Perikato.
_Pörssikeinottelijan vaimo_: Keltainen silakka. Mätä peruna. Voi! Roisto.
Pimeätä. Serttinkiä. Mitä?
_Pörssikeinottelija_ (ei sano mitään).
_Hänen vaimonsa_: Puhu!
_Pörssikeinottelija_: Saakeli.
_Hänen vaimonsa_: Vihaan.
_Musta olio_: Hyvää yötä.
_Pörssikeinottelija_: Kuka olet?
_Musta olio_: Minä.
_Kissa_: Miau.
_Pörssikeinottelija_ (kuristaa kissan ja heittää sen ulos ikkunasta
mustaan yöhön).
Tavattomia tapahtui.
Kaupungissa vallitsi yleinen hämmästys ja mieltenkuohu. Sanomalehdissä
oli ollut ilmoitus, jossa tunnettu kangastavarakauppias ilmoitti
myyvänsä koko varastonsa 50 %:n alennuksella. Ilmoituksessa sinänsä ei
oikeastaan ollut mitään merkillistä — tuontuostakinhan kauppiailla on
tapana ilmoittaa myyvänsä varastonsa 50 %:n alennuksella, vaikkakin
herkkäuskoiset ostajat kauppaan tultuaan havaitsevat, että hinnat ovat
aivan samat kuin muuallakin, tai ehkä mahdollisesti 1/2 % halvemmat,
tai mahdollisesti jonkun verran kalliimmatkin. Merkillistä
tässä tapauksessa oli se, että — kuten kulovalkeana leviävä varma tieto
kertoi — tämä kauppias todella myi varastonsa 50 %:n alennuksella.
Ihmiset hieroivat korviaan ja pistelivät itseään ja toisiaan
nuppineuloilla, hattuneuloilla, silmäneuloilla, hiusneuloilla,
hakaneuloilla ja ompelukoneneuloilla vakuuttautuakseen siitä, että
todella olivat valveilla eivätkä vain nähneet ihmeellistä unta.
Toiset sanoivat, että se on valetta, toiset, että se on humpuukia,
toiset menivät sanattomiksi eivätkä osanneet puhua sanaakaan
1—20 päivään, jotkut ottivat kiireesti avioeron — avioerojahan
nykyään otetaan mitä ihmeellisimmistä syistä —, jotkut menettivät
väliaikaisesti järkensä, jotkut saivat luonnottomia naurukohtauksia,
jotkut — etupäässä rintalapset, elinkautiset vangit ja kuolleet — eivät
olleet tietääkseenkään, useat soittelivat sanomalehtien toimituksiin,
— joihin tunnin kuluessa soitti 37,000 ihmistä — eräät muuttivat
maailmankatsomusta, muutamat saivat hermokohtauksia ja jotkut rupesivat
kirjoittamaan runoja.
Kangastavarakaupan edustalle yritti muodostua jono,
mutta siitä ei tullut mitään. Jono hukkui valtavaan
ihmismereen, joka täytti kangastavarakaupan edustan, koko kadun,
korttelin, kaupunginosan. Kivitalo, jossa kauppa sijaitsi, tärisi sitä
ympäröivän surisevan, pusertavan, tungeksivan ihmispaljouden voimasta.
Vastustamattomana tulvana ihmiset täyttivät kaupan, porraskäytävän,
pihan, ihmisiä kapusi mustana jonona katolle tunkien sisään
paloluukusta, ihmiskuhina täytti talon kellarit, yksityishuoneistot,
hissiaukon, kylpyhuoneet; ihmistulvan täyttämä talo olisi pakahtunut ja
halennut, ellei puserrus ulkoapäin olisi pitänyt sitä koossa.
Palokunta, poliisit, sotaväenosastot, ambulanssit ja
mielisairaanhoitajat yrittivät pelastaa ja kuljettaa väkijoukosta pois
pahimmin loukkaantuneita. Toiset olivat puristuneet ja kiertyneet
pitkiksi ja ohuiksi kuin sukkapuikot, toiset litistyneet niin että
heitä olisi voinut käyttää kirjanmerkkinä, toiset oli survottu ja
hierottu ja kieritetty palloiksi, jotkut olivat hävinneet jäljettömiin,
ja eräät näyttivät raivoavan vähintään juoppohulluina.
