajattelet! Seiso suorana, — etkö näe, että minä
olen läsnä.»
Häntä riemastutti tämä oivallinen tilaisuus masentaa lukkaria,
nöyryyttää hänet perinpohjin, koko ajan hän oli sellaista tähystellyt.
Lukkari vetäisi rauhallisesti käsivartensa kaapin reunalta ja seisoi
suorana, kädet sivuilla, kasvojen värähtämättä.
Samalla alkoi puutarhasta kuulua suhisevaa surinaa, aivankuin kiehuvaan
veteen äkkiä olisi kivi viskattu, ja vesi kiehunut yli.
Von Rosen hypähti silmänräpäyksessä pystyyn, tempaisi takin yltään
ja syöksyi ulos, jättäen lukkarin seisomaan keskelle kansliahuoneen
lattiaa.
»Mehiläiset, mehiläiset!» kuului hänen kaikuva äänensä puutarhasta.
Kaarman pappilan puutarha oli täydellinen vastakohta pappilan
pelloille, yhtä hoidoton ja metsittynyt, kuin maat olivat muokatut.
Von Rosen ei pitänyt siitä mitään lukua, kaikki kasvoi siellä
vihantana ja villinä, rikkaruohotkin. Hyötyisässä maassa rehoittivat
nokkoset, varjoten talon sivuseinää, suuriksi, miltei tuntemattomiksi
kasveiksi kohonneina, aivankuin niitä pitkät ajat olisi jalostettu.
Puutarhamansikat sensijaan olivat vapaudessaan villiintyneet,
lavoistaan karanneet ja kiertelivät kevytmielisinä teitten vieriä
pitkine, velttoine varsineen, hedelmää tekemättä.
Korkeitten, raakiloivien vadelmapensasten varjossa oli kymmenkunta
mehiläispuuta pystyssä, onttoja, katkaistuja puunrunkoja, joista
salaperäinen surina kuului. Näissä vanhanmallisissa mehiläiskeoissa
on vielä koko metsän tuoksuva runollisuus jäljellä, niitä nähdessä on
keskellä koskematonta metsää, jossa kaikki elää, yksin laho puukin.
Vadelmapensaikon yläpuolella leijui pieni, musta pilvi, joka hajautui
ja tiheni, sihisten ja kuhisten, ikäänkuin olisi satoja neuloja
toinen toistaan vastaan hangattu. Lähemmin katsoen se näytti mustalta
verkolta, jonka silmukat nopeasti liikkuivat edestakaisin. Se oli
parveilevien mehiläisten karkeloa.
Yhtäkkiä koko pilvi nuolen nopeudella syöksyi eteenpäin.
»Ne lentävät yli aidan, — kiireesti peili tänne!» jylisi von Rosenin
ääni.
Hän oli unohtanut kaiken, pimeän kansliahuoneen homehajuineen, tomuiset
kirkonkirjat ja niskoittelevan lukkarin. Papillinen hitaus oli kadonnut
hänen liikkeistään, huolimatta alkavasta lihavuudestaan hän juoksi
edestakaisin läähättäen ja puhaltaen. Hän oli jo saanut siepatuksi
käsiinsä pienen käsiruiskun, kiivennyt matalalle kivi-aidalle ja
suunnannut sen letkun pakenevia mehiläisiä kohti.
Hienona vihmana lankesi vesiruiskun säde mehiläisten päälle, ne
näyttivät epäröivän, liitelivät vähän aikaa yhdessä kohden, pitivät
kuin neuvottelua.
Von Rosen sieppasi tuojan kädestä peilin ja alkoi sitä pyörähytellä
auringossa, jonka säteet kilpistyivät sen kiiltävästä pinnasta, sattuen
suoraan mehiläisiin äkillisinä valonvälähdyksinä, nopeina kuin salama.
Von Rosenille tuli tuokioksi mieleen lukkari kansliahuoneessa. Mitä
joutavia, tietysti hän oli lähtenyt pois, hän lohdutti itseään. Tai
ryhtynyt johonkin työhön siellä. Se vaan häntä harmitti, että lukkari
oli taas saanut vettä myllyynsä.
Koko mehiläisparvi kaarteli paraikaa tuuhean lehmuksen ympärillä.
Yhtäkkiä ne piirittivät yhden sen ulkonevista oksista ja alkoivat
kääriytyä sen ympärille. Ne imeytyivät toinen toiseensa kiinni,
muuttuivat kuin liikkuvaksi kasviksi, ruskeaksi sammaleeksi, jota oksa
alkoi kasvaa. Sammal levisi yhä laajemmalle alalle pitkin oksaa, —
vihdoin riippui puun kyljessä suuri, värähtelevä pahka, joka yhä kasvoi.
Von Rosen jäi ainakin tunnin ajaksi puutarhaan, mikään mahti maailmassa
ei olisi voinut häntä häiritä. Mehiläisten parveileminen oli hänen
intohimojaan, se jännitti häntä kuin hyvin järjestetty peli. Vasta kun
kaikki oli kunnossa, uusi perhe onnellisesti asunnossaan, hän lähti
takaisin takkiaan noutamaan.
Kansliahuoneessa lukkari yhä seisoi keskellä lattiaa, samassa
asennossa, mihin oli jäänyt.
Von Rosen hämmästyi sanattomaksi, hän oli taas kokonaan unohtanut
lukkarin.
»Mitä sinä siinä teet?» pääsi häneltä vihdoin.
»Minä seison ja odotan, armolliset kirkkoherrat», lukkari vastasi.
Von Rosen vaipui henkeä tapaillen nojatuoliin ja tuijotti lukkaria.
Pilkkaako tuo mies teki hänestä? Hän ei saanut selvää, oliko lukkarin
sanoissa pistävintä ivaa vaiko suurinta nöyryyttä. Ja miksi hän oli
seisonut koko ajan? Näyttääkseenkö ruumiillista kestävyyttään vaiko
pelosta, alistuvasta orjanmielestä?
Vai olisiko siinä ollut jotain muuta? Olisiko tuo lukkari todella mies,
joka jaksaisi odottaa aikaansa, seisoa ja odottaa? Ja hänen takanaan
pitkät rivit sarkatakkisia, äänettömiä miehiä... ja kun aika olisi
tullut, — mitä sitten?
1904.