Kangaskaupan varasto oli mennyt kaupaksi tuossa tuokiossa, mutta
yleisö tahtoi yhä ostaa, ostaa, ostaa. Kauppias myi liikkeensä
myymäläpöydät, hyllyt, sähkölamput, lämpöjohdon, ovet, ikkunat, kyltit,
permantolaudat, seinäpaperit, jopa rappauksenkin seiniltä. Mutta yleisö
tahtoi yhä ostaa, ostaa, ostaa. Ihmismeri aaltoili, ulvoi, kiehui.
Kauppias myi liikeapulaisensa, vaimonsa, juoksupoikansa, velkansa ja
autuutensa. Lopulta hän myi vaatteet yltään, hampaansa ja tukkansa ja
juoksi alastomana kotiin.
Myydessään vanhan varaston 50 %:n alennuksella käyvistä hinnoista
hän loppujen lopuksi oli voittanut 950 %. Hän kaivoi rahansa maahan
— ettei verotuslautakunta saisi niitä nähdä — ja eli loput ikäänsä
onnellisena. Mutta hänen kauppansa raunioilla ihmismeri yhä aaltoili,
ulvoi ja kiehui tahtoen ostaa, ostaa, ostaa.
Helsinkiläisen kesäasunto.
_Helsinkiläinen_: Hyvää päivää.
_Alkuasukas_: Päivää.
_Helsinkiläinen_: Kaunis ilma. Mitenkä kalastus sujuu?
_Alkuasukas_: Huonosti.
_Helsinkiläinen_: Vähän kaloja?
_Alkuasukas_: Ei kun liian paljon. Vaikeaksi käy elämä.
_Helsinkiläinen_: Vaikka kaloja on runsaasti?
_Alkuasukas_: Mitä enemmän kaloja, sitä vähemmän niistä saa hintaa.
_Helsinkiläinen_: Teillä on kuulemma kaunis kesäasunto vuokrattavana.
_Alkuasukas_: Kaksi. Suurempi ja pienempi.
_Helsinkiläinen_: Saanko tarjota sikarin?
_Alkuasukas_ (pistää sikarin suupieleensä).
_Helsinkiläinen_: Minä ehkä vuokraisin sen suuremman. Sopisiko mennä
katsomaan?
_Alkuasukas_: Sopii. Se on tuossa noin. Siinä on yksi suuri huone.
_Helsinkiläinen_: Missä? En minä näe.
_Alkuasukas_: Tuo.
_Helsinkiläinen_: Sehän on ränstynyt puuvaja!
_Alkuasukas_: Kesällä se on kesäasunto.
_Helsinkiläinen_: Pitäisikö tuosta maksaa vuokraakin?
_Alkuasukas_: 2,000 mk 3 kuukaudesta etukäteen. Toiset ottavat enemmänkin.
_Helsinkiläinen_: Uskotteko, että se pysyisi koossa 3 kuukautta?
_Alkuasukas_: Jos se ei pysy, niin minä kyllä kohtuullista korvausta
vastaan lainaan vähän vanhoja lautoja ja nauloja ja nuoraa.
_Helsinkiläinen_: Eihän siinä ole edes ikkunoita!
_Alkuasukas_: Mutta siinä on niin suuria rakoja,
että niistä kyllä tulee aurinkoa ja tuulta. Paljon aurinkoa ja tuulta.
Pääkaupunkilaiset pitävät auringosta ja tuulesta. Herra on hyvä ja
ottaa vain ajoissa. Ei niitä yleensä saa kesäasuntoja näin halvalla
näin lähellä Helsinkiä.
_Helsinkiläinen_: Onko täällä kaivoa?
_Alkuasukas_: Meillä on hyvä kaivo. Me annamme vettä 3 markkaa
ämpärillinen.
_Helsinkiläinen_: Näköala on huono.
_Alkuasukas_: Täällä on erinomainen näköala tuolta vuorelta. Tietä
sinne saa käyttää 50 markan maksusta kuukaudessa. Ja veneellä saa
soudella 5 markkaa kerta. Ja jos herra kustantaa veneeseen moottorin,
niin moottorivene on käytettävissä samalla hinnalla. Laivalaiturin
käyttämisestä —
_Helsinkiläinen_: Ymmärrän, ymmärrän. Entä missä on sitten se pienempi
kesäasunto?
_Alkuasukas_: Tuossa.
_Helsinkiläinen_: Tuo sama vajako?
_Alkuasukas_: Niin, juuri sama. Siinä on aitaus keskellä. Pienempi osa
huonetta on pienempi kesäasunto — siinä on nyt meidän porsaamme, mutta
se otetaan kyllä pois kesäksi — ja suurempi osa huonetta — tuo, missä
nyt on lehmä — on se suurempi kesäasunto. Jos herrasväellä on joku
tuttava perhe, niin se voisi vuokrata sen toisen kesäasunnon. Se olisi
hauskempaa kuin jos joutuisi vieraan perheen kanssa asumaan. Varsinkin
jos on paljon lapsia. Nyt on huono aika. Täytyy säästää tilaa ja
kaikkea.
_Helsinkiläinen_: Kiitos. Hyvästi.
_Alkuasukas_: Joko herra menee. Eikö herra vuokraakaan?
_Helsinkiläinen_: Enpä taida. Kesäasunto on melkein liian suurenmoinen.
Olen yleensä tottunut asumaan kesäni perunakuopassa! (Menee.)
_Helsinkiläinen_ (kääntyy äkkiä takaisin ja ottaa sikarinsa alkuasukkaan
suusta): Täytyy säästää kaikkea. Hyvästi.
Mustapartainen mies ja keskusteleva pariskunta.
Mustapartainen herrasmies istui elävissäkuvissa ja sadatteli hiljaa
itsekseen ja hieroskeli hermostuneesti kourissaan palloksi puserrettua
ohjelmalehtistä, joka täten hitaasti mutta varmasti oli muuttumassa
vehnäjauhoksi.
Mustapartainen herrasmies oli vihainen, sillä hänen selkänsä takana
istui n.s. keskusteleva pariskunta. Jokainen elävissä kuvissa käynyt
tietää, mikä on n.s. keskusteleva pariskunta.
Keskustelua hoitaa tavallisesti enimmäkseen vain toinen puoli
pariskunnasta, nuori nainen, kuten nytkin:
— Katso, tuo, jolla on harmaat housut, on hänen isänsä. Ja tuossa on
hän itse. Noin paksu keltainen hiuspalmikko. Ei se voi olla oikein
hänen omaa tukkaansa. Kuule, ei se voi olla. Minä luulen, ettei ole.
Tuollainen hame. Eivät noin kapeat hameet enään ole muodissa. Kuule,
eivät ne enään ole muodissa. Ai, tuo on nyt nuori kreivi Karl. Juu,
kyllä se on Karl. Ja noin kauniit silmät. Eikö ole. Voi, kuinka hän
näyttelee hyvin, eikö näyttelekin? Nyt hän menee isän luokse. Voi,
kuinka hän on komea. Ja nyt hän menee hänen luokseen ja kumartaa. Onko
sinulla minun nenäliinani taskussasi? Hi hi hi. Nyt tuli automopiili.
Nyt se pysähtyi. Nyt ne nousevat automopiiliin. Katso kun se on
kohtelias. Kreivi Karl. Voi, kun hän on komea. Eikös olekin kohtelias.
Mitä. Ai, kun sillä on kapeat hameet. Ja ne eivät ole muodissa. Ja nyt
automopiili lähtee. Mitähän isä sanoo? Onhan tuo hänen isänsä. Varmasti
se on hänen isänsä. Eikö olekin hänen isänsä? Mitä. Kuule. Kuuletko
sinä? Ota takaisin tämä nenäliina ja pane se taskuusi. Panethan
sinä sen taskuusi? Älä vaan pudota sitä. Ethän pudota. Mitä. Kuule,
ethän pudota...
— Pudota helvetissä! ärjäsi mustapartainen herrasmies yhtäkkiä niin
hirvittävällä voimalla, että koko katsomo tärähti ja kuva hypähti
valkoisen kankaan yläreunaan. — Pudota! Ja kuulkaahan te pieni neiti
siellä takanani, se mies tuolla kuvassa ei ollut hänen isänsä, se oli
hänen pojanpoikansa. Pojanpoikansa, niin juuri! — huusi mustapartainen
herrasmies jylisevällä äänellä, silmät hurjasti pyörien. — Ja kapeat
hameet ovat muodissa. Tuhat tulimmaista, ne ovat vallan jumalattomasti
muodissa! Niin kapeat, että niihin juuri ja juuri mahtuu vain toinen
sääri! Ja lopuksi minä pyydän ilmoittaa, että, jos te, herttaisin nuori
neiti, siellä selkäni takana vielä aiotte jatkaa puheluanne, niin minä
väännän niskanne nurin!
Nuori neiti ei kuitenkaan hiiskunut sanaakaan. Hän oli pyörtynyt. Muu
yleisö oli kauhuissaan syöksynyt tiehensä, sen nuoren neidin seurassa
ollut nuori mies ensimäisenä.
Romaanin loppu.
Vaimoni ja minä olimme olleet naimisissa jo viisi kuukautta
— kertoi herra Jakari — onnemme oli häiriintymätön ja eheä, kunnes
kirjahuutokaupasta toin kotiin vanhan paksun romaanin »Kuollut vaiko
valekuollut».
— Hyi, rupeatko todenteolla lukemaan tuota inhoittavaa kirjaa, — sanoi
vaimoni, — sehän on nimestä päättäen ala-arvoinen ajanvieteromaani,
jonkakaltaisia niin syvästi olet sanonut halveksivasi!
— Niin on. Huonointa lajia. Mutta ne ovat erinomaisen jännittäviä. En
malta jättää tätä, ennenkuin olen päässyt loppuun.
— Tuon lukeminenhan kestää kokonaisen viikon!
— Kestäköön.
— Näytähän minullekin sitä vähän!
Hän pyyhki rasvaiset pikku sormensa suureen kyökkiesiliinaansa ja
riisti minulta kirjan.
— Anna pois! — sanoin minä.
— No, no, minä vain vähän vilkasen!
— Minusta tuntuu siltä kuin kyökistä taas tulisi arveluttavan voimakas
palaneen käry.
— Taas palaneen käry! Oliko se joku halpamainen viittaus!
— Ei, ei, eihän toki, keittotaitosi on ilmiömäinen. Mutta annahan nyt
kirjani tänne.
— Heti, heti, minä vain...
— Liisa, Liisa, taivaan tähden, älä katso romaanin loppua!
— Mitä nyt? Katsonpa kuin katsonkin.
— Liisa, sinä et saa!
— Mutta minä saan, jos tahdon. Minä en ole mikään muhamettilaisnainen,
enkä mieheni orjatar. Minä olen... minä olen yhtä hyvin Suomen
valtakunnan vapaa, perustuslakien turvaama kansalainen kuin sinäkin.
Minulla on valtiollinen ja kunnallinen äänioikeus ja... ja... minä
katson tämän kirjan loppua! Katson.
— Et tiedä mitä teet. Tekosi koskee minuun kipeästi. Olen aina
halveksinut ja vihannut henkilöitä, jotka kirjan käsiinsä saatuaan heti
ensinnä katsovat viimeisiltä sivuilta, miten se päättyy. Se osoittaa
luonteen höllyyttä. Se on rikos kirjailijaa kohtaan, jonka huolella
suunnittelema ja kohottama rakennus käännetään ylösalaisin. Se on
luonnonlakien polkemista. Mitä olisikaan maailmasta, jos se olisi
alkanut maailmanlopulla?
— Kunpa olisikin alkanut! — Minäkin siis olen »henkilö», jota sinä
halveksit ja vihaat. Mahtaa tuntua kauhealta olla sidottu henkilöön,
jota halveksii ja vihaa!
— Kas niin, älä nyt turhia. Anna kirja tänne!
— Siinä on aarteesi! Näin jo tarpeeksi. Voin muuten sanoa, että mitä
siihen loppuun tulee, niin...
— Liisa! Et saa sanoa! Itselleenhän sillä vahingon tekee, jos
nurinkurisuudessaan lukee kirjan lopusta alkaen, mutta jos sen lopun
vielä ilmoittaa toiselle henkilölle, joka aikoo ruveta kirjaa lukemaan,
pilaa sillä aivan viattoman henkilön nautinnon. Ja se on sietämätöntä.
Sitä en salli. Jos sen teet, niin himmennät sitä kaunista kuvaa, minkä
sinusta olen saanut.
— Vai himmenee se niin helposti. Mutta kuulehan nyt, viaton henkilö, en
aio sanoa muuta kuin että romaanin loppu...
— Liisa!
— Sen loppu on...
— Pyydän, ole vaiti!
— Hahhah, minä nauran! Kuuletko, minä nauran! Sillä se sinun romaanisi
loppu...
— Vaiti! Onnemme nimessä.
— En. Olet hullunkurinen.
— Erittäin hullunkurinen. Se on sukuvika.
— Ole toki järkevä. Sinun ei kannata lukea tuota kirjaa, sillä sen
loppu...
— Kiellän sinua puhumasta!
— Ooh. Mutta minä puhun!
— Et.
— Puhun. Romaanin loppu...
— Vaiti!
— Käyttäydyt raa'asti! Mutta vaikka löisit minua, niin minä sanon, että
romaanin loppu...
— Nainen!
— Tuon paksun inhoittavan romaanisi loppu... ptphht!
Hän ei saanut jatketuksi keskustelua, sillä kiedoin hänen päänsä
pöytäliinaan.
Hän oli tulipunainen kiukusta päästessään irti.
— Minä menen äidin luo, virkkoi hän musertavasti. — Hyvästi, ehkä viivyn
kauan. Olet loukannut minua.
Hän lähti. Ennen lähtöään hän vielä raotti oveani ja sanoi:
— Kuule. Olkoon nyt myöskin sanottu, että tuon romaanin loppu...
Vedin oven kiinni. Käyttäydyin todella huonosti, mutta hänen
itsepäisyytensä oli saanut minut suunniltani.
Hetken kuluttua soi puhelin.
— Halloo. Täällä on Liisa. Katso sen kirjan viimeisiä sivuja, niin
näet, että romaanin loppu...
Suljin äkkiä puhelimen.
Vähän myöhemmin soi puhelin taas. Anoppini.
— Liisa on täällä. Hän on kertonut kaiken. Olemme kovin pahoillamme.
Liisa pyytää minua kertomaan, että sen romaanin loppu...
Suljin puhelimen.
Jonkun ajan kuluttua soitti appiukkoni. Sama juttu.
Luin kirjaani enkä enää mennyt vastaamaan puhelimen soidessa. Se soi
lakkaamatta. Lopulta se vaikeni.
Päästyäni kolmannen luvun loppuun soi ovikello. Anoppini palvelustyttö.
— Rouva käski sanoa, että sen kirjan loppu...
— Menkää tiehenne! — Paiskasin oven kiinni.
Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma. Aavistin, että se oli Liisalta. Kuten
olikin. Tietysti romaanin lopusta.
Romaanin loppu poissa.
Liisa.
Katsahdin kirjani loppuun. Siitä puuttui parikymmentä sivua. Sivut,
joilla koko kertomuksen arvoitus olisi selvitetty! Heitin kirjan
ikkunasta pihalle ja riensin urhoollista, itsepäistä Liisaani noutamaan.
Hän palasi kotiin triumfaattorina.